Olen koti-isä ­­ – ja häpeän sitä

Olen aina ollut ihminen, jolle kieltäytyminen on erityisen vaikeaa. Haluan vastata niitä odotuksia, joita ihmisillä minusta on. Tämä ominaisuuteni kiusaa minua erityisesti silloin, kun pitää tehdä päätöksiä tai ilmaista mielipiteitä. Se saa minut pelkäämään toisinaan epäonnistumista, ja epäonnistumisen pelko jos mikä pilaa elämänilon. Olisi kivempaa olla iloinen epäonnistuja – ilman pelkoa onnistumisiakin tulisi taatusti aina silloin tällöin. Tavoitteeni on ollut jo pitkään muuttua tässä asiassa. Prosessi on vieläkin kesken.

Muutoksen keskeneräisyydestä todistaa hyvin tunne, josta olen saanut itseni muutaman kerran kiinni kävellessäni lasteni kanssa aamupäivällä pitkin asuinalueeni lähikatuja. Tunne on häpeä, miellyttämisen halun vaiettu velipuoli. Häpeä johtuu siitä, että ajattelen ihmisten katselevan ikkunoistaan ja miettivän, eikö minulla tosiaan ole oikeita töitä. Tunne voimistuu silloin, kun minun pitää kertoa pitkästä koti-isyydestäni jollekulle sellaiselle, jonka arvelen olevan erilaista miestyyppiä kuin itse koen edustavani; maskuliinisille, miesvaltaisella, mahdollisesti kaupallisella alalla työskenteleville tai ruumiillista työtä tekeville tuttaville. Pelkään, että talokauppiaat, sijoitusneuvojat, kirurgit ja konekuskit nauravat selkäni takana: tuota villasukkamiestä ei tarvitse ottaa vakavasti. Sen verran suoraselkäinen kuitenkin olen, että kaikille olen kertonut totuuden, vaikka katseeni on alaviistoon hakeutunutkin. Samaan hengenvetoon olen jotenkin nolosti selitellyt ratkaisuani vaimoni uudella viralla ja päiväkotirumban raskaudella pienten lasten kanssa. Tunne on sama kuin kylmän järvikylvyn jälkeen miesten saunassa: aivan kuin muutama sentti miehuudesta olisi kadonnut.

Mistä häpeä omasta koti-isyydestä johtuu, ja onko tunne yleinen laajemminkin miesten keskuudessa? Luulen, että en ole ainoa asiaa pohtinut. Kulttuurissamme elää edelleen vahvana ajatus miehestä perheen elättäjänä. Mielikuvissamme asiakastapaamisesta toiseen kiertävä kivitalokauppias on pienriistaa jahtaava luolamies, pohjanmaalainen autojoppari oravia loukuttava marjastaja. Osinkotuloilla rikastuvan pörssiyhtiön hallituksen ei tarvitse vaivautua metsälle ollenkaan; kunhan syö saaliista parhaat palat päältä ja jättää loput haaskaeläinten koluttavaksi. Ei siis ole ihme, että minua toisinaan nolottaa. Joku saattaa luulla, että vaimo tienaa enemmän, tai – vielä pahempaa – määrää minut jäämään kotiin, koska olen hänen tossunsa alla. 

On jotenkin iljettävää, että olen koti-isyydestäni erittäin ylpeä kertoessani siitä ihmisille, joiden arvelen arvostavan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ja lasten kanssa tehtävää työtä. On mukavaa jutella pitkästä koti-isyydestä opettajien, pappien, sosiaalityöntekijöiden, tutkijoiden ja muiden vähempiarvoista työtä tekevien ihmisten kanssa. He tuntuvat kannustavan ja jopa kadehtivan. Saan paistatella samanmielisyyden loisteessa.

Pidän tärkeänä, että ikävä tunne on saavuttanut tietoisuuteni. Hyvä siitä kuitenkin olisi päästä kokonaan irti. Olen kasvanut lapsuudenperheessäni sisaruksistani keskimmäisenä, millä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että olen tottunut vääntelemään itseäni mutkalle muiden odotusten mukaan. Tämä vuosi lasten kanssa on siis monella tapaa hyödyllinen: lapset saavat olla isänsä kanssa ja minä tulen tietoiseksi tunteista, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt. Seuraavia asioita olen opetellut sanomaan ääneen: Lasten kanssa on kivaa olla kotona. Se on yleensä rentoa mutta aina tärkeää ja arvokasta työtä. Ei sitä tarvitse hävetä, ei äitien eikä isien.

Loppuun vielä kaikille, jotka häpeävät. Tuure Kilpeläinen: Häpeää

https://www.youtube.com/watch?v=lzPo1-0iESw