"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama

Uppoutuminen pitää opetella, ettei huku

Kuinka paljon lasten pelaamisen kontrolloinnissa on lopulta kyse siitä, että vanhemmat tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että eivät ole mielestään tarpeeksi läsnä? Läsnäolosta on tullut niin iso kysymys perheissä, että lapsen syvä ja keskittynyt uppoutuminen pelin maailmaan ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi viettää laatuaikaa tässä ja nyt, eikä uida bittivirroissa. Oikeasti pitäisi keskittyä enemmän pelisääntöjen tekemiseen.

Laitteeseen uppoutuminen vie koko huomion.
Lasten kohdalla sitä kutsutaan uhaksi, aikuisen
kohdalla siitä käytetään usein sanaa flow*.

Huonon omantunnon ja läsnäolon kysymyksiä sai taas miettiä, sillä viime viikolla oli Rokumentti, joka vei viikonlopun kokonaan. Festivaalin verkkotoimitusta oli minun lisäkseni hoitamassa Antti ja eräs toinen valokuvaaja. Meitä oli kaksi lapsellista, jotka pitkin festaria tuskailimme, että pitäisi oikeastaan ehtiä olemaan kotona lasten kanssa. Se eukkokin siellä yksin lapsilauman kanssa. Ikään kuin emme olisi läsnä lastemme ja perheidemme elämässä tarpeeksi. Ja Rokumenttikin on viiden päivän tapahtuma. Olin mukana kolmena päivänä. Vanhemmuus yhteiskunnallisena suorituksena ei ole koskaan riittävä. Vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, mutta kasvavassa määrin myös isyyden normiin kuuluu riittämättömyys.

Pelko liian etäällä tai poissa olemisesta heijastuu myös siihen, kuinka suhtaudumme pelaamiseen, sarjakuviin, elokuviin ja esimerkiksi nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Niitä käytetään aina liikaa ja väärin, koska ne ovat pois "oikeasta elämästä" ja niiden sisältämiä uhkia ja ongelmia ylikorostetaan.

Lauantaina 21.11. vietetään Kansallista pelipäivää, joten pelaaminen on nyt pinnalla. Esimerkiksi maakuntalehti Karjalaisen jutussa pohditaan tuleeko lasten pelaamista rajoittaa (Karjalainen 18.11.). "Tunti- tai minuuttikohtaiset ruutuaikakiintiöt kasvatustyössä eivät toimi", kuuluu pelikasvatuksen asiantuntija Heikki Marjomaan pääväite Karjalaisen jutussa. Se on totta kaikissa tapauksissa, paitsi niissä, joissa ne kiintiöt toimivat. Esimerkiksi meillä ne ovat olleet tärkeä tekijä koko perheen arjen toimivuuden kannalta. Kyky uppoutua syvällisesti ja innostua jostain on lapselle luontaista, tarpeellista ja hyvä asia, mutta joskus se hankaloittaa elämää ja silloin on sanottava, että nyt se peli pois. Jos pelaamisesta ei ole tehty selkeitä pelisääntöjä, joudutaan sama "vielä vähän, just on yks juttu" -vääntö käymään joka kerta. Koska jos pelisääntöjä ei ole, ei lapsi ole valmistautunut henkisesti siihen, että kun peli käsketään lopettamaan, niin se oikeasti lopetetaan sillä hetkellä. Lisäksi: ennen selkeitä pelisääntöjä lapset olivat koko ajan kärttämässä, että saako nyt pelata, entä nyt, joko, joko?

Itsekin osaan uppoutua vaikkapa tällaisen blogitekstin tuottamiseen, hyvän kirjan lukemiseen, hyvän pelin pelaamiseen tai hyvän leffan katsomiseen niin syvälle, että siitä on vaikea kiskaista itsensä takaisin ylös arkeen. Siksi itseäänkin joutuu "manageroimaan" ja sen tarve korostui viimeistään siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tulla ja työura samaan aikaan urjeta ja ruuhkavuodet alkoivat. Jotta voi uppoutua, pitää osata varmistaa, ettei huku. Senkin oppii tekemällä. Pelatkoon poikakin tuossa vieressä, mutta kiintiöistä pidämme vielä kiinni.

Pasi Huttunen

*Flow on psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan tila, jossa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan.