Faabeleita

Kuluneen lukuvuoden aikana minua ja ehkäpä – rohkeasti ajatellen – myöskin luokkaani puraisi runokärpänen. Uskoakseni kolmasluokkalaisetkin, joille olen opettanut yhtä jaettua äidinkielen tuntia, saivat ainakin lievän tartunnan tuon salaperäisen kärpäsen puremasta.

Kaivelin niitä runoja vanhoista lukukirjoista ja googlasin myös melkoisen valikoiman netistä runoja, jotka olivat muistissani. Niistä sai jokainen sitten valita kaksi mieleistään ja esittää ne opettajalle, luokalle ja sitten isommallekin yleisölle.

Olen viimeisen kolmen lukuvuoden aikana sen verran haukkunutkin nyt yläkouluun lähetettävää luokkaani (tosin lämpimällä sydämellä), että uskon nyt olevan vähintään kohtuullista kaatokehua tämä porukka näistä runoesityksistä. Ihan jokainen laittoi itsensä likoon, otti asian tosissaan ja venyi tulkinnassaan parhaaseen suoritukseensa. Se, että rohkeasti ajattelen kärpäsen purreen myös oppilaitani, johtuu juuri tuosta innostuksesta, jonka luin oppilaitteni kasvoilta. Haluttiin toistamiseenkin esittää valitut runot ajatuksella, josko oma tulkinta olisi mennyt eteenpäin. Ensin puutyöluokassa minulle ja sitten luokalle. Oltiin todella aidosti kiinnostuneita palautteesta.

Mielenkiintoinen piirre runovalinnoissa oli se, että valtaosa oli halukas esittämään tarjolla olleista runoista vanhoja, jo monille sukupolville tuttuja opettavaisia eläintarinoita. Miksiköhän ne juuri kiinnostivat? Uskon, että kiinnostus niihin on alitajuista. Hauskoissa runoissa hyttysestä ja muurahaisesta, maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä, harakanpesästä tai yhtä kaikki vakavan verkkaisessa runossa kahdesta vanhasta pellonaidalla nuokkuvasta variksesta on jo alakouluikäiselle jotain valloittavaa tuttuutta, joka kiehtoo.

Nämä runot puhuvat eläimistä ja kuitenkin ne puhuvat meistä ihmisistä, meidän luonteenpiirteistämme: heikkoudesta, julmuudesta, pelosta, tyhjänpäiväisyydestä, oveluudesta, hyväuskoisuudesta, velttoudesta, ahkeruudesta, viisaudesta, tyhmyydestä ja ties mistä kaikesta.

Nykylasten maailmassahan tämä eläinten avulla erilaisten ominaisuuksien esittäminen on tuttua sarjakuvaklassikoista ja animaatiosarjoista. Aikuisillekin tuttu on kohti käyvä kysymysformaatti: ”Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?” Ulkonäköäkin voimme mielikuvituksessamme siirtää eläimestä ihmiseen ja ihmisestä eläimeen. Olisitko otettu, jos sinua verrattaisiin esimerkiksi dobermanniin?

Näillä on hieno nimi. Ne ovat faabeleita. Faabelit ovat ikivanha kerrontaapa. Wikipedia määrittelee sen näin: ”Faabeli on vertauskuvallinen, yleensä moraalisen opetuksen sisältävä kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Se on puettu eläinsadun muotoon, jossa eläimille on annettu inhimillisiä piirteitä (=personifikaatio). Faabeli ei kuitenkaan ole varsinaisesti satu. Sen moraali on erilainen. Hyvä ei välttämättä voita niin kuin sadussa.”

Kerrontamuotona faabeli on syntynyt jo reilusti ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Tältä ajalta ainakin viides- ja kuudesluokkalaisille lienee historiasta tuttu kertoja kreikkalainen Aisopos, jonka faabelit ovat olleet esikuvina myöhempien aikojen kertojille ja erikoisesti runoilijoille. Runomuotoiseksi faabeli kehittyi ensimmäisinä ajanlaskumme alun jälkeisinä vuosisatoina. Tunnettuja myöhempiä faabelin taitajia ovat muun muassa ranskalainen Jean de La Fontaine, tanskalainen Hans Cristian Andersen, venäläinen runoilija Ivan Andrejevits Krylov sekä omista runoilijoistamme vaikkapa Lauri Pohjanpää ja Uuno Kailas.

Valituissa runoissa oli yksi merkittävä poikkeus. Se oli Aaro Hellaakosken runo Ole terästä. ”Missä on kompassineula, joka ei värise? Missä on laivankeula, joka ei tärise?” Runo ihmisen epävarmuudesta, etsimisestä, päämäärän tiedostamisesta, viisaudesta ja rohkeudesta. Ei mikään lasten runo varsinaisesti, mutta saimme kuitenkin tästä runosta kahdelta tyttöoppilaalta uskomattoman kypsän ja vakuuttavan tulkinnan.

Toisen tyttöoppilaan kohdalla tämä runo johti hyvin omaehtoisesti toiseen Hellankosken runoon. Ajatus rohkeudesta, vaikeuksien voittamisesta, itsensä haastamisesta, rajojensa etsimisestä ja siitä nauttimisesta vei taas eläinmaailmaan. Kuulimme runon hetki sitten, upean tulkinnan Aaro Hellaakosken runosta Haukka.

Runo puhuttelee minua, sanoisinko jollain hyvin modernilla, hyvin ajankohtaisella tavalla. Kehun saman tien luokkaani erittäin hyvin tehdyistä biologian ryhmätöistä. Yhden ryhmän aihe oli päiväpetolinnut, joihin haukka kuuluu. Perusfaktoja haukoista olivat biologiset ominaisuudet: raatelujalat, raatelunokka, saaliseläimissä kauhua herättävä höyhenpuvun väritys ja silmän pelottavan näköiseksi tekevä melkein puoli silmää peittävä yläluomipoimu, niin sanottu haukankatse. Toki kiinnitettiin huomiota myös uljaaseen lentosilhuettiin ja kykyyn käyttää ilmavirtojen nosteita liitämiseen ja korkealle nousemiseen.

Hellaakoski menee runossaan paljon syvemmälle. Tunteeseen, siihen riemuun ja euforiaan, kun tilaa on yllä ja alla ja tuuli viuhuu siivissä ja aurinkokin tuntuu omalta. Jotakin aivan muuta kuin vanha typerä kertomus Ikaroksesta, jonka siivet sulivat auringossa ja koko Ikaros-rukka päätyi merenneitojen syliin.

Hellaakoski tekee rohkeudesta esikuvan. Esikuvan, jota tänä päivänä tarvitaan. muuttuneessa ajassa, jossa lapsia ja nuoria halveerataan lukutaidon rapistumisesta, käsialojen heikkenemisestä, matemaattisen logiikan taantumisesta, kädentaitojen hiipumisesta.

Hyvät oppilaani! Näyttäkää meille, haastakaa itsenne, olkaa rohkeita, luottakaa siipiinne, katsokaa aurinkoon ja nouskaa vuorten yli!

Te olette tulevaisuus. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Konsta Pylkkänen saarnasi 1950-luvulla muovisista kahvikupeista: ”Insinöörit ovat iskeneet silmänsä lastikkaan! Lastikka tulee olemaan nykyisille sikiöille sama, mikä meille ja esi-isille oli kivi, ronssi ja rauta!”

Hyvät oppilaani! Samoin ”insinöörit” iskevät silmänsä niihin rakennusaineisiin, joita teillä, diginatiivi sukupolvi, on ikään kuin syntymälahjana. Te löydätte mahdollisuutenne, tulevaisuuden koulukin löytää ne. Olen tähänkin juhlaan valmistauduttaessa häikäistynyt erikoisesti muutaman luokkani pojan kyvystä ratkaista suvereenisti äänentoiston ja tietotekniikan ongelmia, jotka itseltäni ovat lähinnä vieneet sormen suuhun.

Mutta yksi asia on niin kuin ennen. Haukan on itse haluttava lentää! Itse on etsittävä itseänsä ja itse löydettävä itsensä oppijana. Sillä on hieno nimi. Sitä sanotaan motivaatioksi.

Vielä kerran Hellaakoskea: ”Tuossa on luonne, laivankeulassa kyllä, kun se syvien yllä huojuen tänne ja tuonne, vaikka vesivuoret ryntää, tietänsä kyntää satamaa kohti, kunne johtaa tieto ja tunne. Huoju, heilu, ole terästä! Yritä viikkojen perästä löytää sataman suu! Turhuutta viisaus muu!”

Kiitos, oppilaani, runovalinnastasi! Kiitän myöskin rohkeasta, kypsästä, suorastaan haltioituneesta tulkinnastasi. Viereisellä sivulla siinä kirjassa olisi ollut Myyrä, syvällinen runo sekin. Kiitos kuitenkin, että valitsit Haukan! Lentäkää haukat!

Kevätjuhlassa 30.5. 2017

Niilo Kallioranta

Kirjoittaja on torniolainen rehtori ja luokanopettaja

Jokelassa lapsiperhe voi saada kaiken

Asuinpaikalla on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Toiset kaipaavat maaseudun rauhaa, toiset kaupungin sykettä ja spåran kolinaa. Suurin osa suomalaisista haluaisi yhdistää eri asuinpaikkojen parhaat puolet. Jakomielitautinen nykyihminen asuisi mieluiten keskellä kaupunkia järven rannalla. Se ei kuulemma ole mahdollista muuta kuin kuopiolaisille ja alajärveläisille.

Jokelan asema

Myös me aloimme miettiä asuinpaikkaa, kun esikoisemme alkoi lähestyä kouluikää. Asuimme Helsingissä ja pohdimme, missä haluaisimme lapsemme kasvattaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme muuttamaan Jokelaan, 1800-luvun lopussa kasvaneeseen radanvarsitaajamaan, joka oli 1980-luvulle asti tunnettu tulitikku- ja tiilitehtaistaan. Jostain syystä tämä Keski-Uudenmaan helmi on jäänyt hieman tuntemattomaksi useimmille suomalaisille, jopa uusmaalaisille - ainakin hyvässä. Se on sääli, sillä paikka on paratiisi monella tapaa.

Jokelan miljöö on kylämäinen ja kodikas: noin 7000 ihmistä asuu mukavasti pien-, rivi- tai luhti- ja pienkerrostaloissaan melko tiiviisti pääradan molemmin puolin. Taajamaa täplittävät pienet lammet, joista aikanaan kaivettiin savea tiilitehtaiden tarpeisiin ja jotka sittemmin kunnostettiin virkistyskäyttöön. Keskustan lammessa asuvat tätä nykyä kuuluisat Jokelan joutsenet. Vanhat ja arvokkaat tehdasrakennukset muistuttavat teollisesta menneisyydestä. Tehtaanjohtajien pittoreskit huvilat on restauroitu asuinkäyttöön.

Jokelan joutsenet (Kuva: Mirjam Kallioranta)

Lapseni rakastavat Jokelaa, ennen kaikkea sen turvallisuutta ja harrastuspaikkojen läheisyyttä. Vireä paikallinen urheiluseura, Jokela Kisa, liikuttaa paikallisia vauvasta vaariin. Tarjolla on ainakin jalkapalloa ympäri vuoden hyvin hoidetulla tekonurmella, salibandyä ja sulkapalloa. Harrastuksia tarjoavat myös Tanssikoulu Flow, Jokelan kansalaisopisto, kirjasto ja kaksi teatteria - kaikki kävelymatkan päässä. Alle kymmenen minuutin ajomatkan päässä jokelalaisia houkuttelevat Nukarinkosken lohiapajat, jonka ottipaikoille kalastajat ajavat kaukaakin. Lähimetsissä kulkee kymmeniä kilometrejä polkuja maastopyöräilijöiden ja lenkkeilijöiden iloksi. Skeittipuistokin kuhisee rullalautailevaa nuorisoa ilmastonmuutoksen ansiosta läpi talven. Myös valaistu latu ja luistelukentät ovat läpi talven hyvässä kunnossa - ilmastonmuutoksesta huolimatta. Terveysasema oikoo sunnuntaipalloilijoiden nyrjähtäneet jäsenet (ark. 8-16).

Jokelassa on helppo kasvattaa (valvoa) lapsiaan aikuisuuden kynnykselle asti: päiväkoteja on lukuisia, alakouluja kolme, yläkoulu ja lukio. Jos oman kylän lukio ei innosta, junalla pääsee halvalla kymmeniin pääkaupunkiseudun ja uudenmaan lukioihin. R-juna kuljettaa halukkaat näppärästi Hyvinkäälle, Riihimäeelle, Hämeenlinnaan ja jopa Suomen Tampereelle, jos halua on. Kahdeksan vuoden kuluttua ison kirkon suuntaan pääsee neljä kertaa tunnissa, kun rakenteilla olevat kaksi lisäraidetta valmistuvat. Opiskelu- ja työssäkäyntialue on laaja, ja ensi vuoden alusta HSL-lipulla voi matkustaa vaikka Ruoholahteen. Kun länsimetro hamassa tulevaisuudessa valmistuu, voi matkaa jatkaa jopa Kivenlahteen - ja kannattaakin, koska HSL: n myötä myös me jokelalaiset osallistumme metron kustannuksiin. Miksi emme siis käyttäisi sitä?

Tekonurmella pelataan ympäri vuoden. 

Minä ja perheeni olemme onnellisia Jokelassa. Ihmiset ovat sivistyneitä, ystävällisiä, onnellisia ja yhteisöllisiä. Paikan lämmintä ja välittävää henkeä kuvastaa hyvin se, että viiden vuoden asumisen jälkeen joudun päivittäisillä kauppareissullani pitämään  kättäni kohotettuna tuttavien tervehdykseen laskematta sitä välillä alas, koska haluan välttää jatkuvasta käden nostelusta koituvat nivelkulumat. Suurin osa jokelalaisista kulkeekin kylillä käsi pystyssä.

Kaurismäkeläinen autohuoltamo keskustassa (Kuva: Heikki Nenonen)

Totesin alussa, että jakomielinen nykyihminen haluaisi saada asumiseltaan kaiken: luonnan rauhan ja kaupungin sykkeen. Jokelassa tämä kaikki on mahdollista. Olen joskus kysynyt, mitä eroa on Jokelalla ja Pohjois-Espoolla. Vastaus kuuluu: matka julkisilla Jokelasta Helsinkiin kestää puolet vähemmän aikaa ja asuminen on puolet halvempaa.

Kun tänään aamulla heräsin, kuuntelin raukeana toisella korvallani harmaapäätikan soidinääntä ja toisella paikallisjunan jarrujen kirskunaa. Mietin: missä muualla tämä olisi mahdollista?

Otto Kallioranta, Jokela

P.S. Tutustu Jokelan vapaisiin omakotitontteihin osoitteessa  https://www.tuusula.fi/omakotitontit/index.tmpl?alue_id=13;sivu_id=1281

ja asuntoihin osoitteessa https://asunnot.oikotie.fi/myytavat-asunnot?cardType=100&locations=%5B%5B335250,4,%22Jokela,%20Tuusula%22%5D%5D

Matkakertomus Torniosta, Perämeren paratiisista

Vietimme talvilomamme synnyinkaupungissani Torniossa,  Suomen ja Ruotsin rajalla. Yleensä käy niin, että muistikuvat lapsuuden leikkipaikoista ja paikallisista retkikohteista menettävät hohdettaan, kun ihminen muuttaa muualle ja näkee maailmaa: isoja risteyksiä, torneja, metroja, mahtavia liikennepuistoja, maanalaisia parkkihalleja ja pitkiä, lämmitettyjä kävelykatuja. Minulle on käynyt päinvastoin: Tornio ei ole minulle tuttu lapsuuden paratiisi, se on paljon enemmän.

Tornionjoki ja Tornion vanha silta. Näkymä maanpuolelta.

(Kuva: Teemu Kalliokoski)

Kaupungin maantieteellinen sijainti on ensinnäkin vertaansa vailla: kahden valtakunnan rajalla, meren rannassa, suuren ja runsaskalaisen Tornionjoen suulla. Ihanteellisen sijainnin ymmärsi aikoinaan jo Kustaa II Aadolf, Ruotsin valtakunnan kuningas, joka nimitti Tornion kaupungiksi vuonna 1621. Kuningas lomaili Perämeren pohjukassa paljon. Hän tykkäsi uida Perämeressä ja Tornionjoessa, saunoa väylänvarren pikkukylissä, lipota siikaa Kukkolankoskella, samoilla ja metsästää muun muassa Särkinärässä, Skärrbäckissä ja Alaraumolla. Hallitsijaa viehätti myös peräpohjalainen naiskauneus siinä määrin, että hän siitti seudulla lukuisia lehtolapsia. Sittemmin kuninkaan äpäristä on saanut alkunsa monta merkittävää torniolaista sukua, joiden edustajat ovat toimineet vuosisatojen saatossa monenkirjavissa ammateissa: pappeina, opettajina, rehtoreina, rakennusmestareina, polkupyörämyyjinä, sukellusveneyrittäjinä, tullimiehinä ja taulukauppiaina, vain muutamia mainitakseni. Myös kuninkaan palvelusväki levitti siitostaan. Palvelijoiden jälkeläisistä suurin osa työskentelee tätä nykyä Outokummun terästehtaan palveluksessa muun muassa pölynpussittajina, keittäjinä, nosturinkuljettajina ja sulaton alipäälliköinä.

Tämän päivän Torniossa kaupungin sijainti ja sen loistokas historia on hyödynnetty ennennäkemättömän tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Kaupunki on täynnä tarjontaa sekä asukkaille että matkailijoille niin kesällä, syksyllä, talvella kuin keväälläkin. Varsinkin lapsiperheet on huomioitu tarjonnassa. Vakuudeksi kerron päiväretkestä, jonka teimme Torniossa lastemme kanssa.

Tornion keskustaa. (Kuva: Teemu Kalliokoski)

Lähdimme matkaan lastemme mummilasta - omasta lapsuudenkodistani - Tornion Särkinärästä, joka on valittu toistakymmentä kertaa vuoden kyläksi yhteispohjoismaisessa Årets by -äänestyksessä. Matka hiihtäen mummilasta Tornionjoelle kesti 15 minuuttia Vähä-Liakan-jokea pitkin. Latupohja oli viimeisen päälle hyvässä kunnossa, eikä ihme, sillä Torniossa latukoneet hoitavat laajaa latuverkkoa joka päivä vuorokauden ympäri lokakuusta huhtikuun loppuun niin maalla, merellä kuin joellakin. Matkalla pysähdyimme kaksi kertaa juomaan kaakaota ja syömään munkkia kahdessa kaupungin ylläpitämässä retkeilykahvilassa, joita on Tornio-Haaparannan alueella parikymmentä. Ne palvelevat retkeilijöitä ympäri vuoden maanantaista sunnuntaihin.

Tornionjoella hiihdimme talvisin toimivaan isoon pilkkitelttaan, jossa lapset saivat kokeilla pilkkimistä. Söimme myös edullisen lounaan, Tornionjoen lohta ja lapinpuikulaa. Lounaan jälkeen nostimme sukset ahkioon ja nousimme moottorikelkkojen kyytiin. Onneksi tilaa oli, sillä emme olleet muistaneet varata suosittua safaria etukäteen. Paikat ovat usein täynnä, vaikka safariyrittäjiä on alueella lukuisia; hyvinhoidetut ja laajat kelkkareitit upeissa joki-, meri- ja kaupunkimaisemissa houkuttelevat yrittäjiä, ymmärtäähän sen.

Safariyrittäjä kyyditti meidät 50 euron perhelipulla (sisältäen välipalan ja päivällisen) Haaparannan kunnan ylläpitämään saunaan Nikkalan satamaan. Yleinen sauna on pohjoisen pallonpuoliskon suurin, ja sitä pidetään hyvässä kunnossa. Tilat lapsille ovat erinomaiset: lämmin kahluuallas, matalat lastenlauteet ja ilmaiset pillimehut. Saunoimme vaimoni kanssa pitkään ja hartaasti vihtoen toisiamme tuoreilla koivunvihdoilla. Hieman ihmettelimme, mistä ruotsalaiset niitäkin saavat, keskellä talvea.

Nikkalassa nousimme matkailukäyttöön kunnostetun jäänmurtajan kyytiin. Alus seilaa Perämeren satamien ja saarten väliä talviaikaan joka päivä. Jäänmurtajalla söimme safarin hintaan kuuluvan päivällisen. Oli mukava juoda kuumaa minttukaakaota murtajan kannella ja katsella jäiselle merelle. Tunnelma oli rauhallinen, vaikka turisteja eri puolilta maailmaa oli laivan täydeltä. Portugalintaitoni joutui koetukselle, kun yritin selittää yhdelle brasilialaismiehelle, ettei laivan kannelta kannata hypätä uimaan hyiseen mereen. Onneksi omat lapsemme tyytyivät pulikoimaan pallomeressä laivan alakannella.

Nousimme maihin viiden aikaan iltapäivällä Alatornion satamassa, jonka yhteyeen on vasta perustettu rautatieseisake. Seisakkeelta nousimme suoraan Lättähattu-nimiseen paikallisjunaan, joka vei meidät Särkinärän seisakkeelle. Väsyneinä mutta onnellisina saavuimme takaisin mummilaan kello 17.20, kymmenen tunnin retkipäivän jälkeen. Siellä meitä odotti poronkäristys ja lämmin pihasauna.

Lukijasta tämä kaikki saattaa kuulostaa ihmeelliseltä, mutta takanamme oli torniolaisittain aivan tavallinen talvipäivä, jonka olisi voinut viettää monella muullakin antoisalla tavalla. Hiihtoretket, latukahvilat, laavuruokailut, jäänmurtajaristeilyt, pilkkimiset joen tai meren jäällä ja löylyt yleisissä saunoissa ovat arkipäivää kaupungissa, jonka ihmiset ovat ystävällisiä, vieraanvaraisia, kielitaitoisia, yritteliäitä, luovia ja avarakatseisia ja jonka luonto, historia ja maantieteellinen sijainti kiehtovat niin alkuasukkaita kuin matkailijoitakin päivästä, vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Kaupungin päättäjät tekevät kauaskantoisia, ympäristöä kunnioittavia ja yrittäjyyttä tukevia päätöksiään liikuttavan yksimielisesti. Kaupungin kulttuuri- ja yöelämä kukoistavat. Tarjolla on kaikkea: kaupunginteatterin maankuuluja näytöksiä, Duudson park lapsille, kaupunginorkesterin konsertteja, yökerhoja, grillejä ja ravintoloita, taidemuseoita ja gallerioita joka lähtöön. Mielenterveyspuolella maailmankuulu Keroputaan malli takaa sen, että ihmiset voivat hyvin myös henkisesti. Paikallisliikenne toimii, talous kukoistaa. Turisteja lappaa ympäri maailmaa kesää talvea. Kauempaa tulevat lentävät vilkkaalle Kemi-Tornion lentokentälle, mutta pohjoismaiset vieraat tulevat yleenssä luotijunalla joko Tukholman tai Helsingin suunnasta jääden pois Haaparannalla, Tornioon yhteenkasvaneessa ruotsalaisessa sisarkaupungissa, tai 1903 valmistuneella Tornion päärautatieasemalla. Molempien maiden pääkaupungista saapuu junia Tornio-Haaparantaan kymmenkunta päivässä. Alueen majoituskapasiteetti on ymmärrettävästi kovilla, vaikka uusia hotelleja ja majoitustiloja avataankin vuosittain.

Siian lippoaja Kukkolankoskella. (Kuva: Teemu Kalliokoski)

Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä ostoksilla Tornio-Haaparannan yhteisessä keskustassa. Rajalla on on Ruotsin kruununprinsessa Victorian mukaan nimetty tori, jonka molemmin puolin on maisemaan upeasti istuvat, arkkitehtonisesti mykistävän kauniit ostoskeskukset, Torniossa kauppakeskus Rajalla - På Gränsen, Haaparannalla Barents-Center. Vieressä on Tornio-Haaparannan yliopiston ja ammattikorkeakoulun kampusalueet, kuten myös paikallinen lukio. Ukki ja mummi kokeilivat uutta Hästensin moottoroitua sänkyä samalla, kun me lasten kanssa kävimme syömässä legendaarisella Meerin grillillä. Kaupungin tungos oli oikeastaan mukavaa vaihtelua rauhalle, joka Särkinärässä vallitsi. Tuntui, että koko Barentsin alueen kuusi miljoonaa ihmistä olisivat pakkautuneet ostoksille samaan paikkaan. Lapset äimistelivät maailmantähtiä, jotka olivat seurueineen tulleet shoppailemaan paikallisissa luksusliikkeissä. Poikani väitti nähneensä  itse Ruotsin kuninkaan, mitä en tietenkään uskonut - ennen kuin näin Kaarle Kustaan omin silmin! Hänen majesteettinsa oli tullut paikkakunnalle vihkimään uutta Rolls Roycen myymälää ja koeajamaan hänelle varta vasten suunniteltua limusiinia.

Lomamme Torniossa oli jälleen ikimuistoinen. Lapset tuskin malttavat odottaa perinteistä kesälomareissua, jota he jaksavat fiilistellä koko kevään, vaikka ohjelma on pysynyt samanlaisena suvesta toiseen: aamulennolla Tornioon, uintireissu Green linen maa- ja jokiuimalaan, huvipuistokäynti, Tornio-Luulaja-Oulu-Tornio-risteily, Veikkausliigapeli 15 000 katsojaa vetävällä täydellä Pohjan stadionilla, pillimehut vesitornin kahviossa, reittiveneellä Sandskäriin, yö mökissä, kävelemistä Suomesta Ruotsiin ja takaisin henkeäsalpaavan Kukkolankosken yli johtavalla riippusillalla, siian lippoamista rannalta, loimulohta laavulla, koskenlaskua, jokilaivareissuja väylän pikkukyliin, kummitusjuttuja ja maastoratsastusta.

Ei ole ihme, että lapset hoilottivat koko paluumatkan tuttua laulua, Tornion kansallislaulua:

"Kyllä kannattee, kyllä kannattee, kyllä kaan-nat-teeeee!"

Näemä taas!

Otto Kallioranta

Onko kasetti jumissa, takakireä yliminä?

Minulla on sellainen  ongelma, etten osaa ottaa asioita, varsinkaan lasten kasvatukseen liittyviä, tarpeeksi rennosti. Asetan ihanteet luonteelleni, kyvyilleni ja moraalilleni liian korkealle, mikä tekee minusta usein äreän ja takakireän valittajan. Mietin liian usein, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä sen sijaan, että nauttisin hetkestä ja tekisin sumeilematta sitä mikä tuntuu kivalta.

C-kasetti on mennyt jumiin. (Kuva: Antti Kanto)

Kasvatuksessani, ja elämässäni muutenkin, on paljon ihanteita. Kaikenlaista pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi: pitäisi liikkua ja venytellä, lukea, opiskella kieliä, suhtautua kunnianhimoisesti työhön, ansaita sivutuloja, syödä terveellisesti ja mahdollisimman kasvispitoisesti, kuluttaa eettisesti. Lasten kanssa pitäisi keskustella paljon, viettää kiireetöntä aikaa, laskea leikkiä ja lukea. Pitäisi ottaa heitä mukaan kotitöihin, antaa heille vastuuta, auttaa heitä läksyissä, huolehtia heidän harrastusvälineistään, harjata heidän hiuksiaan, laulaa, soittaa, huovuttaa ja askarrella.

Kodin olisi hyvä olla kunnossa: tavaroiden omilla paikoillaan, ovien suorassa, listojen ojennuksessa, liesituulettimen hormin suojakuvun paikoillaan, ilmanlämpöpumppujen pölyttömiä, trampoliinin purettuna talvivarastossa, pyörien huollettuna, suksien voideltuna, jääkaapin puhtaana ja vessan istuinosan alhaalla. Itse haluaisin olla vakaa, siivo ja harkitseva, sellainen, josta muut sanovat: "Otto puhuu harvoin mutta aina asiaa!"

Kun oma yliminä asettaaa näin järjettömiä vaatimuksia, ei ole ihme, että elämäntaito-oppaiden Anna itsellesi armoa -tyyppiset latteudet uppoavat minuun toisinaan kuin isä äitiin. Ota rennosti, oppaat kehottavat. Niinhän minä haluaisinkin tehdä! Ongelmana on vain se, että yliminäni tekee usein hyvää tarkoittavista neuvoista väkisin tavoiteltavaa pakkoa, ja taas ollaan takakireitä. Jonkinlainen tolkku näihin itselle asetettuihin vaatimuksiin olisi hyvä saada. 

Työkiireet imevät mehut kenestä tahansa. (Kuva: Sakari Kursula)

Tässä vaiheessa tekstiä esitetään yleensä jokin syvällinen oivallus. Sellaista minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole tarjota. Elämä lapsiperheessä, jossa kaksi aikuista käy töissä ja lapset harrastavat paljon, tuppaa vain toisinaan olemaan kiireen ja kireyden sävyttämää. Ehkä ainoa asia, jota pidän varsinaisena ohjenuoranani, on se, että pidän itseäni tietoisessa tilassa. Ajattelen: Olen väsynyt ja kuormittunut, mutta se johtuu elämäntilanteestani. Tarvitsen taukoja, ystävien seuraa, huumoria ja kahdenkeskeisiä hetkiä puolisoni kanssa. Ne eivät vie kiireen ja stressin tuntua elämästä mutta auttavat näkemään kaiken ohimenevänä; mikään ei jatku loputtomiin, ei edes tämä hässäkkä. Sitä paitsi monet saman elämänvaiheen ohittaneet ovat sanoneet toisinaan kaipaavansa aikaa, kun lapset olivat pieniä. Elämä ainakin tuntui täydeltä. 

Ja ehkä tätä yliminän kuuntelua ei kannata kokonaan lopettaa, koska - itseni auttavasti tuntien - se säästää sekä minut että perheeni holtittomuudelta ja anarkialta. Sitä paitsi haluaisin niin kovasti olla hyveellinen! Tekisin sen kuitenkin niin mielelläni ilman takakireyttä, silleen rennosti.

Otto Kallioranta

Hyvä pohjakunto on tärkeää myös vanhemmuudessa

Hyvin tehtyä pohjatyötä ei voi koskaan korostaa liikaa. Se on tärkeää kaikilla elämänalueilla: urheilussa, opiskelussa, työelämässä ja ihmissuhteissa - niin, jopa vanhemmuudessa.

Mitä pohjatöiden hyvin tekeminen sitten tarkoittaa? Urheilussa se tarkoittaa yleisesti ottaen liikunnallista elämäntapaa lapsesta asti: puissa kiipeilyä, hippaa, vuorenvalloitusta, puolivoltteja ja painimatseja. Pyöräilyä kouluun ja harrastuksiin, pitkiä lenkkejä matalalla sykkeellä. Aktiviteetteja, jotka parantavat notkeutta, kestävyyttä, nopeutta, kimmoisuutta ja raakaa voimaa.

Ajattelun pohjakuntoa rakennetaan myös lapsuudesta lähtien. Ajattelun perustusten rakentaminen aloitetaan keskusteluilla ja lukuhetkillä isän tai äidin kanssa, vapailla leikeillä ja arkipäivän ongelmanratkausulla. Miten seuraavan päivän suklaa irroitetaan joulukalenterista? Ajattelun rakentamista jatketaan koulussa, ennen kaikkea laskemalla, lukemalla, keskustelemalla ja kirjoittamalla. Laskeminen jalostuu suunnittelemiseksi ja rakentamiseksi, lukeminen, keskusteleminen ja kirjoittaminen kriittiseksi ajatteluksi, pohdinnaksi, kyseenalaistamiseksi ja uuden ajattelun luomiseksi.

Monia hyviä asioita voi tehdä samanaikaisesti. Kuvassa harjoittelen soutulait-

teella, pidän kuopustani sylissä ja luen hänelle Tatua ja Patua, kuuntelen saksan-

kielisiä uutisia ja luen Dostojevskiä alkukielellä. 

Myös ihmissuhdetaitojen pohjatyöt aloitetaan lapsena. Pohjatyötä on esimerkiksi vanhempien sylissä istuminen ja isän vatsan päällä nukkuminen, sisarusten kanssa riitely ja riitojen sopiminen, rajojen saaminen ja niiden koettelu ilman hylätyksi tulemisen pelkoa. Erilaisten ihmisten kohtaaminen ja heidän ajatuksiinsa ja elämäntilanteisiinsa eläytyminen, ryhmän jäsenenä toimiminen ja ryhmän johtaminen ovat myös taitoja, joita opetellaan jo lapsuudessa - aluksi kotona, myöhemmin koulussa ja muissa yhteisöissä.

Hyvä pohjakunto rakentuu yli sukupolvien, mikä asettaa lapset syntymästään lähtien toistensa kanssa eriarvoiseen asemaan. Urheileviksi lapsiksi kasvetaan urheilevissa perheissä, uteliaiden vanhempien lapset oppivat ajattelemaan. Lapsi oppii esimerkistä. Sosiaalisesti taitavien kasvattajien lapsista tulee yleensä sulavakäytöksisiä seuraihmisiä.

Vanhemmuuden pohjakunto on kuitenkin paljon muutakin kuin yhdessä lenkkeilyä, lukemista ja hyvin ajoitettua verbaaliakrobatiaa. Silti sekin rakentuu lapsuudessa ja periytyy muun pohjakunnon tavoin sukupolvelta toiselle.

Vanhemmuuden pohjakunnon tärkeimpiä rakennusaineita ovat omilta vanhemmilta saatu rakkaus, hyväksyntä ja empatia. Kuten jokainen tietää, kukaan ei ole täydellinen missään, mutta hyvää ja mahdollismman varhain aloitettua pohjatyötä ei kannata väheksyä. Liikunnasta nauttii enemmän ilman veren makua suussa ja ajattelusta enemmän, jos saa seisoa jättiläisen olkapäillä. Rakastaminenkin on paljon helpompaa, jos on itse tullut rakastetuksi, lapsesta asti.

Otto Kallioranta

Missä kuljimme kerran - lasten reviirit ennen ja nyt

Esikoululaisten reviirin rajat on turvattu nykyään aidoilla. Kuvassa poikani odottaa

vapauteen pääsyä. 

Lasten oikeus itsenäiseen ja vapaaseen kulkemiseen on teema, jonka kanssa jokainen vanhempi joutuu tekemisiin heti, kun esikoinen oppii ryömimään. Aluksi lasta pitää vahtia jatkuvasti, mutta vähitellen toimintasäde laajenee: olohuoneesta keittiön kautta portaisiin, lastenhuoneesta omalle pihalle, pihalta tielle, jota myöten naapuriin. Naapurista leikkipuiston kautta kouluun, treeneihin, ostarille. Jokelasta Järvenpäähän, Tikkurilan kautta Helsinkiin, lautalla Tukholmaan, Arlandasta Amerikkaan. Liikkuvatko nykylapset vapaammin kuin ikätoverinsa taannoin? Rajoittaako lasten liikkumista edelleen sama koulun ympärillä kiertelevä lysmyinen paku, jonka kuljettajan kanssa ei missään nimessä saanut antautua minkäänlaiseen keskusteluun? Vaikuttavatko lasten liikkumisvapauteen muutkin asian kuin lasten ja vanhempien temperamentti ja opitut pelot, niin todelliset kuin kuvitellutkin? Missä kuljimme kerran, missä lapsemme kulkevat nyt? 

Uusimman Lapsen Maailma -lehden mukaan lasten liikkuminen on vähentynyt 1990-luvulta alkaen varsinkin maaseudulla, koska koulumatkat ovat pidentyneet kohtuuttomasti. Juttua varten haastateltujen helsinkiläislasten nykyreviirit eivät taas tunnu erityisen rajoitetuilta, ottaen huomioon, että pääkaupungissa liikennettä on melko paljon: kahdeksanvuotias käy yksin lähikaupassa, 11-vuotias pääsee kavereidensa kanssa ostoskeskukseen ja bussilla elokuviin. Nykyisenä älypuhelinaikana vanhempien ei tosin tarvitse turvautua pelkkään luottamukseen; jotkut valvovat lapsiaan jopa gps-paikantimien avulla. Helsingin Sanomien mukaan juuri kännyköiden määrän kasvu on syy siihen, että reviirit ovat alkaneet viime vuosina laajentua jopa pääkaupunkiseudulla, jossa lasten liekanaru ensin lyheni dramaattisesti 1950-luvulta alkaen. 

Minä asun puolisoni ja kolmen lapseni kanssa Jokelassa, kodikkaassa ja turvallisessa uusmaalaisessa radanvarsitaajamassa, jota Heikki kutsui omassa tekstissään leikkisästi nukkumalähiöksi. Lapsemme liikkuvat pientaloidyllin keskellä lähes yhtä uskaliaasti kuin minä omassa lapsuudessani Tornion Kivirannalla. Kaksivuotiaan voi jättää hetkeksi kotipihaan, esikoululainen hakee kavereitaan omatoimisesti. Viime aikoina hän on laajentanut reviiriään kilometrin päässä sijaitsevaan leikkipuistoon, vaikka ei puhelinta vielä omistakaan. Toki tiedämme tarkasti, missä poika kulloinkin on ja kenen kanssa. Kolmasluokkalainen esikoisemme kulkee kouluun ja kavereiden luo omin nokkineen, ja jos sää sallii, menee hän harrastuspaikoillekin pyörällä yksin tai ystäviensä kanssa. Junalla matkustaminen ilman aikuista antaa vielä odottaa itseään, ehkä tyttären isältä perityn varovaisen ja turvallisuushakuisen luonteen vuoksi. 

On vaikeaa verrata oman lapsuudenreviirini laajutta nykylasten liikkumisympäristöön. Minä asuin lapsena maalla, vaikka en itse haja-asutusaluetta viiden kilometrin päässä Tornion keskustasta miksikään ydinmaaseuduksi mieltänyt. Ei ympäristö silti urbaaniltakaan tuntunut: naapurin lehmät ammuivat ja paskansivat muutaman sadan metrin päässä, katu oli pinnoitettu öljysoralla eikä siinä voinut esimerkiksi rullalautailla. Katuvalot tulivat, kun olin kymmenvuotias. Ympäristön urbanisoitumiskehitys oli kuitenkin paljon pidemmällä kuin isäni lapsuudessa. Hänen reviirinsä ulottui kymmenen kilometriä joka ilmansuuntaan. Kärrypolkua - joka antoi kutsuttaa itseään tieksi joskus 70-luvulla - kuljettiin Tornion keskustaan, jos tarvetta oli, eli ei kovin usein. Kouluun isä hiihti umpihankea, yleensä 40 asteen pakkasessa ja lumipyryssä. 

Lapsuudenkotini on isäni vanhan, nyt jo puretun kotitalon lähellä. Kouluun pääsin talvisin bussilla, mutta kolmannesta luokasta eteenpäin piti 3,5 kilometrin koulumatka suoriutua pyöräillen. Viisi-kuusivuotiaana reviirini säde oli noin 800 metriä joka suuntaan, ellen väärin muista. Reviirin äärilaidalla asui eräs läheisimmistä kavereistani. Mummolaan oli puoli kilometriä. Lähistöllä oli kolkko autiotalo, isäni ammoin poisnukkuneen tädin ja hänen miehensä ränsistynyt vanha tölli, jonka jouduin kauhusta väristen ohittamaan oijustaessani metsäpolkua lähellä asuvan ystäväni luo. Metsässä kompastelimme saksalaissodan jäänteisiin: kypäriin, torrakoihin, jopa luurankoihin. Lähistöllä asui erakko, joka vain harvoin työnsi nenänsä ulos peltimökistään. Pelättävää oli lapsen näkökulmasta melko paljon. 

Pelot asettuivat mittasuhteisiinsa vähitellen. Tornion ja Haaparannan keskustaan pyöräilin huomattavasti uskaliaammalla luonteella varustetun veljeni kanssa ehkä viidesluokkalaisena. Pienempänä ylilyöntejä sattui minullekin: Neljävuotiaana karkasin kerran kotoa pyörällä katsomaan veljeäni esikouluun. Matkaa oli useampi kilometri, keltaisen lastenpyöräni etukumi oli puhki. Kaaduin kerran kauppojen kohdalla suojatiellä, mutta ilokseni löysin maasta sievän kymmenpennisen. Kun pääsin perille, eskarin täti vei minut sisään ja tarjosi karkkia. Veljeni nappasi kymmenpennisen kädestäni, ja täti heitti minut takaisin kotiin sinisellä Volvolla, jonka etuikkunasta katselin raukeana tuulilasin tummennettua yläosaa. Aurinko paistoi, eikä minua pelottanut ollenkaan. Kotonakaan asiasta ei nostettu suurta meteliä. Muistelen omille lapsilleni karkureissua suurena sankaritarinana.  

Asuinympäristö ylitettävine katuineen ja välteltäviksi miellettyine ihmisineen ja eläimineen on aina vaikuttanut lasten reviirien laajuuteen. Todellista, fyysistä asuinympäristöä enemmän lasten reviiriin vaikuttaa kuitenkin kokemus maailmasta, sekä lasten että vanhempien; olemmeko turvassa, ovatko lapsemme turvassa? Tunnettu tosiasia on, että suomalaislapset liikkuvat paljon vapaammin kuin esimerkiksi amerikkalaiset lajitoverinsa. Koemme olevamme turvassa ympäröivässä maailmassa - ainakin toistaiseki. Maailmanpolitiikan käänteet heijastelevat yleiseen turvallisuudentunteeseen median ansiosta myös täällä Pohjolassa. 

Aina ei tarvita sotia tai sekopäisiä presidenttejä horjuttamaan lasten ja aikuisten turvallisuudentunnetta. Tästä hyvä esimerkki on viimeaikainen klovnikohu. Sekä lapsia että aikuisia pelotelleet pellet saivat aikaan sen, että myös oma tyttäreni pohti pitkään, uskaltaako tulla ystävänsä luota illalla kotiin ilman saattajaa. Matkaa on puoli kilometriä, reitti turvallinen ja tuttu. Whatsappissa oli kerrottu, että klovneja on myös Jokelassa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Tyttäreni turvallisuudentunne järkkyi, ja pelko uhkasi supistaa hänen reviiriään. Pelko meni onneksi ohi, mutta sen syntymekanismi on tullut jäädäkseen. Lapseni elävät uusien, omassa lapsuudessani vielä tuntemattomien reviirien keskellä.  

Uudet reviirit ovat ennen kaikkea teknologian avaamia reviireitä, jotka ovat jopa maailmanlaajuisia. Älypuhelimiensa avulla lapset ovat perillä ilmiöistä, joita ennen ei ollut olemassakaan. Ehkä television kolme kanavaa uutisklippeineen riittivät herättämään pelkoa monessa lapsessa jo ennen internetaikaa, mutta ainakin minua olisi lapsena pelottanut enemmän pusikossa lymyävä moottorisahaklovni kuin Euroopan laidalla riehunut Balkanin sota. Sota ei vain tullut lapsen maailmassa tarpeeksi lähelle, mikä kuvastaa hyvin sitä lintukotoa, jossa ainakin itse sain lapsena elää. Nykylapset pitävät sosiaalisessa mediassa aikuisten tavoin yhteyttä laajaan kaveripiiriin, linkkaavat videoita, meemejä ja kuvia. Ne tuovat lähelle niin maailman ilot kuin kauhutkin, eikä kehitykselle oikein mahda mitään. Ikään kuin oman kylän hulluissa ei olisi tarpeeksi pelkäämistä. 

Parempi kai olisi piiloutua peiton alle. 

Otto Kallioranta

Aristoteles yläkoulun opettajana – retoriikan opit pätevät myös murrosikäisten kanssa

Luin hiljattain Juhana Torkin mainion puheoppaan Puhevalta käyttöön! Kirja on tiivis, leppoisan dialogin muotoon kirjoitettu opas, jossa puhetaidon opettaja neuvoo insinööriystäväänsä puhe-esityksen valmistelussa. Insinööri joutuu opettajansa johdolla pohtimaan vastauksia yhdeksään kysymykseen, joiden opettaja lupaa olevan väylä erinomaisen puheen pitämiseen. Viimeaikainen julkinen keskustelu yläkouluikäisistä nuorista, heidän käyttäytymisestään ja opettajiensa edellytyksistä jakaa heille tietoa sai minut ajattelemaan Torkin teosta enemmän kuin pelkkänä puheoppaana. Voisivatko kirjan opetukset toimia myös laajemmin kommunikaatiossa, ennen kaikkea kasvatuksessa ja opetustyössä?

Torkin puheopettaja esittää kirjassaan siis yhdeksän kysymystä, "mielen kuntosaliliikettä", kuten kirjailija kysymyksiä nimittää. Kolme ensimmäistä kysymystä ovat tärkeimpiä: ne valmistavat puhujaa oikeanlaiseen paatokseen. Kysymysten avulla päästään käsiksi kuulijoiden tunteisiin, opettaa Torkki. Kysymykset kuuluvat: Mistä olet kuulijoillesi kiitollisuudenvelassa? Mitä kuulijasi pelkäävät? Mistä kuulijasi tuntevat ylpeyttä?

Kolme seuraavaa kysymystä laittavat puhujan miettimään omaa motivaatiotaan: Mistä olet viime aikoina ollut innostunut? Mitä itse pelkäät? Miten voit puheellasi tehdä maailmasta paremman? Nämä kolme kysymystä hiovat puhujan eetosta, uskottavuutta. Kysymykset laittavat pohtimaan, miksi puhuja ylipäätään haluaa puhua.

Kolme viimeistä kysymystä hiovat puhujan logosta, eli niiden tarkoituksena on saada puhuja hiomaan argumenttinsa uskottaviksi ja helposti omaksuttaviksi: Minkä yhden lauseen toivot kuulijoiden muistavan? Miten väännät sanomasi rautalangasta? Minkä omakohtaisen tarinan voisit kertoa?

Aristoteleen kuuluisa kolmijako on toki retoriikan oppikirjoista tuttu, mutta Torkin maanläheinen kysymyspaketti auttaa ymmärtämään, että puheen pitäminen on sangen inhimillinen, yksinkertainen asia. Ensiksikin puhujan tulee olla aidosti empaattinen, hänen tulee ottaa huomioon kuulijoidensa tunteet – toiveet, pelot ja ylpeyden aiheet. Toiseksi puhujan tulee olla motivoitunut, innostunut, rehellinen, samaistuttava ja inhimillinen. Kolmanneksi puhujan tulee ymmärtää asiansa niin hyvin, että kykenee kertomaan sen ymmärrettävästi kuulijoilleen. ”Jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ole ymmärtänyt sitä itsekään”, kiteyttää puheopettaja osuvasti Torkin kirjassa.

Torkin oppaassa neuvotaan puheen pitäjiä, mutta kysymykset voisi esittää yhtä hyvin myös kaikille niille, jotka ovat tekemisissä kasvatuksen, opetuksen ja – voisiko jopa sanoa – vuorovaikutuksen kanssa. Asian hahmottaa paremmin, jos kolmessa ensimmäisessä kysymyksessä sanan kuulija tilalle vaihtaa vaikkapa sanan lapsi tai oppilas. Tai miksi eivät työkaveri tai ystävä toimisi yhtä hyvin? Puhujan eetokseen liittyvät innostusta ja pelkoja käsittelevät kysymykset sopivat esitettäviksi kenelle hyvänsä; niissä on kyse rehellisyydestä itselle. Omat pelkonsa tunnustava, elämänhaluinen ihminen herättää luottamuksen, oli hän esimies, työtoveri, ystävä tai opettaja. Kuudes, myös puhujan eetokseen liittyvä kysymys, käsittelee – ei enempää eikä vähempää – kuin maailman tekemistä paremmaksi paikaksi. Saattaa tuntua teennäiseltä ja pateettiselta, mutta loppujen lopuksi useimpien kommunikaatiotilanteiden tarkoituksena onkin juuri maailman parantaminen. Maailman voi nimittäin ymmärtää melko suppeasti: keskustelukumppanin mielialan kohentaminen tai toisen ongelmien kuunteleminen ovat nekin maailman parantamista.

Kolme viimeistä kysymystä sopivat ennen kaikkea opetustyötä tekeville. Ne pakottavat miettimään sanoman perillemenoa: miten tehdä opiskeltava asia mahdollisimman tehokkaasti selväksi? Joku saattaa ajatella Aristoteleen oppien soveltamisen opetustyöhön turhan behavioristiseksi. Tällainen tuomitsija törmää kuitenkin omaan rajoittuneisuuteensa – esimerkiksi kahdeksatta kysymystä voi tulkita helposti jopa uusimman opetussuunnitelman valossa: rautalankana voi käyttää vaikkapa erilaisia oppimisympäristöjä tai toiminnallisia työtapoja. Siihen, miten itse kukin lankansa vääntää, on jokaisen vastattava itse.  

Mutta kuten näemme, samat vanhat Aristoteleen opit pätevät edelleen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ne toimivat myös paljon parjattujen murrosikäisten kanssa. Sillä mistä muusta opettamisessa on kysymys kuin empatiasta, motivaatiosta ja didaktiikasta? Jostain syystä Suomi on pullollaan erinomaisia opettajia, kun taas laadukkaista puhujista tuntuu olevan pulaa. 

Otto Kallioranta

Uusi opetussuunnitelma on ollut kotona käytössä jo kauan

Suomen kouluissa on tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma. Se on laaja, melkein 900-sivuinen opus, josta osaan ulkoa vasta noin puolet. Opetussuunnitelmaa pidetään poikkeuksellisena, mullistavana; sen on sanottu olevan koulumaailman suurin uudistus sitten peruskoulun.

Laaja-alaisen osaamisen osa-alueet uuden opetus-

suunnitelman mukaan

Tärkeimpiä teemoja – ainakin minun mielestäni – uudessa opetussuunnitelmassa ovat oppilaan roolin korostaminen aktiivisena oppijana, arvioinnin monipuolisuus sekä läpi peruskoulun kulkevat laaja-alaisen osaamisen osa-alueet, joiden ytimessä on ihmisenä ja kansalaisena kasvamisen tavoite. Tavoite jakautuu seitsemään sektoriin, joita ovat muun muassa Ajattelu ja oppimaan oppiminen, Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu, Itsestä huolehtiminen ja arjen taidot, Monilukutaito sekä Tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen.

Me opettajat viemme uuden opetussuunnitelman ideoita käytäntöön, useimmiten innokkaasti, joskus vastarintaa tehden. Muutos paperilla tarkoittaa nimittäin muutoksia arjen vaatimuksiin, jotka eivät välttämättä lisäänny mutta joiden käyttöönotto edellyttää näkökulman muutosta. Monista vanhoista tavoista pitäisi luopua, rakkaat kalvorullat kärrätä roskiin ja soveltaa omaa opetusta muuttuvien ja monipuolisten oppimisympäristöjen mukaiseksi. Olo on kuin hiihtäjällä, joka joutuu jättämään hyvin hoidetun latupohjan ja siirtymään nuoskaiseen umpihankeen.

Koska olen paitsi opettaja myös isä, koen moraaliseksi velvollisuudekseni uuden opetussuunnitelman käyttöönoton myös kotona. Olisi mieletöntä hylätä uudet, hienot periaatteet heti, kun työpaikan ovi menee kiinni! Päätin jo kesällä ottaa uudet kasvatusperiaatteet käyttöön välittömästi lukukauden alettua. Selvitin kolmasluokkalaiselle tyttärelleni, esikoululaiselleni pojalleni ja kaksivuotiaalle tyttärelleni, että en ole enää ainoastaan isä - olen ohjaaja-isä. Kerroin heille, että he ovat tästä eteenpäin aktiivisia toimijoita, jotka valitsevat oman kasvunsa suunnan vahvuuksiensa pohjalta – minä autan, kannustan, tuen ja ohjaan. Aloitimme kovalla tohinalla, mutta sitten tajusin jotain: meillä on koko ajan noudatettu uuden opetussuunnitelman periaatetta ilma, että olen itse ymmärtänyt sitä. Minä selitän.

Olemme jo pitkään puolisoni kanssa pitäneet tärkeänä sitä, että lapseni syövät terveellisesti ja nukkuvat riittävästi. Olemme aina pyrkineet tukemaan heidän valitsemaansa kasvukehitystä keskustellen, läheisyyttä ja turvallisuutta unohtamatta. Kaikessa, mitä lapseni tekevät, on tavoitteena ihmisenä ja kansalaisena kasvaminen. Kuulostaako tutulta? Uuden opetussuunnitelman mallia mukaillen kotielämämme on helppo jakaa seitsemään osaan, jotka muodostuvat samoista osa-alueista kuin opetussuunnitelmankin sektorit. Tällä hetkellä harjoittelemme eskarilaisen poikani kanssa taitoa, joka kuuluu selvästi sektoriin kolme: Itsestä huolehtimiseen ja arjen taidot. Meidän perheemme opetussuunnitelmassa se tarkoittaa esimerkiksi oman takapuolen pyyhkimistä ilman, että isän tai (joskus harvoin) äidin tarvitsee tulla tarkistamaan, onko homma hoidettu huolella. Sektori kaksi, Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu tarkoittavat taas muun muassa sen harjoittelemista, että eskarikavereita ei hyvästellä lähdettäessä pieraisemalla äänekkäästi vaan sanomalla iloisesti vaikka moi.

Myös arviointi on ollut meillä jatkuvaa ja monipuolista. Lapset kertovat auliisti, jos jokin asia tuntuu hankalalta tai jos jokin asia on onnistunut hyvin. Tarpeen mukaan kehumme heitä hienosti tehdystä kärrynpyörästä tai kannustamme pianoläksyjen kanssa tuskailevaa koululaista harjoittelemaan sitkeämmin. Kannustamme ja ohjaamme lapsia löytämään vahvuuksiaan, mutta mikä tärkeämpää, yritämme opettaa heille sitkeyttä siellä, missä asiat eivät tunnu onnistuvan itsestään. Kotimme on kuin Iloisen oppimisen talo, joka "suuntaa elinikäiseen oppimiseen ja siirtää oppimisen omistajuutta oppijalle itselleen". 

Kun asiat kotona ovat näin mukavasti, tulee hakematta mieleen kysymys: mihin me enää koulua tarvitsemme?

Otto Kallioranta

Isän unikoulu – pitkillä yöunilla superihmiseksi?

Murehdin koko viime vuoden tasaisesti sitä, kuinka tulisin selviytymään järjissäni juuri alkaneesta työ-, päiväkoti-, koulu- ja harrastusrumbasta. Ahdistunut mieleni maalaili kauhukuvia, joissa herään rikkonaisten öiden jälkeen kiireisiin aamuihin ja herätän  yhteistyöhön kykenemättömät lapset. Ärisen ja huudan, etsin vaatteita, kiroilen, tuskailen ja kärsin. Hektisen työpäivän jälkeen haen pitkästä päivästä uupuneet lapset, vettä sataa, olen stressaantunut, voimaton ja ahdistunut. Unohtelen asioita, vaimoni muistuttelee ja moittii. Lapset myöhästelevät harjoituksista ja minä töistä. Syömme einesruokaa, ja poden syyllisyyttä siitäkin. Teen virheitä töissä, kotona ja vapaa-ajalla ja otan jatkuvasti milloin kenenkin haukkuja vastaan. Illalla, kun lapset on saatu auttavasti pestyä ja pantua nukkumaan, pelkään jääväni jostain tärkeästä paitsi, jos itse menen maata.  Valvon ruudun ääressä mieli tyhjänä pari tuntia, kunnes viimein raahaudun sänkyyn suunnattoman väsähtäneenä valmiina ottamaan tulevan yön heräilyt ja seuraavan päivän arkikaaoksen.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, aloin pohtia, voisinko mahdollisesti itse vaikuttaa siihen, millaista työssäkäyvän perhearkeni tulee olemaan. Tulin siihen tulokseen, että ainoa asia, johon voin itse vaikuttaa, on oma nukkumaanmenoaikani. Sain vahvistusta oivallukseni tutkimuksista, joista kertovia juttuja luin iltapäivälehdistä. Asiantuntijoiden neuvot olivat vanhoja tuttuja: käy ajoissa ja aina samaan aikaan nukkumaan, älä kajoa elektroniikkaan puolta tuntia ennen nukkumaanmenoa, harrasta liikuntaa, vältä alkoholia ja stressiä, syö terveellisesti. Ystäväni kertoi nukkuvansa joka yö kymmenestä kuuteen, minkä ansiosta hän kertoi kokevansa itsensä lähestulkoon kaikkivoivaksi. Koin suorastaan herätyksen: jos malttaisin mennä aikaisin nukkumaan, olisin päivisin energinen ja pirteä eivätkä arjen kiireet tuntuisi missään.  Minusta tulisi energisen ystäväni kaltainen, kaikkivoipa, alati energinen mutta toisaalta zeniläisen tyyni hahmo.

Tapani mukaan asetin ennen töiden alkua tavoitteet korkealle. Suunnittelin meneväni nukkumaan yhdeksältä ja herääväni viiden–puoli kuuden aikaan, jotta minulla olisi kylliksi aikaa tehdä lyhyt, 30­–45 minuuttia kestävä peruskuntoharjoitus, säästä riippuen ulkona juosten tai sisällä soutulaitteella hikoillen. Iltaurheilua välttäisin, koska se nostaa tunnetusti kehon vireystilaa ja hankaloittaa nukahtamista. Halusin myös itselleni pitkän ja rauhallisen aamuhetken Hesarin, puuron ja kahvin parissa. Mielessäni kaikui vanhan kansan sanonta: ”Aamusta se päivä pisin on.” Halusin myös eroon piinallisesta, iltaisin yllättävästä Fear of missing out -syndroomasta, tunteesta, joka estää käymästä yöpuulle ennen puoltayötä, koska kaikki oikeasti merkittävät asiat ihmisen elämässä tapahtuvat tietenkin arkena kello 22–01.

Töihin paluusta on nyt kaksi viikkoa, ja on aika tarkastella alustavia tuloksia. Miten uusi, askeettinen mutta kaikki väsymys-, stressi- ja mielialaongelmani ratkaiseva elämänmuutokseni on lähtenyt liikkeelle? Olenko muuttunut tai vähintäänkin muuttumassa tyynen rauhalliseksi ja väsymättömän aktiiviseksi yli-ihmiseksi? Antakaa minun kertoa.

Olen kuin olenkin käynyt nukkumaan varhain, usein jo ennen kello kymmentä. FOMO-syndrooma oli harhaa, sen voin paljastaa jo tässä vaiheessa. Jos olen saanut unen, eivät elämättä jääneet myöhäisillan tunnit ole harmittaneet aamulla lainkaan, päinvastoin. Ongelmana on kuitenkin ollut juuri nukahtaminen, varsinkin alkuun. Työt jännittivät, kesälomarytmi oli päällä. Hikoilin lakanat märäksi. Ongelmia tuli myös viikonloppuna – en sittenkään malttanut lopettaa iltaa kello kymmeneen. FOMO yllätti taas: pelkäsin missaavani jotain tärkeää. Lauantaiaamuna nukuin pitkään, mikä kostautui sunnuntai-iltana. Nukkumatti ei tullut.

Monina iltoina olen kuitenkin nukahtanut varsin aikaisin, en toki yhdeksältä, kuten alun perin kunnianhimoisesti suunnittelin, mutta ennen puolta yhtätoista kuitenkin. Arkisin olen käynyt levolle viimeistään kymmeneltä, usein jo aiemmin. Ja kas, mitä olen havainnut: töissä on olo tuntunut energiseltä, jopa rauhalliselta. Yläkoulun opettajan työ kun on sellaista, että siinä hermojen menetys on aina tappio, jos räyhäämisen nyt missään ammatissa voi hyödyksi sanoa olevan.

Aamut ovat myös olleet kohtuullisen rauhallisia, vaikka täytyy jälleen myöntää, että ihan tavoitteeseeni en ole päässyt, ainakaan vielä. En nimittäin ole jaksanut käydä aamulenkillä, enkä juuri urheilla töiden jälkeenkään. Aamuisin olen valitettavasti muutaman kerran hermostunut lapsiin, samoin iltaisin. He eivät ole ymmärtäneet, että isillä on elämäntaparemontti menossa, ja jatkaneet aamukiukuttelua ja iltariehumista, päiväkodista, eskarista ja koulusta uuvahtaneet ressukat.

Illat taas kuluvat lapsiperheessä lasten harrastusten, ruoan valmistuksen ja siivoamisen merkeissä. Iltaurheilu taas on yöunista pois, ja jos siihen lähden, on kierre valmis. Tekemistä siis riittää vielä. Tahdon aamu-urheilun elämääni, mutta se vaatii lisää säännöllisyyttä, parempia ja tasaisempia öitä ja hieman aikaisempia herätyksiä. Seuraavaksi aion rauhoittaa viikonloppuillat ja sammuttaa valot ennen kymmentä myös perjantai- ja lauantai-iltoina. Herätys siirtyy nykyisestä puoli seitsemästä varttia vaille kuuteen, jotta tilaa riittää peruskuntolenkille. Arkisin ilta siirtyy tunnilla taaksepäin.

Ennen joulua haluaisin olla valmis: kaikkivoipa, uusi superihminen. Katsotaan, miten käy.

Lapselliset täyttävät vuoden - miltä nyt tuntuu?

Blogimme täyttää tänään vuoden. Hetki tuntuu lähes yhtä uskomattomalta kuin esikoisen ensimmäisen vuoden täyttyminen. Olemme ylpeitä ja onnellisia siitä, että olemme vakiinnuttaneet paikkamme blogosfäärissä. Siinäkin mielessä tämä blogi on kuin vanhemmuus, että se yhdistää iloisen hulluuden hartioita painavaan raskaaseen vastuuseen. Tämä blogi oli perustettava, jotta asiat muuttuisivat parempaan.

Takana on 176 blogitekstiä iloa, surua, onnea, kauhua, filosofiaa, käytäntöä ja kirjallista sekä visuaalista kauneutta, joka on monen isän yhteistuotos. Vieraskynät mukaan lukien blogiin ovat antaneet panoksensa kymmenet ihmiset ja tekijäjoukkoon voi laskea myös kaikki lapset ja puolisot, joita ilman ei blogiakaan olisi.

Tämä ensimmäinen vuosi on mennyt sumussa paikkaa hakien ja kun bloggaamme vielä pari vuotta, alkaa se ehkä hahmottua. Jo nyt olemme tukeneet ja kannustaneet paitsi toisiamme myös muita isiä puhumaan isyydestään ja jakamaan vanhemmuuden kokemuksia. Olemme myös viihdyttäneet.

Miltäkö nyt tuntuu? Sen kerromme sanoin ja kuvin.

Topi, Pasi, Antti P, Jussi ja Vesa, eli Joensuun Lapselliset.
Kuva: Antti Pitkäjärvi, apkuva

Jokelan ja Nurmijärven Lapselliset, Otto ja Antti. Kuva: Johanna Reen

Topi, topilin:

Blogiin kirjoittaminen on lisännyt tietoisuutta omasta vanhemmuudesta. Omaa toimintaa on aiempaa helpompaa katsoa ikään kuin ulkopuolisen silmin ja arvioida, että mites meni noin niin kuin omasta mielestä. Ehkä lapset osaisivat sanoa, näkyykö tämä seikka arjessa mitenkään.

Näkökulmien ehtymättömyys hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Vieraskynien avulla kirjoittajakuntaan on saatu rikkautta ja asiantuntemusta. Lukusuositukseksi voisin nostaa vaikkapa Ville Kivimäen sodankokenutta isää ymmärtävän tekstin: Vieraskynä: Pojat katsovat isiään Omista teksteistä voisin nostaa framille vaikka tämän: Miehet, emansipoitukaa!

Jussi, Jussi H:

Jos blogi olisi perustettu kymmenen vuotta aiemmin, teksteistäni olisi tullut toisenlaisia. Teinien isänä oleminen on erilaista kuin pikkulasten tai alakoululaisten isänä oleminen. Vähän haikeana ja samalla helpottuneena olen lukenut muiden blogaajien tekstejä: tuollaistahan se oli.

Pikkulasten isä on kingi ja jumala. Teinien isä on välillä urpo ja välillä ihan OK tyyppi. Murrosikäinen lapsi ja nuoresta aikuisesta keski-ikäiseksi muuttunut isä ovat samantapaisen hämmennyksen vallassa: tätä en enää ole, minusta on tulossa jotain muuta, mutta mitä?

Antti, anjokanto:

”Onko minusta isäblogistiksi?” Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun minulle tarjottiin vuosi sitten mahdollisuutta aloittaa Lapsellisissa miehissä. Pienin askelin runnoin läpi itsekritiikin ja heittäydyin täysillä mukaan. Hyvä, että lähdin!

Hoitovapaavuotta viettäessäni on ollut aikaa pohtia monenlaista. Päässä hurisee ja kirjoittaminen on ollut oiva keino saadaa kehossa pursuilevia pohdintoja kokoon. Tekstien työstäminen on vienyt ajatuksia toisaalle tasaisentylsän lastenhoitorumban keskeltä. Blogin julkisuus on antanut kirjoituksille oman mausteensa, sillä omat ajatukset ovat muiden arvioitavana.

Vuoden kuluessa on tullut tarkailtua ympäröivää maailmaa isäblogistin silmin. Blogitekstit ovat syntyneet lapsen päiväunien aikaan, ruuanteon ohessa tai pihaleikkejä valvoessa. Tekstit ovat usein syntyneet prosesseina ja erityisen tärkessä roolissa ovat olleet keskustelut eri ihmisten kanssa. Erityisesti oma isyyteni on joutunut puntariin ja syyniin. Muiden kirjoittajien kanssa käyty ajatuksenvaihto isyydestä ja miehenä olemisesta on ollut merkittävää. Yhdeksi blogin tavoitteeksi on muodostunut, että isyys ja isän rooli kotona tulee näkyvämmäksi. Ehkä olemme tässä jossain määrin onnistuneet. On silti syytä kääriä hihat ja jatkaa työtä.

Vesa, vl:

Vuosi sitten jännitin aika tavalla ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista. Onneksi sitten kävi niin, että Topi tuli eräänä iltana julkaisuviikolla käymään ja kertoi liittäneensä omaan tulevaan tekstiinsä Andrea Pirlon kymmenen hienointa vapaapotkua. Tämä hänen rento suhtautumisensa kirjoittamiseen ulottui siinä hetkessä myös minuun ja pääsin jännityksestä yli.

Tapaus käy esimerkiksi siitä, mitä vertaiset merkitsevät vanhemmuudessa. Omasta puolestani voin sanoa, että aina kun on ollut hankaluuksia, toisten seuraan hakeutuminen on auttanut. Tätä tehtävää myös blogiin kirjoittaminen ja sen muihin tekijöihin tutustuminen on täyttänyt elämässäni kuluneen vuoden. Meillä on tässä aivan mahtava porukka, jonka kanssa käytävät keskustelut ovat äärimmäisen tärkeitä. Yksinkertaisimmillaan homma toimii niin, että on hyvä saada välillä muistutus siitä, että useimmat vanhemmuuden kipupisteet ja myös ilon aiheet ovat perustaltaan tuttuja monille.

Vaikka myös henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on käynyt vuoden mittaan helpommaksi, on välillä vaikea löytää aikaa tai jaksamista kirjoittamiselle. Haluan kuitenkin edelleen jatkaa blogin parissa. On nimittäin vielä asioita, jotka vaativat auki kirjoittamista. Sen olen huomannut, että tärkeistä asioista kirjoittaminen on toisinaan siinä määrin ruumiillista työtä, että blogitekstin julkaisemisen jälkeinen rentous on parasta, mitä tiedän.

Otto, Otto:

Minulla oli pieni kynnys ylitettävänä blogikirjoittajaksi ryhtyessäni, sillä en ole tottunut kirjoittamaan ajatuksistani julkisesti. Mukaan lähtemistä helpotti se, että meitä kirjoittajia on useampia. Lisäksi aihe on sellainen, että siihen on kohtuullisen helppo tarttua: isyys. Hoitovapaa antoi kaiken lisäksi aikaa pohtia isyyttä ja sen liepeillä olevia ilmiöitä.

Vuoden aikana on tullut kirjoitettua - varmaan miehille tyypilliseen tapaan, saattaa joku ajatella - enemmän itsestä isänä kuin lapsista. Monenlaisia asioita on tullut pohdittua, ehkä niistä on jotain opittukin. Blogi on tuonut elämään sopivasti pöhinää, jotain, mitä töiden puuttuessa on kaivannut.

Blogia kirjoittaessani olen joutunut asettamaan tekstini kritiikille alttiiksi. Äidinkielen opettajalle se on varsin hyödyllistä, vaikka usein unohtuukin.

Antti, apkuva:

Tähän blogiin minua tiedusteli Pasi muistaakseni ensimmäisenä. Hieman olin epäileväinen, kuinka miun taidot ja aika tulisivat riittämään hyvän kuvan tuottamiseen. Ajatus kyllä kutkutteli mielessä pitkään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sain viestiä Pasilta ja Topilta, että riittää, kun laitat kuvaa ja tarkoitus olisi vain saada kuvia tekstimerta keventämään, niin päätin kokeilla.

Blogivuosi on mennyt vauhdikkaasti. Perhearjen, hoitotyön, oman toiminimen nimiin kuvaaminen ja blogikuvien tuottaminen on ollut joskus hitusen haastavaa. Varsinkin, kun ideoiden työstäminen ja toteuttaminen kuvalliseen muotoon on joskus ollut aikaa vievää touhua. Lapset meillä ovat vuoden aikana tottuneet siihen, että isä kuvaa jokaisen massatapahtuman ja kantaa kameraa arjessa mukana. Vuosi on antanut miulle teknisesti tarkempia kuvia ja paljon hienoja kokemuksia lasten ja kameran kanssa. On tullut mentyä sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joista olisi normaalisti kieltäytynyt tai ei olisi jaksanut lähteä. Varsinkin mieleen tulee Isien ja lasten pienet iltamat syksyllä, joissa rakenneltiin valomiekkoja ja lennäteltiin lennokkeja.

Tulevaisuudessa minulla olisi yksi haave. Koota kunnollinen isällinen isä-poika galleria blogin nimiiin. Ajatuksena olisi kuvata dokumentaarinen isäksi kasvamisen blogisarja, jossa kuvataan isäksi tulemista aina raskauden alkuvaiheista, siihen vaiheeseen, kun se pieni odotettu kääre on kotona ja vaipanvaihto onnistuu ongelmitta. Jos kiinnostusta tämmöistä kohtaan löytyy, minuun saa olla yhteyksissä.

Pasi, paspah:

Isäblogin kirjoittaminen on ollut keino olla herkemmin läsnä vanhempana. Kun ajatuksia on jaettu, niitä on syntynyt lisää. Lopulta tämä kaikki aikaansaamamme ei ole vienyt niin paljon aikaa, että se olisi syöyt sitä pois lapsiltani. En osaa sanoa olenko parempi isä blogin vuoksi, mutta ainakin olen pohtinut sitä asiaa viikoittain tavalla, jonka on täytynyt olla ymmärrettävää ja inspiroivaa mahdollisimman monelle muullekin. Ennen kaikkea tämä on ollut mukavaa. Sen olemme pyrkineet blogia tehdessämme pitämään selvänä koko ajan, että tätä ei väännetä väkisin.

Jos pajatso on tyhjä, tulee aina seuraava viikko eikä tauko julkaisussa ole haitannut, mutta toisaalta seitsemän vakituisen kirjoittajan ja harmaana eminenssinä toimivan kahdeksannen Lapsellisen miehen Rysky Riiheläisen päiden kolahtaessa yhteen on pajatsosta kuulunut jatkuvasti iloinen kolikoiden kilinä. Vielä ei ole saatu sitä tyhjäksi.

Yhteistyökumppaninamme vuoden alusta toiminut Lapsen Maailma on ollut aivan erinomainen yhteistyökumppani. Sopimuksemme on osapuilleen sen luonteinen, että "tehkää jotain ja laittakaa sitten tilinumeronne". Uskon, että heillä ei ole syytä katua. Kiitoksia heille kannustamisesta, rohkeudesta ja luottamuksesta meihin!

Parasta on, että on mahdoton sanoa mihin tämä menee ja mitä vielä teemme. Postaus kerrallaan päädymme jonnekin. Te lukijat pääsette mukaan.

Lapselliset miehet, 10.8.2015-?

Marjasta ja pakota lapsesikin marjastamaan

Taas on mustikkasesonki kuumimmillaan. Retkeilijät ja outdoor-perheet rymyävät metsissä poimurit rahisten. Tottunut marjastaja poimii kaksi ämpäriä tunnissa, hörppääpä välillä retki-Airamista suodatinkahvia eväsleivän kyytipojaksi. Lapsetkin viihtyvät metsän siimeksessä luonnon ihmeitä ihastellen!

Meilläkin poimitaan marjoja; 50 litraa on kesän minimitavoite. Käymme marjastamassa yksin ja erikseen, usein myös koko perheen voimin. Vaimoni – bilsanope –  rakastaa marjastamista. Hän on sitä mieltä, että lapset tottuvat luonnossa liikkumiseen ja oppivat pitämään siitä, jos heidän kanssaan ahkerasti tallotaan metsiä ja heitä totutetaan korpien kauneuteen. Kyse on siis asennekasvatuksesta, niin sanotusta luontoon juurruttamisesta.

Minäkin kävin lapsena melko paljon mustikassa ja puolukassa – hillojen poimimiselta sentään säästyin, ehkä sen vuoksi, etteivät vanhempani kuuluneet hillastajien sisäpiiriin eivätkä sen vuoksi tunteneet apajia. Sisäpiiriläiset ottivat toki muitakin mukaan mystisille reissuilleen, mutta ennen suolle saapumista ulkopuolista ajelutettiin satoja kilometrejä silmät sidottuina pitkin Peräpohjolan mutkaisia metsäautoteitä. Ehkä näiden kokemusten nöyryyttämänä isä kutsui hillaa katkerasti "vaatimattoman makuiseksi kolmisilmäiseksi luumarjaksi”.

Jokakesäisten Kärrbäckin mustikkareissujen lisäksi minua ja sisaruksiani juurrutettiin luontoon myös 4H-kerhon avulla: teimme aurausviittoja veljeni kanssa, mistä muistona ranteessani on vieläkin muutaman sentin pituinen arpi. Istutimme taimia ja ennen kaikkea väkersimme koristenippuja ruokaviljasta, lähinnä vehnästä ja kaurasta. Sainpa kerran 500 markan 4H-stipendinkin. Voisi siis luulla, että minusta olisi tullut innokas marjastaja ja eräihminen. Asia on kuitenkin melko lailla päinvastoin: kuten lapsena, käyn marjassa vain painostettuna ja vastoin luontoani. Miten voi olla mahdollista, että asennekasvatus ja luontoon juurruttaminen meni minun kohdallani pieleen?

Ajattelen ehkä niin, että elämää omalla epämukavuusalueella on pakko jonkin verran sietää, jotta ylipäätään olisi mahdollista kehittyä ihmisenä. En toimi kuten luonnolle riehakkaat hyvästit jättävä Ilari Tepasto Veikko Huovisen hersyvässä novellissa Hyvästi luonto, jossa kirjailijamestari tuntuu ilkkuvan niin city-ihmisille kuin piintyneimmille eränkävijöillekin. Mahdollisesti tulen Tepaston tavoin loppuikäni pitämään enemmän asfaltin napakasta askeltuntumasta kuin sammalmättään pehmeydestä mutta yritän siitä huolimatta ajatella, että minunkin on mahdollista löytää sisäinen samoilijani ja pusikoissa rymyäjä. Sen vuoksi sallin puolisoni –  toki vähintään passiivista vastarintaa tehden ja perheriitoja aiheuttaen –  järjestellä perheen yhteisiä marjastusreissuja siitäkin huolimatta, että retket synnyttävät usein melko kiukkuista vastarintaa varsinkin esikoistyttäressäni. Isänä koen kaikesta huolimatta velvollisuudekseni laittaa vahingon kiertämään: jos minun oli lapsena pakko käydä marjastamassa, on lastenikin.

Otsansa hiessä pitää heidänkin marjansa syömän.  

Otto Kallioranta

Lapseni kehtaavat hienostella ja olla knapsuja, on kehdattava minunkin

Olen aina kokenut itseni korostamisen vaivaannuttavana. En ole kehdannut ostaa värikkäitä vaatteita, hattuja, kenkiä tai varvassukkia. Olen lähes aina tyytynyt ajamaan pienimoottorisella, harmaalla bensiiniautolla. Nykyinen kaasuautoni tuntuu liian tiedostavalta koreilulta, puhumattakaan edellisestä autostani, sähkönsinisestä hybridistä. Havaitessaan keikarointiaikeita minussa asuva tornionlaaksolainen moittii heti hienostelevaksi, naiselliseksi mieheksi eli knapsuksi. Etelä-Suomessa puhuttaisiin ehkä dandysta.

Lapsena kuljin aina isoveljeni vanhoissa vaatteissa. Hän sai Levikset, minä hänen vanhat housunsa; hän uuden, lempijoukkueemme Pittsburgh Penguinsin NHL-lippiksen, minä tyydyin öljyn tahrimaan, roskalavalta löytämääni viininpunaiseen Redskins-lätsään. Mutta kun hän leikkautti näyttävän tupsun etuhiuksiinsa, minäkin halusin samanlaisen. Häveliäisyyttäni pyysin parturia jättämään oman tupsuni puolta pienemmäksi.

Sisälläni asuva knapsu ja peräpohjalainen, turhaa huomiota kaihtava sääskensyömä tallukka ovat kuitenkin aina käyneet kamppailua toisiaan vastaan.  Riikinkukko haluaisi koreilla, esiintyä räveässä ja näyttävässä hiuskuontalossa, ajella pinkillä urheiluautolla ja harrastaa perhokalastusta. Sisäinen knapsuni on kuitenkin liian usein joutunut tukahduttamaan mielitekonsa, koska olen pelännyt leimautuvani - knapsuksi. Maanläheinen, ekologisia valintoja arvostava maineeni on todellisuudessa vain mattapäällysteistä pintaa. Toisaalta pihi, eteläpohjalaistaustainen luonteeni on aina karsastanut rahanmenoa, mikä sekin on hillinnyt huikentelevaisimpia kulutusvalintoja.

Usein on niin, että omat ristiriitaisuutensa ja itsetuntonsa häiriöt saa kohdata kunnolla vasta lasten kautta. Niin on käynyt minullekin, jälleen kerran. Sanonnat kuten "vaatimattomuus kaunistaa", "ei renkää", "miksi se pittää?" ja "kauniilla ihmisellä on nöyrä sydän" ovat lapsilleni täysin vieraita, tai ainakaan ne eivät ole avautuneet heille keskeltä. Estoitta he kehuvat taitojaan, vaativat saada parhaista kankaista valmistettuja vaatteita ja ostattavat vanhemmillaan kalleimmat älypuhelimet glitter-kuorilla. Heissä ei oikein tunnu olevan aitoa topeliaanista henkeä. Lähes kaiken olen vastahakoisesti niellyt ajatellen, että vielä heille herra kurin kerran laittaa. Kuitenkin, erään kerran taannoin, kun poikani pyrki jalkapallotreeneihin punaisiksi maalatuilla kynsillä, otti sisäinen tornionlaaksolainen minussa vallan. "Pyyhitään nuo kynsilakat pois", ehdotin pojalle. "Miksi?" poikani ihmetteli. "Minä haluan pitää nämä lakat kynsissä!" Vaikenin, koska ainoa perusteluni olisi ollut: "En halua, että sinua piethän knapsuna." Annoin pojan mennä.

Poikani ei edes ajatellut, minä muut häntä pitävät, oli vain oma itsensä. Hän, kuten lapset usein, oli vapaa häpeästä ja turhista sovinnaisuussäännöistä. Toivottavasti sama vapaus säilyy hänessä ja muissa lapsissani. Haluaisin näyttää esimerkkiä heille. Jonkin aikaa sitten katsoin Saunabaletti-nimisen dokumentin, jossa viisi raavasta tornionlaaksolaista miestä valmistavat amerikkalaissyntyisen ruotsalaiskoreografin Justine Kirkin johdolla saunassa esitettävän balettiesityksen. Se, jos mikä, on knapsua! Balettia saunassa, pyhässä paikassa! Dokumentin katsottani päätin: jos nämä köriläät uskaltavat vapauttaa sisäisen knapsunsa, uskallan minäkin. 

Aion päästää riikinkukon irti. Huomenna ostan pinkin Ferrarin. 

Otto Kallioranta

Hoitovapaa päättyy, tuleva arkirumba ahdistaa

Hoitovapaani yksinäinen osuus päättyy muutaman päivän kuluttua, kun vaimoni aloittaa kesäloman. Takana on pitkä ja vaiherikas vuosi, johon on mahtunut monta ikimuistoista ja riemukasta tapahtumaa mutta myös paljon hermojen menetystä ja monta raivokohtausta, väsymystä ja uupumista. En silti kadu vähääkään, että jäin hoitovapaalle. Suhde lapsiin on väistämättä syventynyt. Tuleva iso muutos saa mietteliääksi. On yleistä, että vanhemmista se, joka on hoitanut lapsia pitkään kotona, kaipaa töihin. Niin teen minäkin. Kuitenkin tuleva työ-, päiväkoti- ja harrastushärdelli hirvittää: miten kestää pää?

Toimittaja Sanna Sarenius kävi tekemässä blogista, minusta,

Antista ja lapsista jutun 9. kesäkuuta ilmestyvään

Keski-Uusimaa-lehteen. (Kuva: Sanna Sarenius/ lehtijuttu.fi) 

Lapsiperheen arjessa on monenlaisia vaatimuksia ja paineita. Pitää laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pestä pyykkiä, touhuta lasten kanssa, lukea heille, ulkoilla, kannustaa, ohjata, auttaa läksyissä, pestä, piiskata ja laittaa nukkumaan. Kynsien leikkaamista ja punkkitarkastuksia ei saa unohtaa, ei myöskään koulun Wilma-viestien lukemista. Pitää muistaa syödä terveellisesti ja monipuolisesti lihaa välttäen. Lasten harrastuksissa tulee olla aktiivinen – lapselle on tärkeää, että harjoituksia on isä tai äiti katsomassa, sanoo seurapomo. Olisi hyvä osallistua joukkueen toimintaan muutenkin, apuvalmentajana tai taloudenhoitajana. Jonkun sinne buffettiinkin on leivottava.

Jokaisen on kannettava vastuuta elinympäristönsä asioista. Jonkun on oltava taloyhtiön hallituksessa ja vanhempainyhdistyksessä. Lapset eivät saa roikkua liikaa koneella tai telkkarin ääressä. Harjoituksiin on syytä mennä ajoissa, jos ylipäätään haluaa harrastaa. Lyhyitä matkoja ei missään nimessä ole suotavaa mennä autolla.

Pienten lasten vanhempien kannattaa todellakin pitää kunnostaan huolta ja nukkua tarpeeksi! Hyvä tapa pitää itsestään huolta on lenkkeily vaihtelevalla sykkeellä: välillä nopeaa lyhyttä lenkkiä, välillä pitkää matkaa matalalla sykkeellä. Kerran viikossa intervallitreeni, joka kesäisin hoituu jalkapallon avulla. Vain hölmö laiminlyö kuntosaliharjoittelun, koska lihakset tunnetusti kutistuvat vanhetessa.

Ystävien tapaaminen on antoisaa ja tärkeää, koska se tuulettaa mukavasti pääkoppaa. Liikaa kavereiden kanssa ei kuitenkaan parane viihtyä, sillä perhe on tärkein. Perheen kanssa yhdessä tekeminen on mukavinta. Puutarhassa ahkeroiminen tekee hyvää psyykelle – kasvun ihmettä on niin lumoavaa seurata! Jos pensaita ja puita ei leikkaa kyllin usein, muuttuu piha epäsiistiksi viidakoksi. Toisaalta piha ei saa olla liian huoliteltukaan.  Laho aita pitää vaihtaa ja autotalli pestä homepesulla, muuten ulkovuorilaudat pitää ennen pitkää vaihtaa. Se on tuhansien eurojen remontti.  

Kaiken muun lisäksi myös työ on hoidettava kunnolla. On oltava ahkera, luova, tehokas ja sovinnollinen. Olen opettaja, ja opettajathan ovat tunnetusti kuin jakoavaimia: sopivat joka paikkaan mutta eivät ole hyviä mihinkään. He ovat  tasapuolisia, leppoisia, huumorintajuisia, joustavia, oikeudenmukaisia, tiukkoja mutta rentoja, tarkkoja, jämeriä ja ehdottoman johdonmukaisia. Työntekoa ei kannata asettaa perheen edelle, mutta työhön käytetty aika on käytettävä hyvin – muuten tulee sanomista.

Sisäisten ja ulkoisten paineiden täyttämä arkirumba on tuntunut nytkin välillä raskaalta, vaikka olen ollut koti-isä koko vuoden. Vaimoni on saanut käydä rauhassa töissä. Ajatus tulevasta syksystä ja töiden alkamisesta ahdistaa – ei töiden, vaan arjen raskauden takia. Kai tulevasta ja tulevista vuosista selvitään, kun on aiemminkin selvitty.

Psykologit neuvovat lauantailiitteissä perheitä luopumaan vaatimuksistaan, jottei arki kävisi liian rasittavaksi. Olen yrittänyt ja yritän tulevaisuudessakin ottaa heidän neuvoistaan opiksi. Ongelmana on vain se, etten tiedä, mistä kannattaisi luopua. Luovunko ystävistäni vai harrastuksistani, jotta jäisi enemmän aikaa perheelle? Vai kannattaisiko mieluummin lopettaa lasten harrastukset, jotka kuskaamisillaan, maksuillaan, vastuillaan ja aikataulusäädöillään uuvuttavat perheen aikuisia?

Downshiftaajat ja muut elämäntapavelttoilijat toistelevat usein, että ajan kotona ei tarvitse olla ohjelmoitua ja että joskus on hyvä vain olla. Varmasti tarkoittavat hyvää, mutta meillä tunninkin toimettomuus tarkoittaa täydellistä turhautumista, joka johtaa hirvittävään nahisteluun. Toisaalta urheiluseurat kannustavat harrastuksiin, joissa lapsi oppii kehonhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Pitkäaikainen harrastus ehkäisee myös syrjäytymistä, pitää pois kadulta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ohjeita sinkoilee sieltä ja täältä: joka asiaan löytyy monen eri koulukunnan asiantuntijaa, jotka neuvovat, miten kannattaa elää.

Loppujen lopuksi kaikki haasteet ovat päänsisäisiä. Lapset kasvavat ja varmasti aikanaan lähtevät kotoa, vaikka nyt sanovatkin haluavansa asua isin ja äidin luona vielä nelikymppisinäkin. Minä yritän nähdä aina valoa elämässä, joka joskus saattaa tuntua tunnelilta. Sitä paitsi tunneleiden aika ei ole vielä, sillä nyt on kesä! Eikä tämä elämä niin vakavaa ole.

Eihän?!

Otto Kallioranta