Suru riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta

Unessa mies istuu rantakivellä kädet polvien ympäri kiedottuina. "En ole vielä käsitellyt ensimmäistä maailmansotaa", hän sanoo veteen tuijottaen.

Vuosia sitten näkemäni uni muistui mieleen, kun ystäväni 39 v, kolmen koululaisen isä, menehtyi tammikuussa. Kaksi ja puoli vuotta hän taisteli vaikeaa sairautta vastaan. Vaikka viimeistään kesällä oli tiedossa, ettei hän tule voittamaan tautia, silti kuoleman lopullisuus musertaa.

Tiedän, että syövän riuduttama ystäväni oli valmis lähtemään. Mutta kuoleman kirous ei ole niinkään siinä, että yksi joutuu lähtemään, vaan siinä, että meidän muiden on jäätävä.

Ennen ystäväni kuolemaa pidin "surutyötä" jotenkin outona sanana. Mutta sureminen voi olla pahuksen rankkaa. Näin minulle käy: sana, ihminen, muisto tai musiikki laukaisee itkun, joka hyökyy yli kuin aalto. Itku kouraisee otteeseensa, se tuntuu silmissä, kasvoissa, palleassa, jopa varpaissa. Tuntuu pahalta, on vaikea hengittää, tekee mieli peittää kasvot ja kätkeytyä katseilta.

Vaikka itku riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta, se ei sittenkään isommin vahingoita häntä. Puu taipuu ja joutuu kenties luopumaan muutamasta kuivuneesta, tarpeettomaksi käyneestä oksasta. Tältä minusta tuntuu. Varmasti suru voi myös murtaa ihmisen siinä missä kova myrsky voi katkaista puun.

Suru heittää minut aikaan, jolloin olin 11-vuotias. Äiti oli ollut sairaalassa jo aika kauan. Kuolema oli mainittu, mutta sivulauseessa. Helmikuisena iltana isä sanoi, että "äiti on nukkunut pois". Tuohon torstaihin loppui lapsuus. Äiti katosi sanavarastosta, sillä minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut ja halunnut hänestä puhua.

Äidin kuoltua menetin joksikin aikaa myös isän. Lapsen logiikka meni näin: hän ei halunnut kuormittaa isää omilla murheillaan, koska isällä on lapsen mielestä muutenkin murhetta riittämiin. Yritin pärjätä yksin, otin vastuuta itsestäni aivan liikaa.

Isä oli vastannut perheen elatuksesta ja painanut pitkää työpäivää. Äiti oli pyörittänyt kotia. Äidin lähdettyä kotiaskareet tuskin tuntuivat isästä kovin helpoilta etenkin, kun jokainen nurkka muistutti hänen elämänsä rakkaudesta, naisesta, joka oli poissa.

Isä avioitui nopeasti uudelleen. Uudelle puolisolle tilanne oli vähintäänkin vaikea. Itse taivaan enkelikään ei voi täyttää äidin paikkaa. Taakkaa tuskin vähensi se, että liian nuorena menehtynyt suurperheenäiti, jolta vielä ilmestyi postuumisti runoteos, kasvoi nopeasti myyttisiin ulottuvuuksiin. "Äitis oli niin ihana", siunailivat tuntemattomat mummot. Ai kun kiva. Olisi ollut mukava tutustua.

Niina Kela: Valonveräjä, 2014

Vasta paljon myöhemmin, viiden lapsen isänä, alan hahmottaa äidin inhimillistä puolta. Äidin inhimillisyys tiivistyy mielessäni yhteen lauseeseen: "hän oli minun äitini", mikä merkitsee esimerkiksi määrätöntä hoivatyötä, yövalvomisia, turhautumisia, oikeita ja vääriä kasvatusratkaisuja, pakahduttavia rakkaudentunteita, pettymyksiä.

Ystävän arkun äärellä käyn läpi menneisyyden suurta surua, sanoisinko "ensimmäistä maailmansotaa". Ajattelen lapsia, jotka jäävät ilman isää tai äitiä ja mietin, kuinka minä, aikuinen, voisin auttaa heitä läpi yksinäisyyden, hylkäämisen ja pimeyden.

Topi Linjama 

Vieraskynä: Tyhjästä taulusta psykiatrin sohvalle?

Poika alkaa hiljalleen olla murrosiässä, joten mielessäni pyörivät aika ajoin muistot vuosien varrelta. Murrosikä on juuri sellainen ikä, että alkaa tulla kontrastia siihen, millainen lapsi oli aiemmin - ja miten erilainen nyt.

Murrosiän kynnyksellä olemisessa on myös se hauska piirre, että ihmisessä on sekoitus sekä pikkulasta että jotakin aivan uutta persoonaa.

Onko lapsi sitten tyhjä taulu? “Jokaisesta elämästä voi tulla runo. Voi tulla runo, romaani tai laulu. Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu.” Näin laulaa Suurlähettiläät-bändi Tyhjä taulu -kappaleessa. Itse en ole koskaan uskonut tabula rasa -ajatteluun. Eli vanhemmat ja muu ympäristö vain kaatavat kaiken viisautensa tai tyhmyytensä tyhjälle taululle. On se osittain näinkin, mutta kyllä ihminen on mielestäni persoonansa jo vauvana. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin hän saa kasvaa omaksi itsekseen, vai tarvitseeko istua itsensä täysin hukanneena kolmikymppisenä psykiatrin sohvalla puimassa huonoa kohtelua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kasvatusoppaissa isyyteen liittyy jokin keinotekoinen ja ahdistava. Erityisesti vanhan polven lastenpsykiatrit saattavat nähdä yksioikoisesti, että isien ja poikien on käytävä kalassa. Pakollinen puinen pyssy on tehtävä, vaikkei lasta kiinnostaisi tippaakaan. Ja että tablettitietokone ja älykännykkä ovat yksinomaan perkeleestä. Usein nämä ajatukset tuntuvat herättävän hurraa-huutoja kansalaisten keskuudessa, koska saavat ilmeisesti nostalgisen käpylehmä-olon aikaan.

Kun on vuosia ollut ainoana aikuisena huushollissa, on vaikeaa (ja hyvä niin), jakaa kodin askareita miesten ja naisten töihin. Itse en edes jaksa ajatella, että olisin lapselleni jonkin sukupuolen edustaja. Vie liikaa energiaa, kun en aina edes muistakaan, kuinka miesten pitää olla ja käyttäytyä.

Tai ehkä pitäisi alistua yhteiskunnan vaatimuksiin ja korostaa esimerkiksi renkaanvaihtoa vaihtamalla yhtäkkiä luonnollinen puheääni toiseksi: matalaan kärisevään “miehekkääseen” ääneen. Ja missään nimessä ei saa puhua liikaa, koska miesten maailma on pyhä ja vain akat kälättävät. Pojalta voisi myös kysyä: “Haluatko olla mies vai hiiri”, jossakin sopivassa kohdassa. Mieluiten silloin, kun lapsella on hieman hapuileva olotila.

Pohjana omalle itselleni on ollut synnyinkotini, jossa oli toki omat puutteensa (kuten kaikissa), mutta mahdollisuus kasvaa persoonakseen. Jo 1970-luvulla vanhempani välttelivät hankkimasta punaista vaatetta tytölle ja sinistä pojalle. Toki jos lapsi itse halusi tiettyä perinteistä väriä, oli se ok. Isäni oli oman tiensä kulkija, mutta ei korostanut sitä että on MIES vaan ihminen, joka kulkee omaa tietään.

Ehkäpä poikani voi kirjoittaa tähän blogiin kirjoituksen vaikkapa 8 vuoden kuluttua ja pui, miten kummallinen isä hänellä onkaan. Että kunpa olisi käyty kalassa ja tehty käpylehmiä ja olisipa isi suhtautunut kielteisesti älykännykkään. Ja sitten kansa hurraa, että onpa viisas nuorukainen. 

Janne Ahjopalo

Kirjoittaja on YTM ja toimittaja. Ahjopalon pro gradu käsitteli lapsen huoltajuuskiistoja ja sitä kuinka lapsen etu voitaisiin saavuttaa nykyistä paremmin.

Kaaoksesta järjestykseen

Selkään sattuu, sanoo tyttö 9 v noustessaan tuhannen palan palapelin äärestä. On tullut istuttua lattialla huonossa asennossa.

Jo kolmivuotiaana hän oli taitava ja intohimoinen palapelien rakentelija. Nyt häntä mietityttää, onko palapelien tekemisestä hyötyä.

Tyttö tekee palapeliä yksin, koska isosiskot ovat linnoittautuneet kaakaomukien ja yökyläkaverin kanssa omaan huoneeseen pariksi tunniksi pitämään "suunnittelupalaveria", johon 9 v oli liian pieni osallistumaan. Naurunremahduksista päätellen jotakin tosi spesiaalia on syntymässä.

Seuraavana päivänä sisarukset tekevät palapeliä kolmisin. Kun pikkuveli 7 v yrittää liittyä joukkoon, syntyy kiistaa ja puutun tilanteeseen. Kuten niin usein, en tiedä, onko syypää kinaan 7 v, joka provosoi vai 11 v, joka provosoituu. Nuhtelen varmuuden vuoksi molempia, mutta jään silti täydellisen epätietoiseksi siitä, miten tilanteessa olisi pitänyt toimia. Tätä on vanhemmuus.

Suuret palapelit vievät ajatukset lapsuuteen: Hidastempoisina joulun välipäivinä teimme sisarusten kanssa tuvassa tuhannen palan palapelejä. Voin mielessäni nähdä isän iltayhdeltätoista pöydän ääressä hänelle tyypillisessä asennossa, vasen jalka penkille nostettuna palapelin pala oikeassa ja palapelikotelo vasemmassa kädessä, joka nojaa vasemman jalan polveen. Isällä on yllään polvista kulahtanut tummansininen yöpuku ja päässä lukulasit mallia 80-luku. Tuvan pimeistä ikkunoista heijastuvat joulukuusen kynttilät ja äänimaisemasta huolehtivat aavistuksen nilkuttavasti tikittävä seinäkello sekä astianpesukoneen pehmeä jyskytys.

Että onko palapelin tekemisestä hyötyä, kysyi tyttö, ja mietin heti, olenko minä, hänen isänsä, istuttanut häneen hyötyajattelun, joka tunkeutuu myös vapaa-ajan viettoon. Syyllistyn toviksi ja vastaan, että "totta kai on hyötyä", mutta en osaa selittää, miksi.

Sitten palat loksahtavat paikoilleen: "Niin, tyttäreni! Palapeli on vertauskuva. Siinä palat löytävät paikkansa, ne loksahtelevat paikoilleen. Palapelissä tekijän sinnikkyys palkitaan, kun kaaoksesta alkaa hahmottuu järjestys. Näin myös elämässä, tyttäreni. Työskentele siis sinnikkäästi saavuttaaksesti päämääräsi, niin vapaudut kaaoksesta ja saavutat tasapainon, harmonian, järjestyksen!"

En kuitenkaan ala tästä viisastelemaan tytölle. Hyötyä tai ei, tehköön rauhassa palapeliä sisarustensa kanssa vaikka koko viikonlopun - kunhan eivät kovin paljon nahistele.

Topi Linjama