Kohti täysivaltaista vanhemmuutta

Täytätin jokin aika sitten muutamilla miehillä lomaketta, jossa selvitettiin kotitöiden jakautumista. Joku kommentoi, että "vaimo vastaisi varmaan ihan eri tavalla". Eräässä toisessa tehtävässä miesten tuli arvioida erilaisten väittämien avulla omaa vanhemmuuttaan. Miehet eivät mielellään näyttäneet lomaketta puolisolle, arvatenkin peläten "vääriä" vastauksia. Nainen on ykkösvanhempi, mies kakkos-.

Syksyllä ilmestyvässä Isän kirjassa eräs haastateltava tunnistaa ja tunnustaa toisinaan heittäytyvänsä vanhempana alaikäiseksi:

"Kysyn vaimolta jotain idioottimaista, kuten mitä lapselle pitää panna päälle kun on X astetta lämpöä, vaikka tiedän vastauksen itsekin ihan hyvin", tämä kahden lapsen isä kuvailee.

Kuinka mies voisi kasvaa täysivaltaiseksi vanhemmaksi? Isätutkija Jouko Huttunen sanoo, että hyvään isyyteen tarvitaan ennen kaikkea tahtoa. Sen lisäksi vaaditaan työtä tai tekemistä sekä tilaa tehdä ja toteuttaa vanhemmuutta. Hyvä isyys merkitsee täyttä, kokonaista vanhemmuutta.

Tarkastellaan seuraavassa Huttusen mainitsemaa tekemistä.

Yksi tapa hahmottaa vanhemmuutta on jakaa se osiin. Vanhemmuuden roolikartta on tuntemistani työvälineistä parhaita. Siinä vanhemmuus jaetaan viiteen rooliin, joita ovat huoltaja, rajojen asettaja, ihmissuhdeosaaja, elämän opettaja ja rakkauden antaja. Nämä jakautuvat vielä useisiin alarooleihin. Alleviivaan vielä sitä seikkaa, että vanhemmuuden roolikartta on pikemminkin ohjeellinen ja virikkeitä antava työkalu kuin tyhjentävä totuus aiheesta.

Alkukesästä meillä oli Isämies elämässä -hankkeen tiimoilta kymmenen tapaamista, joiden tavoitteena oli auttaa yrittäjäisiä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. Työelämävalmentaja Otto Kuivalaiselta opin mainion Vanhemmuuden roolikarttaan soveltuvan menetelmän: mieti kuhunkin rooliin liittyviä konkreettisia tekoja ja tee jokaiseen rooliin liittyviä asioita kunkin lapsesi kanssa.

Millaisia nuo teot voisivat olla?

Huoltajan roolin miehet hahmottavat yleensä melko helposti. Mies käy työssä, jotta perheelle olisi koti, ruoka ja vaatteet. Työnteon lisäämistä perustellaan ehkä perheen edulla, vaikka työn tekemisen lisääminen ei välttämättä palvele vanhemmuuden kokonaisuutta, sillä siihen kuuluu paljon muitakin asioita.

Myös rajojen asettajan roolissa on paljon tuttua, sillä isät haluavat, että lapsuus on turvallinen. Kuitenkaan ein-sanoja ei ole ainakaan pitkän päälle vanhemmuuden päätehtävä. Oletko koskaan muuten ihmetellyt sitä, että lapsia kasvatetaan kieltämällä ja koiria palkitsemalla?

Ihmissuhdeosaajan rooli vaikuttaa olevan meille miehille keskimäärin edellisiä vieraampi. Kuitenkin isä voi tietämättään olla vaikkapa kannustaja. Mikäli tuntuu, ettei kannustaminen onnistu luonnostaan, sitä voi harjoitella. Kun sitä harjoittelee riittävästi, siitä voi tulla tapa.

Ristiriidoissa auttamisen mahdollisuuksia tarjoutuu tavallisessa perheessä varsin usein ja me vanhemmat emme suinkaan aina onnistu luotsaamaan näitä tilanteita siten kuin haluaisimme. Eräs isä (minun lisäkseni) toivoi oppivansa vähemmän sanelevan tyylin ratkaista ristiriitoja. Kun tunnistat ristiriitatilanteen, älä reagoikaan sanelemalla niin kuin yleensä, vaan mieti muutama sekunti, miten voisit toimia rakentavammin.

Elämän opettajana vanhemmat toimivat usein huomaamattaan. Eräs yrittäjä kertoi, että jos hän on työpäivän jälkeen väsynyt ja haluaa ottaa päiväunet, hän ei halua syyttää työtä, jotta lapsille ei synny kielteinen mielikuva yrittäjyydestä tai työnteosta, vaan hän yksinkertaisesti toteaa, että "iskä ottaa ensin pienet päikkärit, niin sitten voidaan leikkiä".

Rakkauden antajan rooliin nykyisät eivät välttämättä ole saaneet kovin hyviä välineitä omilta isiltään. Isän kirjaan haastateltu isä ei muista oman isänsä pyytäneen häntä koskaan syliin eikä hän muista hakeneensa isän sylistä turvaa tai lämpöä. Tämän perinteen hän on muuttanut ja hän pitää omia lapsiaan sylissä hyvin paljon.

Hellyyttä voi opetella. Otapa tavoitteeksi - ellei asiat jo ole näin - että kosketat myönteisellä tavalla jokaista perheesi lasta ja aikuista joka päivä.

Tiukkuus jättää jälkensä.

Pointti tässä postauksessa oli siis se, että kun mies opettelee vanhemmuuden tekoja, hänen vanhemmuutensa vahvistuu. Samalla elämä saa merkityksiä ja syvyyttä. Mies - ja hänen lapsensa - on entistä tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämäänsä.

Sitten vielä konkreettinen vinkki, jonka otin heti käyttöön: Eräs kolmen lapsen isä kertoi ottavansa lasten kanssa iltaisin kivi-paperi-sakset -matsit. Kolmesta voitosta poikki. Jos lapsi voittaa, hän saa toivoa viisi minuuttia selän silitystä, lukemista tai muuta kivaa. Jos isä voittaa, lapsi hieroo viisi minuuttia isän hartioita.

Tässä mainiossa iltarutiinissa yhdistyy nähdäkseni useita eri vanhemmuuden rooleja: rakkauden antajan rooleista tähän natsaa hellyyden antaja, elämän opettajan roolista mallin antaja, arvojen opettaja ja sosiaalisten taitojen opettaja, ihmissuhdeosaajan roolista ihmissuhteiden vaalija ja huoltajan roolista oletettavasti vuorokausirytmistä huolehtija.

Mitkä ovat sinun vinkkisi?

Topi Linjama

Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa "tavallista elämää epätavallisissa puitteissa", mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s

"Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
- Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani."

En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

Ruuhkavuosina soi monta teemaa

Ruuhkavuodet on kuin fuuga, sävellys, jossa monta toisistaan näennäisen itsenäistä teemaa soi samanaikaisesti. Vain nero tekee fuugasta taideteoksen.

Oman sävellykseni teemat voisi puristaa kolmeen. Luvassa katkeraa tilitystä ja musiikkitieteellistä jargonia.

1. Perhe. Kouluiässä olevat lapset itsenäistyvät vähitellen. Kaikkea tapahtuu, mutta mitään suuren mittakaavan ongelmia ei juuri nyt ole, ellei lukuun oteta kestoaihetta: haluaisin viettää enemmän aikaa yksin, lasten ja vaimon kanssa.

2. Työ. Nykyinen 80-prosenttinen päivätyö ei vaadi mahdottomia. Sen ohella teen jonkin verran freelance-toimittajan hommia, joista osaan suhtaudun hieman liian kunnianhimoisesti. Lisäksi yritän kahden ystäväni kanssa saattaa yhtä kirjaprojektia finaaliin. Määräaikainen työ loppuu vuodenvaihteessa ja jatko mietityttää, sillä jostakin on perheellisen omakotiasujan (ks. kohta 3) nyhdettävä fyrkkaa.

3. Vapaa-aika. Tämä pitäisi laittaa lainausmerkkeihin, sillä viimeiset kuukaudet vapaa-aikaa on värittänyt mittava vesivahinko, jonka vuoksi olemme evakossa omassa kodissamme. Keittiö ja kaksi julkisivua menee uusiksi ja rempan yhteydessä on vaihdettu käyttövesiputket ynnä muuta. Remontti merkitsee sitä, että täytyy tehdä päätöksiä, hankkia tarvikkeita, rahoittaa ja olla ajan tasalla hommien etenemisestä. Keittiö on pakattu muuttolaatikoihin, joista on turha etsiä tarvitsemaansa pikkuesinettä. On ahdasta ja pölyistä. Ottaa koteloon. Huomaan pakenevani remonttia musiikin, kurpitsanviljelyn ja jalkapallon pariin.

Keittiö vapunpäivänä.

Teemoista kolmas soi niin huonosti, että näistä ei tehdä Fuugan taidetta. Toisaalta voi olla niinkin, ettei vika ole teemoissa vaan tekijässä: ehkäpä sellainen mestari kuin Johann Sebastian Bach rakentaisi näistä aineksista kolmoisfuugan, jonka lopulla kaikki teemat soivat yhdessä, ja lopputulos olisi niin esteettisesti kuin älyllisesti enemmän kuin tyydyttävä.

Näin on laita Die Kunst der Fugen yhdennessätoista fuugassa [tämä on nyt sitä edellä kuvattua pakenemista], jonka tulkitsee venäläinen pianisti Evgeni Koroliov. Ensimmäinen pehmeän haikea teema - sanokaamme "perhe" - esitellään alussa. Kohdassa 0'42 ilmestyy toinen, iskevämpi kromaattinen teema, jota kutsumme tässä nimellä "työ". Kohdassa 2'18 ilmestyy kuvioon nouseva kahdeksasosanuoteissa kulkeva teema, jota rohkenemme nimittää "vapaa-ajaksi".

Särähtääkö kohta 3'46 korvaan mitenkään erityisellä tavalla? Ei minunkaan - ja kuitenkin Bach kirjoittaa kaikki kolme teemaa soimaan samanaikaisesti. Entä 4'05? Siinä Bach niin sanoakseni hoitaa kahta perhettä: hän laittaa ensimmäisen teeman soimaan yhtä aikaa sekä alkuperäisessä muodossaan että peilikuvana. Vielä pariin kertaan ennen loppua otetaan kaikki kolme teemaa yhtä aikaa syleilyyn ja fuuga prässätään onnelliseen loppuun.

Huh huh.

Topi Linjama

Muiden on joustettava, jotta lapsen ei tarvitse

Aamulla laitan lapset päiväkotiin ja kouluun kaaoksen saattelemana ja kiiruhdan tapaamaan asiakkaita. Sen jälkeen on kokous. Pysähdyn pariksi sekunniksi siunailemaan onneani, kun tänään kukaan ei ole sairastunut. Lounaan jälkeen ehdin koordinoida tiimin kanssa hommia eteenpäin. Iltapäivällä pääsen pyörähtämään salilla, laitan kuulokkeisiin hyvää musiikkia ja unohdan hetkeksi kaiken muun. Myöhemmin kotona lasten hakemisen ja ruokkimisen jälkeen on hyvä hetki tehdä vähän rutiiniluontoisia toimistohommia. Ne vaativat sen verran vähän ajattelua, että onnistuvat, vaikka meuhkaava taapero roikkuu jalassa ja toinen on hetkenä minä hyvänsä putoamassa jostain.
Tänään on kerrankin sellainen päivä, ettei illalla ole minkään järjestön tai yhdistyksen kokousta tai muuta menoa. Leikkimistä, läheisyyttä ja iltatoimet, lapset nukkumaan. Pysyn hereillä melkein Netflix-sarjan loppuun saakka. Aamulla herään hävyttömän aikaisin. On aikaa ottaa iso kupillinen kahvia ja omistautua luovalle työlle. Sitten sama rumba alkaa uudestaan – paitsi jos illalla lapsella nousee kuume ja seuraavasta päivästä tuleekin kotipäivä.

Isyyteen on löydettävä harmoniaa. Musiikissa harmonia on sitä, että monta ääntä soi yhtä aikaa, ja se kuulostaa hyvältä. Tämä sopii kuvaamaan perhearkea, jossa ihminen tekee töitä hankkiakseen toimeentulon, hoitaa lapsia, luultavasti harrastaa jotain ja haluaa välillä levätä. Lisäksi tulee kaikenlaisia yllättäviä, iloisia, surullisia, inspiroivia ja pelottavia yllätyksiä sekä itselle että muille perheessä. On sairastumisia, työttömyysjaksoja, ylityöllistymisen jaksoja, loma-aikoja, jotka eivät perheenjäsenillä satu samaan aikaan ja ties mitä. Yksi hyväksi havaittu tapa hahmottaa vanhemmuutta on kysyä kolme kysymystä:

1. Kuinka läsnä olen lapselleni?
   
2. Olenko hoivaava vanhempi, jääkö hoivaaminen pääasiassa toiselle vanhemmalle, vai jääkö lapsi peräti ilman riittävää hoivaa?
   
3. Onko minulla isänä usko osaamiseeni vai olenko epävarma ja arka olemaan läsnä ja hoivaamaan?

Läsnäolo on periaatteessa äärimmäisen helppo asia: lasta on kuultava silloin kun lapsella on kuulemiseksi tulemisen tarve ja katsottava silloin kun tämä haluaa tulla nähdyksi. Kyse on siitä, että lapsella on joku, jolle sanoa tai näyttää kulloinenkin asiansa. Läsnäolon on tapahduttava pitkälti lapsen ehdoilla. Vanhempi voi yrittää määritellä ajan, milloin on läsnä lapselle, mutta se on vaikeaa ja silloin lapsi muuttuu vanhemmalle helposti häiriötekijäksi. Aina läsnäolo ei ole mahdollista, mutta sille on yritettävä löytää sen verran aikaa kuin lapsi tarvitsee.
Hoivaavuus ei välttämättä tule luontevasti, mutta sitä voi ja kannattaa opetella. Yksi osa hoivaamista on se, että puhuu lapselle hellästi ja rakastavasti ja koskettaa tätä, pitää sylissä ja silittää päätä. Toinen on se, että huolehtii lapsen tarpeista. Syöttää, vaihtaa vaippoja, pyyhkii nenää, käyttää kylvyssä. Hoivaaminen ja läsnäolo eivät ole erotettavissa toisistaan. Läsnä voi olla hoivaamatta ja hoivata voi olematta läsnä, mutta tilanne on paras silloin kun ne käyvät käsi kädessä.
Isyys on vahvimmillaan silloin, kun sitä tekee, eli viettää aikaa hoitaen lapsiaan ja on lapsen saatavilla. Töitä tehdessä tai harrastaessa isyys ei ole tunteissa ja ajatuksissa välttämättä päällimmäisenä. Tämä on hyvä asia. Mieli keskittyy kulloiseenkin käsillä olevaan asiaan. Isyyden vahvuus näkyy siinä, kuinka jouhevasti pystyy liikkumaan roolien välillä. Isyys muodostuu ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi tekemällä ja oppimalla isyyden taitoja. Silloin on helpompi myös poistua isyyden tekemisen parista aika ajoin. Jos isyyden tekemistä on vähän, on siihen vaikeampi tarttua. Joskus lapsen äidille saattaa joutua jämäkästikin sanomaan, että nyt minä hoidan lasta.

Yhteiskunta ei ole enää sellainen, että Jamppa marssii aamukahdeksaksi tehtaaseen tai toimistoon töihin, tulee neljän aikaan kotiin ja vaimo hoitaa lapset kotona. Työsuhteet ovat sirpaleisempia ja yhä useampi elättää itsensä yrittäjämäisesti. Työajat eivät ole selkeät ja ne vaihtelevat usein. Työn luonnekin saattaa muuttua usein. Työpaikka vaihtelee tai se voi olla siellä, mihin läppärinsä ja puhelimensa kanssa milloinkin asettuu. Työntekijältä vaaditaan joustavuutta. Toisaalta myös työnantaja joustaa monessa tilanteessa paljon aiempaa paremmin. Lapsi joustaa kaikkein vähiten, joten loogisin ratkaisu on pyrkiä rytmittämään arki lapsen mukaan.

Nykyisessä työelämässä ei perheen työnjako isän töissä käymiseen ja äidin kodin ja lasten hoitamiseen enää kovin usein onnistu, eikä moni sitä enää edes halua. Vanhempana olemisen taitoja ja töitä ei voi enää jakaa sukupuolen mukaan. Sekä isän että äidin on kyettävä tarvittaessa kantamaan kokonaisvastuu kodin ja lasten hoitamisesta. Muuten tarvittavaa joustavuutta ei saada aikaan. Vanhemmuus ei ole asia, joka joko luonnostaan osataan tai ei osata. Se on asia, jonka voi opetella. Koko perheen hyvinvointi ja tyytyväisyys lisääntyvät, jos pystyy sovittamaan arkensa suhteellisen hyvin lapsen rytmiin sopivaksi.

Pasi Huttunen, @paspah

Teksti on julkaistu Pelastakaa lapset ry:n julkaisussa Uudet muuttujat - työelämä ja isyys 25.4.2017.

Julkaisu tarjoaa tietoa ja tuoreita näkökulmia työn ja perheen yhteensovittamiseen. Julkaisussa pohditaan muun muassa arvoja, johtamista ja ajankäyttöä, ja autetaan näkemään aikuisen ruuhkavuosia lapsen kannalta.

Vieraskynä: Perheen ja työn yhdistämisessä tärkeintä on johtaminen

"Make, lapsella ei ole kaikki kunnossa", sanoi vaimoni itkien. Makasin kerrostalokolmion sängyllä, kun vaimo seisoi itkuisena edessäni. Säpsähdin ja käskin soittamaan heti sairaalaan. Meidät käskettiin suoraan polille, jossa tuttu lääkäri odotti jo valmiina. "Lapsi on elossa, mutta jotain kummallista tässä on. Lapsi ei lainkaan liiku."

Hieman myöhemmin juoksimme yhdessä kätilön kanssa leikkaussaliin. Lapsi leikattiin nopeasti pois ja vietiin kiireesti lastenteholle. Seisoin kliinisesti varustetussa salissa, täysin sekaisin, ja mietin mitä ihmettä tytölleni oli käynyt. Kun sitten menin lastenteholle, löysin sieltä iloisia hymyileviä ihmisiä, jotka onnittelivat uutta isää. Olin hämmästynyt, lapseni siis on kunnossa? Siellä Lydia makasi pienenä kaksikiloisena kultakimpaleena keskoskaapissa ja katsoi hieman ylisuurilla silmillään isäänsä. Silloin päätin, ettei mikään asia elämässä ole tärkeämpää kuin lapset ja perhe. Nämä muut maalliset asiat ovat kuitenkin elämän isojen kysymysten edessä pieniä asioita ja asiat tuppaavat menemään mittasuhteisiin oikeasti kovien paikkojen edessä.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin tyttö on lähdössä kouluun ja minä olen jonkinlaisen uraputken alussa Juuan kunnanjohtajana. Sairaanhoitajan työt ovat vaihtuneet rekrytointi- ja hallintopäälliköiden virkojen kautta kunnanjohtajan tehtäviin. Lapsia on meillä kolme ja vietämme tavallista lapsiperheen arkea. Olenko pitänyt tuon lupaukseni? Ovatko lapset ja perhe kaikista tärkein asia kiireisessä arjessa? Pääsääntöisesti kyllä.

Mikään nykyisessä maailmassa ei päihteiden lisäksi uhkaa niin paljon lasten hyvinvointia kuin nykyinen työelämä. Perussuorittaminen klo 8-16 ei enää oikein riitä missään ammatissa, vähiten asiantuntija- ja johtamistason tehtävissä. Lisäksi suurta työmäärää ja menestystä ihannoidaan todella paljon. Monien työpaikkojen kahvipöydissä keskustellaan jopa hieman kilpailevaan sävyyn pitkistä työpäivistä ja työpäivien jatkumisesta iltaisin. Siinä herääkin kysymys, kuka asettaa vaatimukset? Onko se organisaatio, työkaverit vai yksilö itse? Varmasti vaatimukset ovat monen asian summa, mutta pienessä mittakaavassa organisaatio on aina johtamisjärjestelmänsä mukainen. Mitä organisaatiossa asetetaan tavoitteeksi? Miten sitä mitataan? Miten perhekeskeisyyttä arvostetaan? Mitkä arvot ovat organisaatiossa keskeisiä? Nämä määrittävät uran ja perheen yhdistämisen kovan ytimen. Kaikki organisaation ongelmat, myös asenneongelmat, ovat viime kädessä johtamisen ongelmia. Siinä ei ole olemassa poikkeuksia. Sen vuoksi perheen ja työn yhdistäminen onnistuu niin hyvin, kuin se on johtamisessa otettu huomioon.

Työelämä on valitettavasti täynnä heikkoa johtamista. Se on täynnä toimimattomia prosesseja ja väärin asetettuja tavoitteita. Nämä aiheuttavat ihmisten huonoa käytöstä ja ongelmia työhyvinvoinnissa. Heikot alaistaidot ovat toki myös ongelma, mutta nekin ovat yleensä seurausta puuttumattomuuden kulttuurista. Samoista johtamisprosessien heikkouksista johtuvat myös heikot mahdollisuudet yhdistää perhe ja työ. Ei niiden yhdistäminen ole rakettitiedettä lainkaan, vaan se vaatii ennen kaikkea perhekeskeisen arvomaailman hyväksymistä. Yksinkertaisia asioita, kuten positiivista suhtautumista isyysvapaisiin ja kohtuullisen pituisiin työpäiviin. Kun mies ilmoittaa jäävänsä kotiin, onko organisaatiossa vastaus: ”kuka hoitaa hommat sillä ajalla” tai ”et sitten ole kauan”. Vai vaihtoehtoisesti: ”Hienoa, se on hienoa aikaa, ota siitä kaikki irti.” Retoriikasta paistaa aina läpi organisaation arvot ja asenteet.

Työ voi vaarallisimmillaan viedä ajan pois lapsilta eli kaikkein tärkeimmistä asiasta. Siinä pitää koko ajan olla tarkkana, sillä loppujen lopuksi tarkasteltuna työ on aina vain työtä, mutta lapset ja perhe on kaikilta kulmilta tarkasteluna oikeasti merkityksellinen asia. Siksi työyhteisöjen pitää huomioida kiireestä ja tulostavoitteestaan huolimatta lapsiperheet ja erityisesti nykyisin perheenisät, joiden työtaakka työpaikoilla kautta linjan on kasvanut huimasti. Mikään työ ei ole sen arvoista, että perhe kannattaisi sen vuoksi rikkoa. Mutta kovassa uraputkessa asioiden tiedostaminen yksilöltä itseltään ei onnistu, vaan se vaatii johtamisjärjestelmässä asioiden huomioimisen. Yksilönä mies voi kuvitella, että on korvaamaton. Me tuppaamme pitämään itseämme tärkeänä. Sen vuoksi organisaation on kerrottava meille, että minua tarvitaan kotona. Ja ettei urakehitys kärsi, vaikka antaisi aikaansa perheelle. Päinvastoin.

Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä oltiin tässä mestareita, mutta se johtuu hyvästä henkilöstöjohtamisesta. Toimiva henkilöstöhallinto ja erityisesti henkilöstöpäällikkö Jouko Kantolan pitkäjänteinen kehitystyö oli tuottanut tuloksena organisaation, joka laajasti hyödynsi työn ja perheen yhdistämisen mahdollisuuksia. Toimintapolitiikalla oli koko johdon tuki. Näin ollen perhevapaat isille ja äideille sekä osa-aikatyöt eivät tuottaneet ongelmia, ne olivat osa toimivaa henkilöstösuunnittelua. Esimerkiksi viime syksynä olin todella tiukoilla johtuen Siun soten kiireistä. Totesin silloiselle pomolleni, että lopetan työt joka päivä klo 16. Jos se ei riitä, niin teidän pitää vaihtaa miestä. Sain vastauksen: "Se on oikein, meidän kaikkien tulisi perheidemme vuoksi tehdä niin." Nykyisessä virassani Juuassa sain esimieheltäni, kunnanhallituksen puheenjohtajalta Jaakko Ruokolaiselta ohjeen: ”Opettele sanomaan ei. Me emme valinneet Juukaan poikamies- kunnanjohtajaa, vaan perheellisen. Me tarvitsemme jatkossakin perheellisen kunnanjohtajan.” Tätä on johtaminen perheen- ja työn yhdistämisessä. Tekoja, ei lepertelyä.

Markus Hirvonen
Kirjoittaja on Juuan kunnanjohtaja

Työhön on vain lyötävä perheen mentävä reikä

Työmoodiin on yllättävän helppo asettua. Siihen mielekkään ja intensiivisen työn tuomaan sulavaan suorittamiseen on niin helppo unohtaa itsensä. Perhe-elämä on kaikkine sotkuineen ja ristiriitoineen paljon vaikeampaa. Toki myös lopulta palkitsevampaa, mutta vaikeampaa.
Poikani olivat viikon mittaisella monitaiteellisella päiväleirillä, jonka lopuksi lapset esittivät näytelmän. Leirin nimi muuten oli Sieniä, mörköjä ja megapixeleitä. Kyllä, oikeasti. Lasten kertomuksista viikon mittaan oli helppo päätellä, että siellä oli juuri niin hauskaa ja luovaa kuin nimestä voi päätellä. Poikien silmistä näki, kuinka aivoissa kihisivät ideat ja ajatukset.

Toinen pojistani (kuvassa) näytteli
rosvoa, toinen elävää tietokonevirusta ja
pormestaria. Ei vähä mitään.

Esitys alkoi perjantaina puoli kahden aikaan ja koska puoliso oli hoitanut leiriasiaa - minähän olin töissä - tajusin tämän asian vasta keskellä viikkoa. Ensimmäinen reaktio oli selkeä toteamus, että en minä sinne pääse kesken työpäivän. Ajomatkaakin oli se puolisen tuntia ja paljon hommia tehtävänä päivän aikana. Se tuntui siinä hetkessä ihan luontevalta ratkaisulta. Hetken ajan.

Hyvin nopeasti tämä ihailtavan protestanttinen työmoraali mureni kuin korttitalo. En kai minä nyt oikeasti missaisi lasteni näytelmää jonkun palkkatyön vuoksi! Kamppailin asian kanssa jonkin aikaa, kunnes se lopulta järjestyi puolivahingossa niin, että kävin aamupäivällä hoitamassa yhden juttukeikan, ajoin katsomaan poikien näytelmää ja jatkoin sieltä sitten matkaa toiselle juttukeikalle. Pakkahuone, jossa pojat näytelmänsä vetivät, oli itse asiassa matkan varrella. Asiat järjestyivät näppärästi, mutta kyllä se sen vaati, että halusin tehdä näin. Edistystä on tapahtunut paljonkin, mutta työn ja perheen yhteensovittaminen on edelleen usein sitä, että pitää olla tarpeeksi tahtoa lyödä perheen mentävä reikä siihen työhön.
Loppujen lopuksi saattaa olla jopa niin, että harva työnantaja kieltäisi tai edes nihkeilisi, jos isä sanoo, että nyt haluan ottaa aikaa lapsilleni. Tässä minun tapauksessani nihkeilyyn ei ollut edes mitään syytä, koska työt hoidin joka tapauksessa. Minä voitin, mutta työnantaja ei hävinnyt. Eikä minua, työntekijää nyt vituta, koska pääsin katsomaan lasteni esityksen. Sen takia olen luultavasti parempi työntekijä.

Tietenkin olen etuoikeutettu monessa mielessä. Minulla on työ, josta vieläpä pidän todella paljon. Jos tarkkoja ollaan, niin minulla on tällä hetkellä itse asiassa kaksi työtä, joista molemmista pidän todella paljon, mutta kuitenkin. Työni luonne on sellainen, että työajoissa on paljon joustoa ja työnantajikseni on sattunut sellaisia, että joustaminen ei tarkoita sitä, että vain minä joutuisin venymään. Lisäksi olen tietenkin valkoinen, hyvinvointivaltiossa asuva korkeasti koulutettu ydinperheen isä.
Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Jos edes me, joilla mahdollisuuksia on käyttäisimme niitä vähän nykyistä paremmin, niin ei maailma siitä ainakaan huononisi. Onneksi valitsin sienet, möröt ja megapikselit, mutta oikeastaan yhteiskunnan pitäisi tehdä paljon paremmin selväksi, että tämä valinta on mahdollinen. Ei sen eteen pitäisi joutua kamppailemaan.

Pasi Huttunen

Tunnen tarvetta leipoa pullaa

Maanantaiaamuna heräsin ahdistukseen. Olin lähdössä töihin ja ensimmäinen aamun vastaanottanut ajatus oli, että joku muu jää huolehtimaan minun lapsistani ja minun kodistani.
Jätän dramatisoinnin hengessä kertomatta, että se työ johon lähdin on silkkaa parhautta, ja nautin sen tekemisestä todella paljon ja pidän sitä hyvin mielekkäänä sekä omasta että yhteiskunnan näkökulmasta. Nautin kesän ajan myös kahta palkkaa. Lisäksi on mainittava, että lapsillani ei tietenkään ollut mitään hätää mumminsa hoivissa, vaan aivan päinvastoin.
Silti en pystynyt välttämään tunnetta siitä, että kesälomani alkoi tänä vuonna ihan väärin.

Pari aiempaa kesälomaani olen aloittanut niin, että puoliso on ollut työmatkalla ja olen ollut kotona lasten kanssa. Loman alkamisajankohdankin on siis sanellut se, että milloin on jäätävä kotiin. Ja olen nauttinut niistä kausista aivan suunnattomasti. Siitäkin huolimatta, että ne ovat välillä olleet hemmetin rasittavia ja uuvuttavia.
Lasten kanssa kotona oleminen on hyvä keino joutua pakotetuksi elämään hetkessä. Arjen horisontti ei useimpina hetkinä jatku sen kauemmas kuin että saa päivän ruoat, pyykkäykset, siivoamiset ja muut kotihommat hoidettua alta pois ja ehkä, iso ehkä, jotain seuraavan päivän valmisteluja tehtyä. Kaikkia kotitöitä ei ole mukava tehdä, osa on suorastaan hanurista. Mutta kun kantaa yksin vastuuta kodista ja lapsista tulee puolihuomaamatta elettyä tiukasti tässä hetkessä. Totaalinen katkos työelämään.
Lisäksi on syvästi tyydyttävä tunne huomata, että selviää siitä. Jopa aika hyvin.

Nyt olemme taas humpsahtaneet hävyttömän perinteiseen ydinperhe/elättäjäisä malliin kesän ajaksi. Eukko on lasten kanssa kotona ja keittelee raparperihilloa ja itse olen töissä puolen tunnin ajomatkan päässä. Kirsikkana keskiluokkaisen kakun päällä ajatukset ovat jo tiukasti erilaisissa kesän ajalle suunnitelluissa kodin remonteissa. Sihteerin kanssa en sentään ole ryhtynyt suhteeseen, että ihan Mad Meniksi ei touhua ole päästetty.

Se maanantaiaamun ahdistus meni tietenkin ohi viimeistään siinä vaiheessa kun laski, että paljonko tänä kesänä tienaa rahaa. Kun tottunut pienehköihin tuloihin, ei tarvitse päästä kovin huimiin tuloihin, että tuntee itsensä rikkaaksi.

On se silti vähän väärin. Pitää varmaan leipoa pullaa.

Pasi Huttunen

Isyys on hoivaamisen kokemus, mutta myös hoivaava kokemus

Keskittymässä olennaiseen. Kuva: Eemil Huttunen

Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.

Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.

Teoksessa Prekarisaatio ja affekti¹ tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:

"kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä."

Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä 'pysähtymisen performanssiksi'. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.

Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka "isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa", mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.

Dinner

Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi 18. 03ta 2015 klo 10.32 PDT

Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.

Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch², kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.

Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.

Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.

Pasi Huttunen

1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.