Isät ovat äitien pikku apulaisia. Naiset eivät arvosta miehiään. Nainen alkaa päsmäröidä kotona, kun ruuhkavuodet ovat pahimmillaan. Hän haluaa hallita kodinhoitoa, lastenkasvatusta, rahankäyttöä, seksiä, sisustamista, matkustamista, syömistä ja pukeutumista. Tällaisia väittämiä on esitetty miesten roolista parisuhteessa ja perheissä viime aikoina velloneessa julkisessa keskustelussa. Se sai alkunssa Heli Vaarasen mielipidekirjoituksesta (HS, 13.1.), jonka kirjoittamiseen jänet oli innoittanut Rosa Meriläisen naisten välistä ystävyyttä käsitellyt verkkokolumni.
 |
| Kuvan lähde: Pixabay |
Sanotaan, että miehiltä on viety perinteiset miesten työt,
mutta mitään ei ole annettu tilalle. Tulee tunne, että miehiä alistetaan. Mutta
alistetaanko meitä miehiä todella, vai onko kysymys siitä, että me itse
alistumme? Ei liene yllättävää, että olen hoitovapaalla pohtinut tätä(kin)
asiaa.
Kun ajattelen itseäni, ei nykymiehen passiivinen kotirooli
aivan vieraalta kuulosta. Monissa asioissa olen antanut päätäntävallan
vaimolleni ja alistunut apupojaksi. Olen tiedustellut vaimoltani, mitä
vaatteita lapsille laitetaan ylle, kuinka korkeassa lämpötilassa pyykit kuuluu
pestä, miten märät vaatteet ripustetaan kuivumaan ja mitkä lakanat sänkyyn
laitetaan. Puolisoni on myös hanakka antamaan ohjeita. Hän neuvoo minua
tiskirätin oikeaoppisessa ripustamisessa, oikeassa luuttuamistekniikassa ja
likaisten lakanoiden ja vaatteiden oikeaoppisessa käsittelyssä. Hän on jopa
neuvonut minua pyyhkimään jalkapohjani, ennen kuin nousen sänkyyn, jottei
lakanoille kantaudu pienhiukkasia lattialta. Siihen en sentään ole alentunut.
Olen ollut ja olen edelleen suuressa vaarassa menettää
itsenäisen harkintakykyni kotia ja perhettä koskevissa asioissa. Esitän toki
näkemyksiäni toisinaan, mutta vaimoni saa minut yleensä vakuuttuneeksi oman
näkemyksensä paremmuudesta. Olen vuosia halunnut esimerkiksi lisää
vaatekaappeja. ”Mitä vähemmän kaappeja, sitä vähemmän kertyy turhaa rojua”,
kuuluu jämäkkä vastaus. Vuoden verran olen nukkunut kovalla Futon-patjalla
kyljet mustelmilla, koska jouhipatja on tiettävästi terveellinen selälle.
Haluaisin pehmeämmän patjan, mutta luotan kumppanini harkintakykyyn tässäkin
asiassa: kova patja lienee todella hyväksi issiaksesta kärsineelle selälleni,
vaikkei siltä tunnu. Rakkaani
päättää matoista, verhoista, sohvista ja valaisimista täysin itsenäisesti. Ei
hänelle tulisi mieleenkään kysyä minun mielipidettäni.
Kun olen lasten kanssa yksin, tuntuu, kuin puolisoni istuisi
näkymättömänä olkapäällä antaen ohjeita ja valvoen, että toimitan kotiaskareet
oikein. Olen huomannut tekeväni myös kasvatus- ja arvovalintoja kuunnellen, en omaa, vaan
vaimoni omaatuntoa. Tuuletan petivaatteet, valvon peliajat, pilkon lasten
lautasille kasviksia, tankkaan kaasuautoomme ekologista biokaasua, vaikka
säästeliäisyyttäni tekisi usein mieli tankata halvempaa maakaasua ja ostelen
luomuruokaa ja ekopesuaineita, vaikka olen aatteellisesti suhteellisen veltto
ihminen. Tämän kaiken teen, koska vaimoni on näin minut kasvattanut. Joskus
tunnen olevani kuin marionettinukke, jonka moraaliset valinnatkin
ohjataan ulkoapäin.
Mikä minua ja meitä muita miehiä oikein vaivaa? Sinänsä
hyvät ja arvokkaat tavat toimia saavat narriasun ylleen, ellei niitä motivoi
myös itsenäinen harkinta ja tasa-arvoisesti tehdyt päätökset. Puolisoni ei
todellakaan ole hyvillään, kun olen kertonut monien tekemisteni tai tekemättä
jättämisteni johtuvan siitä, että haluan pitää hänet tyytyväisenä ja kotirauhan
rikkumattomana. En usko, että moni muukaan nainen pohjimmiltaan arvostaa
miestään silloin, kun tämä heittäytyy tahdottomaksi vässykäksi.
Jotain tarvitsisi siis tehdä, jotta suomettumiselle sukua
oleva rähmällään olo saataisiin kotona lopetettua. Olen aloittanut omalla
kohdallani pienistä asioista. Ostin telkkarin, jonka hankinnasta puolisoni ei
lähtökohtaisesti ollut innoissaan. Siirsin kympin Veikkaus-tililleni (tosin
myöhemmin yritin kätkeä maksutapahtumaa verkkopankissani kiinnijäämisen
pelossa, ei onnistunut). Ostin uuden Honor 7 -älypuhelimen rajattomalla
4G-liittymällä vaikka rahat ovat tiukassa. Jotenkin on sellainen hytinä, että
tämä on vasta alkua. Tiedä vaikka jonain päivänä innostuisin lähtemään lasten
kanssa vaateostoksille. Ihan itse.
Otto Kallioranta
Otto Kallioranta
Lisää aiheesta:
Tony Dunderfeltin haastattelu Helsingin Sanomissa http://www.hs.fi/elama/a1453263080919
Anna Kontulan verkkokolumni Vasen Kaista -lehdessä http://www.vasenkaista.fi/2016/01/toista-ja-parisuhteista/
Keskustelu miesten roolista kotona ja perheissä jatkuu myös Marja Hintikka Live -ohjelmassa maanantaina 1. helmikuuta. Minulla on kunnia olla paikalla yleisössä blogistivieraana edustamassa Lapsellisia miehiä yhdessä Antti Kannon kanssa.
