Isän kengät

"Sinun tylsä arkesi on lastesi lapsuus." Tätä mietettä eri variaatioina olen nähnyt jaettavan sosiaalisessa mediassa. Ja se on ihan totta, monessakin mielessä. Kun ajattelen varhaisinta lapsuuttani, voimakkaimmat muistot liittyvät tilanteisiin, jotka aikuisen näkökulmasta ovat olleet arkisen yhdentekeviä. Kuten vaikka jokin ihan tavallinen ilta, kun seison yksin eteisessä ja ihmettelen, miten isot isän kengät ovat.

Isän kumpparit ovat jättiläisen saappaat. Minä olen kääpiö jättiläisten valtakunnassa, omat jalkani näyttävät naurettavan pieniltä isän kenkiin verrattuna. Lukemattomien muiden lasten tavoin pujotan jalkani isän saappaisiin ja tepastelen edestakaisin eteisessä. Kulku on hankalaa, varret ulottuvat haaroihini asti ja joka askeleella saapas on pudota jalasta.

Kuva: Antti Pitkäjärvi

Mummolan eteisessä näen isoisän kengät. Ne ovat erilaiset, sellaiset jatsarit: nahkaiset pitkävartiset saappaat, joissa kiiltää rasva. Kun isoisä työntää lämpimiin syylinkeihin verhotut jalkansa niihin ja lähtee ulos, hyvin rasvatut ja piellä tiivistetyt saappaat eivät päästä pisaraakaan vettä läpi. Menemme yhdessä lampaita katsomaan: minä kipitän pienillä kumisaappaillani perässä, isoisän saappaissa on pitkä askel, joka verkkaiseen tahtiin vie miestä eteenpäin. Saveen jäävät jäljet, jotka ovat yhtä isot kuin isän jättämät.

Saappaat eivät tietenkään ole isän ainoat kengät. Niitä on eteisessä monta paria, jokaiseen menoon omansa: kumisaappaat, kävelykengät, nilkkapituiset talvikengät, nappaskengät. On mustaa nahkaa, ruskeaa nahkaa ja mokkanahkaa. Ja kaikki on pidettävä kunnossa, jotta ovat valmiina arkeen tai juhlaan, sadesäähän tai poutaan, kesäkuumille tai pakkaseen.

Iltamyöhällä isä käy mielipuuhaansa, kenkien kiillottamiseen. Hän levittää lattialle sanomalehteä ja latoo kiillotettavat kengät riviin sen päälle. Ensin hän ottaa purkista lankkia ja levittää sen kenkäharjalla kengän pintaan. Nahka imee ahnaasti mustaa mönjää, jonka harja tasoittaa ja pyyhe lopuksi kiillottaa. Kun aamulla herään, uuden veroisina hohtavat kengät ovat rivissä eteisessä. Kenkien kiilto ja kenkälankin tuoksu kertoo, että elämä kulkee tänäänkin normaalia, turvallista uomaansa.

Pikkupoikana en omistanut nahkaisia kenkiä. Kesällä kuljin lenkkareissa, talvella toppakengissä, sadesäällä ja rospuuttoaikana kumisaappaissa. Rippikengät olivat kuitenkin mustaa kiiltonahkaa. Se vasta oli hetki, kun otin uutukaiset kengät laatikosta ja mietin, että tällaistako se on aikuisten maailmassa. Kengännumerokin oli yhtäkkiä sama kuin isällä.

Lankkauspuuhiin pääsin muutama vuosi myöhemmin. Varusmies ei nimittäin päässyt lomalle, jos kengät eivät kiiltäneet. Lomatarkastukseen valmistauduttiin alikersantin johdolla. Hän opasti alokkaille, miten kenkä lankataan ja hangataan kiiltäväksi. Kaverini neuvosta olin ottanut armeijaan mukaan vanhan villasukan, joka on kiillotusvälineistä paras. Niin se taito opeteltiin ja sillä on ollut käyttöä myöhemminkin elämässä, toisin kuin monella muulla armeijan opilla.

Nyt olen isä ja elän arkeani, jota rytmittävät kiireiset työpäivät, puuhakkaat koti-illat ja nopeasti ohi sujahtavat viikonloput. Jonain syysiltana kotiin palatessani vilkaisen jalkoihini ja havahdun siihen, että kengät näyttävät kuluneilta. Ei auta kuin kaivaa kenkäharja ja lankkipurkki iltamyöhällä kaapin uumenista ja antaa kengille uusi pinta. Hetki on harras, melkein pyhä: mitään kiirettä ei ole, harja hyväilee kengän pintaa ja mehiläisvahapohjaisen kenkärasvan tuoksu täyttää eteisen. Tätä voisi tehdä useammin.

Olisi hauska ajatella, että lapseni aikuisinakin muistaisivat isän vastakiillotetut,  mehiläisvahan tuoksuiset kengät eteisessä. Mutta koskaan ei voi tietää, mistä lapsen merkityksellisimmät muistot syntyvät. Useimmiten ne ovat juuri niitä hetkiä, joihin aikuinen ei tajua edes kiinnittää huomiota.

Jussi Hyvärinen