Koulukiusaamisen äärimmäiset seuraukset

Opettajaystäväni vinkistä katsoin Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo, joka on nähtävissä Areenassa vielä kolmisen viikkoa.

Dokumentin idea on lyhyesti sanottuna se, että sellaisen ihmisen mielessä, joka kohtaa lapsuudessa vaikean trauman ja jota kiusataan koulussa, saattaa kehittyä kylmä, tunteeton viha muita ihmisiä kohtaan. Tämä viha voi saada ilmenemismuotonsa esimerkiksi kouluampumisina. Tällaista valkoista raivoa ei helposti tunnisteta, koska sen vallassa oleva ihminen ei ole silmitön raivopää, kuten mustan raivon vallassa oleva, vaan rauhallinen, hiljainen ja analyyttinen.

Ystävä sanoi näyttäneensä dokumentin omille ryhmilleen lukiossa. Opiskelijat olivat sitä mieltä, että filmi pitäisi olla pakollinen yläkoulussa ja lukiossa.

Kiusaaminen antoi yläastevuosilleni värin. Kiusaaminen oli sanallista ja sen verran hienovaraista, etten usko kovin monen opettajan sitä huomanneen. Lintsasin aika reippaasti, toivoin kuolemaa, rakensin ympärilleni ylimielisyyden muurin ja vetäydyin omiin oloihini. Kokemusteni perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että yläaste oli hyvinvointiyhteiskunnan lapsista se, joka oli kärsinyt raskausaikana pahiten hapenpuutteesta.

Koskaan en oppinut ymmärtämään yläasteen ideaa. Kuvassa Alajärven yläkoulu, terkkuja tutuille!

Yläasteen jälkeen pidin välivuoden, jonka jälkeen menin lukioon. Kesti pitkään, ennen kuin uskaltauduin juttuun luokkatoverieni kanssa ja ymmärsin, etteivät he halua minulle pahaa.

Palaan omaan kouluaikaani esimerkiksi silloin, kun kuulen, että joku lapsistani on joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi. Vertaan heitä ja minua: He puhuvat avoimemmin, minä vaikenin. Heiltä kysytään koulun puolesta säännöllisesti kiusaamisesta, kouluhyvinvoinnista ja ilmapiiristä, minulta ei kysytty. Heidän kiusaamiseen puututaan hyvin nopeasti - ja ehkä minunkin tapaukseen olisi puututtu, jos olisin avannut opettajalle tuntojani, en tiedä.

Vaikka koulussa on moni asia paremmin nyt kuin 90-luvun alussa, omassa ja lasteni lapsuudessa on muitakin eroja. Halosen dokumentin päähenkilö pitää erityisen vaarallisena lapsuuden traumakokemuksen ja koulukiusaamisen yhdistelmää. Äiti menehtyi pitkälliseen sairauteen, kun olin yksitoista. Tuskin on sattumaa, että vaikeat kokemukset koulussa osuvat tuota tapahtumaa seuranneisiin vuosiin.

Jälkeenpäin katsottuna 12-17-vuotiasta minua vaivasi ehkä masennus. Lapsenelämäni suurin ongelma näyttää olleen se, että siitä puuttui aikuinen, jonka kanssa olisin voinut jakaa elämän iloja ja suruja, ja joka olisi osannut kuunnella, myötäelää, suhteuttaa ja rohkaista.

Tai ehkä sittenkin oli yksi ihminen: muistan siskon poikaystävän kanssa käydyt tärkeät keskustelut myöhäisillan tunteina. Hän tunnisti ilmiön ilman pitkiä selittelyitä - liekö itse kokenut samaa - ja auttoi saamaan asiaan hieman etäisyyttä ja suhtautumaan luokkatovereihin ja kouluun. Hänenkaltaisensa saattavat tietämättään pelastaa ihmishenkiä.

Topi Linjama

Vieraskynä: Isän kädestä tukistus ja siunaus

Riitelen ehkä kymmenvuotiaana sisarukseni kanssa tietokonevuorosta ja nimittelen häntä. Jään tietokoneelle istumaan, kun itkevä pikkusisarus ryntää pois huoneesta. Kuluu hetki ja talon toisesta päästä huudetaan nimeäni terävästi: “Tänne!”

Tunnen tilanteen: näin on käynyt kenties satoja kertoja aiemminkin. Tiedän, että nyt kannattaa mennä vauhdilla, jos haluaa välttyä pahimmalta raivoamiselta. Isä ei siedä hidastelua näissä tilanteissa. Lieneekö jo huomannut, että olen alkanut kyseenalaistaa hänen autoritääristä otettaan.

Kuljen kohti olohuonetta, josta oletan huudon kuuluneen. Kohta kajahtaa uusi huuto: “Nopeesti!” Tiedän, että olen hidastellut ja nyt oikeutta tullaan käymään raskauttavimpien asianhaarojen kautta. Kurkkua kuristaa ja nopeutan tahtia. “Mä sanoin, että nopeesti!” Kiirehdin askeleitani, vaikka matkaa on vain muutamia metrejä.

Menen isän eteen ja kuulustelu alkaa. "Mitä tapahtui? Miksi? Mitä teit?" Alan kertoa omaa versiotani tapahtumista, mutta isä keskeyttää selittelyni monta kertaa ja esittää kysymyksiä puheeni päälle. Silloin, kun hän ei kommentoi, hän katsoo kohti otsa kurtussa, silmät palaen. Itku polttaa silmissä ja pala nousee kurkkuun, mutta tiedän, että nyt ei kannata näyttää tunteita - häpeää lukuun ottamatta - koska ne vain pahentavat tilannetta. Mutta ääni alkaa takellella ja naama vääntyy irvistykseen pidätellystä itkusta. Isä hermostuu ja käskee lopettaa itkun ja naaman vääntelyn.

Kuva: John Visco / Stockvault

Saan koottua itseni ja jatkan puolustuspuhettani. Suututtaa, sillä tilanne on mielestäni kohtuuton käsiteltävään konfliktiin nähden. Koetan puolustaa itseäni. Pakotetusta itsehillinnästä ja harmista johtuen viesti tulee kulmikkaasti ulos. Isä raivostuu. Hän ei siedä sitä, että joku lapsista kehtaa olla nöyrtymättä hänen edessään. Isä huutaa ja käskee lopettamaan “ryppyilyn”, jolla hän tarkoittaa kaikkea elehdintää, joka viittaa omanarvontunteeseen tai eriävään mielipiteeseen. Pitäisi ymmärtää olla täysin nöyrä, jos haluaisi tilanteesta eroon mahdollisimman vähällä. Oikeudentajuni ei kuitenkaan sulata mitätöintiä eikä tunteiden kieltämistä. Pidän kiinni omasta mielipiteestäni, ja tätä ominaisuutta isä nimittää kapinallisuudeksi. Se raivostuttaa häntä äärettömän paljon.

Lopulta tuomio julistetaan: syyllinen. Tämän isä oli päättänyt jo ennalta.

Syyllistä on rangaistava. Yleensä rangaistus on julkista nöyryyttämistä haukkumalla tai fyysistä kipua riippuen siitä, onko tuomarilla hyvä päivä ja ovatko rikkomukset vakavia.

Tällä kertaa tuomio on tukkapölly. Isä käskee ojentamaan korvan lähemmäksi ja joudun kumartamaan hieman hänen suuntaansa. Kumartuminen on nöyryyttävää, mutta toisaalta se antaa minulle pelivaraa liikutella päätäni tukistuksen liikettä myötäillen, kun tukistamisen kipu kasvaa liialliseksi ohimolla kasvavista hiuksista vedettäessä. Riittävä kipu varmistetaan sillä, että minulta pääsee älähdys ja mieluiten vielä itku päälle. Kyyneleet nousevat silmiini ja kipu on kova. Nyt isä on tyytyväinen rangaistuksen kovuuteen ja hän käskee minun häipyä silmistään. Hetken päästä käyn sopimassa riitani sisarukseni kanssa, joko omasta aloitteesta tai käskettynä.

Illalla päivän tapahtumat palaavat mieleen ja kyynelet nousevat taas silmiin. Tunnen itseni syntiseksi ja täysin epäonnistuneeksi. Onneksi isä tulee pian huoneeseen lukemaan iltarukousta ja tiedän, että saan pian uskoa huonouteni anteeksi. Isän käytöksestä ei voi nähdä mitään merkkejä siitä julmasta tuomitsijasta, joka päivällä nöyryytti minua ja vei itsekunnioitukseni muutamalla taitavasti valitulla sanalla ja ripauksella fyysistä kipua. Hän säteilee rakkautta ja levollisuutta.

Isä ristii kätensä eteensä. Se tarkoittaa, että on iltarukouksen aika. Luemme rukouksen isän rauhallisessa tahdissa yhteen ääneen. Rukouksen jälkeen isä kiertää saarnaamassa kaikille lapsille synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Olen viimeisenä vuorossa, joten ehdin nostatella liikutuksentunnetta ennen kuin isä ehtii minun luokseni. Pyydän ensimmäisen siunauksen jälkeen vielä uudelleen päivällistä kiukutteluani anteeksi. Isä saarnaa. Ja minä olen jälleen kerran ottanut kaiken pelon, pettymyksen, vihan ja katkeruuden omaksi syykseni.

Sadisti, jota rakastan ja jolle kouristuksenomaisesti tahtoisin kelvata, vetää peiton päälleni ja toivottaa hyvää yötä. Vähitellen kuivuvat kyyneleet silmissäni. Nukahdan onnellisena isästäni ja siitä, että saan yhä uudelleen uskoa kaikki tunteeni syntinä anteeksi, enkä aavistakaan, että kerran vielä herään tästä helvetistä.

Lapsista pahin
Kirjoittaja on noin kolmikymppinen kahden lapsen isä Etelä-Suomesta

Rakasta äläkä hyysää

Katsoimme koko perheellä Frozenin (2013). Leffa on kohtalaisen uskollinen Disney-formaatille, mutta ei niin pahasti, että olisi tylsä. Lisäksi se on tavattoman kaunista katseltavaa. On se myös aika hyytävä muutenkin kuin talvisen kuvastonsa vuoksi, mutta lapsikatsoja ei onneksen ymmärrä niitä kauheuksia.
Keskiöön nousee perhe ja perheettä jääminen, eikä siinä ole oikein kunnollisia pahiksia. On vanhempia, jotka ajavat lapsensa tunarointeihin ja jopa hirmutekoihin yrittäessään joko suojella näitä ymmärrettävillä, mutta kehnoilla tavoilla tai jättämällä lapsen huomiotta, näkymättömäksi.
Ainoa pahis on monilapsisessa perheessä huomiotta jäänyt nuorin veli. Hän on enemmän traaginen kuin paha.

Päähenkilö Elsakin on tosin enemmän antisankari kuin sankari ja antaa inhimilliset (no Disneyn luonnottomalla, nukkemaisella tavalla inhimilliset) kasvot kaikille satujen pahoille kuningattarille. Hänenkin tarinassaan oli kyse siitä, että liian pelokkaat vanhemmat sulkevat lapsensa maailman ja ihmissuhteiden ulkopuolelle. Hän ei saa olla edes siskonsa Annan kanssa tekemisissä, vaikka molemmat selvästi kärsivät eroon joutumisesta. Sitten vanhemmat kuolevat ja se ohitetaan enemmänkin elämään kuuluvana tosiasiana kuin suurena tragediana.
Anna on kaiken hylätyksi tulemisen vuoksi niin rakkaudenkipeä, että antautuu huijatuksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Tarinan pohjavire on synkkä. Elsa pelästyy ja raivostuu. Seurauksena koko maa peittyy ikuiseen talveen ja vasta rakkaus voi sulattaa kaiken. Hän käyttää valtaosan elämästään aina elokuvan kliimaksiin asti tunteiden patoamiseen sen sijaan, että opettelisi ymmärtämään itseään ja kehoaan. Siihen hänen vanhempansa hänet kasvattavat sulkemalla hänet huoneeseensa piiloon.
Loppujen lopuksi siskot löytävät toisensa. Monen traagisen hetken jälkeen, Elsa muun muassa melkein tappaa Annan tunnekuohussa annetulla iskulla, tasapaino tuntuu palanneen. Kaikki tiedämme kuinka elämä aaltoilee, eikä Frozen oikein enää tässä vaiheessa tunnu kliseiseltä "he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka" -sadulta, joten ilmaan jää väreilemään kysymys: kuinka pitkäksi aikaa?

Ei ihme, että Frozen tuntuu olevan kovin suosittu aikana, jolloin läsnäolosta on tehty niin tärkeä kysymys ja aikana, jolloin huoli lasten turvallisuudesta uhkaa rajoittaa heidän vapauttaan turhankin paljon.
Tarinat yksinäisyydestä, yksin jäämisestä ja siitä selviytymisestä puhuttelevat sekä nykylapsia että heidän vanhempiaan, meitä suurten ikäluokkien lapsia.
Meidän vanhempamme olivat töissä. Se oli tärkeää ja sen ehdoilla elettiin. Jos vanhemmat olivat työttömiä, niin sitten sen työn ehdoilla vasta elettiinkin. Usein tragedia oli valmis. Vanhempien huomio oli niukka hyödyke, jota joutui tavoittelemaan. Etenkin isyyden normiin kuului tietty etäisyys ja tiukka tunnekontrolli.
Me nykyvanhemmat vietämme ajankäyttötutkimusten mukaan paljon enemmän aikaa lasten kanssa, mutta toisaalta ajankäyttö on paljon sirpaleisempaa kun ei ole työtä vaan erilaisia ja eri tavoilla kuormittavia töitä, joista osasta saa rahaa ja osasta ei. Huomion keskittäminen lapseen hankaloituu kun kolme älylaitetta ympärillä kilkattavat jokainen tavattoman tärkeää asiaa. Nykyinen läsnäolon kulttuuri on vaativa. Vaikka kuinka yritämme, emme oikein koskaan ole tarpeeksi läsnä lapsillemme. Lapsemme varmasti aistivat paitsi harhailevan huomiomme myös jatkuvan huonon omantuntomme siitä, että emme ole tarpeeksi läsnä - olimmepa läsnä tai emme.

Läsnäolofiksaatio liittyy pelkoon siitä, että lapsemme kasvavat väärin jos emme ole siinä ihan koko ajan, mutta eihän se niin mene. Minä voin laittaa kaksi poikaani kahden suunnilleen saman ikäisen serkkunsa kanssa keskenään saunaan. Vaikka siellä on tuli kiukaassa, märkä ja liukas lattia sekä paljon kuumia pintoja tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Jos minä menen sinne saunaan, on helvetti irti, koska vastuu siirtyy minulle. Voimme varmasti olla läsnä vähän harkitummin ja antaa lasten kokea asioita ja opetella selviytymään tilanteista. Emmehän me kaukana ole jos jotain kuitenkin sattuu. Jos vähän uskallamme luottaa, ne eivät ehkä kasva nuoriksi aikuisiksi, jotka jäädyttävät maailman ikuiseen talveen.

Pasi Huttunen

Kuinka kasvatan passiivis-aggressiivisen lapsen?

Suomen vaalituin kansallisaarre on passiivis-aggressiivinen mielenmaisema ja siihen saumattomasti liittyvä umpimielinen ja köyhä tunneilmaisu. Menee muuten vaalimisessaan heittämällä ohi näistä Unescon maailmanperintökohteista, mitä näitä on, Suomenlinnaa ja Petäjäveden kirkkoa ynnä muuta.

Vaan oletko miettinyt, miten se me sen aina teemme? Kuinka siirrämme tunnepakoisen passiivis-aggressiivisuuden yhä uudelleen lapsillemme? Tässä nykyisille ja tuleville äideille ja isille seitsemän periaatteen lista, jota noudattamalla osallistut kansallisiin talkoisiimme ja siirrät umpimielisen perinnön omillekin piiperoille.

1. Älä hempeile liikaa
Erityisesti isien pitää muistaa olla Miehiä. Lapsen tai puolison halaaminen on ehkä ok, jos Granlund tekee maalin (ei koske alkusarjaa, silloin ministerinyrkki riittää), mutta sen jälkeen se on sitten noloa. Jos halaat ja lässytät liikaa, pojastasi tulee lässy, knapsu, homo, beta-uros, you know. Osoita siis olevasi hempeiden tunteidesi yläpuolella - vaikka oikeasti olisit niiden ulkopuolella.

2. Viha on noloa
Viha pitää piilottaa, sillä onhan se noloa menettää malttinsa. Jos lapsi oppii koskettelemaan vihan tunnettaan, hän pian ilmaisee sen, ja ei aikaakaan kun hän löytää jo muutkin tunteensa. Siinä sitä sitten ollaan.

3. Älä koskaan suutu
Jatkoa kohdalle kaksi. Ole mieluiten mr. Zen. Jos lapsi näkee, että iskä ei koskaan suutu vaikka sitä ärsyttää, hän kyllä oppii, että viha kuuluu padota piiloon. Eli tavallisen piiloleikin sijaan suosittelen lasten kanssa tunnepiiloa!

4. Jos kuitenkin suutut, anna lapsen ymmärtää, että se on hänen syynsä
Näin opitaan, että syyt noloihin tunnereaktioihin ovat aina vanhempien ulkopuolella. Sitä paitsi pieni syyllisyys ja häpeä pitää lapsella aina olla, se pitää tehokkaasti muutkin tunteet piilossa.

5. Hymähtele lapsen tunteille tai ohita ne
Näin lapsi oppii, mikä on tärkeää ja mikä ei. “Mikä toi nyt oli"-hymähdys on toimiva patenttilatistaja niin lapsen kiukkuun kuin innostukseenkin!

6. Tee lapsesta kuuliainen sinun tunteillesi
Tämä on helppoa. Aamuhärdellissä, ruokailussa ja iltaisin voit aina hermostuessasi muistuttaa, kuinka ikävältä sinusta tuntuu tällainen niskoittelu. Älä vaivaudu kysymään, olisiko lapsen ongelmakäytöksen takana joku hänen tunteensa, sillä siitä alkaa loputon suo. Porkkanana voit käyttää “Isille tulee hyvä mieli jos nyt syöt reippaasti" -tyyppisiä kannustimia.

7. Tee rakkaudestasi ehdollista
Ei se rakkaus kuulkaa ilmaista ole. Sen ehtona on hyvä käyttää esim. reipasta nukkumaanmenoa ja kotitöitä. Vanhemmalle lapselle hyvänä rakkauden ehtona on esim. saman maailmankuvan jakaminen. Näin lapsi ei päädy olettamaan, että hän itse olisi sellaisenaan rakas, vaan hän lunastaa rakkautensa vanhemman toiveiden täytteenä.
 

Sopivan tunnepakoisia hetkiä kasvatuksen parissa, isät ja äidit! Kirjoittaja ottaa nyt kielen pois poskesta ja alkaa siivota lasten  jättämiä aamupalasotkuja. Tuntuu ikävältä sellainen!
 

Heikki Nenonen

Isänpäivän jälkilöylyt.

Sain pitkästä aikaa olla koko päivän kotona isänpäivänä. Sen takia muistelu sen kunniaksi.

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Missä kuljimme kerran - lasten reviirit ennen ja nyt

Esikoululaisten reviirin rajat on turvattu nykyään aidoilla. Kuvassa poikani odottaa

vapauteen pääsyä. 

Lasten oikeus itsenäiseen ja vapaaseen kulkemiseen on teema, jonka kanssa jokainen vanhempi joutuu tekemisiin heti, kun esikoinen oppii ryömimään. Aluksi lasta pitää vahtia jatkuvasti, mutta vähitellen toimintasäde laajenee: olohuoneesta keittiön kautta portaisiin, lastenhuoneesta omalle pihalle, pihalta tielle, jota myöten naapuriin. Naapurista leikkipuiston kautta kouluun, treeneihin, ostarille. Jokelasta Järvenpäähän, Tikkurilan kautta Helsinkiin, lautalla Tukholmaan, Arlandasta Amerikkaan. Liikkuvatko nykylapset vapaammin kuin ikätoverinsa taannoin? Rajoittaako lasten liikkumista edelleen sama koulun ympärillä kiertelevä lysmyinen paku, jonka kuljettajan kanssa ei missään nimessä saanut antautua minkäänlaiseen keskusteluun? Vaikuttavatko lasten liikkumisvapauteen muutkin asian kuin lasten ja vanhempien temperamentti ja opitut pelot, niin todelliset kuin kuvitellutkin? Missä kuljimme kerran, missä lapsemme kulkevat nyt? 

Uusimman Lapsen Maailma -lehden mukaan lasten liikkuminen on vähentynyt 1990-luvulta alkaen varsinkin maaseudulla, koska koulumatkat ovat pidentyneet kohtuuttomasti. Juttua varten haastateltujen helsinkiläislasten nykyreviirit eivät taas tunnu erityisen rajoitetuilta, ottaen huomioon, että pääkaupungissa liikennettä on melko paljon: kahdeksanvuotias käy yksin lähikaupassa, 11-vuotias pääsee kavereidensa kanssa ostoskeskukseen ja bussilla elokuviin. Nykyisenä älypuhelinaikana vanhempien ei tosin tarvitse turvautua pelkkään luottamukseen; jotkut valvovat lapsiaan jopa gps-paikantimien avulla. Helsingin Sanomien mukaan juuri kännyköiden määrän kasvu on syy siihen, että reviirit ovat alkaneet viime vuosina laajentua jopa pääkaupunkiseudulla, jossa lasten liekanaru ensin lyheni dramaattisesti 1950-luvulta alkaen. 

Minä asun puolisoni ja kolmen lapseni kanssa Jokelassa, kodikkaassa ja turvallisessa uusmaalaisessa radanvarsitaajamassa, jota Heikki kutsui omassa tekstissään leikkisästi nukkumalähiöksi. Lapsemme liikkuvat pientaloidyllin keskellä lähes yhtä uskaliaasti kuin minä omassa lapsuudessani Tornion Kivirannalla. Kaksivuotiaan voi jättää hetkeksi kotipihaan, esikoululainen hakee kavereitaan omatoimisesti. Viime aikoina hän on laajentanut reviiriään kilometrin päässä sijaitsevaan leikkipuistoon, vaikka ei puhelinta vielä omistakaan. Toki tiedämme tarkasti, missä poika kulloinkin on ja kenen kanssa. Kolmasluokkalainen esikoisemme kulkee kouluun ja kavereiden luo omin nokkineen, ja jos sää sallii, menee hän harrastuspaikoillekin pyörällä yksin tai ystäviensä kanssa. Junalla matkustaminen ilman aikuista antaa vielä odottaa itseään, ehkä tyttären isältä perityn varovaisen ja turvallisuushakuisen luonteen vuoksi. 

On vaikeaa verrata oman lapsuudenreviirini laajutta nykylasten liikkumisympäristöön. Minä asuin lapsena maalla, vaikka en itse haja-asutusaluetta viiden kilometrin päässä Tornion keskustasta miksikään ydinmaaseuduksi mieltänyt. Ei ympäristö silti urbaaniltakaan tuntunut: naapurin lehmät ammuivat ja paskansivat muutaman sadan metrin päässä, katu oli pinnoitettu öljysoralla eikä siinä voinut esimerkiksi rullalautailla. Katuvalot tulivat, kun olin kymmenvuotias. Ympäristön urbanisoitumiskehitys oli kuitenkin paljon pidemmällä kuin isäni lapsuudessa. Hänen reviirinsä ulottui kymmenen kilometriä joka ilmansuuntaan. Kärrypolkua - joka antoi kutsuttaa itseään tieksi joskus 70-luvulla - kuljettiin Tornion keskustaan, jos tarvetta oli, eli ei kovin usein. Kouluun isä hiihti umpihankea, yleensä 40 asteen pakkasessa ja lumipyryssä. 

Lapsuudenkotini on isäni vanhan, nyt jo puretun kotitalon lähellä. Kouluun pääsin talvisin bussilla, mutta kolmannesta luokasta eteenpäin piti 3,5 kilometrin koulumatka suoriutua pyöräillen. Viisi-kuusivuotiaana reviirini säde oli noin 800 metriä joka suuntaan, ellen väärin muista. Reviirin äärilaidalla asui eräs läheisimmistä kavereistani. Mummolaan oli puoli kilometriä. Lähistöllä oli kolkko autiotalo, isäni ammoin poisnukkuneen tädin ja hänen miehensä ränsistynyt vanha tölli, jonka jouduin kauhusta väristen ohittamaan oijustaessani metsäpolkua lähellä asuvan ystäväni luo. Metsässä kompastelimme saksalaissodan jäänteisiin: kypäriin, torrakoihin, jopa luurankoihin. Lähistöllä asui erakko, joka vain harvoin työnsi nenänsä ulos peltimökistään. Pelättävää oli lapsen näkökulmasta melko paljon. 

Pelot asettuivat mittasuhteisiinsa vähitellen. Tornion ja Haaparannan keskustaan pyöräilin huomattavasti uskaliaammalla luonteella varustetun veljeni kanssa ehkä viidesluokkalaisena. Pienempänä ylilyöntejä sattui minullekin: Neljävuotiaana karkasin kerran kotoa pyörällä katsomaan veljeäni esikouluun. Matkaa oli useampi kilometri, keltaisen lastenpyöräni etukumi oli puhki. Kaaduin kerran kauppojen kohdalla suojatiellä, mutta ilokseni löysin maasta sievän kymmenpennisen. Kun pääsin perille, eskarin täti vei minut sisään ja tarjosi karkkia. Veljeni nappasi kymmenpennisen kädestäni, ja täti heitti minut takaisin kotiin sinisellä Volvolla, jonka etuikkunasta katselin raukeana tuulilasin tummennettua yläosaa. Aurinko paistoi, eikä minua pelottanut ollenkaan. Kotonakaan asiasta ei nostettu suurta meteliä. Muistelen omille lapsilleni karkureissua suurena sankaritarinana.  

Asuinympäristö ylitettävine katuineen ja välteltäviksi miellettyine ihmisineen ja eläimineen on aina vaikuttanut lasten reviirien laajuuteen. Todellista, fyysistä asuinympäristöä enemmän lasten reviiriin vaikuttaa kuitenkin kokemus maailmasta, sekä lasten että vanhempien; olemmeko turvassa, ovatko lapsemme turvassa? Tunnettu tosiasia on, että suomalaislapset liikkuvat paljon vapaammin kuin esimerkiksi amerikkalaiset lajitoverinsa. Koemme olevamme turvassa ympäröivässä maailmassa - ainakin toistaiseki. Maailmanpolitiikan käänteet heijastelevat yleiseen turvallisuudentunteeseen median ansiosta myös täällä Pohjolassa. 

Aina ei tarvita sotia tai sekopäisiä presidenttejä horjuttamaan lasten ja aikuisten turvallisuudentunnetta. Tästä hyvä esimerkki on viimeaikainen klovnikohu. Sekä lapsia että aikuisia pelotelleet pellet saivat aikaan sen, että myös oma tyttäreni pohti pitkään, uskaltaako tulla ystävänsä luota illalla kotiin ilman saattajaa. Matkaa on puoli kilometriä, reitti turvallinen ja tuttu. Whatsappissa oli kerrottu, että klovneja on myös Jokelassa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Tyttäreni turvallisuudentunne järkkyi, ja pelko uhkasi supistaa hänen reviiriään. Pelko meni onneksi ohi, mutta sen syntymekanismi on tullut jäädäkseen. Lapseni elävät uusien, omassa lapsuudessani vielä tuntemattomien reviirien keskellä.  

Uudet reviirit ovat ennen kaikkea teknologian avaamia reviireitä, jotka ovat jopa maailmanlaajuisia. Älypuhelimiensa avulla lapset ovat perillä ilmiöistä, joita ennen ei ollut olemassakaan. Ehkä television kolme kanavaa uutisklippeineen riittivät herättämään pelkoa monessa lapsessa jo ennen internetaikaa, mutta ainakin minua olisi lapsena pelottanut enemmän pusikossa lymyävä moottorisahaklovni kuin Euroopan laidalla riehunut Balkanin sota. Sota ei vain tullut lapsen maailmassa tarpeeksi lähelle, mikä kuvastaa hyvin sitä lintukotoa, jossa ainakin itse sain lapsena elää. Nykylapset pitävät sosiaalisessa mediassa aikuisten tavoin yhteyttä laajaan kaveripiiriin, linkkaavat videoita, meemejä ja kuvia. Ne tuovat lähelle niin maailman ilot kuin kauhutkin, eikä kehitykselle oikein mahda mitään. Ikään kuin oman kylän hulluissa ei olisi tarpeeksi pelkäämistä. 

Parempi kai olisi piiloutua peiton alle. 

Otto Kallioranta

USA:n vaalit käytiin, on aika kääriä hihat

Aamupalapöydässä katson otsikot. Sitten katson lastani. Päivä on historiallinen. Yhdysvaltain presidentiksi on juuri valittu Donald Trump ja tämän rapakontakaisen vaalituloksen vaikutukset läikkyvät nopeasti myös Atlantin tälle puolelle.

Kuvakaappaus The New York Timesin sivuilta

Tunnen oloni samaan aikaan kauhistuneeksi ja entistä energisemmäksi. Vieressä aamupalaansa kauhoo tyytyväisenä pieni ihminen, jonka vuoksi nyt on tehtävä vähän entistä enemmän ja kovemmin. Myös täällä.

Ihmisten pahuus ei kirittänyt Trumpia voitoon. Sen teki vieraantuneisuus. Amerikkalainen järjestelmä on ihmisten mielestä remontin tarpeessa ja jostain syystä tavattoman moni uskoo, että Trump haluaisi ja kykenisi sen remontin tekemään.

Kolme asiaa pyörii ajatuksissa. Nyt "vapaan maailman johtajana" istuu mies, jonka mielestä naisia saa ahdistella seksuaalisesti, eikä heitä tarvitse kohdella samanarvoisina kuin miehiä. Rasismista tuli juuri aiempaakin salonkikelpoisempaa ja legitiimimpää kun maailman suurimman sotilasmahdin ylipäälliköksi valittiin mies, jonka mielestä esimerkiksi meksikolaiset ovat rikollisia ja raiskaajia. Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kannalta avainpaikalla istuu nyt mies, jonka mielestä ilmastonmuutos on kiinalaisten salajuoni amerikkalaista teollisuutta vastaan.

Paljon tästä on toivottavasti vain populistista kampanjaläppää, mutta Michelle Obaman vaalikampanjan aikana pitämä puhe palaa mieleen. Hän kysyi, haluavatko ihmiset todella antaa äänestyspäätöksellään viestin, että Trumpin toiminta ja hänen puheensa ovat hyväksyttävä tapa käydä julkista keskustelua. Trump valittiin, joten nyt sille Obaman puheessaan kaipaamalle hihojen käärimiselle vasta onkin kysyntää.

Nyt on vielä asteen verran eilistä olennaisempaa kasvattaa lapsiaan rakentamaan parempaa maailmaa ja kunnioittamaan toinen toistaan.

Tähän lainaan upeaa tänään vastaantullutta tekstiä.

Itku Yhdysvalloille

Annahan mie rupielen, oi vaimala vartuvuoni
Huokaelen huolellisesti näitä huomisen huoliani
Apiemielisen Amerikan alahaisia allimarjaisia
Suurten suvantojen surumielisiä sulattelijoita
Kuni haluavat hallita hartaasti haisevilla hataroilla haluillansa
Pelolla pelkästään peruutella perimmäisten peltojensa sijasilla
Kylvää kylmyyttä meidän kaikkien kylläisille kylille
Vilua viimottaa vihannoille vierisijasille
Oi armahat kallehet syndyzet
Antakaa meille kaikille alahaisille allimarjaisille
Rohkeutta roimasti roihauttaa
Rakkautta kaikille rauhan raajarikoille
Ymmärrystä yritellä vielä yhteen yhyttämistä
Lempeä leiskuen lehautella leveillä sijasillamme
Armahtakaa meitä syndyzet

- Emmi Kuittinen

Lähiöisä ja elämän laatu

Muuttohistoriassani toistuu tyypillinen suomalainen kuvio: lapsuus maalla, lukion jälkeen kaupunkiin opiskelemaan, opintojen jälkeen kehyskuntaan lisääntymään. Me tosin lisäännyimme jo vähän etuajassa opintojen ohessa, mutta noin karkeasti ottaen olen noudattanut tuota hyväksi nähtyä kaavaa.

Rakastan Helsinkiä, monivuotista kotikaupunkiani. Jos minulla olisi ollut kanttia, olisin jäänyt sinne myös lisääntymään. Helsinki on lähes ainut paikka Suomessa, jossa koen olevani samaa paria ympäristön kanssa. Kuitenkin ennen pitkää löysin itseni jokelalaisesta omakotitalosta. Siis hetkinen. Kuka minun käski tänne muuttaa? Juntihkoon nukkumalähiöön, radan varteen, omakotitaloon? Kuka käski rakentaa talon? Miten tämä näin meni?

Tehdessään elämänsä isoja päätöksiä lapsiperheet ovat yllättävän epärationaalisia ja  epäitsenäisiä toimijoita. Asumismuotoon ja -paikkaan vaikuttaa taloudellisten reunaehtojen sisällä huomattavasti kaikki ne opitut mallit, kuinka asiat “kuuluu tehdä". Tämä “kuuluu tehdä” rakentuu omista lapsuuskokemuksista, ajan asumistrendeistä ja ystäväpiirin vastaavista valinnoista. Kai näistä syistä johtuen pohjalaisen maalaistalon poika ei kyennyt jokelalaista omakotitaloa urbaanimpaan ratkaisuun, vaikka henkinen viitekehykseni edelleen sijoittuu pääkaupunkiin.

Näistä samoista, mutta kuitenkin eri syistä jonkun toisen on “kuulunut” ostaa se rivari Matinkylästä tai kunnostettava kansakoulu Haapajärveltä tai hakeutua kaupungin vuokra-asuntoon Arabianrantaan. Koska lapsuus, koska maailmankuva, koska kaverit jne.

Miksi näitä mietin? Koska pohdin, missä ja miten lapsiperheen on hyvä asua. Luultavasti lapseni olisivat kasvaneet yhtä hyviksi ihmisiksi Itä-Pasilassa kerrostalokolmiossa kuin nyt nukkumalähiössä, jossa meillä on puolet liikaa asuinneliöitä suhteessa todelliseen tarpeeseemme (niiden neliöiden välttämättömyydellä tosin perustelimme talon rakentamista jokunen vuosi sitten...). Jännä sinänsä, että muuttopäätöksiä perustellaan usein lasten tarpeilla, mutta oikeasti päätökset tehdään lasten vanhempien tarpeista tai “kuuluu tehdä" -pinttymistä käsin. Niin meilläkin.

Kadunko ratkaisujani? Kyllä ja en. Kyllä kadun, koska en ole vieläkään kunnon omakotiasuja, vaan suorastaan inhoan siihen liittyviä käytännön vastuita. Ei sovi teoreetikon vartalolle toimia sivutoimisena talonmiehenä, olisi tässä ruuhkaa ilmankin. Jos nyt pitäisi miettiä asia uudelleen, en missään tapauksessa ryhtyisi rakentamaan omakotitaloa. Korkeintaan rivitalo-osakkeeseen saattaisin vaimon taivuttelemana suostua.

Mutta toisaalta en kadu, sillä muutosta nukkumalähiöön on ollut yllättäen paljon iloa. Kävi nimittäin niin, että muutaman kuluneen vuoden aikana meille on muodostunut upea ystäväpiiri tähän kylään. Osa heistä ennalta tuttuja, osa uusia ystäviä. Samanikäiset lapset ovat ystävystyneet, mutta mikä oleellisinta, aikuisilla on oikein hyvää seuraa. Ruuhkavuosia eläville perheille mikään ei ole yhtä arvokasta kuin arjessa läsnä olevat ystävät, varsinkin kun lasten mummolat ovat ties missä kaukana.

Mitä siis suosittelen? Vastoin aiempia pinttymiäni en enää suosittele perheille joko cityä, lähiötä tai landea. Se on oikeastaan sivuseikka. Suosittelen sitä paikkaa, jossa voit pitää poikien saunaillan ex tempore lasten nukkumaanmenon jälkeen, ehdottaa tunnin päähän perhefutista koulun kentälle, pyytää tätiä hakemaan tytöt karatesta tai jäädä notkumaan naapurin kahvipöytään, kun palautat lainassa ollutta kirjaa.

Minulle ja vaimolleni kävi hyvä tuuri, kun tänne muuttaessamme saimme mitä emme hoksanneet tilata. Siksi olen tyytyväinen. Onneksi tuli rakennettua tämä talo, vaikka ei olisi pitänyt! Ja Helsinkikään ei tuosta näytä karkaavan, siellä pääsee käymään ja isona sinne voi vaikka muuttaa.

Jos sinä, perheellinen, haluat olla fiksumpi etkä luota samanlaiseen kaverituuriin, kannattaa neuvoani pohtia jo etukäteen: muuta sinne, missä todennäköisimmin asuu niitä ihmisiä, joiden kanssa on mukava elää ruuhkaista arkea. Tätä arvoa ei ole laskettu asuntojen myynti-ilmoituksiin, mutta elämänlaatuun se vaikuttaa huimasti!

Heikki Nenonen

(Kuvassa naapuruston isännät poikiensa kanssa Berliinissä futisreissulla. Kaikkea tällaista täällä keksitään.)

Mies perhevalmennuksessa

Tätä postausta kirjoittaessani mielessä ovat erityisesti isäksi tulevat tai hiljattain tulleet miehet & neuvolan työntekijät. 

Lapselliset miehet -blogin yhtenä isona linjana on ollut lapsen syntymä ja sen vaikutukset miehen elämään. Tähän merkintään olen siivilöinyt jotakin tuosta aineksesta. Lisäksi hyödynnän tietoa, jota on kertynyt työn puolesta muun muassa kymmenissä perhevalmennuksissa.

Lapsen syntymä, miehen elämän isoin asia

Lapsen syntymä voi keikauttaa maailman kokonaan toiseen asentoon. Uuteen elämäntilanteeseen kannattaa valmistautua, vaikka onkin mahdotonta tietää ennalta, millaista elämä tulee olemaan, sillä lapsen syntymä muodostaa elämään radikaalin katkoksen.

Naisen ja miehen vanhemmuus voi kehittyä eritahtisesti. Syntymä on katkos ja hyppy uuteen.

Perhevalmennuksissa olen huomannut, että käytännön asioista miehiä askarruttaa eniten arjen ja ajankäytön muuttuminen. Jaksaminen ja oma osaaminen mietityttää. Olo on kuin entisellä Fiat-kuskilla: epäilyttää, miten tämän reissun kanssa käy. Mutta kannattaa varautua myös siihen mahdollisuuteen, että auto sittenkin toimii.

Miehet ovat pohtineet perhevalmennuksissa, kuinka rajoittaa lapsen tietokoneella pelaamista tai kuinka toimia, jos lasta kiusataan koulussa. Mitä lähemmäksi lapsen syntymää tullaan, sitä pienemmäksi tuleva lapsi kuvitellaan.

Hyvän isyyden rakennuspalikoita etsimässä

Isätutkija Jouko Huttunen sanoi blogitekstissään, että hyvään isyyteen tarvitaan 50 % tahtoa, 30 % työtä ja 20 % tilaa. Tahtoa tarvitaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin tärkeisiin ihmissuhteisiin. Lapsen kanssa oleminen ja hoivatyö ovat olennaisia vanhemmuuden kehitykselle. Äidin kannattaa antaa isälle tilaa opetella vanhemmuutta, vaikka mies ei olisi naisen mielestä yhtä taitava hoivaamaan ja pukemaan lasta kuin hän itse. Ja miehen kannattaa lempeän päättäväisesti emansipoitua ja ottaa vanhemmuuden tila.

Omaa isänä olemisen tapaa ei ole välttämättä yksinkertaista löytää. Isyys on muuttunut eivätkä omien isiemme mallit välttämättä toimi, mutta kaikista ei tunnu luontevalta alkaa Noljakanfaijan tai LattePapan kaltaiseksi jaetun vanhemmuuden airueksi.

On hyvä muistaa, ettei yhtä ja oikeaa vanhempana olemisen tapaa ole olemassa ja että lapselle on eduksi, jos hänellä on saapuvilla kaksi vanhempaa eikä häntä haittaa, jos vanhemmat toimivat hieman eri tavoin. Oma tapa löytyy tekemällä, keskustelemalla, kuulostelemalla, toisia seuraamalla. Kannattaa olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa ja lähellä häntä. Myönteinen ja hyväksyvä koskettaminen sitoo laumaeläimen laumaansa.

Vanhempien roolit vaihtelevat. Ne voivat (mutta niiden ei tarvitse) olla esimerkiksi tällaiset.

Neuvolan materiaali isille

On koulukuntakysymys, tulisiko äidille ja isälle olla eri materiaali. Erään käsityksen mukaan isille kannattaisi olla erillistä materiaali niin kauan, kun hän on vanhempana toissijainen. Toisen näkemyksen mukaan yleinen vanhemmuus-materiaali riittää, kunhan huolehditaan, että se tavoittaa sekä äidin että isän [muuten: tiedostamme, että hetero-olettama läpäisee tämän blogin].

Neuvolan materiaali on laadultaan kirjavaa. Vaikka opiskelijatkin saattavat laatia kelpo vihkosia, materiaalin tekeminen kannattaisi jättää ammatti-ihmisille. Kaupallisesti orientoitunut materiaali ei vakuuta, sillä vanhemmuus ei ole ensisijassa tuotteiden kuluttamista. Kunnollinen materiaali kertoo vakavasta suhtautumisesta vanhempiin.

Ensi- ja turvakotien liiton Isäkortit ovat ehkä parasta, mitä Suomessa on tehty teemasta minusta-tulee-isä. Erityisen paljon pidän ensimmäisestä kortista, Maailman isoin asia, jossa kerrotaan muun muassa isyyteen sitoutumisen hyödyistä. Kortissa alleviivataan sitä seikkaa, että vaikka mies ei voi synnyttää eikä imettää, hän voi tukea naista näissä asioissa tavattoman paljon. Imetykseen mies voi osallistua etenkin mahdollistajana ja tsemppaajana, kerroimme blogissa keväällä.

Perhevalmennuksessa kannattaa ehdottomasti uhrata pari minuuttia katsomalla toimittaja Peter ”Petski” Westerholmin videobloggaus. Petski kertoo kuusi asiaa, jotka hän olisi halunnut kuulla ennen lapsen syntymää, eikä tähän ei ole paljoa lisättävää:

1. Isä ei ole äidin apuri ja kotona ”vähän auttamassa”. Hän on täysivaltainen vanhempi.
2. Vauvaisä on pop! Koko maailma on auki miehelle, jolla on vauva kainalossa.
3. Älä välitä muiden nyrpeistä naamoista.
4. On OK tuntea helpotusta, kun jättää lapsen päiväkotiin. Iltapäivällä lasta on jo ikävä.
5. Väkivaltaiset ajatukset on syytä tiedostaa. Laitonta on vain teko.
6. Älä itke seksin puutetta. Mies pysyy raskauden aikana fyysisesti muuttumattomana, mutta nainen muuttuu ihmisestä yhden hengen yksiöksi ja ateria-automaatiksi.

Myös Lapsellisten miesten isyyspakkauksesta saattaa olla iloa neuvolatyössä, samoin Lahden Ammattikorkeakoulussa tehdystä Isätietoa-läpyskästä, jonka sivulla 37 annetaan käytännön vinkkejä isien mukaan ottamiseksi.

Topi Linjama

Meistä on moneksi - miestyypit lokeroituna

Kuvan henkilö pohtii, mikä hän on miehiään.

Onkohan työkaverini kätevä nikkarimies vai leppoisa luontomies? Onko tuo salilla rautaa pumppaava komea ilmestys vastuullinen mies vai säntillinen insinöörimies? Onko kumppanisi kokoustava poliitikkomies vai diipeissä vesissä uiva herkkismies?

Mikään muu ei ole niin ärsyttävää, kun yrittää selvittää, mitä kukin on miehiään! Siksi olen lokeroinut tiiviiseen pakettiin erilaiset miestyypit. Lokerointi ei ole ehkä täydellinen, mutta kattava se on.

Poliitikkomies

Poliitikkomiehen illat menevät sääntömääräisissä kokouksissa. Hän juo litroittain laihaa kahvia pahvimukeista ja pyyhkii haperoon servettiin vehnäpitkonmuruisia suupieliään. Poliitikkomies nauraa vapautuneesti hauskoille miesringeissä kerrotuille jutuille.

Paikallisjärjestökuplassa elävän, harmaaseen fleecepuseroon sonnustautuneen poliitikkomiehen kohokohta koittaa kunnallisvaalien aikaan. Silloin hänen lapsensakin näkevät isäänsä lähes joka päivä kun ehdokasasettelua esitellään päivittäin paikallislehden vaalimainoksissa.

Talkoomies

Talkoomies on hitusen verran liian arka ja kiltti vastatakseen kielteisesti talkoo- ja muuttoapupyyntöihin. Talkoomies muuraa sokkeleita ja raahaa välilevyt pullistellen flyygeleitä kerrostalojen rappukäytävissä. Hän ajautuu kylätoimikunnan rahastonhoitajaksi ja kiskoo muutaman aktiivijäsenen kanssa kylärannan laituria lokakuun illassa talviteloille.

Talkoomiehen vaimo joutuu syystäkin lujille ja haukkuu miestään naistenilloissa.
Kotona paikat jäävät rempalleen talkoomiehen auttaessa muita. Talkoomiehen puoliso joutuu jatkuvasti rajaamaan miehensä ylipositiivisia talkoolupauksia. Ei ole kahden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun talkoomiehen vaimo on joutunut soittelemaan perään ja perumaan miehensä talkoolupauksia.

Kätevä nikkarimies

Sadevedenkeruujärjestelmä, aurinkoenergian talteenotto ja Mersun polttomoottorijärjestelmän muuntaminen toimimaan grillien ylijäämäpaistorasvoilla ovat kätevän nikkarimiehen todellisia taidonnäytteitä.

Nikkarimehelle on tyypillistä, että hän muuraa takkansa itse. Takka ei ole mikä tahansa pönttöuuni, sillä siihen on integroitu vesiputkisto, jota takkatuli kätevästi lämmittää. Nikkarimiehen perhe voi nauttia lämpimistä huoneista ja lotrata huoletta miellyttävää suihkuvettä.

Nikkarimies puuhailee hitsausmaski ohimoilla öljynhajuisessa pajassaan ja hänen poikansa seuraa totisena isän touhuja. Kätevän nikkari-isän ominaisuudet periytyvät suurella todennäköisyydellä.

Vastuullinen mies

Vastuullinen mies huolehtii aivan kaikesta. Aikojen alussa hän ostaa tontin, kaataa puut, sahaa tukeista lautoja ja rakentaa toimivan kodin. Vastuullinen mies ei puhu paljon, mutta tekee kaikkensa perheensä eteen. Hän vuokraa kesälomaksi asuntoauton ja kuljettaa vastuullisesti perheensä leirintäalueelta toiselle. Kun uusi reissupäivä valkenee, vastuullinen mies on valmistanut perheelle aamiaisen ja tutkinut tiekartoista ajoreitit valmiiksi.

Vastuullisella miehellä on sinertävä kuoritakki, jalassa vaelluskengät ja repussa selviytymispakkaus. Autotallissa on metsäsukset ja ahkio. Vastuullinen mies on aina valmiina ja hän puhuu turvallisella rintaäänellä. Vastuullinen mies ja luontomies ovat kavereita. Kumppanin mielestä vastuullisesta miehestä puuttuu sitä jotakin. Ehkä vastuullinen mies on liian harmaa ja kunnollinen? Groove puuttuu. 

Luontomies

Luontomies asuu perheineen pohjanmaalta siirretyssä hirsitalossa. Luontomiehellä on oma miesluola kellarissa. Luolan seinät ovat kelohonkaa ja lisäksi luolaa koristavat lukuisat täytetyt eläimet. Kirjahyllyssä on pitkä rivi luontoaiheisia kirjoja. Arkkupakastimissa on marjoja ja puolikas hirvi. Kuivatut mustatorvisienet ja yrtit ovat kauniissa purkeissa.

Luontomiehellä on huomattavan iso perhe, mutta mukuloiden määrä ei ole este marjastus-, kalastus-, tai patikontiretkille. Vaelluksille lähdetään vauvojen kanssa ja välineistö on toimivaa. Kuksa ja puukko roikkuvat reisitaskuhousuissa kiinni.

Luontomiehellä on uskollisia retkeilykavereita, joita hän uuvuttaa tylsillä tarinoillaan. Luontomiehellä ei ole ikinä kiire eikä koskaan mitään hätää. 

Sinkkumies

Sinkkumiehellä on kaikki pallot ilmassa. Häellä on uusi auto ja takakontissa kulkee melkoinen kasa harrastusvälineitä: sulkapallomaila, haavi, luistimet, perhonsidontavälineet, boxerit, narua, kahluusaappaat, jekkulankaa, teltta, makuupussi, öljyä, farkut ja aurinkotuoli.

Sinkkumies kokee olonsa vapaaksi, mutta potee ajoittain yksinäisyyttä. Sinkkumies on erittäin haluttua seuraa ja isämiehet unelmoivat hänen elämästään.

Insinöörimies

Insinöörimiehellä on oma työhuone kotona. Huoneessa on mappeja, insinööriviivain, monitoimitulostin, faxi ja tietokone. Insinöörimies lisäilee taulukkolaskentaohjelmaan perheen kulut ja digitoi vanhoja VHS-nauhoja iltaisin.

Insinöörimies on taloyhtiön hallituksen jäsen ja häneen luotetaan. Vastuuta voi antaa eteenkin raha-asioissa, koska vain faktat purevat hintelään insinöörimieheen. Insinöörimiesisä kohtelee vaimoaan ja lapsiaan siistin säntillisesti ilman moitteen sijaa ja harrastaa hiihtoa.

Härskimies

Härskimies ei kaihda kaksimielisyyksiä herkkien opettajien tai pappienkaan seurassa. Härskimies on pohjimmiltaan arka ja loukkaantuu yllättävän helposti. Hän peittää ovelasti pelkonsa ja ujoutensa jatkuvan tarinankerronnan alle. Tarinat ovat aivan hyviä ja kiinnostavia, mutta samaa levyä ei jaksa pidemmän päälle kuunnella kukaan. Kun härskimies mokaa, hän selittelee muut pyörryksiin.

Härskimies ajaa katumaasturilla ja tekee vuosittain kaveriporukalla reissun Leville. Resortista vuokratuilla kelkoilla ja mönkkäreillä ajetaan kansallispuistoja ristiin rastiin. Härksimies on liikemies. Hän on pomo.


Herkkismies

Herkkismiehen löytää hiekkalaatikon reunalta, alttarilta jakamassa ehtoollista, tutkijan kammiosta tai kirjastosta. Herkkismies on humanistiriuku, työskentelee naisvaltaisella alalla ja tienaa kumppaniaan vähemmän. Herkkismiehen aika menee apurahahakemuksiin ja erilaisten tekstien parissa työskennellessä. Hän käyttää punaista tupsupipoa ja pillahtaa itkuun tuon tuostakin.


Härskimies pitää herkkismiestä hieman lipevänä tai jopa knapsuna. Herkkismiehestä tulee yllättäen isä ja hän ottaa lasten kanssa tolskaamisen tosissaan, uupuu hoitovapaalla ja saattaa purkaa väsymystään blogia kirjoittamalla.

Elämän ehtoopuolella herkkismies pysähtyy pohtimaan eletyn ajan aikaansaannoksia. Hän ahdistuu huomatessaan, että vuodet ovat vierineet pelkkää ilmaa lapioidessa.

Antti Kanto