Vieraskynä: Isä ja ne muut tittelit

Tiedättekö sen, kun joku kuvailee Twitter-profiilissa itseään “isäksi”? Usein tämä ominaisuus esitetään osana pitkää litaniaa, yleisimmin sen loppukaneettina: “Markkinointi-, media- ja digialan ammattilainen. Tuottaja, kirjoittaja, ohjaaja. Isä.” Tai: “Positiivinen innostuja ja ihmettelijä, yhdistelmä humanistia ja nörttiä. Sarjayrittäjä, luennoitsija, tutkija, konsultti ja tietokirjailija. Isä.”

Tapasin pitää tällaisia kuvauksia oireellisina ilmentyminä ajallemme ominaisesta persoonabrändin pönkittämisestä ja projektivanhemmuudesta. Ikään kuin isyys olisi vain yksi rivi ansioluettelossa – yksi lyömäase muiden joukossa siinä burnoutteihin kurottavassa mainetalouden kilpavarustelussa, jossa lopulta voi olla pelkkiä häviäjiä.
No, ajatukseni tästäkin asiasta ehtivät muuttua esikoisen vauvavuoden aikana. Nyt ymmärrän Twitter-isiä ainakin sen loppuosan verran: “… Isä.”

Pidin viime vuonna kolme kuukautta vanhempainvapaata ja sen perään kuukauden isyysvapaata. Palasin töihin lokakuun alussa. Tai no, täsmällisesti ilmaistuna palasin työskentelyapurahakaudelle. Minulla ei ole työaikaa eikä työnantajaa, mutta töitä on senkin edestä, eli periaatteessa rajattomasti.

Rehellisyyden nimissä on heti sanottava, että en ollut aivan toimettomana koko perhevapaa-aikaani. Kun tekee työtä, joka koostuu monista päällekkäisistä ja vähän joka suuntaan rönsyilevistä projekteista, ei totaalinen irtautuminen ole mahdollista, tai ainakaan se ei ollut minulle mahdollista. Vielä ennen vanhempainvapaata leikittelin villillä ajatuksella, että entä jos kerrankin laittaisin sähköpostiin lomavastaajan. Arvioin lopulta, että se tulisi aiheuttamaan enemmän ongelmia kuin ratkaisemaan niitä. Jatkoin sähköpostien lukemista ja niihin vastaamistakin. Olin tavoitettavissa. Aloitin viestejä sekä itseäni että vastaanottajaa epämääräisesti syyllistäen: “Hei! Olen nyt vanhempainvapaalla, mutta…”.

Vanhempainvapaata edeltänyt kevät meni koti-isyyteen laskeutuessa. Tyhjensin kalenteria ja to-do-listaa. Luovuin muutamista luottamustehtävistä. Yritin olla sopimatta mitään tuleviakaan töitä, jotka voisivat tulla minun ja vauvakuplan väliin. Haaveilin downshiftaamisesta, tai oikeastaan halusin totaalisen irtioton, mutta sen tavoittelusta tuli itsessään melkoinen projekti. Sälää oli ylitsevuotavan paljon, ja varsinainen työni, juuri aloittamani unelmien tutkimusprojekti ei tuntunut etenevän mihinkään. (Terveiset rahoittajalle...!) Tästä huolimatta myöskään työpöydän tyhjentäminen ei oikein sujunut. To-do-lista lyheni tuskastuttavan hitaasti.

Ehkä tehtävä oli alunperinkin mahdoton. Jos on vuosien ajan opettanut itsensä uppoutumaan työhön joka solullaan, ei poisoppiminen käy hetkessä. Kävi myös ilmi, että suhteellisen itsenäiseksi kuvittelemani työni on kiinni lukemattomista prosesseista ja aikatauluista, jotka eivät ole minun itseni hallinnassa. Viikkoa ennen vanhempainvapaan alkua oli pakko myöntää puolisolle, että pieleen meni. Töitä jäi roikkumaan.

Meille vanhempainvapaan jako puoliksi tarkoitti symbolista ja konkreettista viestikapulan vaihtoa. Minun piti ottaa päävastuu. Kuitenkin jo ensimmäisellä yhteisellä junareissulla vetäydyin läppärin kanssa töiden pariin, kun puoliso jäi toiseen vaunuun lasta nukuttamaan.

Eikä se siihen jäänyt. Vanhempainvapaan aikana kirjoitin puolet eräästä tutkimusartikkelista, keräsin aineistoa tutkimushankkeeseeni, kävin tieteellisen lehden toimitussihteerin rooliini liittyvää kirjeenvaihtoa, valmistelin syksyisin opettamaani kurssia, toimitin kollegoiden kanssa painovalmiiksi yhden kirjan, ja niin edelleen. Kaiken huipuksi kävin vielä ulkomailla pitkällä konferenssimatkallakin.

Puhdetöinä harrastimme muun muassa atk:ta sekä
kokeellista runoutta

En siis ollut pelkästään pinnasängyn ja vaipanvaihtoalustan välissä, vaikka tällaista sankaritarinaa mieluiten kertoisin. Mutta olin siellä kuitenkin paljon. Siellä vauvakuplassa, jossa vauvojen ohella näkee yleensä vain “muita äitejä”. Olin työntämässä vaunuja aamupäivän tyhjillä kaduilla ja leikkimässä älyttömiä päristelyleikkejä. Otin vanhemmuutta haltuun. Opeteltiin nukkumista, syömistä, ryömimistä ja kiipeilemistä. Pyykättiin, järjesteltiin vaatteita ja tyhjennettiin tiskikonetta. Naurettiin. Joskus turhauduttiin. Yritettiin tulla toimeen keskenämme. Aloitettiin muskari niiden “muiden äitien” kanssa. Me, minä ja vauva, yhtenä toimintayksikkönä.

Olin välillä aika poikki, mutta myös tyytyväinen. Onnellinen. Koti-isän tontti tuntui kiistattoman merkitykselliseltä – välillä hieman toisteiselta, mutta silti aina yhtä arvokkaalta. Kodin ulkopuolinen työ sen sijaan alkoi tuntua etäiseltä ja hankalalta – asialta, joka tuli “tielle”; joka oli ylimääräistä ja liikaa. Vähäisellekään työnteolle ei löytynyt sopivia hetkiä kuin niinä päivinä, kun mummon hoitoavun turvin rämmin kohti kuukausia sitten ohitettuja deadlineja.
Roikkuvat rästit pitivät minut kiinni työssä, mutta samalla aloin jotenkin irtautua siitä. Jos päiväunien ajaksi tai alkuiltaan jäi hetki omaa aikaa, keksin lukemattomasti parempia tapoja käyttää sitä kuin edes ajatella työtä. Työtä, jota kuitenkin olin aina pitänyt ensisijaisesti kutsumuksena ja vain toissijaisesti rahan hankkimisen keinona.

Mitä vanhempainvapaasta siis jäi käteen? Jos joku nyt kysyy kuulumisia, siinä “isä” on luettelon kärkipäässä. Minulle kuuluu etenkin sitä projektia. Lisäsin henkiseen Twitter-profiiliini ominaisuuden “isä”.

Jäi sinne silti muitakin määritelmiä.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on muun muassa isä ja tutkija.

Vieraskynä: Tavaroiden hankkiminen isyyden ilmentymänä

Liityin hiljattain erääseen Facebookin kirppisryhmään, jossa myydään ja ostetaan käytettyjä lastenvaatteita sekä muita lastentavaroita. Tämä oli minulle suuri askel, sillä yleensä teen kaikki litran jogurttitölkkiä suuremmat ostokset anonyymisti, ilman ihmiskontakteja, nettikaupasta lähi-Prisman pakettiautomaattiin klikkaillen. Lisäksi on myönnettävä, että juuri uusien tavaroiden ostaminen on minulle syntisen luontevaa, mistä omatuntoni kulutuskriittinen ja ympäristötietoinen sivuääni toisinaan yrittää muistuttaa.

Riippukehdosta tuli yllätyshitti vauvaperheessä.
Kuva: Juhana Venäläinen

Kuten aiemmassa kirjoituksessani arvelin, tavaroiden hankkiminen on minulle miehenä varsin ominainen lähestymistapa vanhemmuuteen. Se sopii ihanteellisesti niihin kulttuurisesti syvään juurtuneisiin rooleihin, joita miehelle on perhe-elämässä suotu. Ensinnäkin kyse on perheen "ylläpitämisestä" sanan taloudellisessa merkityksessä. Käydään töissä, ansaitaan rahaa, ostetaan tavaroita. Hyödyllisiin tavaroihin sijoitetut rahat antavat ikään kuin järkeenkäyvän ja tunnetasollakin hyväksyttävän selityksen sille, miksi mies jättää äidin ja pienen lapsen kotiin kahdestaan koko pitkän päivän ajaksi.

Toki rahalla myös ostetaan ruokaa ja lyhennetään asuntolainaa, mutta tavaroiden hankkiminen on silti jotain arvokkaampaa. Elättämistä tarkoittava englannin kielen verbi "provide (for)" tavoittaa tämän ajatuksen hyvin: kyse on mahdollisimman hyvien olosuhteiden tarjoamisesta: "Vain parasta lapselleni! Vain parasta perheelleni!". Mies luo edellytykset jollekin, minkä joku toinen lopulta toteuttaa. Pikkulapsivaiheessa tämän järjestelyn kulmakivenä on yhtäältä miehen tekemä palkkatyö, toisaalta naisen tekemä kotityö. Olosuhteiden tarjoaminen ei silti ole mikään vähäpätöinen juttu. Se on erittäin vastuullinen ja jopa hieman painostava tehtävä, jossa onnistuminen on perinteisesti ollut perheellisen miehen kunniallisuuden kriteeri.

Tavaroiden hankkimiseen liittyy myös sellaista pitkäjänteistä suunnittelua ja harkintaa, joka kodin työnjaossa yleisemmin jää naisten harteille. Se on "pro-videreä", siis sananmukaisesti "eteenpäin katsomista" – tulevan ennakointia, riskilaskelmien kalkylointia, huolestumista ja huolehtimista. Se on eräänlaista miesten “metatyötä”, kontekstuaalista toimintaa ja vatulointia, jossa ei itsessään tapahdu mitään näkyvää, mutta joka silti koetaan välttämättömäksi arjen jatkuvuuden kannalta. Esimerkiksi: jos sijoitamme näihin yhdistelmärattaisiin X euroa, niin kestävätkö ne sen aikaa kun lapsemme niitä tarvitsee ja saammeko sen jälkeen ne kohtuulliseen hintaan jälleenmyytyä? Tai: kannattaako meidän maksaa yksityisestä terveysvakuutuksesta, vaikka oikeasti haluaisimme uskoa julkiseen terveydenhoitoon ja tukea julkista palveluntuotantoa? Saammeko vakuutusrahojamme takaisin korvausten muodossa? Romuttuuko hyvinvointivaltio? Hajoavatko rattaat? Missä ostokuitti on ja onko takuuaika jo mennyt?

Tavaroiden hankkiminen on siis perhe-elämän jatkuvuudesta huolehtimista sikäli kuin se liittyy rahaan tai materiaan. Samalla tämä materia ja siihen sijoitettu raha ovat kuitenkin vain eräänlainen kiertoilmaus vanhemmuuden moniulotteisille tunnerekistereille. Viimeksi ostin – viisaan kumminsa suosituksesta – lapsellemme riippukehdon. Tarkoitukseni ei ollut pöyhkeillä turhakkeita hankkimalla, vaan ihan aidosti vain kokeilla, josko vauvan elämä olisi riippukehdon kanssa onnellisempaa kuin ilman sitä. (Tuntuisi olevan. Käsi ylös, kuka ei haluaisi hengailla päivät pitkät riippukehdossa peukaloa syöden?) Rahan kuluttaminen ei siis ollut itsetarkoitus. Ehkä tämän ymmärtäneenä ostinkin riippukehdon käytettynä, vaikka uusiakin olisi ollut saatavilla. Tein mielestäni hyvän diilin ja sain paketin lähipostiin jopa nopeammin kuin verkkokaupasta tilaamalla. Tästä innostuneena liityin myös Facebookin kirppisryhmään.

Kirpputoriryhmät edustavat minulle tuntematonta kulttuuria. Tuntuu vieraalta edes kirjoittaa “kirppis” – sekin kuulostaa salakieleltä. Osaan toki asiayhteydessä päätellä, mitä "av":t, "yv":t ja "uppaukset" tarkoittavat, mutta olen silti selvästi epämukavuusalueella. Ryhmässä on 206 jäsentä, joista miehiä nimen perusteella on viisi. Tämä ei ole sinänsä ongelma, sillä yleensä viihdyn paremmin naisvaltaisissa yhteisöissä. Mutta kyllähän se sukupuolijakaumakin jostain kertoo! Olenko laajentamassa hankkimisen piiriäni sopimattomalle alueelle? Onko lastenvaatteissa liian vähän tekniikkaa, jotta ne voisivat tulla miehisen kiinnostuksen piiriin? Onko vaatteiden hankkimisen merkitys perheessä ratkaisevasti erilainen kuin tavaroiden hankkimisen yleisesti?

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on vaunulenkeillä maratonille harjoitteleva kulttuurintutkija, jonka tutkimusmatka isyyden ja perhekulttuurien parissa alkoi 2+9 kuukautta sitten. Toisen aallon feministien tavoin kirjoittaja uskoo, että henkilökohtainen on poliittista – etenkin, jos kyse on vanhemmuudesta.

PS. Taidevandalismi on kantanut hienosti kortensa tähänkin kekoon:

Naamakirjan kirpputorit aiheuttavat allekirjoittaneessa enimmäkseen kauhunhikikarpaloiden nousua otsalle. Myös verenpaine kohoaa alta aikayksikön.

Posted by Taidevandalismi on Sunday, February 7, 2016

Vieraskynä: Tulevalle isälle mahdollisesta tiedosta

Olen odottanut nyt 229 päivää.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus
korostuu odottavan isän roolissa.

Esikoistaan odottaville vanhemmille odotusaika on valmistautumista tuntemattomaan. Odotusta tukevat viralliset ja epäviralliset instituutiot (neuvola ja kaverit) kertovat odottajille paradoksaalisen viestin: Toisaalta vanhemmuuteen on valmistauduttava, ja yhdeksän kuukauden odotusaika palvelee lapsen biologisen kehityksen ohella juuri tätä tarkoitusta. Ehdimme sopeutua ajatukseen, omaksua tietoja, sulatella tunteita ja mukauttaa elämäntapaa. Toisaalta rivien välissä korostetaan, että vanhemmuuteen ei voi valmistautua, sillä vanhemmuutta edeltävän ja vanhemmuuden aikaisen elämän välillä on radikaali katkos. Kun lapsi syntyy, kaikki muuttuu. Ensimmäisestä rääkäisystään lähtien lapsi asettaa vanhemmat sellaisten kysymysten ääreen, joita ei voi kenties edes esittää, ennen kuin lapsi on siinä oikeasti sylissä.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus korostuu odottavan isän roolissa. Voin lukea kirjoja, keskustella kokeneempien vanhempien kanssa, käydä mukana neuvolassa ja tunnustella vauvan potkuja, mutta en voi tietää. Voin suunnitella puolisoni kanssa perhevapaiden jakamista, maitologistiikkaa, pyöräperäkärryn hankintaa tai lastenhoidon järjestämistä ulkomaantyöjakson ajaksi, mutta en voi tietää. Sillä vasta arki opettaa, ja lisäksi jokainen lapsi on erilainen.

Tämä kaikki on varmasti aivan totta, mutta tekee samalla tulevasta isästä hyvin avuttoman ja hermostuneen olennon. On oltava hyvin varovainen omien odotustensa suhteen. Entä jos en jostain syystä voisikaan olla se postmoderni hoivaisä, jollaiseksi kuvittelin valmistautuvani ja kasvavani? Tai miten isyyteen ylipäätään voi valmistautua, jos vasta isyyden käytäntö paljastaa, mitä isyys todella on? Onko tulevan isän oltava samanlainen viilipytty kuin Sokrates, joka sanoi tietävänsä varmuudella ainoastaan sen, ettei tiedä varmuudella mitään? Ja mikä pahinta: entä jos tiedon piiri ei aukea isälle vielä lapsen syntymän jälkeenkään?

Äidin suhde lapseen vaikuttaa ainakin raskauden jälkimmäisellä puoliskolla hyvin välittömältä, hellittämättömältä. Lapsi "tiedottaa" itsestään möyrimällä ja melskaamalla sekä tietenkin myös muokkaamalla jatkuvasti odottavan äidin kehoa. Isälle lapsi tiedottaa itsestään lähinnä äidin välityksellä: "Kokeile, kun se potkii! – – Tunnetko jalan tässä kohtaa?" Äiti toimii välittäjänä, joka tulkitsee ja tulkkaa jatkuvasti mukana kantamaansa ruumiillistunutta tietoa isälle. Isä kuuntelee, tunnustelee ja yrittää ymmärtää. Ja haluaisi tuntea, kokea.

Ajatus tiedosta, joka voi syntyä vasta käytäntöjen ja kokemusten myötä, sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua. Muilta isiltä ja äideiltä kuulemistani puheista on usein tullut mieleen Platonin epäilykset kirjoitettua tietoa kohtaan. Platonin käsitys nimittäin oli, ettei kukaan tosissaan oleva voisi luulla käsittelevänsä vakavia asioita tekstin muodossa. Samanlainen olo minulle on tullut, kun olen selaillut läpi vauvakirjoja lähikirjaston hyllyllä 38.1 Perhe- ja kotikasvatus. En tiedä, olivatko Platonin mielessä pienen ihmisen ensimmäiset elinvuodet, mutta ystävien lapsia katsellessa tuntuu helpolta uskoa, että "tieto oliosta itsessään" ei synny lakitaulun muodossa, vaan vasta "erilaisten tietomuotojen keskinäisessä hankauksessa".* Toisaalta yliopisto on opettanut minusta kirjaviisauden ystävän. Huomaan hiiltyväni, kun vanhemmuutta käsittelevissä kirjoissa heitellään ilmoille kasvatusväitteitä ilman kunnollisia lähdeviitteitä.

Isä on odotuksessaan perustavasti tiedoton. Käsitykseni mukaan isät meitä ennen tapasivat ratkaista ongelman joko jättäytymällä suosiolla sivuun ja hyväksymällä neuvolakirjallisuuden heille myöntämän roolin "äidin tukihenkilöinä", tai toisaalta keskittämällä huvittavuuksiin asti aikaa ja rahaa erilaisiin sinänsä tärkeisiin lapsiperhe-elämän materiaalisiin ulottuvuuksiin kuten vaunujen hankintaan. Minäkin olen googlannut ja excelöinyt vaunujen ominaisuuksia, mutta se tuntuu tuottavan tietoa pikemminkin omasta kuluttajahabituksestani kuin lapsestamme, vaunujen tulevasta käyttäjästä. Eikä sitä paitsi ole selvää, tarvitsemmeko vaunuja ollenkaan, sillä olisihan kantoliina toki hoivaisän käyttöön sopivampi kuljetusväline.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on kolmenkympin kriisiä juoksemalla taltuttava kulttuurintutkija, joka uskoo (vaikkei vielä tiedä) isyyden olevan hänen tähänastisen elämänsä suurin tutkimushanke.

* Ks. Foucault, Michel (2010) The Government of Self and Others. Käänt. Graham Burchell. New York: Palgrave Macmillan, ss. 248–251.