Kohti täysivaltaista vanhemmuutta

Täytätin jokin aika sitten muutamilla miehillä lomaketta, jossa selvitettiin kotitöiden jakautumista. Joku kommentoi, että "vaimo vastaisi varmaan ihan eri tavalla". Eräässä toisessa tehtävässä miesten tuli arvioida erilaisten väittämien avulla omaa vanhemmuuttaan. Miehet eivät mielellään näyttäneet lomaketta puolisolle, arvatenkin peläten "vääriä" vastauksia. Nainen on ykkösvanhempi, mies kakkos-.

Syksyllä ilmestyvässä Isän kirjassa eräs haastateltava tunnistaa ja tunnustaa toisinaan heittäytyvänsä vanhempana alaikäiseksi:

"Kysyn vaimolta jotain idioottimaista, kuten mitä lapselle pitää panna päälle kun on X astetta lämpöä, vaikka tiedän vastauksen itsekin ihan hyvin", tämä kahden lapsen isä kuvailee.

Kuinka mies voisi kasvaa täysivaltaiseksi vanhemmaksi? Isätutkija Jouko Huttunen sanoo, että hyvään isyyteen tarvitaan ennen kaikkea tahtoa. Sen lisäksi vaaditaan työtä tai tekemistä sekä tilaa tehdä ja toteuttaa vanhemmuutta. Hyvä isyys merkitsee täyttä, kokonaista vanhemmuutta.

Tarkastellaan seuraavassa Huttusen mainitsemaa tekemistä.

Yksi tapa hahmottaa vanhemmuutta on jakaa se osiin. Vanhemmuuden roolikartta on tuntemistani työvälineistä parhaita. Siinä vanhemmuus jaetaan viiteen rooliin, joita ovat huoltaja, rajojen asettaja, ihmissuhdeosaaja, elämän opettaja ja rakkauden antaja. Nämä jakautuvat vielä useisiin alarooleihin. Alleviivaan vielä sitä seikkaa, että vanhemmuuden roolikartta on pikemminkin ohjeellinen ja virikkeitä antava työkalu kuin tyhjentävä totuus aiheesta.

Alkukesästä meillä oli Isämies elämässä -hankkeen tiimoilta kymmenen tapaamista, joiden tavoitteena oli auttaa yrittäjäisiä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. Työelämävalmentaja Otto Kuivalaiselta opin mainion Vanhemmuuden roolikarttaan soveltuvan menetelmän: mieti kuhunkin rooliin liittyviä konkreettisia tekoja ja tee jokaiseen rooliin liittyviä asioita kunkin lapsesi kanssa.

Millaisia nuo teot voisivat olla?

Huoltajan roolin miehet hahmottavat yleensä melko helposti. Mies käy työssä, jotta perheelle olisi koti, ruoka ja vaatteet. Työnteon lisäämistä perustellaan ehkä perheen edulla, vaikka työn tekemisen lisääminen ei välttämättä palvele vanhemmuuden kokonaisuutta, sillä siihen kuuluu paljon muitakin asioita.

Myös rajojen asettajan roolissa on paljon tuttua, sillä isät haluavat, että lapsuus on turvallinen. Kuitenkaan ein-sanoja ei ole ainakaan pitkän päälle vanhemmuuden päätehtävä. Oletko koskaan muuten ihmetellyt sitä, että lapsia kasvatetaan kieltämällä ja koiria palkitsemalla?

Ihmissuhdeosaajan rooli vaikuttaa olevan meille miehille keskimäärin edellisiä vieraampi. Kuitenkin isä voi tietämättään olla vaikkapa kannustaja. Mikäli tuntuu, ettei kannustaminen onnistu luonnostaan, sitä voi harjoitella. Kun sitä harjoittelee riittävästi, siitä voi tulla tapa.

Ristiriidoissa auttamisen mahdollisuuksia tarjoutuu tavallisessa perheessä varsin usein ja me vanhemmat emme suinkaan aina onnistu luotsaamaan näitä tilanteita siten kuin haluaisimme. Eräs isä (minun lisäkseni) toivoi oppivansa vähemmän sanelevan tyylin ratkaista ristiriitoja. Kun tunnistat ristiriitatilanteen, älä reagoikaan sanelemalla niin kuin yleensä, vaan mieti muutama sekunti, miten voisit toimia rakentavammin.

Elämän opettajana vanhemmat toimivat usein huomaamattaan. Eräs yrittäjä kertoi, että jos hän on työpäivän jälkeen väsynyt ja haluaa ottaa päiväunet, hän ei halua syyttää työtä, jotta lapsille ei synny kielteinen mielikuva yrittäjyydestä tai työnteosta, vaan hän yksinkertaisesti toteaa, että "iskä ottaa ensin pienet päikkärit, niin sitten voidaan leikkiä".

Rakkauden antajan rooliin nykyisät eivät välttämättä ole saaneet kovin hyviä välineitä omilta isiltään. Isän kirjaan haastateltu isä ei muista oman isänsä pyytäneen häntä koskaan syliin eikä hän muista hakeneensa isän sylistä turvaa tai lämpöä. Tämän perinteen hän on muuttanut ja hän pitää omia lapsiaan sylissä hyvin paljon.

Hellyyttä voi opetella. Otapa tavoitteeksi - ellei asiat jo ole näin - että kosketat myönteisellä tavalla jokaista perheesi lasta ja aikuista joka päivä.

Tiukkuus jättää jälkensä.

Pointti tässä postauksessa oli siis se, että kun mies opettelee vanhemmuuden tekoja, hänen vanhemmuutensa vahvistuu. Samalla elämä saa merkityksiä ja syvyyttä. Mies - ja hänen lapsensa - on entistä tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämäänsä.

Sitten vielä konkreettinen vinkki, jonka otin heti käyttöön: Eräs kolmen lapsen isä kertoi ottavansa lasten kanssa iltaisin kivi-paperi-sakset -matsit. Kolmesta voitosta poikki. Jos lapsi voittaa, hän saa toivoa viisi minuuttia selän silitystä, lukemista tai muuta kivaa. Jos isä voittaa, lapsi hieroo viisi minuuttia isän hartioita.

Tässä mainiossa iltarutiinissa yhdistyy nähdäkseni useita eri vanhemmuuden rooleja: rakkauden antajan rooleista tähän natsaa hellyyden antaja, elämän opettajan roolista mallin antaja, arvojen opettaja ja sosiaalisten taitojen opettaja, ihmissuhdeosaajan roolista ihmissuhteiden vaalija ja huoltajan roolista oletettavasti vuorokausirytmistä huolehtija.

Mitkä ovat sinun vinkkisi?

Topi Linjama

Vihreät Katot Oy

En ole mikään remonttimies, mutta tarvittaessa voin näköjään tehdä 73-tuntisen työviikon katolla. Ihmettelen itsekin, millainen äiä ja sankari olen.

Kolmas päivä. Projekti puolivälissä.

Diplomi-insinöörilankomieshän tämän mökkiremontin suunnitteli. Hän tilasi tarvikkeet, teki kustannusarvion ja aikataulun, jotka heittivät vain parikymmentä prosenttia. Minä tein, mitä käskettiin. Lisäksi oli talkoolainen sahaamassa, työntekijä keittiöllä, lapsityövoimaa, joskaan ei YK:n määrittelemässä merkityksessä, ja muita talkoolaisia.

Käyttelin sorkkarautaa ja ammuin kaasupatruunoilla toimivalla naulapyssyllä, ptfiu, ptfiu! Hakkasin tuhansittain huopanauloja ja pari sormea. Opin sellaisia sanoja kuin aluskate, otsalauta, tippapelti ja kattosilta.

Kolmiorimat paikallaan.

Jossain viiden tuhannen naulan paikkeilla vasarakäsi kyynärpäästä alaspäin alkoi puutua. Kirjoitan tätä postausta yli viikko remontin päättymisen jälkeen. Keskisormi, nimetön ja kämmenpohja ovat vielä osittain tunnottomia. On jotenkin miehekäs olo.

Lasten mielestä näytin Puuha-Peteltä, mutta lapset nyt ovat sellaisia.

Huopanaula viiden sentin välein.

Tauoilla ruokapöydän ääressä teki mieli vain ojentaa väsynyttä selkää ja passuuttaa itseään. Kuvittelin, että patriarkaalinen järjestys on syntynyt näin: Ihminen asettui viljelemään maata. Fyysisesti vahvemmat miehet menivät raskaisiin peltotöihin, naiset jäivät kauhan varteen. Ruokatauolla miehiä piti palvella, koska he olivat liian väsyneitä liikahtamaan. Vähitellen he alkoivat kuvitella, että heitä palvellaan sen vuoksi, että he ovat jollain tavoin naisia parempia.

Kehollinen kokemus auttoi ymmärtämään menneitä sukupolvia, jotka painoivat pitkää työviikkoa pellolla, metsässä ja merellä. Arvostan aiempaakin enemmän Hannes-pappaa, jonka kädet olivat kuin lapiot. Vapaa-ajalla ei juotu lattea ja puhuttu miehen tunteista. Silloin mentiin nukkumaan.

Väsymys on myös mielellinen kokemus. Vitsit vähenevät ja ärtymyskynnys laskee. Työmuisti ei toimi: hetkeä aiemmin sanottu senttimäärä katoaa muistista ja on mitattava uudelleen. En ihmettele, että talon rakentaminen rikkoo perheitä.

Viidennen päivän aamu: katto kesken, maisema valmis.

Suunnittelimme lankomiehen kanssa perustavamme firman nimeltä Vihreät Katot Oy. Sillä olisi yksi tuote, vihreät huopakatot kolmiorimoilla. Jos asiakas haluaa punaisen tai mustan katon, joudumme sanomaan, että "tehkää ite!" Jos joku haluaa vihreän katon, sanomme, että "kysykää jotain toista, meillä on kesä valitettavasti aivan täysi". Yhdessä katossa on toistaiseksi kyllin.

Pari yötä sitten näin unta, jossa minä leikkasin vihreää huopaa ja lankomies naulasi. Yhteistyö pelasi, kunnes vaimo herätti: "Kuka hakkaa?" Kello oli neljä. Käpytikka oli tullut takomaan talon seinää.

Opinkohan enää koskaan rentoutumaan mökillä. Käsi, sano jotakin. Pakko mennä päiväunille.

Topi Linjama

Lempeä kosketus tekee ihmisestä ihmisen

Olenko koskaan sanonut
sinulle kultaseni, että
hengität upeasti?

Olenko muistanut mainita,
kuinka tavattoman paljon pidän
sinun tavastasi olla sinä?

Vasta elokuussa kirjoitin koskettamisesta ja nyt näköjään taas.

Joukko miestyön ammattilaisia kokoontuu kerran vuodessa Miestyön foorumiin pohtimaan miehen osaa, paikkaa ja tilaa. Tänä vuonna foorumi järjestettiin Mikkelissä otsikolla Koskettava mies. Mukana oli muun muassa väkivaltatutkija Satu Lidman sekä teatteriohjaaja Eino Saari, joka tekee dokumentaarista teatteriproduktiota suomalaisen miehen kosketushistoriasta.

Osallistuin Saaren vetämään työpajaan, jonka idea oli yksinkertainen ja vahva: kirjoitetaan tai piirretään kuudesta eri tehtävänannosta viisi minuuttia kustakin. Tehtävät olivat sellaisia otsikkoja kuin "kosketus, jota kaipaan" tai "hyvä kosketus lapsena". Kun kaikki tehtävät oli tehty, jokainen sai kertoa, millaisia ajatuksia oli herännyt.

Aihe tuli kirjaimellisesti iholle. Saari onnistui luomaan avoimen ja luottamuksellisen tilan, jossa jaettiin aika kipeitäkin juttuja.

Useammat pajaan osallistuneet kertoivat, että lapsuuden kosketusympäristö oli niukkaa. Isovanhemmat olivat olleet monelle niitä, jotka olivat olleet lähellä. "Mummon kainalo oli maailman turvallisin paikka", kertoi eräs pajaan osallistunut.

Kerrottiin myös isistä, joilla oli aikaa lapselle. Isien läheisyys saattoi olla hieman kulmikasta, esimerkiksi "parransiemenen" istuttamista pikkupojan poskeen.

Entä äidit? En ollut ainoa, jolta puuttui mielikuva äidin ihosta ja lempeästi koskettavasta kädestä. Jäin miettimään, mistä kaikesta tässä voisi olla kysymys.

Äidin iholla.

Ensimmäiseksi tulee mieleen epätasainen työnjako. Monesti on (ollut) niin, että isä tekee yhtä työvuoroa (ansiotyö), mutta äiti kahta (ansiotyö ja kotityöt). Siinä ei jää äidille aikaa lukea lapsille kiikkutuolissa kiireettömästi Hanhiemon iloista lipasta.

Eräs ystäväni kuvaili lapsuuttaan tähän tapaan: Isä tuli töistä kotiin ja rojahti sohvalle lepäämään. Lapset saivat olla isän lähellä, sylissä ja päällä. Pian isä nukahti. Ystävä kertoi pitäneensä lapsuuttaan tavallisen onnellisena. Äiti oli etäinen ja isä mukava veikko, jolla oli aikaa lapsille - kunnes ymmärsi, että suuren perheen äiti oli se, joka joutui kantamaan aivan liian paljon vastuuta ja tekemään aivan liikaa kotitöitä.

Toiseksi selitykseksi tarjoan hoivatyön jakautumista ja ihmismuistia. Ainakin omasta lapsuudestani on kuvadokumentteja, joissa olen äidin rakastavan ja täysin hyväksyvän katseensa kohteena. Mitään tietoista muistikuvaa minulla ei noista ajoista ole. Sain nauttia vauvuudestani pari vuotta ennen kuin pikkuveljeni syntyi.

Mietin foorumin aikana myös sitä, miksi lempeä koskettaminen ja hellyyden osoittaminen on monille meistä niin vaikeaa. Yhden ratkaisuehdotuksen teki kulttuuriantropologi Taina Kinnunen, joka kertoi Miestyön foorumin luennollaan Harlow'n epäeettisistä apinakokeista 50-luvulta. Nykyihmistä ei yllätä, että häkkiin ilman emoa suljetut reesusapinat eivät oppineet osoittamaan hellyyttä jälkikasvuaan kohtaan. Ehkäpä mekin silitämme vielä umpeen vuosien 1939-45 aiheuttamia haavoja.

Isän tai miehen lempeä kosketus on olennaista etenkin poikien hoivakyvyn kehittymiselle, sanoo isätutkija Jouko Huttunen. Lempeän hyväksyvästi koskettavilla miehillä voisi olla yhteiskunnallistakin merkitystä, sillä he ovat todennäköisesti rauhantahtoisia, empaattisia ja lähimmäisistä välittäviä. Eino Saaren työpajassa monet sanoivat lempikosketuksekseen halauksen. Halaus lohduttaa ja eheyttää, vahvistaa ja hyväksyy.

Lempeä koskettaminen ja rakkaan ihmisen lähellä oleminen on ihanaa. Olisi hienoa, jos jokaisella lapsella olisi kokemusta molempien vanhempien hyväksyvästä, lempeästä kosketuksesta, tai ellei omat vanhemmat tähän kykene, niin että olisi joku läheinen, jonka kainaloon käpertyä.

Topi Linjama

Ruuhkavuosina soi monta teemaa

Ruuhkavuodet on kuin fuuga, sävellys, jossa monta toisistaan näennäisen itsenäistä teemaa soi samanaikaisesti. Vain nero tekee fuugasta taideteoksen.

Oman sävellykseni teemat voisi puristaa kolmeen. Luvassa katkeraa tilitystä ja musiikkitieteellistä jargonia.

1. Perhe. Kouluiässä olevat lapset itsenäistyvät vähitellen. Kaikkea tapahtuu, mutta mitään suuren mittakaavan ongelmia ei juuri nyt ole, ellei lukuun oteta kestoaihetta: haluaisin viettää enemmän aikaa yksin, lasten ja vaimon kanssa.

2. Työ. Nykyinen 80-prosenttinen päivätyö ei vaadi mahdottomia. Sen ohella teen jonkin verran freelance-toimittajan hommia, joista osaan suhtaudun hieman liian kunnianhimoisesti. Lisäksi yritän kahden ystäväni kanssa saattaa yhtä kirjaprojektia finaaliin. Määräaikainen työ loppuu vuodenvaihteessa ja jatko mietityttää, sillä jostakin on perheellisen omakotiasujan (ks. kohta 3) nyhdettävä fyrkkaa.

3. Vapaa-aika. Tämä pitäisi laittaa lainausmerkkeihin, sillä viimeiset kuukaudet vapaa-aikaa on värittänyt mittava vesivahinko, jonka vuoksi olemme evakossa omassa kodissamme. Keittiö ja kaksi julkisivua menee uusiksi ja rempan yhteydessä on vaihdettu käyttövesiputket ynnä muuta. Remontti merkitsee sitä, että täytyy tehdä päätöksiä, hankkia tarvikkeita, rahoittaa ja olla ajan tasalla hommien etenemisestä. Keittiö on pakattu muuttolaatikoihin, joista on turha etsiä tarvitsemaansa pikkuesinettä. On ahdasta ja pölyistä. Ottaa koteloon. Huomaan pakenevani remonttia musiikin, kurpitsanviljelyn ja jalkapallon pariin.

Keittiö vapunpäivänä.

Teemoista kolmas soi niin huonosti, että näistä ei tehdä Fuugan taidetta. Toisaalta voi olla niinkin, ettei vika ole teemoissa vaan tekijässä: ehkäpä sellainen mestari kuin Johann Sebastian Bach rakentaisi näistä aineksista kolmoisfuugan, jonka lopulla kaikki teemat soivat yhdessä, ja lopputulos olisi niin esteettisesti kuin älyllisesti enemmän kuin tyydyttävä.

Näin on laita Die Kunst der Fugen yhdennessätoista fuugassa [tämä on nyt sitä edellä kuvattua pakenemista], jonka tulkitsee venäläinen pianisti Evgeni Koroliov. Ensimmäinen pehmeän haikea teema - sanokaamme "perhe" - esitellään alussa. Kohdassa 0'42 ilmestyy toinen, iskevämpi kromaattinen teema, jota kutsumme tässä nimellä "työ". Kohdassa 2'18 ilmestyy kuvioon nouseva kahdeksasosanuoteissa kulkeva teema, jota rohkenemme nimittää "vapaa-ajaksi".

Särähtääkö kohta 3'46 korvaan mitenkään erityisellä tavalla? Ei minunkaan - ja kuitenkin Bach kirjoittaa kaikki kolme teemaa soimaan samanaikaisesti. Entä 4'05? Siinä Bach niin sanoakseni hoitaa kahta perhettä: hän laittaa ensimmäisen teeman soimaan yhtä aikaa sekä alkuperäisessä muodossaan että peilikuvana. Vielä pariin kertaan ennen loppua otetaan kaikki kolme teemaa yhtä aikaa syleilyyn ja fuuga prässätään onnelliseen loppuun.

Huh huh.

Topi Linjama

Miten yrittäjämies yhdistää työn ja perheen?

Miehen elämä muuttuu - mitä tehdä?

Kukapa meistä vanhemmista ei haluaisi olla hyvä vanhempi ja hyvä työntekijä. Mutta yhdistelmässä "vanhemmuus + yrittäjyys + perhe + muu elämä" riittää tasapainoilemista. Tämäntapainen elämäntilanne on yhä useammilla, sillä yrittäjyys ja yrittäjämäinen silppu- ja pätkätyö yleistyvät kaiken aikaa.

Pelastakaa Lasten Isämies elämässä -hankkeen uunituore julkaisu sivuaa tätä tematiikkaa. Lehdessä pohditaan muun muassa johtamista, arvoja ja ajankäyttöä, ja siinä oletetaan, että

a) työn ja muun elämän tasapainon löytämiseen ei ole patenttiratkaisuja: yrittäjien ja perheiden tilanteet eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta ehkä jotakin yleistä voidaan silti sanoa,

b) työ on yksi elämän osa-alue: erityisesti yrittäjällä työtä ei voi leikata muusta elämästä erilliseksi lohkoksi, mutta silti voidaan pohtia, miten eri elämänalueet painottuvat omassa elämässä,

c) miehen vanhemmuuteen sitoutuminen hyödyttää tavattoman paljon lasta: lapsen näkökulman valottaminen voi olla se vipu, joka saa miehen priorisoimaan ruuhkavuosien ajankäyttöä, mutta toki vanhemmuuteen sitoutuminen on hyödyllistä myös miehelle itselleen ja lapsen äidille - eikä se pilaa bisnestäkään, ja

d) mies on aikuinen, ei kakkosvanhempi tai äidin pikku apulainen, ja mies osaa tehdä omaa elämäänsä koskevia johtopäätöksiä, jos hän saa asioista tietoa ja jos asiat liikuttavat häntä tunnetasolla.

Isä hoitaa.

Minulla oli ilo toimittaa julkaisu ison ja asiantuntevan porukan kanssa. Mukana oli joukko pohjoiskarjalaisia yrittäjiä, joiden ansiosta julkaisu kohdistettiin yksityisyrittäjille, jotka eivät ehkä aiemmin ole olleet tämäntapaisten julkaisujen fokuksessa. Yrittäjien ääni kuuluu julkaisun tarinoissa sekä työnohjaaja Piia Nurhosen kysymys-palstalla. Mukana oli tutkijoita, joiden ansiosta julkaisuun saatiin tiukkaa asiaa. Mukana oli viestinnän asiantuntijoita ja loistava graafikko, joiden kanssa hioimme luettavuutta, selailtavuutta ja katseltavuutta. Lisäksi mukana oli kaksi terveydenhoitajaopiskelijaa, joiden tekemä Isä hoitaa -posteri kiinnittää huomiota isän ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen.

Mukana on myös blogista tuttuja hahmoja. Juuan kunnanjohtaja Markus Hirvosen teksti motivoi sitoutumaan vanhemmuuteen. Isätutkija Jouko Huttunen puolestaan tiivistää hyvän isyyden elementit kolmeen: tahto, työ ja tila. Pasi Huttunen teki julkaisuun parikin osiota.

Pelastakaa Lapset lähestyy miehen osallistuvaa vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, mitä tehdään näkyväksi esimerkiksi isän kehityskeskustelussa. Yhtä hyvin miehen osallistuvan vanhemmuuden voi nähdä tasa-arvokysymyksenä, miehen hyvinvointikysymyksenä tai vaikka tuottavuuskysymyksenä: jos mies voi hyvin kotona, hän voi todennäköisemmin hyvin myös töissä, ja hyvinvoita työntekijä on huonovointista tuottavampi.

Julkaisu on tehty julkisin varoin (Euroopan Sosiaalirahasto), joten hyödyntäkää sitä mielin määrin. Lataa julkaisu koneellesi, lue nettilehteä tai pyydä paperiversiota allekirjoittaneelta tai hae Joensuun Perheentalolta. Printtaa posteri neuvolan seinälle ja tee kehityskeskustelu kotona lapsesi kanssa.

Topi Linjama
Kirjoittaja on isätyöntekijä Pelastakaa Lapsilla ja Uudet muuttujat työelämä & isyys -julkaisun päätoimittaja

Vanhemmuuden tuoksut, hajut ja löyhkät

Kaikki alkaa hajusta.

"Naiselle miehen haju on tärkein kriteeri parinvalinnassa", sanoo evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala. Miesten mielestä haju ja ulkonäkö ovat kuulemma yhtä tärkeitä.

Toinen evoluutiobiologi, Jussi Viitala, sanoo jotenkin niin, että haju kertoisi immuunijärjestelmään vaikuttavista geeneistä, ja että ihminen luonnostaan valitsee puolisokseen sellaisen henkilön, jonka immuunijärjestelmää säätelevät geenit ovat erilaisia kuin hänen omansa, jolloin jälkeläisten immuunijärjestelmä olisi mahdollisimman hyvä. Ja että esimerkiksi hormonituotantoa sotkevat e-pillerit häiritsisivät tätä valintaa. Muistaakseni noin, voitte tarkistaa asian Viitalan kirjoista.

Munasolun hedelmöittymistä edeltäviin tapahtumiin liittyy haju, josta tulee mieleen anekdootti: Muuan biologi, jonka nimeä en tässä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitse, piti yliopistolla sienikurssia. Monilla risakkailla on luonteenomainen haju, ja tutkija kysyi, onko haju kenellekään tuttu. Toiset tunnistivat hajun ja vähän punastelivat, mutta muutamat nuoret opiskelijatytöt kysyivät, että "mitä sä oikeen tarkotat?"

Vauva tuoksuu ihanalta.

Vauvantuoksu - mihin vertaisimme tuota kevyttä tuoksua, joka tuo terveiset olotilasta ja paikasta, jossa aavistamme olleemme, ja joka ei läheltäkään nuuhkittuna ole kovin voimakas, mutta joka saattaa silti täyttää kokonaisen huoneen? Kysyin asiaa eräässä vanhempien vertaisryhmässä. Tuoksua verrattiin muun muassa maitovanukkaaseen, kissanpentuun, vaniljaan ja toffeehen. Siinä on rakkautta ja puuterimaista pehmeyttä. Tiivistäisin tuoksut kolmeen m-kirjaimeen: makeus, maito ja miellyttävyys.

Tämän lehtijutun mukaan vauvan nimittäminen "syötävän suloiseksi" liittyisi tuoksuun, ja vauvantuoksu nostaisi äidin aivojen dopamiinitasoa. Rohkenen ajatella, että isän aivot toimivat suunnilleen samalla tavoin, vaikka sitä ei tekstissämme suoraan sanotakaan.

Epäilemättä vauvantuoksuun vaikuttaa paljon rintamaito. Sellaistakin kuulin, että korviketta juova vauva ei tuoksuisi vauvalle - mene tiedä. Mutta sen tiedän, ettei rintamaitoa syövän lapsen kakka hajultaan juuri muistuta dijon-sinappia, mutta ei se hirveän epämiellyttäväkään ole. Pulautus, pulaus eli puklu haisee hivenen happamalle, mutta ei kuitenkaan kovin kauhealle, sillä vauvelin vatsan pH on aikuista korkeampi.

Kun lapsi kasvaa, hajuskaalaan tulee pistävämpiä sävyjä. On ripulivaippaa, yökasteltua superlonipatjaa ja oksennettua mattoa. Synkimpinä aamuyön hetkinä ajattelee, ettei tämä rumba lopu koskaan, mutta eipä aikaakaan, kun jo itsekin kuuluu siihen ärsyttävään keski-ikäisten joukkoon, jotka väittää, että "lapset on pieniä vain hetken". En tiedä, kumpi on pahempaa: se, että näitä besserwissereitä on, vai se, että he ovat oikeassa.

Oma vanhemmuuden hajutraumani paikantuu kestovaippailuun. Ekologisen puuhastelun hinta maksettiin väkevinä ammoniakkipöläyksinä, kun vaippoja tunki pesukoneeseen. Myöhemmin kuulin eräältä putkimieheltä, että tämäntapaisten hajujen hengittely aiheuttaa keuhkosairauksia. Toisaalta puhtaiden harsojen levittäminen ulos kuivumaan oli miellyttävää ja hyväntuoksuista puuhaa.

Miellyttäviä tuoksuja ovat saunapuhtaan pellavapään tuoksu, lasten leipomien muffinssien tuoksu, joka tulvii vastaan töistä tullessa. Vähemmän miellyttävä on märkien ja hikisten poikien haju, kun he ovat pelanneet neljä tuntia jääkiekkoa. Silloin heidän hiuksensa ja vaatteensa haisevat märälle koiralle - itse asiassa irakilainen ystävä väitti, että Suomessa kaikki haisevat märälle koiralle. Voi hyvinkin olla; meillä on kostea ilmanala. Oma nenä vaan niin adaptoitunut sille, ettei sitä huomaa. Teinien jääkiekkokasseista minulla ei ole hajuakaan ainakaan vielä, mutta kenties se vielä joskus saadaan hajukatalogiin.

Kirjoitin elokuussa 2016 Suomen Luontoon jutun sienien tuoksuista ja huomasin, että nenää suotta väheksytään aistien joukossa: ihminen voi erotella tuhansia eri tuoksuja. Nuuskuttelu ja tuoksujen nimeäminen sitä paitsi parantaa muistia, joten on aivan järkevää työntää nenänsä joka paikkaan.

Topi Linjama

Ehkäisevän lastensuojelun Perheentalo

Saanko esitellä ehkäisevän lastensuojelun innovaation idästä: Joensuun Perheentalo!

Perheentalolla on lähes aina kesä.

Perheentalo on yhteisötalo ja kohtaamispaikka lapsille ja heidän läheisilleen. Kauppaneuvos Parviaisen vuonna 1886 rakennuttama hirsirunkoinen talo sijaitsee idyllisessä puutalokorttelissa vain kivenheiton päässä Eliel Saarisen suunnittelemasta Joensuun kaupungintalosta. Vehreä puisto erottaa Perheentalon Pielisjoesta, johon arvokalojemme aateli laskee mätimunansa. Viihtyisälle ja elämää kuhisevalle Joensuun torille on matkaa kortteli.

Mutta mennäänpä asiaan.

Maaliskuussa 2013 avattu talo on laajan yhteistyön ja sinnikkäiden ponnisteluiden tulos. Taloa pyörittää Pelastakaa Lapset ry, mutta toimintaa on tekemässä yli 30 tahoa järjestöistä, oppilaitoksista ja julkiselta sektorilta. Raha tulee lähinnä Veikkaukselta, joka myönsi 2017 alusta Perheentalolle viiden vuoden avustuksen.

Aukioloaikana (ma klo 9-12, ti-pe klo 9-15) Perheentalolla käy keskimäärin 60 ihmistä päivässä. Puolet kävijöistä on pieniä lapsia. Iltaisin on vertaisryhmiä, koulutuksia ja muuta toimintaa. Vuositasolla ihmisiä käy talolla lähes 30 000. Kolmannes kertyy suositusta polkuautopihasta kesä-elokuussa.

Autonkuljettaja Perheentalon liikennepuistossa.

Olen tavalla tai toisella ollut mukana Perheentalo-projektissa viitisen vuotta, ensin ohjausryhmässä, sitten toimittamassa esitelehtistä. Vuodesta 2014 työpisteeni on sijainnut Perheentalolla. Kaikesta hyvästä, mitä talolla tapahtuu, poimin tähän kolme kaikkein timanttisinta. Kopioikaa nämä, kehittäkää vieläkin paremmiksi, viekää omalle kylällenne ja ottakaa osaksi kuntavaalikampanjoitanne.

1. Avoin toiminta

Perheentalon perusidea on yksinkertaisuudessaan nerokas: vanhemmat voivat tulla talolle lasten kanssa aikaa viettämään ilman, että heidän tarvitsee maksaa mitään tai pyydellä anteeksi lasten hälinää ja olemassaoloa. Talolle voi vaikka sopia tapaamisen ystäväperheen kanssa, käydä vaihtamassa lapselta vaipat, hörppäämässä kupin kahvia ja syömässä eväitä lounaaksi. Talo on myös mallioppimisen tila, jossa näkee, millä tavoin toiset vanhemmat ovat lastensa kanssa.

Perheentaloa pyörittää järjestö, ja kaupunki on mukana, mutta kuvio toimii toki myös toisinpäin, esimerkiksi perhekeskusmaisesti niin, että vetovastuussa on kunta ja järjestöt tuottavat sisältöjä.

2. Aamukahvit ja asiaa - oivalluksia lapsiperheen arkeen

Keskiviikkoaamuisin Perheentalolla tarjotaan äideille ja isille aamukahvit ja jutellaan asiantuntijan johdolla lapsiperheen arkeen liittyvistä asioista. Lapset leikkivät sillä välin lastenhoitajien kanssa toisessa huoneessa. Yhteisen osuuden jälkeen on yleensä tilaisuus kahdenkeskiseen keskusteluun asiantuntijan kanssa.

Leikkitilassa näkyy lasten käden jälki.

Kuluvan kevään teemoina on muun muassa uusperheen arki, kiintymyssuhteen merkitys ja unipulmat. Konsepti mahdollistaa lähisuhdeväkivallan tai parisuhteen pulmien kaltaisten vaikeiden aihepiirien käsittelemisen, sillä aamukahveille tullakseen ei tarvitse olla ongelmatapaus. Aamukahvit tarjoaa vapaamuotoisen foorumin ja pullanpehmeän porrasaskelman viranomaisen tai ammattilaisen ja vanhempien välille.

Tilaisuus palvelee monia osapuolia: sairaanhoitajaopiskelijat hoitavat lapsia ja erityisammattikoulun opiskelijat järjestävät kahvituksen, vanhemmille tilaisuus on parhaimmillaan sekä rentouttava että hyödyllinen, ja ammattilaiset voivat kertoa palveluistaan.

3. Yökylä

Noin kerran kuussa Perheentalolla järjestetään yökylä, jonne osa lapsista tulee kaupungin lastensuojelun kautta, osa Pelastakaa Lasten toiminnan piiristä. Iltaviidestä seuraavaan päivään puolille päivin kestävä yökylä on tiukassa elämänvaiheessa oleville vanhemmille tärkeä hengähdystauko. Sikäli kuin tiedän, myös lapset odottavat yökylää innolla.

Tämäntapaiselle (ilmaiselle tai edulliselle) toiminnalle on kysyntää myös sellaisissa perheissä, jotka eivät koskaan päädy lastensuojelun asiakkaiksi tai tukiperhejonoihin.
***
Mikäli haluat tietää Perheentalosta enemmän, lue tämä lehtinen. Tarvittaessa voit ottaa yhteyttä Perheentalon henkilökuntaan. Jos olet millään tavalla tekemisissä ehkäisevän lastensuojelun kanssa, printtaa Heckmanin käyrä, teippaa se seinälle tai vie seuraavaan kokoukseen, jossa päätetään lasten asioista.

Tutustu ihmeessä myös Lähiötaloon Joensuun Rantakylässä. Perheentaloa kodinomaisempi Lähiötalo tarjoaa myös ruoka-apua. Perheentalo tulisi olla joka kaupungissa, Lähiötalo joka kaupunginosassa.

Topi Linjama

Mitä se isätyöntekijä oikein puuhaa?

Lienenkö koskaan kertonut, mitä teen työkseni, luultavasti en.

Hankkeen virallinen esite.

Työssä Isämies elämässä -hankkeessa on ja on ollut muutamia erilaisia palasia, joista tärkeimpinä nämä:

1. Ollaan järjestetty toimintaa isämiehille ja lapsille. Retket ovat olleet suosittuja, mutta valomiekkaillat ylittivät kaikki odotukset. Käyttäjäkokemus: "Ihan pirun hauskaa!"
2. On ollut joitakin ryhmiä miehille mm. sijaisisien vertaisryhmä. Myös facebookissa on isämiesten keskusteluryhmä, laittakaa mulle (topi.linjama@pelastakaalapset.fi) viestiä, jos asia kiinnostaa!
3. Perhevalmennuksia on kehitetty sellaiseen suuntaan, että isät huomioitaisiin niissä aiempaa paremmin. Tässä on ollut kaksi puolta: isätyöntekijän käynnit perhevalmennuksissa ja koulutukset ammattilaisille ja opiskelijoille.
4. Yleisötilaisuuksia ja koulutuksia on myös järkätty, tuoreimpana luentosarja Mies vanhempana ja kasvattajana Joensuun pääkirjastossa (luennot vielä 27.2., 13.3. ja 20.3., ohjelma mm. täällä) sekä Jari Sinkkosen luento miehille viime syyskuulta.
5. Aktiivisten yrittäjien kanssa on mietitty keinoja sovittaa yhteen työtä ja perhe-elämää. Foorumina ovat olleet Hyvä työ&elämä -aamiaistapaamiset ja tuloksina Sinkkosen luennon lisäksi miehille suunnattu julkaisu, joka ilmestyy maalis-huhtikuussa. Jo nyt voin kertoa, että julkaisu on aivan upea. Se julkistetaan niin isolla haloo, ettei se mene keneltäkään ohi.
6. Miesten vanhemmuuspuhetta ollaan tuutattu etenkin täällä blogissa. Isämies on onnistuttu lanseeraamaan niin hyvin, että eräällä mamma-palstalla se nousi sellaisten inhokkisanojen kuten masuasukki rinnalle. Tästä raportoidaan rahoittajalle!

Rahoittajan logo.

[Eikös muuten olekin hitosti passiivimuotoja noissa lauseissa? Minä en tee mitään, mutta hankkeessa on järjestetty, kehitetty, mietitty ja tuutattu. Passiivista tulee ihanan objektiivinen ja virallinen olo.]

Mutta mihin tämä kaikki tähtää; minkä vuoksi tämä suunnaton vaivannäkö?

Tavoitteenamme on tukea ja motivoida miehiä sitoutumaan vanhemmuuteen ja lisätä turvallisten miesten roolia lasten elämässä. Taustalla on tutkimuksiin perustuva väittämä: on lapsen, miehen itsensä, lapsen äidin ja koko yhteiskunnan etu, jos lapsen elämässä on mies, joka "on päättänyt olla tälle lapselle läheinen, lämmin ja luotettava aikuinen tapahtuipa mitä tahansa", kuten isätutkija Jouko Huttunen blogitekstissään muotoilee. Mikäli joku onnistuu osoittamaan tuon väittämän vääräksi, harkitsen vakavasti palaamista sienestyksen ja marjastuksen pariin.

Rahoituksen myöntäjän logo.

Mikä työssä on hienointa, niin se, että saa funtsia ja sanoittaa vanhemmuutta. Ehkä joillekin teistä tulee yllätyksenä, etten suinkaan ole ensisijassa isätyyppiä. Vanhemmuus ei ole kutsumukseni - se on osa elämää.

Työnantajan logo.

Työn myötä olen oppinut ymmärtämään vanhemmuuden pointteja ja löytämään arjesta hienoja juttuja, jota tapaus eilisillalta ehkä valottaa: Leikimme poikien 6v ja 9v kanssa tekniikkalegoilla [juttuhan lähti siitä, että pojat pyysivät minua näyttämään, miten tehdään ohjattava auto] aika myöhään iltaan [legoleikki imaisee mukaansa ja ajantaju katoaa], koska meidän piti saada nosturi valmiiksi. Suunnilleen viimeisinä sanoina ennen nukahtamistaan nuorempi poika sanoi: "Iskä, tää nosturi on tosi hieno." 

Topi Linjama

Hyvät lapsuusmuistot esiin

Muistoja - eritoten myönteisiä - kannattaa penkoa omasta ja suvun historiasta, vaikka ei olisikaan tekemässä sukututkimusta. Kiinnostus menneisyyttä kohtaan lisää itseymmärrystä, sillä kysymys kuka olen liittyy läheisesti kysymykseen mistä tulen.

Lapsuusmuistojen tärkeys nousee esille siinä vaiheessa, kun miehestä on tulossa isä tai naisesta äiti. Psykologian professori Raija-Leena Punamäki kuvailee artikkelissaan* äidin ja isän odotuksen vaiheita. Hänen mukaansa raskausviikkojen 12-25 paikkeilla miehen kokemukset omasta lapsuudesta ja omista vanhemmista aktivoituvat.

"Myönteiset muistot mahdollistavat miehen emotionaalisen eläytymisen isyyteen, kun taas kielteiset voivat johtaa etääntymiseen perheestä. Vaihe on ratkaiseva, sillä uuden roolin myötä mies voi siirtyä täysipainoiseen isyyteen tai kärsiä vierauden tunteesta", Punamäki kirjoittaa.

Miehenaivoni toimivat näin: puhe odotusajasta vie ajatukseni yhteen lempiaiheistani, neuvolan perhevalmennuksiin, joista on lyhyt loikka talousnobelisti James Heckmaniin, jonka mukaan lapset ovat järkyttävän hyvä sijoitus ja heihin satsattu euro tuottaa sitä enemmän, mitä aiemmin se heihin sijoitetaan. Syntymää edeltävä aika tuottaa siis kaikkein parhaiten, väittää Heckman. Tähän voisi lisätä, että tietenkin on myös oikein auttaa lasta (eli lapsen vanhempia) mahdollisimman aikaisin.

Käytäntöön sovellettuna Punamäen havainto voisi tuottaa esimerkiksi seuraavan palvelun: järjestetään 12-25 raskausviikoille neuvolakäynti, jossa jutellaan tulevan isän kanssa siitä, millaisia lapsuuskokemuksia hänellä on. Etsitään myönteisiä varhaislapsuuden kokemuksia, ja ellei niitä löydy itsestään, pyydetään esimerkiksi Ebeneser-säätiön Liisa Lauermaa kertomaan, millaisilla kysymyksillä muistoja saa pengottua esiin.

Eskarilainen sairaana, jäin päiväksi kotiin. Otettiin jalkakylpy ja juteltiin mukavia. Tiedä vaikka olisi syntynyt pojalle lapsuusmuistoja siinä ohessa.

Uusimmassa Lapsen Maailma -lehdessä Lauerma opastaa kädestä pitäen, kuinka aikamatkalle pääsee. Kannattaa lähteä liikkeelle teemojen kautta, esimerkiksi leikki- ja kesäpaikat, mummolat, kodit ja muut asuinpaikat auttavat saamaan muistoista kiinni.

Muistot rakentuvat yksityiskohtien kautta: ei siis kannata kysyä, millainen oli lapsuutesi, vaan vaikkapa, että oliko sinulla jokin puu tai kivi, joka oli sinulle lapsena tärkeä, Liisa Lauerma opastaa. Ja tämä todella toimii:

Tunnen käteni alla suuren, litteän, tummanharmaan kiven, jolla tapasimme parhaan kaverini Annan kanssa retkeillä noin viisivuotiaina. Mieleen muistuu harvennusrisuista tehty havuntuoksuinen maja, jonka suojista saattoi tarkkailla liikennettä pihatiellä, ja kiipeilypuut, joiden katkeamisesta meitä nuhteli eräs punakkanaamainen Aimo, joka ajoi samanvärisellä avotraktorilla.

Vanhempien huolenpito kuului esimerkiksi "syömään"-huudossa. Annalla oli toisinaan vaikeuksia saada syötyä iso annos punaista puuroa.

Lauerma kehottaa seuraamaan intohimoaan. Musiikkia rakastava voi kerätä lempilaulujaan tai hetkiä, joissa musiikki oli läsnä. Muistoilla on kannatteleva vaikutus. Tällaisiin muistoihin kuuluu Lauerman mukaan usein tunne liittymisestä osaksi suurempaa kokonaisuutta, kuten luontoa tai sukupolvien ketjua - ja kuulen korvissani Annan kimakan huudon 35 vuoden takaa: "Topi, tuu kattomaan, pyykkiriita!"


Topi Linjama

* Punamäen artikkeli on kirjassa Sinkkonen & Kalland 2011: Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, s. 95-114

11 asiaa, jotka teet oikein

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että olet paska iskä? Niin meistäkin. Mutta onneksi sentään on monta asiaa, jotka teet luultavasti oikein, vaikka et sitä välttämättä aina huomaa.

Lapselliset miehet kokosi yksitoista onnistumista ajatuksella "tavallinen vanhemmuus kouluarvosanalla 7½ on ihan OK!"

1. Suutut, kun suututtaa. On hyvä, että lapsi oppii käsittelemään ja nimeämään tunteita turvallisessa ihmissuhteessa, oman vanhemman kanssa.
2. Teet, mitä lupaat. Tietysti asiat joskus venyvät ja joitakin unohtuu, mutta kyllä moni asia hoituukin. Lapsi ymmärtää, että kannattelet häntä mielessäsi ja että hän toiveineen on sinulle tärkeä.
3. Vietät kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. No joo, enemmänkin sitä voisi olla, mutta pienet arkiset hetket voivat olla lapselle hyvin merkityksellisiä. Näistä muodostuvat hänen lapsuudenmuistonsa.
4. Halaat, pussaat, päristät lapsen massua, pörrötät hiuksia. Olet lapselle hevonen, kannat häntä olkapäillä ja reppuselässä.
5. Annat lapsen tulla nukkumaan viereesi - ainakin joskus - jos hän on nähnyt pahaa unta tai jos häntä muuten pelottaa.
6. Kuuntelet lasten juttuja, vaikka ne ovat joskus tylsiä, joskus hyvin outoja ja aika ajoin täysin järjettömiä. Se riittää.
7. Huolehdit omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Jos olet väsynyt ja ahdistunut, jaksat tuskin olla läheinen ja läsnä lapsillesi. Lapset aistivat herkästi vanhempiensa mielialoja ja ahdistuvat itsekin pahoinvoivan isän vanavedessä.
8. Pyrit olemaan johdonmukainen. Säännöt ja rajat eivät muutu ihan joka päivä. Vakaus luo turvallisuutta.
9. Olet tarvittaessa joustava. Säännöt eivät ole kiveen hakattua Jumalan sanaa. Joskus lapsi on oikeassa ja sinä väärässä.
10. Huolehdit perustarpeista. Et ole välttämättä mestarikokki tai ammattitason kodinhoitaja, mutta talo ei ole räjähtänyt ja lapsilla on puhtaita vaatteita sekä maha täynnä myös sinun vahtivuorollasi. Ehkä muistat huolehtia myös lasten hampaidenpesusta!
11. Höntsäät. Et ole Messi etkä Laine, mutta lasten kanssa pelatessa ja puuhatessa olet silti mestari. Eivät nekään osaa ja kaikilla on silti hauskaa.

Vaikka kaikki ei aina sujukaan hyvin, niin silti luot arjen keskellä lapsen mieleen koko hänen elämänsä kestäviä, myönteisiä muistijälkiä.

Osa ideoista on pöllitty psykologi Teemu Ollikaisen mainiosta blogitekstistä.

yhteenkokosivat Topi & Pasi

Pettymyksen sietäminen

Nuorena isänä opin, että yksi vanhemman tärkeistä tehtävistä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Hieman myöhemmin ymmärsin, että pettymyksiä ei erikseen tarvitse tuottaa: riittää, kun asettaa lapselle rajoja.

Saman vanhemman tehtävä on myös auttaa ja tukea lasta pettymyksen käsittelemisessä. Ei ole oikein hylätä, nauraa tai vittuilla lapselle, joka törmää vanhemman asettamaan rajaan vaikkapa Prisman karkkihyllyllä tai hermostuu, kun ei saa pujotettua lankaa neulansilmään.

Pettymyksen sietämistä voi kehittää eri tavoin, esimerkiksi pelaamalla lautapelejä ja lukemalla satuja.

Meillä on pelattu viime aikoina Carcassonnea, 7Wondersia, shakkia, koronaa, pöytäjääkiekkoa ja Ragea. Pelaamalla oppii sosiaalisia taitoja, sääntöjen noudattamista ja häviämisen jaloa taitoa. Pelaaminen on yleensä hauskaa, minusta jopa hauskempaa kuin voittaminen, vaikka on voittaminenkin kivaa. Häviämisestä en tykkää, mutta hävittyäni joitakin satoja pelejä Chess by postissa häviäminen ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta. Paitsi jos häviän vaimolle Scrabblessa.

Lasten kanssa pelaavilla aikuisilla näyttäisi olevan kahta linjausta: toiset antavat lasten voittaa, toiset pelaavat enempi tosissaan. Lasteni pappa kuuluu ensin mainittuihin: hän antaa lasten kääntää muistipelissä kolme korttia ja vinkkaa, mistä voisi löytää parin. Minä kuulun yleensä jälkimmäiseen. Voitan lapset shakissa, koronassa ja pöytäjääkiekossa, mutta saatan hävitä joissakin muissa peleissä. Jos voitan, yritän olla kehuskelematta liiaksi ja jos häviän, yritän olla kylpemättä itsesäälissä ja syyttelemättä tappiosta itseä, muita tai olosuhteita.

Aijai, poikani, pettymystä pukkaa! Kuva: Life of Dad

Aikuinen on lapseen nähden monella tavoin ylivertainen, mikä saattaa tuntua lapsesta musertavalta. Iskä on pikkupojan mielestä voimakas, iso, älykäs ja rohkea.

Sadussa asiat ovat toisin.

Useissa saduissa, kuten Tuhkimossa, yliluonnolliset voimat tukevat päähenkilöä, koska tämä on hyvä. Tämäntapaiset tarinat viestittävät, että hyvyys ja rehellisyys voittavat pahuuden, voiman ja rahan.

Toisessa tarinatyypissä, kuten sadussa Kolme pientä porsasta, nokkeluus voittaa voiman. Vanhin porsas jekuttaa sutta kerta toisensa jälkeen ja lopulta susi putoaa kiehuvaan vesipataan.

Lapsella voi myös olla jokin ominaisuus, jota aikuisella ei ole. Andersenin Ruma ankanpoikanen paljastuukin joutseneksi, jonka silmille sorsa-aikuiset eivät enää hypi. Grimmin tarinassa Susi ja seitsemän pikkukiliä pienin kili on niin pieni, että se voi piiloutua kaappikelloon, mistä susi ei sitä löydä. Viesti on lohdullinen: lapsen ylivertainen ominaisuus voi olla niinkin yllättävä seikka kuin hänen pienuutensa.

Klassisissa saduissa hyvä voittaa pahan ja tarina päättyy onnellisesti. Lapsen mieleen jää toivo: minunkin vaikeudet ovat voitettavissa, näyttivätpä ne kuinka mahdottomilta hyvänsä.

Topi Linjama

Kun lapsi nukkuu, yöpyy meri

Keksihän rastas pesälle paikan.

Kun perustimme tämän blogin elokuussa 2015, ajattelin, että on yksi aihe, johon en kajoa. Mutta viime toukokuussa punakylkirastas teki pesän pyöräkatoksen perälle ja tapahtumassa oli sellaista symboliikkaa, että vähitellen mieleni muuttui.

Ennen kuin jatkat, hyvä lukija, sanon, että tämä on aika surullinen kirjoitus.

*****

Kuusitoista vuotta sitten odotimme esikoista. Raskaus eteni normaalisti, kunnes vaimon selkä kipeytyi. Sitä yritettiin hoitaa, tuloksetta. Neuvolantädin mukaan kohdussa oli poikkeuksellisen paljon lapsivettä.

Eräänä iltana - ehkä 30. raskausviikolla - lapsivedet tulivat, ja selkäkipu häipyi saman tien. Lähdimme sairaalaan, missä lasta ultrattiin. Lääkäri pyydettiin paikalle ja katsottiin taas ultraäänellä. Näyttivät huolestuneilta. Kuvissa näkyi, että lapsen kaulalla oli kasvain, mistä syystä hän ei ollut kyennyt nielemään lapsivettä. "On mahdollista, että lapsi menetetään", lääkäri sanoi. Nyökkäsin.

Lääkärin mentyä hoitaja vielä varmisti, että olinhan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoittaa. Sanoin ymmärtäväni - vaikka varma en ole, ymmärsinkö silloin, tai ymmärränkö sen paremmin nytkään.

Vietimme yön synnytyssalissa. Lapsen pulssi oli kiihkeä ja vasta silloin tajusin, kuinka elossa lapsi onkaan.

Seuraavana aamuna tehtiin hätäsektio. En päässyt leikkaussaliin. Menin alakerran kahvioon, olo oli tyhjä. Otin muistaakseni kahvin ja pyöreän, pullataikinaan leivotun mustikkapiirakan.

Parin tunnin kuluttua pääsin teholle lasta katsomaan. Keskoskaapissa parikiloinen ihminen liikkui hengityskoneen tahdissa. Ilmaletkulle oli puhkaisu kanava kaulaan kasvaimen alapuolelle, huulissa oli hieman verta. Lapsen yllä oli vain kertakäyttövaippa, aivan liian suuri.

Lääkäri suunnitteli, että lapsi kuljetettaisiin iltapäivällä operaatioon Helsinkiin. Vielä punnittiin, mentäisiinkö ambulanssilla vai helikopterilla. Pieni käsi tarrasi päättäväisesti epävarmaan pikkurilliini.

Pian suunnitelmat muuttuivat, kun lapsen hapetusarvot lähtivät laskuun. Pappi ei ennättänyt hätään ja hänen tehtävänsä lankesi minulle. Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kahden aikoihin eloton vauva irrotettiin hengityskoneesta.

*****

Poikaset teinihaiveniset, pian valmiita lentämään omilleen.

Katson kuvia noilta ajoilta. Arkkuna puinen matkalaukku, lapsi siinä kuin nukke. Nostamme isän kanssa lippua puoleen salkoon, maisema on sumun peitossa. Kappelissa pieni saattojoukko, itkettyneitä kasvoja. Pappi pitkän lapionsa kanssa: maasta olet sinä tullut. Näen kuvassa itseni kantamassa arkkua tapulin ohi hautausmaalle selkä kumarassa. Pieni arkku kylmään monttuun, isoäidin syliin.

Luen ystäviltä ja sukulaisilta saatuja kortteja ja kirjeitä. Pahinta mikä voi kohdata. Miksi juuri teille. Lapsi odottaa taivaassa. Muistamme teitä.

Kuuden tunnin elämänsä aikana lapsi ehti tuskin silmiään avata. Ei ehtinyt itkeä eikä nauraa - ymmärräthän, mitä lääkäri sinulle sanoi?

*****

Mietin, miksi tästä aiheesta on niin vaikea puhua. Miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen hirvittää minua.

Aiemmin syksyllä Vesa kirjoitti tässä blogissa herkkävireisen arvion Tuomas Juntusen kirjasta Tuntematon lapsi. Juntusen kirja on tärkeä - en ole sitä kylläkään lukenut, koska sen tematiikka tuntuu toisaalta liian läheiseltä, toisaalta tyystin vieraalta. En osaa eläytyä osanottoihin. En ymmärrä, mitä merkitsee lapsen menettäminen. Kuinka voi ymmärtää, mitä lapsesta luopuminen merkitsee, jos ei ole lasta koskaan ollut. En osaa tuntea oikeita tunteita, en osaa surra oikein. En voi sanoa, että tämä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua.

Jokin aika sitten juttelin surututkija Mari Pulkkisen kanssa. Hän hylkäsi suoralta kädeltä väittämän "oikeasta suremisen tavasta". Ei ole mitään surun vaiheita, ei ole oikeita tai vääriä tunteita, ei ole tiettyä suremisen kaavaa, ei ole surutyötä, joka hoidetaan alta pois ja jonka jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollain tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen.

Yksi pojista ei koskaan lennä.

Pulkkinen oli tehnyt väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja: moni läheisensä menettänyt piti itseään jollain tavoin syyllisenä tapahtumaan silloinkin, kun läheinen oli kuollut sairauteen. Naurahdin ihmisten taikauskoisuudelle - kunnes tajusin, että näinhän itsekin jollakin tasolla ajattelen. Olisiko lapsi selviytynyt, jos olisin odottanut häntä enemmän? Kuoliko lapsi rakkauden puutteeseen? Otsalohko vakuuttaa, että ei tietenkään, mutta nuo kysymykset nousevatkin aivojen vanhemmista kerroksista.

*****

Yhtä osanottokorttia olen ajatellut paljon. Säveltäjäsetäni oli kirjoittanut yhden rivin teoksen naiskuorolle. Tekstinä on lause, jota Lassi Nummi piti suomen kielen kauneimpana.

Kun lapsi nukkuu
yöpyy meri

Laulu on lyhyt kuin lapsen matka kohdun lämpimästä routaiseen maahan. Alttoäänissä rinnakkaiset kvintit keinuttavat lapsen uneen: "nukkuu, nukkuu, nukkuu".

Topi Linjama

Koulukiusaamisen äärimmäiset seuraukset

Opettajaystäväni vinkistä katsoin Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo, joka on nähtävissä Areenassa vielä kolmisen viikkoa.

Dokumentin idea on lyhyesti sanottuna se, että sellaisen ihmisen mielessä, joka kohtaa lapsuudessa vaikean trauman ja jota kiusataan koulussa, saattaa kehittyä kylmä, tunteeton viha muita ihmisiä kohtaan. Tämä viha voi saada ilmenemismuotonsa esimerkiksi kouluampumisina. Tällaista valkoista raivoa ei helposti tunnisteta, koska sen vallassa oleva ihminen ei ole silmitön raivopää, kuten mustan raivon vallassa oleva, vaan rauhallinen, hiljainen ja analyyttinen.

Ystävä sanoi näyttäneensä dokumentin omille ryhmilleen lukiossa. Opiskelijat olivat sitä mieltä, että filmi pitäisi olla pakollinen yläkoulussa ja lukiossa.

Kiusaaminen antoi yläastevuosilleni värin. Kiusaaminen oli sanallista ja sen verran hienovaraista, etten usko kovin monen opettajan sitä huomanneen. Lintsasin aika reippaasti, toivoin kuolemaa, rakensin ympärilleni ylimielisyyden muurin ja vetäydyin omiin oloihini. Kokemusteni perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että yläaste oli hyvinvointiyhteiskunnan lapsista se, joka oli kärsinyt raskausaikana pahiten hapenpuutteesta.

Koskaan en oppinut ymmärtämään yläasteen ideaa. Kuvassa Alajärven yläkoulu, terkkuja tutuille!

Yläasteen jälkeen pidin välivuoden, jonka jälkeen menin lukioon. Kesti pitkään, ennen kuin uskaltauduin juttuun luokkatoverieni kanssa ja ymmärsin, etteivät he halua minulle pahaa.

Palaan omaan kouluaikaani esimerkiksi silloin, kun kuulen, että joku lapsistani on joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi. Vertaan heitä ja minua: He puhuvat avoimemmin, minä vaikenin. Heiltä kysytään koulun puolesta säännöllisesti kiusaamisesta, kouluhyvinvoinnista ja ilmapiiristä, minulta ei kysytty. Heidän kiusaamiseen puututaan hyvin nopeasti - ja ehkä minunkin tapaukseen olisi puututtu, jos olisin avannut opettajalle tuntojani, en tiedä.

Vaikka koulussa on moni asia paremmin nyt kuin 90-luvun alussa, omassa ja lasteni lapsuudessa on muitakin eroja. Halosen dokumentin päähenkilö pitää erityisen vaarallisena lapsuuden traumakokemuksen ja koulukiusaamisen yhdistelmää. Äiti menehtyi pitkälliseen sairauteen, kun olin yksitoista. Tuskin on sattumaa, että vaikeat kokemukset koulussa osuvat tuota tapahtumaa seuranneisiin vuosiin.

Jälkeenpäin katsottuna 12-17-vuotiasta minua vaivasi ehkä masennus. Lapsenelämäni suurin ongelma näyttää olleen se, että siitä puuttui aikuinen, jonka kanssa olisin voinut jakaa elämän iloja ja suruja, ja joka olisi osannut kuunnella, myötäelää, suhteuttaa ja rohkaista.

Tai ehkä sittenkin oli yksi ihminen: muistan siskon poikaystävän kanssa käydyt tärkeät keskustelut myöhäisillan tunteina. Hän tunnisti ilmiön ilman pitkiä selittelyitä - liekö itse kokenut samaa - ja auttoi saamaan asiaan hieman etäisyyttä ja suhtautumaan luokkatovereihin ja kouluun. Hänenkaltaisensa saattavat tietämättään pelastaa ihmishenkiä.

Topi Linjama

Mies perhevalmennuksessa

Tätä postausta kirjoittaessani mielessä ovat erityisesti isäksi tulevat tai hiljattain tulleet miehet & neuvolan työntekijät. 

Lapselliset miehet -blogin yhtenä isona linjana on ollut lapsen syntymä ja sen vaikutukset miehen elämään. Tähän merkintään olen siivilöinyt jotakin tuosta aineksesta. Lisäksi hyödynnän tietoa, jota on kertynyt työn puolesta muun muassa kymmenissä perhevalmennuksissa.

Lapsen syntymä, miehen elämän isoin asia

Lapsen syntymä voi keikauttaa maailman kokonaan toiseen asentoon. Uuteen elämäntilanteeseen kannattaa valmistautua, vaikka onkin mahdotonta tietää ennalta, millaista elämä tulee olemaan, sillä lapsen syntymä muodostaa elämään radikaalin katkoksen.

Naisen ja miehen vanhemmuus voi kehittyä eritahtisesti. Syntymä on katkos ja hyppy uuteen.

Perhevalmennuksissa olen huomannut, että käytännön asioista miehiä askarruttaa eniten arjen ja ajankäytön muuttuminen. Jaksaminen ja oma osaaminen mietityttää. Olo on kuin entisellä Fiat-kuskilla: epäilyttää, miten tämän reissun kanssa käy. Mutta kannattaa varautua myös siihen mahdollisuuteen, että auto sittenkin toimii.

Miehet ovat pohtineet perhevalmennuksissa, kuinka rajoittaa lapsen tietokoneella pelaamista tai kuinka toimia, jos lasta kiusataan koulussa. Mitä lähemmäksi lapsen syntymää tullaan, sitä pienemmäksi tuleva lapsi kuvitellaan.

Hyvän isyyden rakennuspalikoita etsimässä

Isätutkija Jouko Huttunen sanoi blogitekstissään, että hyvään isyyteen tarvitaan 50 % tahtoa, 30 % työtä ja 20 % tilaa. Tahtoa tarvitaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin tärkeisiin ihmissuhteisiin. Lapsen kanssa oleminen ja hoivatyö ovat olennaisia vanhemmuuden kehitykselle. Äidin kannattaa antaa isälle tilaa opetella vanhemmuutta, vaikka mies ei olisi naisen mielestä yhtä taitava hoivaamaan ja pukemaan lasta kuin hän itse. Ja miehen kannattaa lempeän päättäväisesti emansipoitua ja ottaa vanhemmuuden tila.

Omaa isänä olemisen tapaa ei ole välttämättä yksinkertaista löytää. Isyys on muuttunut eivätkä omien isiemme mallit välttämättä toimi, mutta kaikista ei tunnu luontevalta alkaa Noljakanfaijan tai LattePapan kaltaiseksi jaetun vanhemmuuden airueksi.

On hyvä muistaa, ettei yhtä ja oikeaa vanhempana olemisen tapaa ole olemassa ja että lapselle on eduksi, jos hänellä on saapuvilla kaksi vanhempaa eikä häntä haittaa, jos vanhemmat toimivat hieman eri tavoin. Oma tapa löytyy tekemällä, keskustelemalla, kuulostelemalla, toisia seuraamalla. Kannattaa olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa ja lähellä häntä. Myönteinen ja hyväksyvä koskettaminen sitoo laumaeläimen laumaansa.

Vanhempien roolit vaihtelevat. Ne voivat (mutta niiden ei tarvitse) olla esimerkiksi tällaiset.

Neuvolan materiaali isille

On koulukuntakysymys, tulisiko äidille ja isälle olla eri materiaali. Erään käsityksen mukaan isille kannattaisi olla erillistä materiaali niin kauan, kun hän on vanhempana toissijainen. Toisen näkemyksen mukaan yleinen vanhemmuus-materiaali riittää, kunhan huolehditaan, että se tavoittaa sekä äidin että isän [muuten: tiedostamme, että hetero-olettama läpäisee tämän blogin].

Neuvolan materiaali on laadultaan kirjavaa. Vaikka opiskelijatkin saattavat laatia kelpo vihkosia, materiaalin tekeminen kannattaisi jättää ammatti-ihmisille. Kaupallisesti orientoitunut materiaali ei vakuuta, sillä vanhemmuus ei ole ensisijassa tuotteiden kuluttamista. Kunnollinen materiaali kertoo vakavasta suhtautumisesta vanhempiin.

Ensi- ja turvakotien liiton Isäkortit ovat ehkä parasta, mitä Suomessa on tehty teemasta minusta-tulee-isä. Erityisen paljon pidän ensimmäisestä kortista, Maailman isoin asia, jossa kerrotaan muun muassa isyyteen sitoutumisen hyödyistä. Kortissa alleviivataan sitä seikkaa, että vaikka mies ei voi synnyttää eikä imettää, hän voi tukea naista näissä asioissa tavattoman paljon. Imetykseen mies voi osallistua etenkin mahdollistajana ja tsemppaajana, kerroimme blogissa keväällä.

Perhevalmennuksessa kannattaa ehdottomasti uhrata pari minuuttia katsomalla toimittaja Peter ”Petski” Westerholmin videobloggaus. Petski kertoo kuusi asiaa, jotka hän olisi halunnut kuulla ennen lapsen syntymää, eikä tähän ei ole paljoa lisättävää:

1. Isä ei ole äidin apuri ja kotona ”vähän auttamassa”. Hän on täysivaltainen vanhempi.
2. Vauvaisä on pop! Koko maailma on auki miehelle, jolla on vauva kainalossa.
3. Älä välitä muiden nyrpeistä naamoista.
4. On OK tuntea helpotusta, kun jättää lapsen päiväkotiin. Iltapäivällä lasta on jo ikävä.
5. Väkivaltaiset ajatukset on syytä tiedostaa. Laitonta on vain teko.
6. Älä itke seksin puutetta. Mies pysyy raskauden aikana fyysisesti muuttumattomana, mutta nainen muuttuu ihmisestä yhden hengen yksiöksi ja ateria-automaatiksi.

Myös Lapsellisten miesten isyyspakkauksesta saattaa olla iloa neuvolatyössä, samoin Lahden Ammattikorkeakoulussa tehdystä Isätietoa-läpyskästä, jonka sivulla 37 annetaan käytännön vinkkejä isien mukaan ottamiseksi.

Topi Linjama

Kuinka jakaa metatyötä?

eli kuka on perheenpää – ongelman kuvaus & viisi osaratkaisuyritystä

Suorittavan portaan kotityöt – tiski, pyykit, siivous, ruuanlaitto ynnä muu sellainen – on melko helppo jakaa puolisoiden kesken. Vastuun, muistamisen, metatyön jakaminen on vaikeampaa.

Tilanne voi olla esimerkiksi tällainen: mies kyllä tiskaa, kuskaa ja imuroi, mutta naisen hallinnassa on kokonaisuus ja aikataulut. Nainen, äiti, muistaa lasten kerhot ja hammaslääkärit, hän huolehtii, että lapsille on tumput ja talvihaalarit, hän suunnittelee lomareissun ja ilmoittaa poissaolot Wilmaan, hän on se, joka tietää vastauksen kysymykseen, ”onko meillä mitään ensi viikon torstaina”. Isän puoleen käännytään lähinnä silloin, jos lapsi tarvii luvan johonkin jonka äiti on kieltänyt tai pitää löytää äiti, kuten Ari Kinnari kärjistää. Listaan voisi lisätä vielä rahantarpeen.

Nainen on henkilöstöjohtaja, mies tekninen tuki.

Vauva joko syö tai nukkuu. Metatyötä on melko vähän.

Äidin takaraivossa on kolme kalenteria ja neljä jääkaapinovellista muistilappuja, mikä ehkä on – huonosti nukuttujen öiden ohella – keskeinen syy äitien huomiolle: aivot on jumissa ja pää yhtä mössöä.

Toisaalta moni äiti haluaakin ottaa hoitaakseen asioita, joita hän osaa, kuten kesälomamatkan suunnittelun ja toteutuksen. Mies huollattaa auton, hommaa matkarahat, nostaa valmiiksi pakatut kapsäkit autoon ja suuntaa polttomoottorikoneen keulan kohti pohjoista.

Käy se niinkin, tai miten hyvänsä muuten, kunhan molemmat tiedostavat, että vastuu voi alkaa kuormittamaan. Itse haluaisin mielelläni olla hieman enemmän kuin tekninen tuki, joksi minusta ei edes ole, tai kyllähän-mä-teen-ku-vaan-sanot-mitä-mun-pitää-tehä -tyyppinen työharjoittelija, joksi minusta on.

Mutta kuinka metatyön taakkaa voisi helpottaa ja jakaa? Tätä olen kysellyt päiväkotien vanhempainilloissa ja facebookin keskusteluryhmissä. Nostan näistä keskusteluista esille muutamia huomioita.

1. Keskustele metatyöstä puolison kanssa

Puoliso ei välttämättä hahmota, millaisia asioita joudut pitämään mielessä. Toisaalta hänen mielensä saattaa kuormittua asioista, joista sinä et tiedä mitään. Voitte esimerkiksi käydä läpi, mitä kaikkia vaiheita liittyy synttärien järjestämiseen: keitä kutsutaan, milloin ja missä pidetään, mitä tarjotaan, onko allergioita, mitä pitää ostaa, mistä kaupoista niitä löytyy ja niin edelleen. Parin tunnin synttärit vaativat paljon suunnittelua, ajatustyötä ja muistamista. Metatyö ei välttämättä tule näkyväksi, ellei sitä sanoita.

Valitkaa keskustelulle rento hetki, jotta syyttelijät, marttyyrit ja besserwisserit eivät tule sitä sotkemaan. "Laita mies asialle ja mene itse perässä" on niin kuultu.

2. Vastuun jaon monet tavat

Vastuualueet voi jaotella esimerkiksi siten, että toinen puolisoista huolehtii lääkärikäynnit, toinen yhteydet kouluun. Tai sitten toinen hoitaa suurimman osan yhden lapsen asioista, toinen toisen lapsen. Näin toimittiin eräässä suurperheessä, jossa useammalla lapsella oli terapiaa ja lääkärikäyntiä.

Erilaisia tapoja on lukemattomia – ja jaettavaa riittää. Myös päivystysvuoroja voi kokeilla vaikkapa silloin, jos toinen on vaikkapa työmatkalla. Vanhempainvapaiden jakaminen johtaa miltei väistämättä päivystysvuorojen jakamiseen.

Vielä varoituksen ja kehoituksen sana vauvojen vanhemmille: vauvavaiheessa metatyötä on melko vähän, mutta jos äiti hoitaa silloin kaiken, on riskinä, että homma kaatuu hänen niskoilleen myöhemminkin, kun metatyötä on paljon enemmän.

3. Kalenteri ja kauppalista

Yksi parhaita käytännön työkaluja on kalenteri, johon on koottu kaikki perheen yhteiset menot. Kalenteri asetetaan paikkaan, josta mies ei voi olla huomaamatta sitä, esimerkiksi ruokapöydälle. Pitäisiköhän meillekin hommata. Eräs rouva kertoi kirjoittavansa kalenteriin rakkaudellisia viestejä tyyliin "sulle on suklaapatukka kuiva-ainekaapin ylähyllyllä <3", mikä epäilemättä muokkaa miehen suhteen kalenteriin samantapaiseksi, jollainen oli koiran suhde kelloon Pavlovin kokeessa.

Myös kauppalista on aika kätsy, samoin kännyköiden sovellukset jaettuine kalentereineen. Kokemuksia ei ole, mutta TimeTree-, Wunderlist-, Google keep- ja Trello-sovelluksia on kehuttu.

4. Pidä viikkopalaveri

Päivätyötä tekevä isä kertoi, että he pyrkivät vaimonsa kanssa pitämään sunnuntai-iltaisin palaverin, jossa he käyvät läpi seuraavan viikon menot, kuskaamiset ja ostoslistan. Ajokortiton vaimo on viikot kotikulmilla lasten kanssa, joten ennakointi on erityisen tärkeää. Sunnuntai-illan virkistynyt ja rento fiilis sopi palaverille paremmin kuin esimerkiksi työviikon ja viikkosiivouksen kiristämät perjantai-illat.

5. Priorisoi ja tee yksi asia kerrallaan

Jos metatyö kuormittaa, tee yksi asia kerrallaan, neuvoo asiantuntija. Myös metatyötä voi pyrkiä priorisoimaan ja sanoa joillekin töille ”ei”. Metatyön jakautumisen kannalta on eduksi, jos perheessä hyväksytään erilaisia tapoja hoitaa asiat. 

Topi Linjama

Metatyökeskustelun aloitti Jenny Lehtinen mainiolla tekstillään "Metatyö kunniaan" vuosi sitten. Anna-lehden metatyöjutun lisäksi voit lukaista myös Oton postauksen aiheesta tämän vuoden alusta.

Isä huutaa ja mitätöi

"Faija on ihan paska", tiivisti nuori mies, jonka isä huusi, mitätöi, nimitteli, tukisti ja nöyryytti häntä muiden nähden, kun hän oli lapsi. Mies kertoi toivoneensa usein, ettei isä tulisi töistä kotiin, koska isän läsnä ollessa piti pelätä ja olla varpaillaan.

Isän käytökselle on nimi: väkivalta. Väkivalta on väärin eikä sitä pidä hyväksyä milloinkaan, kaikkein vähiten silloin, kun väkivallan kohteena on puolustuskyvytön lapsi.

Väkivalta on salakavalaa. Uhri alkaa pitää itseään syyllisenä väkivaltaan ja häpeää. Hän ajattelee, että hänen kuuluukin kärsiä, koska hän on niin huono. Mutta uhri ei ole syyllinen tai huono. Yksikään lapsi ei ole ansainnut mitätöintiä, nöyryytystä tai tukkapöllyjä.

Nuori mies kertoi, että isä ymmärsi toimivansa väärin. Silloin tällöin isä putosi itsesyytösten kuoppaan, katui ja pyysi tekojaan anteeksi. Mutta katumus ja anteeksianto harvoin muuttavat väkivallan tekijän käyttäytymistä. Niinpä nuoren miehen isäkin jonkin ajan kuluttua taas huusi ja mollasi. Pahimmassa tapauksessa uhri syyttää itseään vielä siitäkin, ettei ole kyennyt antamaan väkivallan tekijälle anteeksi.

Lapsuudessa koettu väkivalta ja jatkuva pelossa eläminen vaikuttavat lapsen psyykkiseen kehitykseen. Väkivalta heikentää itsetuntoa, vääristää minäkuvaa ja lisää riskiä sairastua masennukseen ja muihin psyykkisiin sairauksiin. Se aiheuttaa oppimisongelmia ja vaikeuttaa tunneilmaisua.

Lapsuuden väkivalta pakotti jatkuvaan varuillaoloon, kertoi nuori mies. Kielteiset tunteet piti tukahduttaa, jotta isä ei suuttuisi. Sisällä oli iso kielteisten tunteiden möykky, jonka käsitteleminen aikuisuudessa oli työlästä.

Nuori mies ymmärsi isänsä käytöstä, sillä tämä oli omassa lapsuudessaan joutunut samantapaiseen myllyyn. Mies ymmärsi senkin, ettei se tee väkivallasta hyväksyttävää. Traagista oli, ettei isällä ollut voimia tai keinoja saada väkivallan kierrettä poikki. Isän kyvyttömyys muuttaa omaa käytöstään osoittaa, että myös väkivallan tekijä tarvitsee apua päästäkseen kuviosta ulos. Tämän nuoren miehen mahdollisuudet ovat tässä suhteessa paremmat: hän tiedostaa toimintansa vaikutukset isäänsä paremmin, kykenee puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja hänellä on ammattiapua saapuvilla.

Lapsiin kohdistuva väkivalta näyttää onneksi vähenevän. Tilasto poimittu täältä

Ehkä tätä juttua lukee sellainen, joka tunnistaa itsensä väkivallan uhriksi tai tekijäksi. Molemmissa tapauksissa voit kääntyä esimerkiksi Kriisikeskuksen puoleen, varmistin asian heiltä äsken. Eikä haittaa, vaikka väkivallasta olisi vuosikymmeniä: vanhojakin asioita voidaan tarvittaessa käydä läpi, sieltä sanottiin. Väkivallan, häpeän ja salailun ketjut kannattaa katkaista. Sanoipa kriisityöntekijä niinkin, että lapsuuden väkivaltakokemukset aktivoituvat usein silloin, kun oma lapsi tulee siihen ikään, jolloin itse kohtasi väkivaltaa. Myös Perheasiain neuvottelukeskukseen voi ottaa yhteyttä, mikäli herää tarve käydä läpi väkivaltakokemuksia.

Rikosuhripäivystys auttaa, jos epäilee tai tietää joutuneensa rikoksen uhriksi tai todistajaksi. He auttavat viemään asiaa tarvittaessa eteenpäin. Tietoa väkivallan vaikutuksista löytyy esimerkiksi MLL:n Vanhempainnetistä. Sivuilla on myös paljon vinkkejä vanhempien tunteiden hallintaan. 

Topi Linjama

PS. Sinä nuori mies, älä unohda, että olet rakastettava. Ja sinä, tarinan faija, älä luule, että olet ihan paska. Paljon asioita voi korjata vieläkin, jos vain löytyy tahtoa ja uskallusta käydä päin vaikeita tunteita.

Miehen ja isän yhtäläisyyksistä sekä eroavaisuuksista

Armeija tekee kuulemma pojista miehiä, mutta lapsi tekee miehestä isän.

Mies ja isä ovat kaksi eri tyyppiä, vaikka heissä toki on yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat rohkeita ja vahvoja, mies omasta mielestään, isä nelivuotiaan pojan mielestä. Molemmat tarvitsevat tehokkaan auton, mies siksi, koska sillä pääsee kovaa, isä siksi, koska se on turvallinen. Mutta miehen auto on kaksi-, isän seitsenpaikkainen.

Tex Willer on mies.

Vauvapalstan kirjoittaja kuvailee miestä näin: hänellä on suora kroppa ja hän katsoo kohti eikä pälyile kulmien alta sivuun. Hän "juttelee kuuluvalla äänellä, eikä sano koskaan hui!" Ei isäkään pälyile, vaikka ikänäkö vähän vaivaisi, mutta istumatyössä isän ryhti on lysähtänyt tutusti.

Mies pitää partaa, koska se on niin pahuksen komea. Isällä on parta, koska hän ei jaksa ajaa sitä. Mies käyttää partavettä tehdäkseen naisiin vaikutuksen, isä suihkuttaa dödöä peittääkseen hienhajun. Mies ei itke, ja vaikeaa se on isällekin.

Valto Tuunanen on isä.

Eroavaisuuksiakin on. Miehen suonissa adrenaliini ja testosteroni kuohuu kuin Kiutaköngäs, mutta isän veressä oksitosiini virtailee leppoisasti kuin Loimijoki. Miehekkyyteen kuuluu uhoa, taistelua ja aseiden kalinaa, isällisyyteen neuvomista, sovittelua ja nenänniistoa. Mies hakee äärimmäisiä elämyksiä, isä kaipaa taukoa äärimmäisiin elämyksiin. Mies hyppää benji-hypyn, isä marjaretkellä ojan yli.

Yksi olennainen ero on se, että miehelle elämä on peli tai satu, mutta isälle totta. Niinpä mies voi ratsastaa pelastamaan prinsessan, jota ilkeä lohikäärme pitää vankinaan, mutta isä pelastaa tyttärensä viemällä hämähäkin ulos olohuoneesta.

Tosimies Yrjö vapauttaa prinsessa Cleolindan. Tähän ei iskät pysty! Rogier van der Weyden, 1400-luku.

Isä kantaa vastuuta ja miettii, mistä rahat viemäriremonttiin, mutta mies pohtii, että mahtaakohan olla varattu se blondi, jonka rintsikat kuulsivat valkoisen paidan läpi. Mies valvoo kavereiden kanssa aamuviiteen, koska maailma on kesken, isä, koska lapsella on korva kipeä.

Mies on maanpäällinen olento, isä on nostettu myös taivaaseen. Mies väittää pärjäävänsä yksin ja valloittaa Kebnekaisen. Isä myöntää kaipaavansa lapsiaan ja valloittaa heidän kanssaan terijoensalavaa kasvavan kukkulan leikkipuiston takana.

Isä voittaa kuitenkin loppupelissä miehet.

Isä suojelee lasta estämällä häntä hengaamasta kaupungilla kahdeksan jälkeen, mies suojelee naista kiskaisemalla humalassa toista humalaista miestä pubissa turpaan. 

Topi Linjama