Koti-isyys on täydessä
vauhdissa. Isyysvapaat on pidetty ja olen nyt virallisesti
hoitovapaalla. Olen jäänyt sille pienemmälle rahalle. Muutama
satanen kuussa. Päivät seuraavat toisiaan. Ruokaa laitetaan,
tylsyyttä vastaan taistellaan. Isä ja lapset. Räkä valuu. Mistä
sitä riittää? Välillä on päiviä jolloin kaikki menee nappiin:
maailma näyttää kirkkaalta ja aikataulut napsuvat kohdilleen,
ruoka onnistuu ja päiväunet ovat sopivan pitkät. Olen muutaman
kerran itsekin sohvalle torkahtanut. Sainpa vaihdettua kaksi
polttimoakin autoon lasten piirtäessä katuliiduilla. Ennen
katsastusta. Katsastusreissu lasten kanssa on oma tarinansa. Näinkö
nopeasti unohdin työelämän? Mieli puhdistuu. Ystäväni Oton
(kaiken koti-isyyden esikuvani) kanssa olen samaa mieltä: tätä
aikaa tulee varmasti myöhemmin ikävä.
Mutta missä ovat muut
isät? Kertoessani aikeesta jäädä kotiin vuodeksi sain tuttavien
puheista käsityksen, että koti-isiä olisi enemmänkin. Tiesin
toki, että vähemmistössä ollaan. Ja reilusti. Sen verran asia
alkoi kiinnostaa, että tuli tarve tutkia tilastoja.
Kun verrataan Pohjoismaita
keskenään, suomalaiset isät ovat häntäpäässä
vanhempainvapaiden käytössä. Niin kutsuttua isäkuukautta pidetään
vähemmän kuin länsinaapureissa. Tilastojen mukaan noin
kolmekymmentä prosenttia isistä piti isäkuukauden (tilasto
vuodelta 2012).
Hoitovapaalla olevista
vanhemmista äitien osuus on lähes sata prosenttia. Ei ole ihme,
että en ole kertaakaan tavannut avoimessa päiväkodissa ainuttakaan
isää. Kotikadullani lastevaunuja työntävät äidit. Pihaleikkejä
valvovat äidit. Ei siksi, että kokisin yksinäisyyttä. Yhtälailla
säästä, lasten edellisen yön nukkumisesta tai ruokahalusta pystyy
juttelemaan äideille kuin isille. Kukaan äideistä ei ole kohdellut
kaltoin. Ei ole kiusattu.
Minua kuitenkin
askarruttaa se, että lastenhoito kotona on edelleenkin vahvasti
äidin heiniä. Sadasta kotona olevasta vanhemmasta kolme on isää.
Loput äitejä. Tilastojen mukaan avoimen päiväkodin tai
leikkipuiston kymmenestä kävijästä isiä on alle yksi henkilö,
vajaa miehenpuolikas. Nyt se olen minä.
Ja kuinka se oli ollut
tärkeää aikaa, muisteli eräs kotona ollut isä. Tuon ajan
vaikutukset kuulema näkyvät vieläkin lapsi-isä-suhteessa. Monen
vuoden jälkeen. Kymmenen vuoden jälkeen. Kommentit joita sain,
olivat kannustavia: ”Hieno päätös. Kannattaa jäädä!” Näin
minulle vastattiin. Isät vastasivat.
Kokemukset lähipiirin
kotona olleilla tai olevilla isillä on lähes yksinomaan
positiivisia. Niin minunkin. Lyhyt on vielä kokemus, mutta mikäpä
tässä. Päivä kerrallaan. Miksi isät eivät jää kotiin?
Jokaisella on varmasti omat syynsä. Joku ei voi jäädä,
vaikka haluaisi. En koe olevani koti-isyyden edelläkävijä. Olen
keskinkertainen esimerkki. Haluan kuitenkin olla aktiivinen ja jossain määrin
näkyvä. Siksi kirjoitan kokemuksistani tässäkin. Sitoutin itseni avoimen päiväkodin lauluhetkien vetäjäksi. Tällä viikolla laulatin kitaran kanssa kymmentä äitiä ja heidän lapsiaan. Intensiivinen ja mukava hetki.
Antti Kanto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti