Miesten kesken ei puhuta perheestä

Valmistauduimme tänään illan lähetykseen someguru Heikin
luona. Emme puhuneet lapsista vaan siitä, miksi emme puhu
lapsista. Lapset touhusivat omiaan. 

Tänään on mielenkiintoinen ja jännittävä päivä: pääsemme Antin kanssa edustamaan Lapselliset miehet -blogisteja Marja Hintikka Live Mies 2.0 -jakson suoraan lähetykseen. Siellä puhutaan miehistä ja heidän roolistaan kotona. Minulla on pompöösi titteli, tähtiblogisti, ja minulta kysytään yksi kysymys. Siihenkin vastaaminen jännittää, vaikka puhun päivätyökseni paskaa Suomen nuorisolle. Aion kertoa omasta roolistani kotona heikkouksiani ja puutteitani isänä ja puolisona liioitellen, kuten tyyliini kuuluu. Uskon nimittäin, että kasvun ja kehityksen esteenä on usein juuri heikkouksien peittely. Miksi rakentaa mitään kestävää, jos on jo hyvät kulissit?

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sitä, miten toisinaan taivuttelen itseäni mutkalle noudattaakseni puolisoni oletettua tahtoa. Keskustelu aiheesta on jatkunut vilkkaana: välillä miehiä on vaadittu ryhdistäytymään, välillä on huudeltu tasa-arvon perään. Yhden kiinnostavimmista näkökulmista esitti perheterapeutti Pekka Puukko (HS, 29.1.), jonka mukaan miehenä oleminen kaipaa päivittämistä. Vanhat miesten työt ovat kadonneet, ja nykymiehestä on tullut lasten elämässä läsnä oleva huolenpitäjä. Parisuhteesta on tullut kahden ihmisen tasavertainen liitto. Puukon mukaan edellisten sukupolvien mieskulttuuri tarjoaa huonot eväät uuden miesroolin suorittamiseen. Hän perää kirjoituksessaan miesten arkikokemukselle sanoittajia myös miestutkimuksesta, jotta miehenä olemisen rakennuspuita olisi nykymiehille tarjolla enemmän. Vanhan maailman mieskulttuurista minulle tulee hakematta mieleen isäni kertoma muisto Jyväskylän yliopiston opettajaseminaarista 1970-luvulta. Kasvatustieteen professori, mies tietenkin, oli jylissyt täydelle luentosalille, kuinka “on luonnonlaki, että nainen suuntautuu kotiin ja mies karriäärille”. Jos maamme sivistyneistö ajatteli 40 vuotta sitten tähän tapaan, ei tarvitse ihmetellä, että moni meistä tämän päivän isistä vielä opettelee modernia isänä olemisen tapaa ulkoistaa arvostelukykynsä perheasioissa puolisolle. 

Olen tehnyt Puukon kanssa saman huomion miesten arkikokokemuksen sanoittamisen puutteesta. Siinä, missä Puukko puhuu miestutkimuksen näkökulmasta, perustuu oma havaintoni ruohonjuuritason kokemukseen, maallikon ja tavallisen isän näkökulmaan: miesten elämästä on hukassa luonteva, arkinen isäpuhe. Kun isäporukalla istutaan iltaa, jutut käsittelevät kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä porukasta riippuen. Puhutaan jalkapallosta ja seksistä, politiikasta, uskonnosta, musiikista, kulttuurista, työstä, rahasta ja filosofiasta. Omasta perheestä, lapsista ja puolisosta, sen sijaan vaietaan. Joku saattaa ehkä mutista vaimon olleen pahana yllättävästä iltamenosta, toinen urahtaa nukkuneensa levottomasti lasten takia. Perheasiat sivuutetaan kuitenkin nopeasti: sellaista se on, välillä rankkaa. Mites töissä? Onko ollut stressiä? Pitäisikö suunnitella miesten jalkapalloreissu keväälle?

Perhe ei toki ole miesten keskusteluissa täysi tabu, mutta jotakin perin kummallista on siinä, että elämän tärkeimmät ihmiset saavat niin vähän huomiota miesten välisissä kanssakäymisissä. Olen saattanut viettää viikonlopun juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa, mutta kun palaan kotiin ja vaimoni kysyy, miten ystävälläni on sujunut pienen tulokkaan kanssa, en osaa vastata. Ystäväni ei huomannut kertoa enkä minä kysyä. En edes tiedä, onko lapsi tyttö vai poika. ”Mistä te sitten juttelitte?” kysyy vaimoni. Työstä, masennuksesta, peloista ja haaveista, esimerkiksi. Naurettiin tauotta.

Loppujen lopuksi miehet jakavat keskenään uskomattoman paljon asioita. Puhumme syvällisiä, uskallamme olla myös haavoittuvia. Olen viime aikoina pohtinut kuitenkin paljon sitä, miksi isän ja puolison roolista vaietaan niin huolellisesti. Vaimoni on hämmästellyt asiaa jo vuosia. Hän on ihmetellyt toistuvasti, etten muista läheisen ystäväni lapsen nimeä, vaikka olen sen lukuisia kertoja kuullut. En osaa kertoa, miten ystäväni lapsi syö ja nukkuu, kuinka paljon lapsi itkee ja sairastaa. Onko ystäväsi väsynyt? Öö..En tiedä. Naiset taas vaikuttavat keskustelevan lapsistaan ja perheistään paljon. Ja miksi eivät: kukapa ei haluaisi puhua ystäviensä kanssa jostain niin tärkeästä?

Olen aiemmin ollut jopa tuohtunut, kun vaimoni on tentannut minulta hänelle vieraampien ystävieni lapsista. Tietämättömyyteni ihmettely on tuntunut arvostelulta. Mistä minä tiedän, miten miten hyvin ystäväni lapsi nukkuu ja imeekö hän tissiä! Meillä oli muutakin tekemistä kuin puhua korvakierteistä ja rintaruokinnasta. Kävimme vaimoni kanssa aiheesta vastikään hyvän keskustelun, jonka aikana oivalsin ensimmäistä kertaa, että isäpuheen puuttuminen miesten arjesta johtuu ennen kaikkea esikuvien vähyydestä; perheistä ei ole osattu puhua, koska vanhempiemme sukupolven miesten aika on kulunut muualla. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että elämme murroksessa - isäpuheesta on tulossa Suomessakin ihan normaalia. Me nykyisät jaamme kasvatuskokemuksia ja vaatevinkkejä, kirjoittelemme jopa blogeja perhearjestamme. Vielä kuitenkin pohdimme, miksi siellä södermalmilaisessa leikkipuistossa tuntui niin kömpelöltä seisoskella Juhla Mokka -muki kädessä ruotsalaisten pappojen seassa.

Koska ne papat joivat Lattea. 

Otto Kallioranta

Kuvareportaasi illan lähetyksestä ilmestyy Lapsellisten miesten Facebook-sivulla. Suora lähetys alkaa Yle TV 2: lla kello 21.00. 

Vieraskynä: Tyhjästä taulusta psykiatrin sohvalle?

Poika alkaa hiljalleen olla murrosiässä, joten mielessäni pyörivät aika ajoin muistot vuosien varrelta. Murrosikä on juuri sellainen ikä, että alkaa tulla kontrastia siihen, millainen lapsi oli aiemmin - ja miten erilainen nyt.

Murrosiän kynnyksellä olemisessa on myös se hauska piirre, että ihmisessä on sekoitus sekä pikkulasta että jotakin aivan uutta persoonaa.

Onko lapsi sitten tyhjä taulu? “Jokaisesta elämästä voi tulla runo. Voi tulla runo, romaani tai laulu. Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu.” Näin laulaa Suurlähettiläät-bändi Tyhjä taulu -kappaleessa. Itse en ole koskaan uskonut tabula rasa -ajatteluun. Eli vanhemmat ja muu ympäristö vain kaatavat kaiken viisautensa tai tyhmyytensä tyhjälle taululle. On se osittain näinkin, mutta kyllä ihminen on mielestäni persoonansa jo vauvana. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin hän saa kasvaa omaksi itsekseen, vai tarvitseeko istua itsensä täysin hukanneena kolmikymppisenä psykiatrin sohvalla puimassa huonoa kohtelua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kasvatusoppaissa isyyteen liittyy jokin keinotekoinen ja ahdistava. Erityisesti vanhan polven lastenpsykiatrit saattavat nähdä yksioikoisesti, että isien ja poikien on käytävä kalassa. Pakollinen puinen pyssy on tehtävä, vaikkei lasta kiinnostaisi tippaakaan. Ja että tablettitietokone ja älykännykkä ovat yksinomaan perkeleestä. Usein nämä ajatukset tuntuvat herättävän hurraa-huutoja kansalaisten keskuudessa, koska saavat ilmeisesti nostalgisen käpylehmä-olon aikaan.

Kun on vuosia ollut ainoana aikuisena huushollissa, on vaikeaa (ja hyvä niin), jakaa kodin askareita miesten ja naisten töihin. Itse en edes jaksa ajatella, että olisin lapselleni jonkin sukupuolen edustaja. Vie liikaa energiaa, kun en aina edes muistakaan, kuinka miesten pitää olla ja käyttäytyä.

Tai ehkä pitäisi alistua yhteiskunnan vaatimuksiin ja korostaa esimerkiksi renkaanvaihtoa vaihtamalla yhtäkkiä luonnollinen puheääni toiseksi: matalaan kärisevään “miehekkääseen” ääneen. Ja missään nimessä ei saa puhua liikaa, koska miesten maailma on pyhä ja vain akat kälättävät. Pojalta voisi myös kysyä: “Haluatko olla mies vai hiiri”, jossakin sopivassa kohdassa. Mieluiten silloin, kun lapsella on hieman hapuileva olotila.

Pohjana omalle itselleni on ollut synnyinkotini, jossa oli toki omat puutteensa (kuten kaikissa), mutta mahdollisuus kasvaa persoonakseen. Jo 1970-luvulla vanhempani välttelivät hankkimasta punaista vaatetta tytölle ja sinistä pojalle. Toki jos lapsi itse halusi tiettyä perinteistä väriä, oli se ok. Isäni oli oman tiensä kulkija, mutta ei korostanut sitä että on MIES vaan ihminen, joka kulkee omaa tietään.

Ehkäpä poikani voi kirjoittaa tähän blogiin kirjoituksen vaikkapa 8 vuoden kuluttua ja pui, miten kummallinen isä hänellä onkaan. Että kunpa olisi käyty kalassa ja tehty käpylehmiä ja olisipa isi suhtautunut kielteisesti älykännykkään. Ja sitten kansa hurraa, että onpa viisas nuorukainen. 

Janne Ahjopalo

Kirjoittaja on YTM ja toimittaja. Ahjopalon pro gradu käsitteli lapsen huoltajuuskiistoja ja sitä kuinka lapsen etu voitaisiin saavuttaa nykyistä paremmin.

Isäblogeja etsimässä

Lähiaikoina blogissamme vieraileva keskustavaikuttaja ja tuore isä Anssi Kekkonen on polkaissut käyntiin myös oman isyysaiheisen bloginsa Noljakanfaija. Sen inspiroimana päätin kahlata blogosfääriä ja etsiä muitakin isäblogeja. Blogeja löytyi nopeasti kymmeniä, mutta aktiivisia niistä oli vain osa. Alla listatuista blogeista Isän pikajuna näyttää keskittyvän enemmän yhteiskunnalliseen ja päivänpoliittiseen keskusteluun kuin suoranaisesti isyyteen. Isin ja tyttöjen hiushommat keskittyy nimensä mukaisesti hiusten laittamiseen.

Hyvin samanlaiset teemat näyttävät isiä vaivaavan, kiinnostavan ja kuohuttavan, mutta liiaksi ei isien tuottamaa isäpuhetta näytä olevan. Useat isäblogeista näyttävät jäävän myös kohtalaisen lyhytkestoisiksi. Usein ne perustetaan kun lasta odotetaan tai kun vauva on juuri syntynyt ja silloin blogin ylläpitäminen käy helposti uuvuttavaksi. Sen kaltaiseen ylimääräiseen puuhaan ei vain ole aina aikaa, eikä lopulta ehkä kiinnostustakaan. Niiden asioiden elämisessäkin on ihan tarpeeksi, joten kirjoittaminen on monelle liikaa. Jonkin verran aktiivisia isäblogeja silti löytyy.

Tarkoitukseni on jossain vaiheessa koota linkkilista, jossa olisi jotenkin tämän tekstin tapaan listattu aktiiviset isäblogit. Korostan, että tämä lista on varmasti puutteellinen! Blogeja saa vinkkailla minulle vaikkapa kommentoimalla tähän blogiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen paspah[at]gmail.com.

Noljakanfaija

Olen 28-vuotias, Joensuussa asusteleva tuore perheenisä. Perheeseeni kuuluu avovaimo ja pieni Sulo-poika. Koulutukseltani olen yhteiskuntatieteiden kandidaatti, pian maisteri. Kirjoittelen vanhemmuudesta isän näkökulmasta. Minut löytää Instagramista hashtagilla #noljakanfaija tai täältä: https://instagram.com/anssikekkonen/
Snapchatissa käyttäjänimeni on metsienmeisseli

Isyyspakkaus

Kolmihenkisen helsinkiläisperheen tavallisen epätavallista perhe-elämää.
"Isi" on keski-ikäistyvä pelituottaja ja wanna-be-rocktähti, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja liian vähän aikaa urheilla.
"Rouva" on sitruunamehun ja yrttien tuoksuinen äiti ja ruokafanaatikko, joka postaa annoksiaan Instagramiin aina, kun silmä välttää.
"Tyttö" on 3-vuotias tanssijatar, joka rakastaa mekkoja, hiuspinnejä, vaaleanpunaista ja Frozen-elokuvaa.
"Eppu" on perheen 14-vuotias karvaton koira, joka vihaa lapsia.
Aina kun vaan mahdollista, perhe karkaa lomalle New Yorkiin tai kesämökille Etelä-Savoon - tai vähintään ulos syömään omassa kotikaupungissa.

Isin ja tyttöjen hiushommat

Isi: Matti Airola
Tytöt: Maisa ja Kerttu

Kahden tyttären itseoppinut letittäjä-isä, jonka intohimo sai alkunsa ihanan Maisan kysyttyä tarpeeksi usein ranskanlettien perään. Isin opettelu palkittiin ja hiushommista tuli yhteinen harrastus!

Kotikaupunkimme on kaunis ja rakas Rauma.

Isän pikajuna

Jussi Korhonen on vapaa toimittaja ja oululainen isä. Hän haluaa kasvattaa lapsensa maailmaan, jossa ihmiset nähdään yksilöinä eikä numeroina.

Vauvaa vaille isä

Helsinkiläisen miehen blogi lapsettomuudesta ja yrityksistä löytää siihen ratkaisu – isälle vauva. Kesästä 2015 alkoi odotus…

Minä, isä

Kuplassa asuvan isän ajatuksia. Poika syntyi vuonna 2014, ajatuksia syntyy liikaa tai liian vähän, ei koskaan sopivasti. Politiikkaa, perhe-elämää, sometusta ja koulutusta, siinä suurimpia teemoja.

Isäkuukaudet

"Tuomas, sä olet hullu", kommentoi työkaverini kuullessaan minun jäävän viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden pienen lapsen kanssa. Tämä blogi antaa sinulle mahdollisuuden arvioida kuinka hullu olenkaan. Se siis kertoo matkastani koti-isyyden poluilla ja pitkospuilla.

Akkavalta

Kahden lapsen isä, yhden vaimon mies. Nettiroolipelaaja ja pikkelssin suurkuluttaja. Aina liian aikaisin paikalla. Kuuntelee salaa Cheekiä. Rakastaa julkista liikennettä, ärsyyntyy kanssamatkustajista. Selfieiden kruunaamaton kuningas.

Ja bonuksena vielä minua taannoin suuresti ilahduttanut ja inspiroinut blogipostausten sarja, jossa isä opettaa lapsilleen tietokoneiden käyttöä vanhan liiton tapaan: The Changelog -blogin postaukset kategoriasta Children & Computing

Ei graafista käyttöliittymää, eikä todellakaan mitään kosketusnäyttöjä, vaan Linux ja komentorivi. Osaisinpa itsekin tarpeeksi, että osaisin kunnolla esitellä omille lapsilleni, mitä sieltä konepellin alta löytyy!

Pasi Huttunen

EDIT: Akkavalta lisätty

Vieraskynä: Kohti olohuoneen sohvaa

Vihasin aina lapsena navettatöitä. En ole käytännön mies ylipäätään. Toisaalta, kun navettaan asti raahauduin, vastassa oli yleensä töiden ohessa leppoisat jutut isän kanssa. Siitä minä pidin, sillä jo silloin olin enemmän juttumies kuin työmies. Jälkikäteen olen miettinyt, että meillä, pohjalaisessa maatalossa, sekä paiskittiin töitä että keskusteltiin kaikesta, molempia enemmän kuin muilla. Edellinen otti päähän, jälkimmäistä rakastin.

Kun vilkaisen perhehistoriaani taaksepäin, näen paitsi kolme miestä, myös kolme tapaa keskustella.

Kun isoisäni, Karjalan evakko ja sotien veteraani, alkoi viljellä kotitilaamme, ei aikaa jäänyt juttelulle. Työ oli elämä ja elämä oli työ. Jos joskus tuntui vähän pahalta, lyötiin karvalakkia syvemmälle ja paineltiin rankametsään. Ihana ihminen pappani oli, mutta kukaan ei tainnut koskaan kertoa hänelle tai ikätovereilleen, että tunteista jutteleminen on ihan ok.

Isäni ammensi tästä mentaliteetista, mutta kasvoi keskelle uudenlaista yhteiskuntaa. Modernisoituvassa Suomessa isältä alettiin vaatia muutakin kuin perheen elättämistä. Tästä vaatimuksesta isä otti mielellään kopin. Lapsena en tajunnut, että ne juttelut navettatöiden lomassa olivat oikeastaan silta uuden ja vanhan välillä: uutta oli se asioista jutustelu, mutta se toteutettiin keskellä vanhaa, työntäyteistä elämänihannetta.

Millaista mahtaa olla neljännen sukupolven isyys?

Kolmas mies olen minä itse. Siinä missä isoisäni teki lähinnä töitä, isäni teki töitä ja jutteli, minä lähinnä vain juttelen. Työtä teen minäkin, omanlaistani, mutta se määrittää isänä olemistani ihan toisella tavalla. Sukuni miespolvien kavalkadissa on päädytty pellonraivauksesta olohuoneen sohvalle, jossa töiden jälkeen vaihdetaan ajatuksia kasvavien lasten ja omanlaistaan vanhemmuutta hahmottavien aikuisten välillä.

Isyys on muuttuva ja aina uudelleen rakentuva haaste. Suvussa ja perheessä voi elää useamman sukupolven isyysihanteet rinnakkain. Niiden ääneen pohtiminen on hyödyllistä ja usein perheyhteyttä rakentavaa. Mikään isäsukupolvi ei ole toistaan parempi tai huonompi, ihanteet ja olosuhteet vain sattuvat muuttumaan.

Tämän hetken isäihanteeseen kuuluu itsestään selvänä lasten elämässä läsnä oleminen ja jonkinlainen tunteista puhuminen. Mutta mitkä erityispiirteet sitten tekevät nykyisessä ihanteessa isästä isän, onkin haastava kysymys. Osaatko vastata?

Heikki Nenonen
Kirjoittaja on juttelun ammattilainen ja neljän lapsen isä

Isäpuhetta ja itsetutkiskelua

Noin yhdeksän kuukautta sitten kävi selväksi kaksi asiaa: edellisenä syksynä syntynyttä tytärtämme ei laitettaisi seuraavana syksynä päiväkotiin, eikä vaimoni jäisi lasten kanssa kotiin. Päätimme yhdessä, että minä jään lasten kanssa koko vuodeksi hoitovapaalle. Aloitin välittömästi itseriittoisen isäpuheen siitä, minkälainen vuosi on tulossa: joka maanantai teen viikon ruoat pakkaseen, harrastan lasten kanssa teatteria, poimin puolukoita kuopus kantorepussa, siivoan, pyykkään, opiskelen, luen, keskustelen, leikin, käytän lapsia uimahallissa ja perhelenkillä.

Ei siis ihme, että juuri alkanut hoitovapaa tuntui keväällä loistavalta ajatukselta. Viimeinkin aikaa itselle! Viimeinkin aikaa lapsille! Kun tuttavani kuulivat asiasta, sain kahdenlaista palautetta: toiset kadehtivat, toiset kannustivat. Kadehtijat olivat yleensä miehiä, kannustajat naisia. ”Olisipa mukavaa viettää itsekin vapaavuosi!” puhuivat miehet. ”Arvostan valintaasi, toivottavasti jaksat!” kannustivat naiset.

Kommenttien ristiriita on helppo havaita, eikä selityskään sille ole järin vaikea: naiset ovat hoitaneet lapsia pitkiä ajanjaksoja kotona ja ymmärtävät, mitä se on. Kesäloman lähestyessä loppuaan alkoi jo hieman hirvittää. Miten kestän päivät kiukuttelevia (!) lapsia? Miten jaksan päivät ilman työpaikan tuomaa sosiaalista elämää? Alanko tuntea itseni tarpeettomaksi? Putoaako paino? Kostautuuko keväinen korskeus?

Onneksi samaan aikaan kanssani jäi hoitovapaalle ystäväni Antti, jonka kanssa kirjoitamme tähän blogiin torstaisin. On käynnissä hyvähenkinen kilpailu; keväällä nähdään, kumman kantti on kestänyt. Takana viikko, edessä reilun yhdeksän kuukauden hoitovapaa vuoden ikäisen tyttären ja viisivuotiaan pojan  kanssa. Heidän kanssaan huomiostani kilpailee tokaluokkalainen tytär. Ensimmäisen viikon aikana olen käynyt lasten kanssa kaksi kertaa terveyskeskuksessa, ja nuorin sai juuri ensimmäisen antibioottikuurinsa. Isäpuhekaveria tarvitaan.

Otto Kallioranta