Kiireisiä havaintoja ikuisuuden reunalta

Tänä aamuna ylimääräistä aikaa jäi viisitoista sekuntia.

Perheemme lomailukuviot menevät siten, että heinäkuu on työkuukausi. Tämä tarkoitti kuopukselle varahoitoa vieraassa päiväkodissa. Tämä tarkoitti protestia. Tämä taas tarkoitti lohduttamista, sielunhoitoa, varahoidon hyvien puolien esilläpitämistä ja aamun minuuttiaikataulun lievää pettämistä.

Kun sitten lopulta suhasin varahoitoon ja kohta takaisin juna-asemalle, oli kello jo liian paljon. Ylinopeutta taajama-alueella siis. Sivusilmällä huomasin kaksi vanhaa ukkoa nojailemassa rollaattoreihinsa ja jakavansa rauhallisia huomioitaan heräilevästä Jokelasta. Kohta sinkosin takaisinpäin. Samat ukot samassa asennossa, varmaan sama lausekin vielä kesken. Mieleen putkahti kirkkoisä Augustinus.

Kirkkoisä Augustinus aamun hektisimmällä hetkellä, täh? No, teologeilla putkahtelee omituisia asioita mieleen. Augustinus pohti nimittäin aikaa ja ikuisuutta: hän sanoi, että on olemassa jumalallinen ikuisuus tämän meidän kokemamme aikadimension ulkopuolella. Sitten on tämä luotu aika, johon ihminen on sidottu ja joka on hänen elämänsä välttämätön reunaehto, monin eri tavoin. Minulle, ruuhka-aamua elävälle isälle nuo rollaattorisedät tuntuivat jutusteluhetkessään elävän jossain jumalallisessa ajattomuuden tilassa, jossa esimerkiksi lause saattoi jatkua ikuisuuden. Itse rimpuilin minuutteihin ja sekunteihin sidottuna, ainoana tavoitteena junaan ehtiminen.

Kesän lomakuukausina kollektiivinen aikakäsityksemme rentoutuu. Sen näkee ihan siitä, että kohta saapuessani Helsingin rautatieasemalle ihmiset eivät riennä laiturilla yhtä kipakka-askeleisesti kuin keväällä. Vuoden hitaimpana kuukautena onkin mielenkiintoista olla itse se sekuntiaikataululainen, kontrastin ympäristöön ollessa totaalinen.



Heinäkuinen kuva on otettu rivakassa kävelyvauhdissa, koska kello.

En haluaisi nojailla vielä rollaattoriin, mutta jotain siitä vanhojen ukkojen hitaudesta kadehdin. Jotain haluaisin myös tästä heinäkuun kollektiivisesta levollisuudesta omaan elämääni, kaikkiin kuukausiini ja ruuhkaisiin vuosiini.

Liian usein alistan itseni kellon orjaksi. Ihanne olisi, että kiireenkin keskellä säilyisi sellainen zeniläinen tyyneys, jossa en olisi kellon vietävänä vaan kiireen tarkkailijana. Astuisin askeleen sivuun omasta ahdistuksestani, asettaisin asioita ja omaa kiirettäni ikuisuuden dimension rinnalle, relaisin vähän ja menisin seuraavalla junalla. Mutta ei. Nöyrästi tottelen preussilaista yliminääni, puristan rattia ja hyppään melkein liikkuvaan junaan. Oikeastaan vähän noloa, kun hoksaan puuskutukseltani olevani tyytyväinen: minä ehdin, elämäni on sittenkin aikataulussa.

Sen aamuisen viisitoista sekuntia sentään käytin oikein. Päiväkodin eteisessä, pientäni rauhassa silitellen, vaikka kello kävi. Joku sentään on pyhää.

Heikki Nenonen

Isä on kebabilla

Pari viikkoa sitten Berliinissä puraisin palan taivasta. Maailmankuulu kebab-kulttikioski pitkine jonoineen ja tajunnanräjäyttävine vihannes-kana-kebabeineen on alkanut edustaa minulle jotain suurempaa kuin vain katuruokaa. Hetket Mustafan mestoilla ovat viime vuosina linkittyneet minulle sanoihin loma, stressittömyys, oma aika, ja ennen kaikkea vapaus. Vapaus. Minä ja Mustafan kebab, ei siinä muuta tarvita!

Kuvassa on maailman paras pitakebab. Sitä haukatessa lakkaa kaipaamasta muita asioita.  

Toinen kaunis hetki liittyy kotiinpaluuseeni Berliinistä. Tulin myöhään illalla ja heräsin varhain aamulla, kun lapseni kutitti korvasta ja silmät avattuani hymyili hurmaavasti. Kasvot kertoivat, että ihanaa isi, olet kotona taas! Me ollaan yhdessä ja me leikitään ja taistellaan ja vitsaillaan ja en anna sun ottaa iltapäivätorkkuja vaan vaadin pelaamaan ja sitten kun lopulta sammun, täytät tiskikonetta ja maksat laskuja ja pidät äidin kanssa kalenterisulkeisia ja kaihoisasti mietit sitä Berliiniä.

Nämä kaksi kuvaa olkoon sieluni maisema tänään. Perheenisä elää kokemukseni mukaan aina vapauden kaipuun ja sitoutumisen tarpeen muodostamassa jännitteessä. Toisaalta mies haluaa kebabille Berliiniin, toisaalta lapsen, joka kiskoo korvasta. Tätä jännitettä kutsuisin jopa isänä elämisen peruskokemukseksi.

Arkeni on sitoutunutta ja usein sidottuakin. Työt, päivähoidot, koulut, harrastuskuskaukset, kotityöt ja perheenjäsenten lukuisat arjen pikku toiveet pitävät isän yleensä ruudussaan. Asiat toistuvat rutiininomaisesti ja vailla mahdollisuutta kytkeä itseä niistä irti. Ei voi sanoa, että pallot jalassa haittaisivat menoa; ne estävät menon! Ei ihme, että välillä kaipaan totaalista vapautta. Enkä vain kaipaa, vaan myös otan tarvitsemani. Niin aikuisen ihmisen pitääkin pystyä tekemään.

Toisaalta jopa minä, liian nuorena perheellistynyt ja kesken jäänyttä nuoruutta usein harmitellut isäolento alan ennen pitkää kaivata sitoutumisen hetkiä. Tämä pitää oikein sanoa ääneen, niin iso havainto se yksinkertaisuudessaan minulle on. Jos jäisin kellumaan sinne kebab-kioskille ja olemaan ihan perusteellisen vapaa, vapaus lakkaisi pian tuntumasta miltään. Jotain otetta pitäisi elämään saada. Vaikka sitten sitä lapseni määrätietoista otetta korvasta.

Pitkään ajattelin, että jatkuva vapauden kaipuuni on perheenisälle ongelma. Mikä on kun en vain voi sitoutua ja olla onnellinen? Miksi haikailen jotain, mitä en voi saada? Enää en ajattele niin. Vapauden kaipuu on elämän suola, ei perhe-elämää haittaava ongelma. Ongelmaksi se muodostuisi, jos en hetkittäin pääsisi olemaan kuin taivaan lintu: tällöin fantasioisin vain vapaudesta samalla kun katkeroituisin sitoumuksiini. En siis saisi kumpaakaan. Nyt olen niin onnellisessa tilanteessa, että nautin suunnattomasti vapauteni hetkistä ja toisaalta tajuan tarvitsevani sitoumuksiani. Täysimääräisesti kummankin voi saavuttaa vain ohikiitävinä hetkinä - ehkei niitä ole tarkoitettukaan enempää nautittaviksi - mutta molempia saan riittävästi.

Siksi elämän vastakkaiset toiveet luovat isän oloon suloisen jännitteen. Ilman toista toinenkaan ei tuntuisi miltään.

Heikki Nenonen

Anteeksi, isillä on töitä

Kymmenen ja puoli vuotta sitten olin totista poikaa. Piispan painava käsi laskeutui pyhäinpäivänä Lapuan tuomiokirkossa pääni päälle ja pappisvalan mukaan lupasin palvella kirkkoani “aina ja kaikkialla”. Enpä tiennyt, mihin kaikkeen sitoudun. Enpä tiennyt, että hankin ammatin paitsi itselleni, samalla myös perheelleni. Ammatin ilot ja varjot ovat tiukasti kulkeneet minun, seurakuntapapin ja isän mukana, lupauksen mukaisesti aina ja kaikkialla.

“Aina”

Katolisessa kirkossa ajatellaan, että papin - jota myös isäksi kutsutaan - perhe on hänen seurakuntansa ja siviilielämässään pappi sitoutuu naimattomuuteen. Luterilaiset papit taas sitoutuvat sekä seurakuntaan että usein omaan perheeseen. Koska molemmissa kirkoissa on kellotaulussa on vain se 24 tuntia, tämä tarkoittaa luterilaisella puolella haasteita: olemme pappisvirassamme kellon ympäri ja työajat sijoittuvat usein mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla tuohon ympyrään. Koska muu perhe elää enimmäkseen yhteiskunnan normaalirytmissä, ovat koko perheen yhteiset vapaapäivät harvinaista ja usein monilla odotuksilla täyteen ladattua herkkua. Ja tiedättehän miten käy, kun odotuksia oikein ladataan johonkin. Aina se ei johda auvoisiin yhdessäolon hetkiin. Joskus toki johtaakin, mikä on kivaa.

Pahinta on se syyllinen olo, kun lauantaiaamuna olen säännöllisesti kiskonut pantapaitaa kaulaan ja leikkikaveria kaipaava lapseni viattomasti kysyy, "lähdetkö sä isi taas töihin". Nojoo, lähden, krhm, isillä on tää tällainen työ, anteeksi ja olet ihana ja leikitään illalla jos isi pääsee ennen iltapesua. Samalla olen itsekin tajunnut, että onhan tämä kummallista; mulla on hyvä työ josta pidän, kai töihin pitäisi lähteä enemmän iloisena kuin syyllisenä.

Parasta on se, kun aamuisin olen ehtinyt aloittaa päivät rauhassa, jutella lasten kanssa ja lyhentää nuorimman hoitotunteja alkupäästä. Ja toki parasta on tällaiselle yksinäisiä hetkiä kaipaavalle sielulle se, että joskus saa viettää arkivapaansa yksin (joskin samalla syyllistyen siitä, että vaimon vastaavat vapaat alkavat lauantaina siivouksella ja lasten konflikteilla…) Toisaalta toisinaan ne arkivapaat näyttävät myös tältä.

“Kaikkialla”

Papin ammattiin liittyy vahva leima. Pappi on jännä, outo, erikoinen, uskovainen, lempeä, ahdasmielinen, kiusallinen, toisenlainen. Aina jotain. Ja koko papin perhe leimautuu aina tavalla tai toisella papin perheeksi, myös kaupunkiympäristössä ja vuonna 2017. Vaimoa kutsutaan hyvin epäkirkollisella työpaikallaan lempeästi ruustinnaksi, lapsilta kysytään koulussa virsiosaamisesta, naapuri säpsähtää kun ensimmäisen kerran kuulee, että tuo kaveri onkin pappi. Että ihan pappi. Ei kyllä uskoisi, sehän vaikuttaa ihan mukavalta ja tavalliselta.

Tämä tavalliselta vaikuttaminen johtuu siitä, että pappi on tavallinen. Pappi lenkkeilee, pappi penkkiurheilee, pappi hermostuu lapsille, pappi tapaa kavereita ja pappi lyhentää asuntolainaa. Papin perhe on vielä tavallisempi. Ehkä isoin epätavallinen asia työaikojen lisäksi on tuo ammatin varjo, joka poikkeuksellisen vahvana lankeaa papin ja perheen osaksi. Onneksi on hyviä ystäviä, jotka vähät välittävät varjoista. Ja onhan niitä varjoja muissakin ammateissa ja perheissä, ne vain ilmenevät eri tavoilla.

Itse huomaan alitajuisesti pyrkineeni kasvattamaan lapsia siten, etten itse enää vahvistaisi tuota ulkoa annettua varjoa tai leimaa lapsissani. En halua ehdoin tahdoin kasvattaa heitä minkäänlaiseen kulttuuriseen toiseuteen tai siihen, että he jotenkin alkaisivat määrittää itseään isän ammatin kautta. Tai että heille tulisi itsenäistyessään tarve kapinoida juuri tätä isän ammatin luomaa leimaa vastaan. Toisin sanoen pyrin minimoimaan oman pappina olemiseni lasteni suuntaan. Normaalin kristillisen kasvatuksen saavat, mutta se ei johdu pappeudestani vaan ihan siitä, minkä koemme hyväksi kasvatukseksi.

Muutos tulee, onko papin perhe valmis?

Tänään, maanantaina, vaihdan työpaikkaa. Siirryn seurakuntapapin työstä järjestötyöhön, jossa työaikani on kutakuinkin mallia virka-aika. Elämäni ensimmäinen maanantai-perjantai -työpaikka. Hämmentävää!

Eniten jännittää se, kuinka oma, yli kymmenen vuoden aikana muodostunut pappi-identiteetti tulee muuttumaan. Kuka minä olen? Ennen olin pappi, kuuntelija, puhuja, sielunhoitaja, nyt joku yhteyspäällikkö. What?

Toiseksi jännittää se, kuinka perheemme arjen dynamiikka tulee muuttumaan. Ok, illat ja viikonloput vapaat, mutta mitä siitä seuraa vuosikymmenen aikana hioutuneille perheen rutiineille? Entä jos vaimoni sanoo toisena peräkkäisenä vapaaviikonloppuna, että lähtisitkö vaikka johonkin siitä, niin saisi nämä asiat rullaamaan? Entä kun en saakaan niitä hetken arkivapaita, yksinäisiä hengähdyshetkiä kaiken sosiaalisuuden keskellä? Oli niissä vain puolensa.

Ehkä silti enemmän odotan kuin pelkään. Nyt ehtii lauantaiaamuna keitellä mutteripannulla kahvia ja lähteä sitten lasten kanssa puistoon. Ei se voi ihan kamalaa olla.

Heikki Nenonen

Kuva ajalta, jolloin arkiaamuna saattoi lähteä halvalla Tallinnaan.

Älä pelkää päiväristeilyä

Lähdin kahden nuoremman lapsen kanssa päiväristeilylle Tallinnaan. Menossa mukana lisäksi siskoni, pojan kummitäti. Mukavaa oli, nyt taas Viikkarin tasaisessa kyydissä. Helsingin valot pilkottavat jo.

Koska nk. irtiotot arjesta lasten kanssa kääntyvät joskus tarkoitustaan vastaan eivätkä tule virkistykseksi vaan hapotukseksi, autan pienellä muistilistalla mahdollisia kanssaristeilijöitä. Uskallan sen nyt tehdä, koska tänään kaikki sujui niin sukkelasti; huomenna kaikki voisi olla toisin. Lista on laadittu turvallisesti ja kohderyhmä huomioiden älä-muotoiseksi. Näin varmistat onnistuneen päiväristeilyn piiperoisten kanssa.

1. Älä lähde aikaisimmalla laivalla

Jos kiskot lapsia sängystä aamukuudelta ja säntäät aamuruuhkaan vihaisten lasten ja tyhjien vatsojen kanssa, on ennuste päivälle huono. Been there, done that. Saatat selvitä laivaan ja vielä maihinkin, mutta kuule; kestävyyskunto loppuu. Isältä vaaditaan kovaa peruskestävyyttä ja kantokykyä vielä illalla, kun juniorin jalat eivät kanna ja marina raastaa korvia. Siksi rauhallinen aloitus takaa paremman loppukirin. Tyyliin Iivo ja 50 km.

2. Älä anna liikaa vaihtoehtoja

Pätee niin päivän aktiviteettien kuin ravintolan ruokalistankin kanssa. Sinä olet aikuinen, sinulla on harkintakykyä. "Tässä ravintolassa saa tällaista pizzaa" kelpasi tänään argumentiksi ja hyvin hävisi ruoka lautaselta. Itse asiassa alan epäillä, että olen jo vuosikausia stressannut lapsiani sillä, että olen antanut heidän valittavakseen asioita, joiden valitseminen kuuluisi minulle. Lapsi kaipaa selkeyttä, eikä se ole hänen ihmisoikeudestaan pois, jos vanhempi päättää hänen puolestaan asioita.

3. Älä aliarvioi lapsen intressejä

Kiinnostavinta tänään viisivuotiaan energiapakkauksen mielestä olivat viikinkiaikaiset miekat ja kolikot sekä laivojen pienoismallit Merimuseossa ja toisaalta Tallinnan vanhankaupingin kauniisti maalatut ulko-ovet. Intressinsä lapsi valitsee itse ja tekee sen spontaanisti, mutta minä voin valinnoillani toimia hyvänä mahdollistajana. Lapset eivät ole tyhmiä. He ovat loputtoman uteliaita pieniä olentoja, jotka osaavat kiinnostua laajalla skaalalla asioista ja meidän vanhempien pitää muistaa se.

4. Älä pumppaa lapsia täyteen sokerituotteita

Tämä ei selitysosaa kaipaa. Tiedättehän: sokeri, ruuhkat, sokkeloiset satamat, parkour-tyyppinen eteneminen, duracel-tyyppinen virransyöttö. Total disaster.

5. Älä suorita

Älä aseta reissulle tavoitteita. Älä kuvittele ehtiväsi siihen ja siihen kivaan putiikkiin. Yleensä et ehdi. Sen sijaan ehdit nähdä kaikkea kivaa ja pientä, kun juniori osoittelee havaintojaan vain havainnoimisen ilosta. Miljoonas "isi kato" oli tänään tavallaan rasittava, mutta paatunutta isää se myös jännästi elähdytti: tuo lapseni näkee kaikkea jännää ja haluaa jakaa sen kaiken minun kanssani. Ehkä kaikki sujui tänään niin sukkelasti, kun en kuvitellut etukäteen mitään. Taisin saada enemmän kuin osasin kuvitella.

Heikki Nenonen

Mikä sitä miestä oikein vetää?

Tuossa päivänä muutamana ihmettelin, mikä on kun kaikki niin hapottaa. Tuntui että voisin monistaa itseni ja laittaa toisen Heikin tekemään kaikkia Heikki-velvoitteita sillä aikaa, kun itse otan tirsat. Pirteänä heräisin sitten lukemaan lapsille iltasatua ja lempeästi komentaisin sänkyihin. Kloonitekniikan kehittymistä odotellessa keräsin listan asioista ja ihmisistä, jotka vetävät minua eri suuntiin ja haluavat minusta osan. Ihan vain tajutakseni tilanteeni ja sääliäkseni vähän itseäni

Jos sattuu elämään ruuhkavuosia, jossa perheeseen kuuluu lapsia ikähaitarilla päivähoito ja teini-ikä, lista on melkoinen! Tässä listatut vetotekijät visualisoituna, keskellä itse vedettävä:

Kuvan henkilö on vetovoimainen ja joskus vetovoimaton.

Ennen oli paremmin! Kyllä ei ollut niin paljoa kaiken maailman vetosuuntia. Ensinnäkään harrastuksia ei oltu keksitty. Eikä autoja, autolainoja, rikkoutuneita jarrusatuloita tai merkkihuoltoja. Tasa-arvoakaan ei oltu keksitty: mies sai rauhassa keskittyä elannon hankkimiseen ja perheen päänä patsasteluun. Ei siinä paljon varailtu lapsen neuvolakäyntejä (Pahus, taas jäänyt roikkumaan pojan neuvolatarkastus, lupasin hoitaa...)

Kai niitä ristipaineita ennenkin oli, mutta ne ratkottiin rutiinilla. Kirves käteen ja kuusimetsään. Tukkeja kaatamaan uuteen pirttiin; näin vältyttiin paitsi emännän motkotukselta, myös asuntolainalta. Akkaa ja lapsia turpaan kerran viikkoon ja kaksi parhaaseen. Jos ei sekään auttanut niin aina saattoi lähteä Amerikkaan ja unohtua sinne.

Koska nämä keinot toimivat nykyään kehnosti, on mietittävä muita ratkaisuja. Kuinka siis säilyn suvereenina minuna kymmen(i)en pallo(je)n roikkuessa jaloista ja käsistä?

Tässä kerran, kun ehdin hetken ajatella, tajusin että suuri osa näistä ristipaineista on itse aiheutettuja. Okei, se on kiusallista myöntää. Ja okei, voin todeta, että olen vain toiminut ympärillä vallitsevien velvoitteiden ja hyvän elämän ihanteiden mukaan. En se minä ollut, vaan tämä maailma jossa elän. Ympäröivä maailma on kertonut minulle, että hyvään elämään kuuluu tietyt asiat alkaen lasten harrastuskuskauksista ja päättyen tiettyyn asuntolainan määrään.

Toinen asia, minkä tajusin, oli se, että ympäristöstä huolimatta minä itse voin muuttaa elämääni. Lapsia ei ole pakko kuskata harrastuksissa ympäri Uuttamaata ja kuvitella tekevänsä heistä näin parempia ihmisiä. Omakotitalossa ei ole pakko asua, jos ei kiinnosta. Kavereita ei ole pakko tavata silloin, kun haluaa olla itsensä kanssa. Ihminen itse päättää tällaiset asiat.

Kolmas tajuamani asia oli pelko. Muutos nimittäin vaatii paitsi tiedostamista, myös rohkeutta. Pelko pitää meidät ruuhkavuotiset oman elämämme ristipaineissa; emme uskalla höllätä elämäämme itsenäisillä ja omaperäisillä ratkaisuilla, sillä muutoksen pelko ja ympäristön (oletetut) odotukset vaanivat meitä. Luotuamme kuvitteelliset hyvän elämän standardit rimpuilemme ensin saavuttaaksemme nämä ja sen jälkeen pelkäämme luopua niistä, vaikka ne tekisivät elämästä kamalan, paineistetun oravanpyörän.

Ruuhkavuotisen ihmisen tulee olla rohkea ja luopua niistä asioista, jotka vaativat energiaa kohtuuttomasti. Ympäristö voi luoda paineita ja ihanteita, mutta ympäristö ei elä sinun elämääsi.

Keep calm and live your own life.

Heikki Nenonen

Liian nuorena isäksi?

Esikoisen synnytysvalmennuksessa hoksasin sen ensimmäisen kerran; minä ja vaimoni olemme nuoria tähän hommaan, takuulla tämän pohjoishelsinkiläisen joukon nuorimpia. Tämä yhtäkkinen hoksaaminen kuulostaa hassulta, mutta sille on syynsä: elin sellaisessa maailmassa ja yhteisössä, jossa parikymppisenä perheellistyminen on normi eikä poikkeus. Piti mennä synnytysvalmennukseen asti, että hoksasi itse olevansa se poikkeus.

Ensi kesänä tuo esikoinen pääsee ripille. Ujo tuntumani on, että rippikoulun vanhempaintapaamisessa fiilis on kuin silloin synnytysvalmennuksessa: miten nää muut on näin vanhoja? Miten me ollaan näin nuoria? Ollaanko me taas vähän eri paria ympäristön kanssa?

Mitä näiden kahden episodin välissä on tapahtunut? Mitä peruutuspeilissä näkyy, kun vilkuilee 15 vuoden matkaa? Esikoisemme on ainakin saanut kolme nuorempaa sisarusta. Kaikki lapset ovat kasvaneet, ajoittain ihan kasvattamalla, toisinaan vapaassa liidossa. Kaikista näyttää tulevan kelpo ihmisiä ja vieläpä tosi mukavia, mikä lähtötilanne huomioiden on aika hyvin. 

Tuore isä 2000-luvun alusta. Rippi- ja vihkitodistus on :)

Suurin kasvaminen on tapahtunut vanhemmissa. Olin monessa mielessä ihan lapsi mennessäni naimisiin ja esikoisen syntyessä. Vahvat ulkoapäin tulevat toimintamallit ohjasivat käyttäytymistäni. Minä en koskaan hoksannut kysyä minulta, haluanko perheellistyä pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen tai haluanko työntää rattaita yliopiston käytävillä ja olla outo lintu. Liekö kysymys ollut edes kiinnostava, sillä opitut toimintamallit ja sosiaalinen paine kyllä ohjasivat minua untuvikkoisäksi varsin määrätietoisella tavalla. 

Nyt jo hymyilyttää myöntää, etten parikymppisenä tajunnut mistään mitään. Lapsen alkuunsaattamista pidemmälle eivät visiot juuri yltäneet. Pohdinnat uudesta vastuusta, isä-identiteetistä tai parisuhteen hoitamisesta ohitettiin parilla hymähdyksellä.

Tuosta on alettu rakentaa nykyistä minua. Lisäännytty tasaisesti, kohdattu ympäröivän maailman uusia odotuksia ja perhe-elämän reunaehtoja. Jossain vaiheessa hoksattu, että tässä olisi tämä parisuhdekin. Kaikkea sitä onkin. Elämä on opettanut, välillä hienovaraisesti silitellen, välillä karhealla hanskalla niistäen

Hyviäkin puolia on! Nuorena perheellistymisessä on se plussa, että kun ei tajua mistään mitään, ei myöskään hoksaa stressata olemattomista asioista. Kolmannen lapsen kohdalla me tajusimme, että jotkut vanhemmat oikeasti hankkii jotain vaivalloisia kasvatusoppaita ja tekee tästä perheellistymisestä tavallaan numeron. Ottavat kaiken tosissaan, puristavat mailaa ja keskustelevat kasvatusmalleista. Pieni, tuleva ihminen saa valtavat mittasuhteet, kun häntä ehditään odottamaan ja suunnittelemaan. Meillä se pikkuinen vain putkahti siihen ja me jatkoimme elämää pääosin normaalisti, vaihtamatta mitään erillistä perhemoodia päälle. Ehkä pääsimme jotenkin vähemmällä, stressittömämmin, mutkattomammin. Edelleen ajattelen, että lapsesta tulee liian usein vanhempien ylimitoitettu projekti ja heidän monenlaisten projektioidensa kohde. Ei hyvä.  

Huonoa on ollut se, etten ole koskaan ehtinyt haluta lapsia. Neljän lapsen isänä tämä kuulostaa koomiselta sanoa, mutta on harvinaisen totta. Minun maailmassani lapset vain tulivat ja niistä kuului iloita ja sillä hyvä. Ei kukaan kysynyt, haluanko minä, kaikkein vähiten sitä kysyin minä itse. Ihaniahan ne lapset olivat ja ovat, jopa se pahin koliikkityttö - jolla nyt on sininen vyö karatessa ja josta isä on tosi ylpeä. Ehkä silti olisin tajunnut arvostaa enemmän saamiani lahjoja, jos olisin ehtinyt haluta sellaisia.

Toinen huono asia on ollut se, etten tiennyt, kuka olin kun päädyin isäksi. Parikymppiset hyvin harvoin tietävät, eihän siinä. Mutta kun lasten syntyminen, opiskelut, työelämään pääseminen ja muutama muuttaminen tapahtuu talon, minäkuvan ja parisuhteen rakentamisen kanssa päällekkäisenä, ruuhkaisena moniajona, on lopputuloksessa riskinsä.

Isäksi tuleminen on ollut minulle hyppy tuntemattomaan: en tiennyt, kuka hyppää ja mihin. Mutta jollain mystisellä tavalla olen tänään nokka pinnalla ja paletti on suunnilleen kasassa. En lopulta osaa sanoa, minkä ikäisenä olisi parasta tulla isäksi, sillä ei sellaista ikää ole.

Silti loppuun kolme yleispätevää neuvoa 15 vuoden isäkokemuksella:

1. Älä ala isäksi, jos et halua
2. Älä ala isäksi, jos et tiedä kuka olet
3. Ala isäksi. Kyllä tämä plussalle jää!

Heikki Nenonen

Ei kai täällä ole kilttejä lapsia?

Joulun kuumin kysymys on kasvatuksen näkökulmasta vähän erikoinen. "Onkos täällä kilttejä lapsia?"

Yhteiskunnan kaikissa kasvatusihanteissa, niin päiväkodin vasu- kuin koulujen arviointikeskusteluissa korostuvat lapsilähtöisyys tunne- ja tietotaitojen karttumisessa. Lapsi oppii leikkimällä, lapsi etsii itse vastauksia, lapsi ilmaisee itseään “sadalla kielellä” ja niin edelleen.

Mutta sitten tulee joulu. Tuo kaikkien perinteiden, suvun tapojen ja pinttyneiden traditioiden kyllästämä alkutalvinen ajanjakso. Jouluna maailma sementoidaan hetken sellaiseksi “minun lapsuuteni” illuusioksi.

Sen vielä ymmärrän, että kinkkua ja laatikoita pitää puolipakolla syödä, samoin saunatakkipaimenet ja vuorosanojaan hakevat enkelit koulun näyttämöllä. Nehän ovat oikeastaan aika söpöjä ja liittyvät alkuperäiseen teemaan. Perinteisen joulusiivouksen välttämättömyydenkin yritän sulattaa kinkun ohessa, vaikka oma siisteysstandardini kelpuuttaisi normaalin silmänlumesiivouksen.

Mutta se pukkitouhu ja kiltteily. Onko pakko säilyttää tapojen ja ruokien lisäksi joku tsaarinaikainen käsitys kilteistä lapsista, jotka eivät itkeä saa eivätkä meluta saa, koska joulupukki a.k.a. Korvatunturin big brother saa tietää ja rankaisee pehmeillä paketeilla, jos niilläkään? (Tai eihän se oikeasti koskaan rankaise, kuten Antti ansiokkaasti toteaa toisaalla, mutta kuitenkin.) Pahimmassa tapauksessa vielä pappikin käskee päiväkodin joulukirkossa olla kiltisti, ettei Jeesus-lapselle tulisi paha mieli. 

Kuvan lapset eivät ole erityisen kilttejä

Tällainen puhe lapsen kiltteydestä on aikuisten vanhanaikaisten kiltteyskäsitysten heijastamista lapsiin. Joululauluissa ne käsitykset vielä elävät. Lapset toki osaavat olla oikeasti tuhmia, mutta itkeminen ja meluaminen eivät ole sitä. Niitä ei oikeasti merkitä sinne tonttujen kirjaan! Ne ovat vain lasten tapoja kommunikoida ja olla olemassa ja siksi tonttujen mielestä ihan tosi ok. Ja tiedä millainen koliikkihuutaja se Betlehemin lapsonenkaan oli.

Jos lapselta vaaditaan joululaulun edellyttämää kiltteyttä vastineena pukin tuomille lahjoille, häneltä vaaditaan vanhempien tunteiden ja toiveiden mukaan hengittämistä. Siis omien tunteiden ja itsensä ilmaisemisen kieltämistä. Se on vaarallista, sillä lapsen pitää saada oppia tuntemaan itse. Ja hänen tapansa oppia tuntemaan on hiukan meluisa ja joskus itkuisa.

Siispä ehdotan, että säilytetään vielä muu, mutta dumpataan joulun perinteistä tuo pukkivetoinen kiltteily. Jos ei dumpata, kannattaa pukin kysyä ovelta, onkos täällä tunnepakoisia lapsia.

Heikki Nenonen

(Tätä tekstiä julkaistessani kuopus huusi kuin hinaaja)

Kuinka kasvatan passiivis-aggressiivisen lapsen?

Suomen vaalituin kansallisaarre on passiivis-aggressiivinen mielenmaisema ja siihen saumattomasti liittyvä umpimielinen ja köyhä tunneilmaisu. Menee muuten vaalimisessaan heittämällä ohi näistä Unescon maailmanperintökohteista, mitä näitä on, Suomenlinnaa ja Petäjäveden kirkkoa ynnä muuta.

Vaan oletko miettinyt, miten se me sen aina teemme? Kuinka siirrämme tunnepakoisen passiivis-aggressiivisuuden yhä uudelleen lapsillemme? Tässä nykyisille ja tuleville äideille ja isille seitsemän periaatteen lista, jota noudattamalla osallistut kansallisiin talkoisiimme ja siirrät umpimielisen perinnön omillekin piiperoille.

1. Älä hempeile liikaa
Erityisesti isien pitää muistaa olla Miehiä. Lapsen tai puolison halaaminen on ehkä ok, jos Granlund tekee maalin (ei koske alkusarjaa, silloin ministerinyrkki riittää), mutta sen jälkeen se on sitten noloa. Jos halaat ja lässytät liikaa, pojastasi tulee lässy, knapsu, homo, beta-uros, you know. Osoita siis olevasi hempeiden tunteidesi yläpuolella - vaikka oikeasti olisit niiden ulkopuolella.

2. Viha on noloa
Viha pitää piilottaa, sillä onhan se noloa menettää malttinsa. Jos lapsi oppii koskettelemaan vihan tunnettaan, hän pian ilmaisee sen, ja ei aikaakaan kun hän löytää jo muutkin tunteensa. Siinä sitä sitten ollaan.

3. Älä koskaan suutu
Jatkoa kohdalle kaksi. Ole mieluiten mr. Zen. Jos lapsi näkee, että iskä ei koskaan suutu vaikka sitä ärsyttää, hän kyllä oppii, että viha kuuluu padota piiloon. Eli tavallisen piiloleikin sijaan suosittelen lasten kanssa tunnepiiloa!

4. Jos kuitenkin suutut, anna lapsen ymmärtää, että se on hänen syynsä
Näin opitaan, että syyt noloihin tunnereaktioihin ovat aina vanhempien ulkopuolella. Sitä paitsi pieni syyllisyys ja häpeä pitää lapsella aina olla, se pitää tehokkaasti muutkin tunteet piilossa.

5. Hymähtele lapsen tunteille tai ohita ne
Näin lapsi oppii, mikä on tärkeää ja mikä ei. “Mikä toi nyt oli"-hymähdys on toimiva patenttilatistaja niin lapsen kiukkuun kuin innostukseenkin!

6. Tee lapsesta kuuliainen sinun tunteillesi
Tämä on helppoa. Aamuhärdellissä, ruokailussa ja iltaisin voit aina hermostuessasi muistuttaa, kuinka ikävältä sinusta tuntuu tällainen niskoittelu. Älä vaivaudu kysymään, olisiko lapsen ongelmakäytöksen takana joku hänen tunteensa, sillä siitä alkaa loputon suo. Porkkanana voit käyttää “Isille tulee hyvä mieli jos nyt syöt reippaasti" -tyyppisiä kannustimia.

7. Tee rakkaudestasi ehdollista
Ei se rakkaus kuulkaa ilmaista ole. Sen ehtona on hyvä käyttää esim. reipasta nukkumaanmenoa ja kotitöitä. Vanhemmalle lapselle hyvänä rakkauden ehtona on esim. saman maailmankuvan jakaminen. Näin lapsi ei päädy olettamaan, että hän itse olisi sellaisenaan rakas, vaan hän lunastaa rakkautensa vanhemman toiveiden täytteenä.
 

Sopivan tunnepakoisia hetkiä kasvatuksen parissa, isät ja äidit! Kirjoittaja ottaa nyt kielen pois poskesta ja alkaa siivota lasten  jättämiä aamupalasotkuja. Tuntuu ikävältä sellainen!
 

Heikki Nenonen

Lähiöisä ja elämän laatu

Muuttohistoriassani toistuu tyypillinen suomalainen kuvio: lapsuus maalla, lukion jälkeen kaupunkiin opiskelemaan, opintojen jälkeen kehyskuntaan lisääntymään. Me tosin lisäännyimme jo vähän etuajassa opintojen ohessa, mutta noin karkeasti ottaen olen noudattanut tuota hyväksi nähtyä kaavaa.

Rakastan Helsinkiä, monivuotista kotikaupunkiani. Jos minulla olisi ollut kanttia, olisin jäänyt sinne myös lisääntymään. Helsinki on lähes ainut paikka Suomessa, jossa koen olevani samaa paria ympäristön kanssa. Kuitenkin ennen pitkää löysin itseni jokelalaisesta omakotitalosta. Siis hetkinen. Kuka minun käski tänne muuttaa? Juntihkoon nukkumalähiöön, radan varteen, omakotitaloon? Kuka käski rakentaa talon? Miten tämä näin meni?

Tehdessään elämänsä isoja päätöksiä lapsiperheet ovat yllättävän epärationaalisia ja  epäitsenäisiä toimijoita. Asumismuotoon ja -paikkaan vaikuttaa taloudellisten reunaehtojen sisällä huomattavasti kaikki ne opitut mallit, kuinka asiat “kuuluu tehdä". Tämä “kuuluu tehdä” rakentuu omista lapsuuskokemuksista, ajan asumistrendeistä ja ystäväpiirin vastaavista valinnoista. Kai näistä syistä johtuen pohjalaisen maalaistalon poika ei kyennyt jokelalaista omakotitaloa urbaanimpaan ratkaisuun, vaikka henkinen viitekehykseni edelleen sijoittuu pääkaupunkiin.

Näistä samoista, mutta kuitenkin eri syistä jonkun toisen on “kuulunut” ostaa se rivari Matinkylästä tai kunnostettava kansakoulu Haapajärveltä tai hakeutua kaupungin vuokra-asuntoon Arabianrantaan. Koska lapsuus, koska maailmankuva, koska kaverit jne.

Miksi näitä mietin? Koska pohdin, missä ja miten lapsiperheen on hyvä asua. Luultavasti lapseni olisivat kasvaneet yhtä hyviksi ihmisiksi Itä-Pasilassa kerrostalokolmiossa kuin nyt nukkumalähiössä, jossa meillä on puolet liikaa asuinneliöitä suhteessa todelliseen tarpeeseemme (niiden neliöiden välttämättömyydellä tosin perustelimme talon rakentamista jokunen vuosi sitten...). Jännä sinänsä, että muuttopäätöksiä perustellaan usein lasten tarpeilla, mutta oikeasti päätökset tehdään lasten vanhempien tarpeista tai “kuuluu tehdä" -pinttymistä käsin. Niin meilläkin.

Kadunko ratkaisujani? Kyllä ja en. Kyllä kadun, koska en ole vieläkään kunnon omakotiasuja, vaan suorastaan inhoan siihen liittyviä käytännön vastuita. Ei sovi teoreetikon vartalolle toimia sivutoimisena talonmiehenä, olisi tässä ruuhkaa ilmankin. Jos nyt pitäisi miettiä asia uudelleen, en missään tapauksessa ryhtyisi rakentamaan omakotitaloa. Korkeintaan rivitalo-osakkeeseen saattaisin vaimon taivuttelemana suostua.

Mutta toisaalta en kadu, sillä muutosta nukkumalähiöön on ollut yllättäen paljon iloa. Kävi nimittäin niin, että muutaman kuluneen vuoden aikana meille on muodostunut upea ystäväpiiri tähän kylään. Osa heistä ennalta tuttuja, osa uusia ystäviä. Samanikäiset lapset ovat ystävystyneet, mutta mikä oleellisinta, aikuisilla on oikein hyvää seuraa. Ruuhkavuosia eläville perheille mikään ei ole yhtä arvokasta kuin arjessa läsnä olevat ystävät, varsinkin kun lasten mummolat ovat ties missä kaukana.

Mitä siis suosittelen? Vastoin aiempia pinttymiäni en enää suosittele perheille joko cityä, lähiötä tai landea. Se on oikeastaan sivuseikka. Suosittelen sitä paikkaa, jossa voit pitää poikien saunaillan ex tempore lasten nukkumaanmenon jälkeen, ehdottaa tunnin päähän perhefutista koulun kentälle, pyytää tätiä hakemaan tytöt karatesta tai jäädä notkumaan naapurin kahvipöytään, kun palautat lainassa ollutta kirjaa.

Minulle ja vaimolleni kävi hyvä tuuri, kun tänne muuttaessamme saimme mitä emme hoksanneet tilata. Siksi olen tyytyväinen. Onneksi tuli rakennettua tämä talo, vaikka ei olisi pitänyt! Ja Helsinkikään ei tuosta näytä karkaavan, siellä pääsee käymään ja isona sinne voi vaikka muuttaa.

Jos sinä, perheellinen, haluat olla fiksumpi etkä luota samanlaiseen kaverituuriin, kannattaa neuvoani pohtia jo etukäteen: muuta sinne, missä todennäköisimmin asuu niitä ihmisiä, joiden kanssa on mukava elää ruuhkaista arkea. Tätä arvoa ei ole laskettu asuntojen myynti-ilmoituksiin, mutta elämänlaatuun se vaikuttaa huimasti!

Heikki Nenonen

(Kuvassa naapuruston isännät poikiensa kanssa Berliinissä futisreissulla. Kaikkea tällaista täällä keksitään.)

Huonolla isällä on hetkensä

Cappuccinosta, yksinäisyydestä ja hitaista pohdinnoista nauttiva, epäkäytännöllinen, hedonismiin taipuvainen sohvallameditoija voi aivan hyvin tulla isäksi, koska isäksi usein tullaan puolihuolimattomasti. Kuten muuten äidiksikin, koska “se nyt vain kuuluu tulla”. Niin kävi minullekin. Jos olisin aikoinani tehnyt psykologisen isä-soveltuvuustestin, olisin saanut hylsyn tai arvosanan välttävä. Onneksi en tehnyt, sillä nyt minulla on neljä loistotyyppiä, joita ilman en paljon isäblogia kirjoittelisi.

Aina olen hiukan tuntenut itseni epäsopivaksi isäksi, eikä tunne ole 14 vuodessa vähentynyt. Toisaalta olen huomannut, että huonollakin isällä on hetkensä, joka päivä jokunen. Kurkataanpa.

Oma hetkeni on yleensä aamulla. Olen aamuvirkku ja aamulempeä, mikä yhdistelmänä on lapsiystävällinen. Ja koska työni alkaa usein yhdeksän jälkeen, aamun lavea aikaikkuna täyttyy lasten ja omilla aamusäädöillä. Meidän perheessä säädöt ovat jo aika massiiviset. Mutta mutta, jotenkin oudosti pärjään siinä! Höveliyspäissäni saatan voidella koululaisille leivät, vaikka itsekin osaisivat, tai heittää teinin autolla yläkoululle, vaikka pyörälläkin pääsisi. Päälle vielä vähän olohuonesäbää ja ninja-go-miekkailua pikkumiehen kanssa, hyvän mielen pukemiset (se poika pukee mielellään!) ja hoitoon. Totisesti: aamuhetki, minun isähetkeni!

Töissä käytännössä unohdan olevani isä. Päivän aikana unohdan katsoa Wilman, siirtää hammaslääkäriajan tai varata vanhempainvartin. Muistan ainoastaan sen, että unohdin aamulla laittaa pojan hoitoreppuun paksummat hanskat ja nyt se palelee siellä. Vaan eipä palelekaan, koska hoitaja on niin paras, tämänkin muistan heti perään.

Jos minulla päivällä on isähetkiä, ne ovat koululaisten ja Snapchatin ansiota, ei minun; “Moiiiii isi”, “Sain bilsan kokeest ysin" ynnä muut snäppiselfiet, joita aallonharjasomettajaisälle tyttäriltä putkahtelee, pitävät ohutta mutta mukavaa isäfiilistä yllä.

Paljon olen iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Silloin ei totisesti ole isähetkeni. Pyydän itseltäni, vaimoltani ja lapsiltani anteeksi pappeuttani, kadun kaikkea mitä ehdin ja joka kerta muistan, että katolilaisten pappien perheettömyydessä on kaikesta huolimatta pointtinsa. Mea culpa, kuuluu luterilainen tiivistys olotilastani. Huonon isän toistuvia sudenhetkiä sellaiset, syövät miestä.

Mutta jos päivä on hyvä ja olenkin lasten kanssa kotona, enkä ole harrastustaksikuskina eivätkä lapset nyhjää mobiililaitteilla, auvoisa isähetki saattaa hiipiä ruokapöytään tuosta vain. Olen nimittäin armoitettu keskustelija. Eilinen isähetkieni kruununjalokivi osui iltayhdeksään, kun teinin kanssa keskustelimme Kim Kardashianista, Fransiskus Assisilaisesta ja arvoista, joihin nämä henkilöt, aikansa tuotteet, meidät kiinnittävät. Voi sitä teinin ja isän silmien suloista säihkettä, kun suu kävi ja ajatus lensi! On meinaan isänsä tyttö tämä teini, sanon ylpeä väre äänessäni.

Mitenkäs sinun isähetkesi?

Heikki Nenonen