Vieraskynä: haluan olla riittävän hyvä isä

Kiitos, norovirus.

Sinun ansiostasi oivalsin yhden merkittävimmistä asioista isyydessäni: olen riittävän hyvä isä tällaisena, vaikka olenkin vain minä. Olen asettanut oman isyyteni onnistumisen riman aivan liian korkealle. Olen kasannut itselleni hurjasti paineita ja isänä olemisesta on tullut suoritus.

Viikon pituinen koko perheen vatsatauti tarjosi mahdollisuuden viettää yhteistä aikaa. Se pysäytti ja avasi minulle uuden keep-it-simple -asennoitumisen kentän isyydessäni. Nyt minulla oli tilaisuus ja mahdollisuus pysähtyä pohtimaan syvällisemmin toimintaani isänä. Voin kiittää vatsatautia, joka ohjasi olemaan olennaisen äärellä, kotona perheen kanssa.

Yksinkertaistamalla omia tavoitteitani voin nauttia enemmän hetkistä isänä, hallita toimintaani ja valintojani, jäsentää tehtäviä vanhempana ja ohjailla kasvatuksellista vastuunjakoa puolisoni kanssa. Minun ei tarvitse enää olla se superisä, joka ylisuorittaa isyyttään. Minun tarvitsee vain olla isä, joka on läsnä hetkessä ja mukana lasten arjessa kanssakulkijana. Ei enää ylisuuria paineita muista velvoitteista, joita olen elämääni matkan varrella kerännyt. Vähemmän on enemmän tässä tapauksessa. Maalaisjärki ohjenuorana muistaen kohti tulevaa.

Erityiskiitos Anna Perholle kirjasta Työ x perhe = superarkea². Sen tehokkaat sanat sytyttivät isyyspohdinnat ja osoittivat tarpeen muuttaa arkitoimintaani. Tällä superarjen viitoittamalla tiellä alan vähentämään suorittamistani ja yksinkertaistamaan tekemisiäni. Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta ottaa tarvittavia askelia eteen[tai taakse]päin. Nyt minulla on aineksia ja vahvuutta priorisoida ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä – isänä läsnä olemiseen.

Samuli Laitinen
Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja työskentelee Pelastakaa Lapsilla Iisalmessa Isämies työelämässä-hankkeessa 

11 asiaa, jotka teet oikein

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että olet paska iskä? Niin meistäkin. Mutta onneksi sentään on monta asiaa, jotka teet luultavasti oikein, vaikka et sitä välttämättä aina huomaa.

Lapselliset miehet kokosi yksitoista onnistumista ajatuksella "tavallinen vanhemmuus kouluarvosanalla 7½ on ihan OK!"

1. Suutut, kun suututtaa. On hyvä, että lapsi oppii käsittelemään ja nimeämään tunteita turvallisessa ihmissuhteessa, oman vanhemman kanssa.
2. Teet, mitä lupaat. Tietysti asiat joskus venyvät ja joitakin unohtuu, mutta kyllä moni asia hoituukin. Lapsi ymmärtää, että kannattelet häntä mielessäsi ja että hän toiveineen on sinulle tärkeä.
3. Vietät kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. No joo, enemmänkin sitä voisi olla, mutta pienet arkiset hetket voivat olla lapselle hyvin merkityksellisiä. Näistä muodostuvat hänen lapsuudenmuistonsa.
4. Halaat, pussaat, päristät lapsen massua, pörrötät hiuksia. Olet lapselle hevonen, kannat häntä olkapäillä ja reppuselässä.
5. Annat lapsen tulla nukkumaan viereesi - ainakin joskus - jos hän on nähnyt pahaa unta tai jos häntä muuten pelottaa.
6. Kuuntelet lasten juttuja, vaikka ne ovat joskus tylsiä, joskus hyvin outoja ja aika ajoin täysin järjettömiä. Se riittää.
7. Huolehdit omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Jos olet väsynyt ja ahdistunut, jaksat tuskin olla läheinen ja läsnä lapsillesi. Lapset aistivat herkästi vanhempiensa mielialoja ja ahdistuvat itsekin pahoinvoivan isän vanavedessä.
8. Pyrit olemaan johdonmukainen. Säännöt ja rajat eivät muutu ihan joka päivä. Vakaus luo turvallisuutta.
9. Olet tarvittaessa joustava. Säännöt eivät ole kiveen hakattua Jumalan sanaa. Joskus lapsi on oikeassa ja sinä väärässä.
10. Huolehdit perustarpeista. Et ole välttämättä mestarikokki tai ammattitason kodinhoitaja, mutta talo ei ole räjähtänyt ja lapsilla on puhtaita vaatteita sekä maha täynnä myös sinun vahtivuorollasi. Ehkä muistat huolehtia myös lasten hampaidenpesusta!
11. Höntsäät. Et ole Messi etkä Laine, mutta lasten kanssa pelatessa ja puuhatessa olet silti mestari. Eivät nekään osaa ja kaikilla on silti hauskaa.

Vaikka kaikki ei aina sujukaan hyvin, niin silti luot arjen keskellä lapsen mieleen koko hänen elämänsä kestäviä, myönteisiä muistijälkiä.

Osa ideoista on pöllitty psykologi Teemu Ollikaisen mainiosta blogitekstistä.

yhteenkokosivat Topi & Pasi

"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama

Uppoutuminen pitää opetella, ettei huku

Kuinka paljon lasten pelaamisen kontrolloinnissa on lopulta kyse siitä, että vanhemmat tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että eivät ole mielestään tarpeeksi läsnä? Läsnäolosta on tullut niin iso kysymys perheissä, että lapsen syvä ja keskittynyt uppoutuminen pelin maailmaan ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi viettää laatuaikaa tässä ja nyt, eikä uida bittivirroissa. Oikeasti pitäisi keskittyä enemmän pelisääntöjen tekemiseen.

Laitteeseen uppoutuminen vie koko huomion.
Lasten kohdalla sitä kutsutaan uhaksi, aikuisen
kohdalla siitä käytetään usein sanaa flow*.

Huonon omantunnon ja läsnäolon kysymyksiä sai taas miettiä, sillä viime viikolla oli Rokumentti, joka vei viikonlopun kokonaan. Festivaalin verkkotoimitusta oli minun lisäkseni hoitamassa Antti ja eräs toinen valokuvaaja. Meitä oli kaksi lapsellista, jotka pitkin festaria tuskailimme, että pitäisi oikeastaan ehtiä olemaan kotona lasten kanssa. Se eukkokin siellä yksin lapsilauman kanssa. Ikään kuin emme olisi läsnä lastemme ja perheidemme elämässä tarpeeksi. Ja Rokumenttikin on viiden päivän tapahtuma. Olin mukana kolmena päivänä. Vanhemmuus yhteiskunnallisena suorituksena ei ole koskaan riittävä. Vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, mutta kasvavassa määrin myös isyyden normiin kuuluu riittämättömyys.

Pelko liian etäällä tai poissa olemisesta heijastuu myös siihen, kuinka suhtaudumme pelaamiseen, sarjakuviin, elokuviin ja esimerkiksi nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Niitä käytetään aina liikaa ja väärin, koska ne ovat pois "oikeasta elämästä" ja niiden sisältämiä uhkia ja ongelmia ylikorostetaan.

Lauantaina 21.11. vietetään Kansallista pelipäivää, joten pelaaminen on nyt pinnalla. Esimerkiksi maakuntalehti Karjalaisen jutussa pohditaan tuleeko lasten pelaamista rajoittaa (Karjalainen 18.11.). "Tunti- tai minuuttikohtaiset ruutuaikakiintiöt kasvatustyössä eivät toimi", kuuluu pelikasvatuksen asiantuntija Heikki Marjomaan pääväite Karjalaisen jutussa. Se on totta kaikissa tapauksissa, paitsi niissä, joissa ne kiintiöt toimivat. Esimerkiksi meillä ne ovat olleet tärkeä tekijä koko perheen arjen toimivuuden kannalta. Kyky uppoutua syvällisesti ja innostua jostain on lapselle luontaista, tarpeellista ja hyvä asia, mutta joskus se hankaloittaa elämää ja silloin on sanottava, että nyt se peli pois. Jos pelaamisesta ei ole tehty selkeitä pelisääntöjä, joudutaan sama "vielä vähän, just on yks juttu" -vääntö käymään joka kerta. Koska jos pelisääntöjä ei ole, ei lapsi ole valmistautunut henkisesti siihen, että kun peli käsketään lopettamaan, niin se oikeasti lopetetaan sillä hetkellä. Lisäksi: ennen selkeitä pelisääntöjä lapset olivat koko ajan kärttämässä, että saako nyt pelata, entä nyt, joko, joko?

Itsekin osaan uppoutua vaikkapa tällaisen blogitekstin tuottamiseen, hyvän kirjan lukemiseen, hyvän pelin pelaamiseen tai hyvän leffan katsomiseen niin syvälle, että siitä on vaikea kiskaista itsensä takaisin ylös arkeen. Siksi itseäänkin joutuu "manageroimaan" ja sen tarve korostui viimeistään siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tulla ja työura samaan aikaan urjeta ja ruuhkavuodet alkoivat. Jotta voi uppoutua, pitää osata varmistaa, ettei huku. Senkin oppii tekemällä. Pelatkoon poikakin tuossa vieressä, mutta kiintiöistä pidämme vielä kiinni.

Pasi Huttunen

*Flow on psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan tila, jossa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan.

Onko tässä unelmaduunisi?

Etsitään miestä tai naista työhön, joka vaatii muun muassa pitkäjänteisyyttä, sitoutumista, epäitsekkyyttä, oikeudenmukaisuutta, kykyä sietää ristiriitoja ja epämukavuusalueelle joutumista, sosiaalisia taitoja, tunteidenhallintaa ja lukemattomien arjen taitojen hallintaa.

Työajat ovat ympäripyöreät ja palkka kehno, mutta sitä kompensoivat a) vakaumus siitä, että työ on merkityksellistä, vaikka siitä ei makseta ja vaikka työntekijästä ei välttämättä kovin usein siltä tunnu, b) mahdollisuus kehittää itseään itsetuntemuksessa ja muissa taidoissa suorastaan piinallisen usein, sekä c) mahdollisuus päästä tästä työstä suojapaikkaan esimerkiksi toisiin töihin.

Tehtävään ei vaadita minkäänlaista koulutusta, muodollista pätevyyttä tai edes täysi-ikäisyyttä.

Työnkuva voidaan jakaa viiteen osioon, jotka jakautuvat edelleen yhteensä 39 alaosioon:

Opettaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa opettaa 1) sosiaalisia sekä 2) arkielämän taitoja, 3) mitä ovat oikea ja väärä sekä 4) kauneus, 5) millaisia ovat arvot, 6) perinteet ja 7) hyvät tavat.

Rakkauden antaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) rakastaa itseä, 2) huomata hyvä, 3) antaa hellyyttä sekä 4) olla lohduttaja, 5) myötäeläjä, 6) suojelija ja 7) hyväksyjä.

Huoltaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) ruokkia, 2) vaatettaa, 3) ulkoiluttaa ja 4) turvata lepo, 5) opettaa rahankäyttö, 6) huolehtia puhtaudesta ja 7) ympäristöstä, 8) hoitaa sairauksia ja 9) antaa virikkeitä.

Rajojen asettaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) huolehtia fyysisten rajojen koskemattomuudesta, 2) luoda turvallisuutta, 3) valvoa ja 4) noudattaa sääntöjä ja sopimuksia, 5) sanoa ”ei” ja 6) huolehtia vuorokausirytmistä.

Ihmissuhdeosaaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) keskustella, 2) kuunnella, 3) auttaa ristiriidoissa, 4) kannustaa, 5) hyväksyä tunteet, 6) pyytää ja 7) antaa anteeksi, 8) tukea itsenäisyyttä, 9) toteuttaa tasapuolisuutta ja 10) vaalia ihmissuhteita.

Olisiko tämä juuri Sinun unelmatyösi?

Mahdoton tehtävä, jos tavoittelee täydellisyyttä. Mutta onneksi riittää, että on ihan tavallinen. "Seiska on ihan hyvä numero", toisi isäni aina, kun stressasin tulevia kokeita. Toinen hänen suosikkinsa oli: "Älkää jätkät kiristäkö!"

Mutta mainio vanhemmuuden jäsentämisen työkalu tuo roolikartta on. Minulle roolit huoltaja, elämän opettaja ja rajojen asettaja istuvat ehkä luontevimmin, mutta vähitellen alan päästä jyvälle myös rooleista rakkauden antaja ja ihmissuhdeosaaja. Olipa vanhemmuus työtä tai ei - ainakin se on erittäin kiinnostavaa!

Topi Linjama