torstai 26. marraskuuta 2015

Rasittavat ipanat

Elin poikamiehenä kolmekymppiseksi asti. Siinä oppii itsenäiseksi ja itsekkääksi. En ollut erityisen lapsirakas enkä osannut huomioida vauvoja ystäväperheissä vieraillessani. Jouduin usein pakottamaan itseni, jotta muistaisin muutaman sanan vaihtaa vauvojen kanssa. Pahin painajainen oli, kun muutaman kuukauden ikäinen vauva ojennettiin syliini. Selkä hiessä, kasvot helakanpunaisena ja suunnaton ahdistus. Kohta vauva alkoi itkeä ja se nostettiin sylistäni pois.

Lapset häiritsivät minua rääkyvinä, räkäisinä ja levottomina, kun olisin halunnut keskittyä johonkin, yksin ja rauhassa. Julkisissa tiloissa raivokohtauksen saanut lapsi sai hermoni kireälle ja haittasi olemistani. Vihasin konsertteihin sylilapsia tuovia vanhempia. Hymyilin kaikille, mutta ihmettelin samalla, että miksi raahaavat lapsiaan joka paikkaan? Eihän pieni lapsi edes ymmärrä mistään mitään! Ja vielä, miksi sitä itkevää lasta ei voi heti viedä pois jonnekkin ovien taakse? Minä halusin keskittyä! Rauhassa.


Kun nykyään kuljetan omia lapsiani erinäisiin paikkoihin, huomaan kuinka immuuniksi olen tullut lasteni kitinälle ja hästäämiselle. Tunnen lapseni ja luotan siihen, että kyllä ne siitä rauhoittuu. Joskus ovat rauhoittuneetkin. Mutta mistä se lapsia vihaava ja äänille herkistynyt sinkku voi tietää, että huuto loppuu kohta? Ei mistään. Eikä se välttämättä lopukkaan.

Hoitovapaata samaan aikaan kanssani viettävä ystävä vastasi asiakastyytyväisyyskyselyyn ja sai palkinnoksi risteilyn. Pitihän se lähteä kun ilmaiseksi saatiin. Siinä meriaamiaisella, lapseni huutaessa turhautumistaan, liiskattuaan croissantin kokolattiamattoon ja kylvettyään munakokkelit lähitienoolle, havahduin pohtimaan, että häiriintyyköhän joku tästä touhusta. Varmasti häiriintyi, ajattelin. Viereisen pöydän buffet-herkuttelijat näyttivät rauhallisilta kuin tukholmalainen latte-isä punaisessa pipossaan leikkipuistossa. Pikkunakkia haukkaavan ihmisen sisällä voi käydä kuitenkin melkoinen merenkäynti ja myrsky.

Lapsia kutsutaan ja toivotaan mukaan erilaisiin tilaisuuksiin. Kirkkoon, ravintoloihin, konsertteihin. Auliisti kutsutaan, kunhan ovat hiljaa. Ihmiset seuraavat mielellään lasten touhuja, mutta auta armias, jos ipanat alkavat rettelöidä! Meitä on moneksi. Meriaamiaisella toruimme lapsiamme ja jännitimme heidän aiheuttavan häiriötä muille. Naapuripöydän rouva taisi huomata tämän ja helpotti tuskaisaa tolskaamistamme sanoessaan: ”Lapset eivät häiritse ollenkaan. Ihana katsella heidän touhujaan.” Henkilökunta ei ilmeistä päätellen ilahtunut meidän osallistumisesta aamiaiselle. Ystävältäni kaatui litran kevytmaitokannu kokolattiamatolle. Rasittavia nuo ipanat.

Antti Kanto

tiistai 24. marraskuuta 2015

Isä, kerro satu!

Astrid Lindgrenistä tuli kirjailija, kun hänen sairaana oleva tyttärensä eräänä iltana pyysi: "Kerro satu Peppi Pitkätossusta!"  Lindgren tiesi sadun aloittaessaan vain päähenkilön nimen, jonka tyttö oli itse keksinyt, mutta niin vain satua alkoi tulla. Yhtä satua seurasi toinen, toista kolmas ja niin edelleen, kunnes niitä oli kertynyt kokonaisen kirjan verran. Lindgren lähetti Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen lastenkirjakilpailuun ja voitti sillä ensimmäisen palkinnon.

Yllättävän moni isä tai äiti on sepittänyt lapselleen iltasatuja. Nimenomaan sepittänyt, eli keksinyt satua sitä mukaa kuin on sitä kertonut. Monesti tilanteeseen on ajauduttu, kun viimeinenkin satukirja on kyllästymiseen asti tuttu. Kun kirjastokin on mennyt kiinni ja uutta satua silti vaaditaan, ei auta kuin ruveta sepittämään.

Sepittäminen on omanlaisensa taitolaji. Ensisijainen tavoite on saada lapsi nukahtamaan 10-20 minuutissa. Sadun pitää olla siksi sopivan unettava. Tunnelman on oltava niin leppoisa ja mukava, että sadun jälkeen voi nukahtaa hyvillä mielin, mutta toisaalta satu ei saa olla liian ikävystyttävä, koska silloin lapsi ponnahtaa pystyyn ja lähtee omiin puuhiinsa. Jotain jännitystäkin pitää siis olla, että mielenkiinto säilyy. Sadun sepittäminen on näin ollen jatkuvaa tasapainottelua kahden tavoitteen, uneen vaipumisen ja mielenkiinnon pysymisen, välillä.

Monet ovat satuhahmot, jotka olen kieli poskessa pyöräyttänyt maailmaan ja alkanut kehitellä tarinaa niiden varaan: nalle ja sammakko, Pentti-Peikko, joka asui isossa mukissa Annikki-tädin astiakaapissa, Pullea poliisi, Jarkko-menninkäinen, joka eleli mukavassa kolossaan Kurapuron kupeessa. Olisi hauska muistaa, mitä olen noista hahmoista lapsille kertonut, mutta puoliunessa kertomani sepitelmät ovat ainiaaksi vaipuneet unohduksen virtaan. Muistan ainoastaan saattaneeni monesti hahmot niin kiperiin tilanteisiin, että oli täysi työ keksiä sadulle säällinen, kaikkia tyydyttävä loppuratkaisu.

Yhden satusikermän, viimeiseksi jääneen, muistan paremmin. Lapsi halusi kuulla itse keksityn sadun, mutta mieleni oli autio ja tyhjä. Lopulta tokaisin: "Oli kerran Petteri, jolla oli mutteri." Siinä oli lähtöasetelma. Petteri oli, no, vaikka maanviljelijä, joka korjasi traktoriaan, ja siksi hänellä oli kädessään mutteri. Mutteri oli kuitenkin väärää kokoa, ja siksi piti mennä rautakauppaan, mistä käynnistyi kokonainen tapahtumien ja sattumusten sarja. Näin alkoi Petterin elämä hahmottua.

Jo toisena iltana Petterin elämän kuvailu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Siksi hänet piti tutustuttaa Tuulaan, paikkakunnalle vastikään muuttaneeseen nuoreen ja pirteään kirjastovirkailijaan. Nyt tuli satuun uudenlaista jännitettä. Ilta toisensa jälkeen kerroin, miten Petteri kampasi hiuksensa peilin edessä, rohkaisi mielensä ja meni kysymään Tuulalta, lähtisikö tämä hänen kanssaan hiihtoretkelle. Tai maatalousnäyttelyyn. Tai kaupungille shoppailemaan. Tai uutta vuotta viettämään Petterin tupaan hänen äitinsä, tätinsä ja naapurin isännän kanssa.

Petterin ja Tuulan tutustelu oli leppoisaa, mutta ennen pitkää yksitoikkoista. Taas piti keksiä uusi jännite. Jännitteen nimi oli Rodrigo Gonzalez. Rodrigo oli eteläamerikkalainen agrologiopiskelija, joka oli työharjoittelussa läheisellä maatilalla. Sulavakäytöksinen, puhelias, tanssi- ja soittotaitoinen latino sai Petterin tuntemaan itsensä, no, tylsäksi ja mitättömäksi. "Entä jos Tuula onkin mieluummin Rodrigon seurassa kuin minun", mietti Petteri harva se päivä.  Asetelma alkoi olla niin jännittävä, että minun piti viheltää peli poikki ja lähettää jännite eli Rodrigo takaisin Etelä-Amerikkaan isännöimään perimäänsä valtavaa sukutilaa.

Petteri sai taas ottaa elämän rauhallisemmin. Mutta Rodrigo Gonzalez tuli itsellenikin yllätykseksi vielä kerran takaisin.  Petteri ja Tuula olivat matkustaneet Petterin Ford Taunuksella Norjaan saakka ja ostaneet risteilyn Jäämerelle. Tuskin laiva oli irronnut rannasta, kun Petteri kuuli tutun äänen huutavan: "Petteri ja Tuula! Minu parhaat ustavat!"

Petteri kääntyi äänen suuntaan, ja sieltä saapui - kukapa muu kuin aurinkoisesti hymyilevä Rodrigo Gonzalez, joka tungeksi ihmisten välistä Petterin ja Tuulan luo. Käsipuolessaan hänellä oli yhtä aurinkoisesti hymyilevä nainen. "Saanko esitella - minun vaimo Teresa!"

Jussi Hyvärinen


maanantai 23. marraskuuta 2015

Sijaisisien saunailta

Pääsin työni puolesta hiljattain mukaan sijaisisien saunailtaan. Sauna luo oivalliset puitteet vapaalle keskustelulle ja pääsin vähän jyvälle siitä, millaista sijaisvanhemman eli perhehoitajan työ on. Muutaman miehen havaintoja ei tietenkään voi yleistää koskemaan kaikkia sijaisperheitä.

Sijaisvanhemmat käyvät PRIDE-koulutuksen, jota järjestää esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry. Tuon tapainen koulutus tuskin olisi vahingoksi meille biologisille vanhemmallekaan.

Moni sijoitukseen päätyvä lapsi on varhaisessa lapsuudessaan kokenut monenlaista ja pitkäaikaista laiminlyöntiä. Jokainen meistä ei totisesti synny kulta-astiasto suussa. Kaikki eivät ole oman onnensa seppiä, jotka voivat takoa elämästään fantastisen menestystarinan niin että slush vaan. Laiminlyöntien takia sijoitetut lapset tarvitsevat usein terapiaa, erityisopetusta ja muuta tukea. Lapset tarvitsevat myös turvalliset olosuhteet ja paljon samana pysyviä rutiineja.

Kuvituskuva.
Myös sijaisvanhemmat tarvitsevat työhönsä tukea. Tukimuodoista parhaana isät pitivät työnohjausta. Viranomaisten tarjoama apu oli usein riittämätöntä. Saunaillan kaltaiset vertaiskohtaamiset voivat ehkä pieneltä osaltaan kompensoida tilannetta.

Sijaisisät pitivät sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuutta ongelmallisena. Työntekijä vaihtuu heti, kun on saanut selvitettyä perheen tilanteen. Myös työntekijöiden rohkeuden puute nähtiin ongelmallisena: jos työntekijä ei uskalla sanoa biologisille vanhemmille, mitä mieltä hän on heidän tilanteestaan, sen sanominen jää sijaisvanhemmille, jolloin biologisten vanhempien kiukku ja viha kohdistuvat heihin. Mikäli biologiset vanhemmat eivät hyväksy tilannetta, he saattavat käyttää kaikki keinot vaikeuttaakseen sijaisvanhempien elämää. Saattaa tulla esimerkiksi täysin tarpeettomia oikeusprosesseja, jotka kuormittavat lasta ja sijaisvanhempia.

Biologisten vanhempien vahva oikeus lasten tapaamiseen mietitytti isiä: biologisten vanhempien luona pahoin traumatisoitunut lapsi oireilee viikon ennen tapaamista ja viikon sen jälkeen. Jos tällaisia tapaamisia on kovin usein, lapsen kehitys voi vaarantua. Sijaisisien mukaan yhä vaikeammin oireilevia lapsia pyritään säästösyistä sijoittamaan laitosten sijasta perheisiin. Suuntaus on ikävä, sillä perhehoitajien saama tuki on riittämätöntä jo nyt.

Myös sitä miehet ihmettelivät, kuinka jopa omat tai puolison vanhemmat pitävät sijaislapsia vähempiarvoisina kuin biologisia lapsia. Koulussa luokkajakoa esiintyy myös.

***

Lapset ovat hankalia, viranomaiset eivät auta ja biologiset vanhemmat haastavat oikeuteen - miksi ihmeessä joku haluaa perhehoitajaksi, rahanko takia? Jos haluaa etupäässä ansaita rahaa, kannattaa todellakin valita työ, joka on helpompaa, vähemmän sitovaa ja josta maksetaan enemmän, neuvoi eräs sijaisisä.

Toinen sijaisisä sanoi, että vaikka työ on sitovaa, siinä on vapauksia, joita ei välttämättä monissa muissa töissä ole. Voi esimerkiksi viettää kahdeksan viikon kesäloman lasten kanssa. Ja onhan lapsista iloa, vaikka tällainen lause kuulostaakin tässä kovasti lattealta.

Nähdäkseni sijaisvanhemmuuteen tarvitaan jonkinlaista kutsumusta ja sydämen paloa. Idealismi karisee nopeasti, mutta jäljelle jää varsin realistinen näkemys: he voivat todella auttaa lapsia, joiden biologiset vanhemmat eivät kykene huolehtimaan heistä. Minusta sijaisvanhemmat tekevät erittäin arvokasta työtä.

Lisätietoa sijaisvanhemmuudesta löytyy esimerkiksi Perhehoitoliiton sivuilta.

Topi Linjama

perjantai 20. marraskuuta 2015

Aamut, joihin heräämme



Minusta on valokuva, joka on otettu eräänä sunnuntaina. Kuva on vapaapäivän henkeen sopiva: on aamupäivä ja makaan sängyllä, muutaman kuukauden ikäinen esikoinen on päälläni ja yrittää vääntää toisen korvani irti. Hyvä aamu, ehkä hieman liian fyysinen, mutta kiireetön.  

Arkiaamuina on toisin. Silloin meidän todelliset taitomme pärjätä vanhempina punnitaan, meidän kykymme organisoida astuu päivänvaloon ja näyttäytyy kaikkine puutteineen. Arkiaamuihin ei voi milloinkaan suhtautua liian rennosti. Niihin sisältyy lähes aina jokin yllätyselementti, joka iskee vasten kasvoja ja vaatii nopeaa, mutta hallittua reagointia. Me vanhemmat elämme edellisiltana huuhtomatta jääneiden kurahaalareiden, parittomien sukkien ja kateissa olevien lapasten todellisuudessa, jossa olemme jo lähtökohtaisesti myöhässä aikataulusta.  

Mattijuhani Koposella on runo, jossa todetaan: "Kaksi lasta sanoo isäksi. Hengästyn" (Koponen, 1988). Tunnistan ajatuksen, sillä itsekin hengästyn helposti, samasta syystä. Juuri aamuisin tämä runon toteamus konkretisoituu. Vaikeina hetkinä minulla on toisinaan tapana mennä peilin eteen ja katsoa itseäni syvälle silmiin, aina sinne saakka, missä totuus asuu. Onko tämä peilistä takaisin katsova isä tyytyväinen tähän melko samanlaisena aamu toisensa jälkeen toistuvaan elämäänsä?

Entä millaisena lapset tulevat muistamaan nämä aamut ja jatkuvat hoputtamiset? Aamukiireen suurin ongelma on sen aiheuttama stressi, jolle pelkään lasten altistuvan liian usein. Kolmen lapsen kanssa palloja on yhtä aikaa ilmassa jo niin monta, että niiden hallinta tuntuu välillä mahdottomalta. Ehkä olisikin parempi antaa pallojen pudota vapaasti joskus, uskon että ne pomppivat kyllä suunnilleen omille paikoilleen jälleen. Sitä paitsi eri paria olevat sukat sopivat lapselle, ne korostavat osuvalla tavalla hänen muutenkin normeista piittaamatonta ja keskeneräistä maailmaansa.        

Peilin eteen palatakseni: usein sieltä näkyvät väsyneet, mutta toiveikkaat silmät. Täällä me elämme näitä aamuja, kiroilemme ja rakastamme. Hukkaamme asioita ja teemme todennäköisesti jälleen maanantaina hengästyttävää lähtöä eteisessä. Me kasvamme ja vanhenemme, yhdessä.

Vesa Liminka

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Uppoutuminen pitää opetella, ettei huku

Kuinka paljon lasten pelaamisen kontrolloinnissa on lopulta kyse siitä, että vanhemmat tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että eivät ole mielestään tarpeeksi läsnä? Läsnäolosta on tullut niin iso kysymys perheissä, että lapsen syvä ja keskittynyt uppoutuminen pelin maailmaan ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi viettää laatuaikaa tässä ja nyt, eikä uida bittivirroissa. Oikeasti pitäisi keskittyä enemmän pelisääntöjen tekemiseen.

Laitteeseen uppoutuminen vie koko huomion.
Lasten kohdalla sitä kutsutaan uhaksi, aikuisen
kohdalla siitä käytetään usein sanaa flow*.
Huonon omantunnon ja läsnäolon kysymyksiä sai taas miettiä, sillä viime viikolla oli Rokumentti, joka vei viikonlopun kokonaan. Festivaalin verkkotoimitusta oli minun lisäkseni hoitamassa Antti ja eräs toinen valokuvaaja. Meitä oli kaksi lapsellista, jotka pitkin festaria tuskailimme, että pitäisi oikeastaan ehtiä olemaan kotona lasten kanssa. Se eukkokin siellä yksin lapsilauman kanssa. Ikään kuin emme olisi läsnä lastemme ja perheidemme elämässä tarpeeksi. Ja Rokumenttikin on viiden päivän tapahtuma. Olin mukana kolmena päivänä. Vanhemmuus yhteiskunnallisena suorituksena ei ole koskaan riittävä. Vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, mutta kasvavassa määrin myös isyyden normiin kuuluu riittämättömyys.

Pelko liian etäällä tai poissa olemisesta heijastuu myös siihen, kuinka suhtaudumme pelaamiseen, sarjakuviin, elokuviin ja esimerkiksi nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Niitä käytetään aina liikaa ja väärin, koska ne ovat pois "oikeasta elämästä" ja niiden sisältämiä uhkia ja ongelmia ylikorostetaan.

Lauantaina 21.11. vietetään Kansallista pelipäivää, joten pelaaminen on nyt pinnalla. Esimerkiksi maakuntalehti Karjalaisen jutussa pohditaan tuleeko lasten pelaamista rajoittaa (Karjalainen 18.11.). "Tunti- tai minuuttikohtaiset ruutuaikakiintiöt kasvatustyössä eivät toimi", kuuluu pelikasvatuksen asiantuntija Heikki Marjomaan pääväite Karjalaisen jutussa. Se on totta kaikissa tapauksissa, paitsi niissä, joissa ne kiintiöt toimivat. Esimerkiksi meillä ne ovat olleet tärkeä tekijä koko perheen arjen toimivuuden kannalta. Kyky uppoutua syvällisesti ja innostua jostain on lapselle luontaista, tarpeellista ja hyvä asia, mutta joskus se hankaloittaa elämää ja silloin on sanottava, että nyt se peli pois. Jos pelaamisesta ei ole tehty selkeitä pelisääntöjä, joudutaan sama "vielä vähän, just on yks juttu" -vääntö käymään joka kerta. Koska jos pelisääntöjä ei ole, ei lapsi ole valmistautunut henkisesti siihen, että kun peli käsketään lopettamaan, niin se oikeasti lopetetaan sillä hetkellä. Lisäksi: ennen selkeitä pelisääntöjä lapset olivat koko ajan kärttämässä, että saako nyt pelata, entä nyt, joko, joko?

Itsekin osaan uppoutua vaikkapa tällaisen blogitekstin tuottamiseen, hyvän kirjan lukemiseen, hyvän pelin pelaamiseen tai hyvän leffan katsomiseen niin syvälle, että siitä on vaikea kiskaista itsensä takaisin ylös arkeen. Siksi itseäänkin joutuu "manageroimaan" ja sen tarve korostui viimeistään siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tulla ja työura samaan aikaan urjeta ja ruuhkavuodet alkoivat. Jotta voi uppoutua, pitää osata varmistaa, ettei huku. Senkin oppii tekemällä. Pelatkoon poikakin tuossa vieressä, mutta kiintiöistä pidämme vielä kiinni.

Pasi Huttunen

*Flow on psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan tila, jossa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Vieraskynä: Tyhjästä taulusta psykiatrin sohvalle?

Poika alkaa hiljalleen olla murrosiässä, joten mielessäni pyörivät aika ajoin muistot vuosien varrelta. Murrosikä on juuri sellainen ikä, että alkaa tulla kontrastia siihen, millainen lapsi oli aiemmin - ja miten erilainen nyt.

Murrosiän kynnyksellä olemisessa on myös se hauska piirre, että ihmisessä on sekoitus sekä pikkulasta että jotakin aivan uutta persoonaa.

Onko lapsi sitten tyhjä taulu? “Jokaisesta elämästä voi tulla runo. Voi tulla runo, romaani tai laulu. Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu.” Näin laulaa Suurlähettiläät-bändi Tyhjä taulu -kappaleessa. Itse en ole koskaan uskonut tabula rasa -ajatteluun. Eli vanhemmat ja muu ympäristö vain kaatavat kaiken viisautensa tai tyhmyytensä tyhjälle taululle. On se osittain näinkin, mutta kyllä ihminen on mielestäni persoonansa jo vauvana. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin hän saa kasvaa omaksi itsekseen, vai tarvitseeko istua itsensä täysin hukanneena kolmikymppisenä psykiatrin sohvalla puimassa huonoa kohtelua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kasvatusoppaissa isyyteen liittyy jokin keinotekoinen ja ahdistava. Erityisesti vanhan polven lastenpsykiatrit saattavat nähdä yksioikoisesti, että isien ja poikien on käytävä kalassa. Pakollinen puinen pyssy on tehtävä, vaikkei lasta kiinnostaisi tippaakaan. Ja että tablettitietokone ja älykännykkä ovat yksinomaan perkeleestä. Usein nämä ajatukset tuntuvat herättävän hurraa-huutoja kansalaisten keskuudessa, koska saavat ilmeisesti nostalgisen käpylehmä-olon aikaan.

Kun on vuosia ollut ainoana aikuisena huushollissa, on vaikeaa (ja hyvä niin), jakaa kodin askareita miesten ja naisten töihin. Itse en edes jaksa ajatella, että olisin lapselleni jonkin sukupuolen edustaja. Vie liikaa energiaa, kun en aina edes muistakaan, kuinka miesten pitää olla ja käyttäytyä.

Tai ehkä pitäisi alistua yhteiskunnan vaatimuksiin ja korostaa esimerkiksi renkaanvaihtoa vaihtamalla yhtäkkiä luonnollinen puheääni toiseksi: matalaan kärisevään “miehekkääseen” ääneen. Ja missään nimessä ei saa puhua liikaa, koska miesten maailma on pyhä ja vain akat kälättävät. Pojalta voisi myös kysyä: “Haluatko olla mies vai hiiri”, jossakin sopivassa kohdassa. Mieluiten silloin, kun lapsella on hieman hapuileva olotila.

Pohjana omalle itselleni on ollut synnyinkotini, jossa oli toki omat puutteensa (kuten kaikissa), mutta mahdollisuus kasvaa persoonakseen. Jo 1970-luvulla vanhempani välttelivät hankkimasta punaista vaatetta tytölle ja sinistä pojalle. Toki jos lapsi itse halusi tiettyä perinteistä väriä, oli se ok. Isäni oli oman tiensä kulkija, mutta ei korostanut sitä että on MIES vaan ihminen, joka kulkee omaa tietään.

Ehkäpä poikani voi kirjoittaa tähän blogiin kirjoituksen vaikkapa 8 vuoden kuluttua ja pui, miten kummallinen isä hänellä onkaan. Että kunpa olisi käyty kalassa ja tehty käpylehmiä ja olisipa isi suhtautunut kielteisesti älykännykkään. Ja sitten kansa hurraa, että onpa viisas nuorukainen. 

Janne Ahjopalo

Kirjoittaja on YTM ja toimittaja. Ahjopalon pro gradu käsitteli lapsen huoltajuuskiistoja ja sitä kuinka lapsen etu voitaisiin saavuttaa nykyistä paremmin.

Ensilumia











torstai 12. marraskuuta 2015

Syöt tai itket ja syöt

Vastoin kaikkien tutkimusten, kasvatusoppaiden ja valistuneiden vanhempien neuvoja ja ohjeita olen kova stressaamaan lasten syömisestä. Ahdistus siitä, saako lapsi tarpeeksi ravintoa, alkoi jo silloin, kun esikoiseni aloitteli kiinteän ruoan syömistä. Hoitovapaa on antanut minulle tilaisuuden tarkastella itseäni kasvattajana monesta näkökulmasta, joista yksi on vanhemmuus ja lasten syöminen. Tarkastelu saa minut – jälleen kerran – häpeämään itseäni.

Samasta aiheesta puhuttiin Marja Hintikka live -ohjelmassa pari viikkoa sitten otsikolla ”Nyt v***u syöt!”. Ohjelmassa nähtiin kohua herättänyt kohtaus, jossa pari showpainijaa syötti Hintikkaa ja hänen juontajakollegaansa väkisin ja aivan liian nopeasti. Pakkosyötön tarkoituksena oli demonstroida sitä, miltä lapsista tuntuu, kun heille tuputetaan kiivaalla tempolla pahalta haisevaa purkkiruokaa väkisin. Täytyy tunnustaa, että näytöksen katsominen otti koville. Olen nimittäin useamman kerran syyllistynyt samaan.

Ohjelmassa kaksi vierasta, ruoanlaittaja Henri Alén ja autonkuljettaja Emma Kimiläinen, kertoivat omista tavoistaan kasvattaa lapsiaan yksilöiksi, joilla on terve suhde ruokaan. Autonkuljettajan kotona lapsen piti nousta pöydästä, jos ruoka ei maistu, ruoanlaittajan kotona taas tehtiin perusruokaa, mutta lapsen annettiin maistaa kaikkea, varsinkin ravintolassa. Kimiläisen kotona  kaksivuotias lapsi ei saanut herkkuja lainkaan.

Omiin brutaaleihin ja epäjohdonmukaisiin toimintamalleihini verrattuna kahden studiovieraan toimintatavat tuntuvat johdonmukaisilta, vastuullisilta ja järkeviltä. Varsinkin taaperoikäisen lapsen kohdalla tunnen kummallista pelkoa siitä, ettei tämä saa tarpeeksi ravintoa, jos hän ei joka aterialla syö lautastaan tyhjäksi tai ainakin lähes tyhjäksi. Etenkin iltaisin ahdistun, jos puuro ei uppoa. Pelkään nimittäin, että lapsi herää yöllä huutamaan nälkäänsä, jos iltapala ei ole ollut tarpeeksi runsas. Pelon ja ahdistuksen riivaamana olen maanitellut, heitellyt jonglööripalloja, hämännyt, uhkaillut ja, mikä masentavinta, syöttänyt lasta väkisin. En käsitä, mikä kummallinen voima on saanut minut tunkemaan puuroa vastustelevan, itkevän ja suutaan kiinni nipistävän lapsen suuhun, vaikka tämä on toistuvasti sylkenyt suullisen kaulalappunsa kaukaloon. Epäilemättä saatan olla ruokaterapian tarpeessa.

Suhteeni lasten syömiseen on kuitenkin hitaasti muuttunut. Tästä saan kiittää valistunutta vaimoani, jota ruokastressi ei juuri vaivaa. Hän tarjoaa lapsille kaikenlaista AIV-rehusta hanhenmaksaan ja pitää huolta siitä, että he eivät saa turhaa sokeria. Missään tapauksessa hän ei painosta tai pakota lasta syömään vasten tahtoaan. Hän on toistanut minulle lukemattomia kertoja lauseen, joka alkaa pikku hiljaa korvata mieleeni lapsuudessa iskostuneen Ei muuta ko lapa ääntä kohti! -mantran: ”Ei se syö, koska sillä ei ole nälkä!”.


Nuori ruokakulttuuri, omat lapsuudenkokemukset syömisestä ja oma temperamentti ovat syitä, joita tarjotaan vanhempien vinksahtaneeseen ruokakasvatukseen. Olen iloinen, että ruokakasvattajana(kin) on mahdollista kehittyä, kun omasta hulluudesta tulee tietoiseksi. Minulle on usein naureskeltu syömiseni vaikuttavan siltä, kuin söisin maailman viimeisintä ruoanmurenta. Kiitos valistuksen, sivistyksen, vaimoni, itsereflektion ja lasteni silminnähtävän fyysisen terveyden olen pääsemässä yli pelosta, että minä tai lapseni kuolemme nälkään. Lapseni myös syövät, ruokakasvatuksestani huolimatta, kohtuullisen terveellistä ja monipuolista ruokaa. Täydellisyyteen on toki matkaa! 

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kafkan isä


Prahalainen kauppias Hermann Kafka (1852-1931) oli kaikesta päätellen kelpo mies. Kuuden lapsen isä oli  kunniallinen liikkeenharjoittaja, joka kykeni kauppiaantoimellaan tarjoamaan vaimolleen ja lapsilleen hyvän elintason. Hän oli isokokoinen, terve ja verevä mies, joka piti molemmat jalkansa tukevasti maassa kiinni ja oli näin kunnioitettu omassa elinpiirissään ja pidetty ystäviensä keskuudessa. Luonnollisesti hän toivoi vuonna 1883 syntyneestä esikoispojastaan Franzista jatkajaa työlleen. Poika perisi kauppaliikkeen ja isänsä ammatin palkiten näin isän sinnikkään työn perheensä ja lastensa tulevaisuuden eteen.

Poika Franz tuotti kuitenkin hänelle pettymyksen. Heiveröinen ja neuroottinen lapsi, isänsä vastakohta, herätti jo fyysisellä olemuksellaan tämän ärtymyksen. Myöskään pojan henkiset ominaisuudet eivät olleet otolliset rehelliselle kauppiaanuralle. Sisätiloissa kirjojen kanssa viihtyvästä pojasta tuli kuitenkin lakimies ja yksi 1900-luvun tunnetuimmista kirjailijoista, jonka painajaismaiset kuvaukset voimattomasta ihmisestä kasvottomien ja kaikkivoipien vallanpitäjien terrorin uhrina ovat jättäneet kieleemme laatusanan "kafkamainen".

Voimattomuus ja avuttomuus auktoriteettien edessä on Kafkan teoksissa toistuva teema, jonka kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet heijastelevan kirjailijan suhdetta omaan autoritaariseen isäänsä. Kirjeessään isälle Kafka piirtää säälimättömän kuvan Hermann Kafkasta ristiriitaisena ja säälimättömänä kasvattajana, jonka aggressiivinen kasvatustyyli oli omiaan syömään pojan itsetuntoa ja tekemään hänet kykenemättömäksi itsenäiseen elämään.

Kuva lienee kuitenkin yksipuolinen. Jos poika olisi rohjennut lähettää kirjeensä isänsä luettavaksi, voisimme ehkä lukea myös isän näkökulman asiaan. Ehkä hän olisi ollut vilpittömästi hämmästynyt ja olisi katsonut tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti: hänhän oli vain yrittänyt parhaan taitonsa mukaan kasvattaa pojastaan kunnon miestä ja kelvollista kansalaista.

Joka tapauksessa Hermann Kafka oli pettynyt Franziin: poika ei ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut. Siinäkin tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt peittelemään pettymystään (mitä hän ei tehnyt), se olisi paistanut läpi hänen käytöksestään ja sanattomasta viestinnästään - ja herkkä lapsi olisi imenyt itseensä saman epäonnistumisen ja kelvottomuuden tunteen, jonka isä sai aikaan suorasanaisella sättimisellään.

 Lapsi uskoo ja muistaa sen, mitä me sanomme, mutta sen lisäksi hän vaistoaa sen, minkä jätämme sanomatta. Jos lapsi ei olekaan sellainen kuin vanhemmat haluaisivat, jos hän ei täytä heidän haaveitaan vaan tuottaa pettymyksen, se ei voi olla vaikuttamatta vanhemman ja lapsen suhteeseen. Lapsi alkaa Kafkan tavoin pitää itseään kelvottomana, epäonnistujana. Yhtä paha on, jos omassa elämässään epäonnistuneisuutta tunteva vanhempi kadehtii lapsensa menestystä ja pyrkii siksi mitätöimään ja ampumaan alas hänen haaveensa. Huono itsetunto siirtyy tällöinkin sukupolvelta toiselle.

Tietysti jokainen isä toivoo lapsensa menestyvän elämässä. Tämä toive voi kuitenkin kääntyä  itseään vastaan kohtuuttomina odotuksina ja vaatimuksina. Jalkapallokentän laidalla raivoava isäkin haluaa lapsensa parasta, mutta saa helposti aikaan pelkkää vahinkoa. Tällaiselle isälle tekisi mieli sanoa: Älä näe lastasi oman itsesi jatkeena, älä myöskään täyttymättömien toiveidesi täyttäjänä tai heikon itsetuntosi paikkaajana. On hienoa, jos hänestä tulee jalkapallotähti, mutta aivan yhtä hienoa on, jos hän löytää kutsumuksensa jostain aivan muualta. Tutustu sen sijaan paremmin itseesi. Kun olet sinut itsesi kanssa ja hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, voit samalla tavalla hyväksyä lapsesikin.

Jussi Hyvärinen

maanantai 9. marraskuuta 2015

Iskätanssi

Isänpäiväkortit ovat miltei hellyttävintä, mitä kuvitella saattaa.

Ne kohottavat aivan tavallisen, keskinkertaisen iskän hetkeksi MM-tasolle, samaan kategoriaan vaikkapa Usain Boltin, Lionel Messin tai Magnus Carlsenin kanssa. Joku saattaa väittää, että isänpäiväkortti kertoo isää enemmän kortin antajasta tai isänpäivän traditiosta, mutta me tavalliset, keskinkertaiset iskät kiistämme väitteen jyrkästi. Marraskuun toisena sunnuntaina me olemme yksinkertaisesti maailman parhaita!

Viisivuotias oli tehnyt kerhossa isänpäiväkortin, johon kerhon täti oli kirjoittanut pojan nimiin kaksi sitaattia: "isi tykkää kahvista" ja "kun me mennään luistelemaan, isi tulee mukaan". Vaikka ainakin ensimmäinen on totta, epäilen hieman sitaattien autenttisuutta: poika käyttää yleensä sanaa "iskä" eikä "isi". Onko poika houkuteltu kertomaan luistelujuttu jollakin johdattelevalla kysymyksellä? Vai esittikö hän tulevaa luistelukautta koskevan toiveen?

Seitsemänvuotias oli keksinyt korttiinsa isän nimen kirjaimista alkavia sanoja ja lauseita. Tähän tapaan:

Tomera
Osaa iskätanssin
Pelaa pallolla
Ihana

"Osaa iskätanssin" - minkä ihmeen iskätanssin? Kulttuuri- ja trendilehti Ilta-Sanomat paljastaa, mistä on kysymys: Iskätanssi on vanhempien herrasmiesten popmusiikin tahtiin tekemää näyttävää tanssia, jossa kokonaisuus muodostuu konservatiivisesta pukeutumisesta, joka yhdistetään näyttäviin, ehkä jo parasta ennen -päivämääränsä nähneisiin tanssiliikkeisiin.

Lehdessä on linkki videoon, jossa on "mahdollisesti jopa kaikkien aikojen parhaat iskätanssiliikkeet". Näin videon kesällä ja kun radiosta kuului sopivan vetävää musiikkia, heitin keittiössä oman settini huolimatta siitä, etten ole eläessäni tanssinut. Lapset tykkäsivät tästä epätyypillisestä joraamisesta ja he pyytävät uusintaa tämän tästä.

Yhdeksänvuotias oli tehnyt korttiinsa google-näkymän, jossa oli hakusanoina "maailman paras isä". Hakutuloksena oli tietenkin oma isä, joka haun tulokseksi tulleen wikipedia-artikkelin perusteella muun muassa "tykkää lapsista ja kasvimaasta".

Isänpäivä käynnistyi kakkukahveilla. Sitten lähdettiin kävelylle koko perheellä, ja illalla pelattiin vielä 7Wonders -lautapeliä, joka on jo pidemmän aikaa roikkunut oman lautapelilistani kärjessä.

Tämän lähes säröttömän päivän talletan pahan päivän varalle.

Topi Linjama

perjantai 6. marraskuuta 2015

Isänpäivänä voi vaikka värittää auton


Suomessa se on taas pian. Isänpäivä. Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa. Lapset piirtelevät kortteja ja äidin kanssa suunnitellaan herkkuaamiaista isille. Lapset herättävät macho-isänsä äänettömästi. Isänpäivä herättää pohdintoja isyydestä ja isänä olemisesta. Se tarkoittaa sitä, että on lapsia ja on tekemisissä niiden kanssa. Uhrautuvaisimmatkin isät kuitenkin kalpenevat merihevoskoiraan rinnalla. 

Isänpäivän viettäminen on hieno tapa muistaa ja kiittää isiä ja isoisiä. Tämä ei tarkoita sitä, että ongelmat lakaistaan piiloon maton alle. Isänpäivä saa miettimään elämäni isähahmoja. Tulisiko mustakin isona pelkuri-munapää niinkuin isästäni? Isänpäivän kynnyksellä Hovimuusikko kirjoitti kappaleen omista kokemuksistaan isänä. ”Ovatko nämä sinun silmäsi”, kysyy teksti ja jatkaa: ”vielä ehdit ottaa siitä selvää ennen isänpäivää.” Isänpäivä! Ei paniikkia, se ei ole vielä tänään. Isänpäivä on tänä vuonna tarunomaisen sankarin päivä. Olen isä. Mutta jouduin pohtimaan kuinka ylpeä isä todella voin olla. Enkä tarkoita lapsiani. Tarkoitan itseäni. Isänpäivä tarkoittaa, että isät on töissä. Miksi juhlimme isänpäivänä vain yhtä isää ja äitienpäivänä montaa äitiä? Yksi syy äitienpäivän ja isänpäivän erilaisiin nimeämisperusteisiin voisi olla se, että naiset ovat yleensä pitkäikäisempiä kuin miehet.
Isänpäivälahjan valitseminen on usein haasteellista, sillä isäthän eivät tietenkään halua mitään lahjaksi.  Tässä lahjavinkit isänpäivään. Maksimihinnaksi lahjalle määriteltiin sata euroa. Istutetaan rairuohoa tai vaikka krassia, joka voidaan sitten yhdessä syödä. Ei mitään kakkukahveja isille. Ei edes sinnepäin! Täräytä pöytään kunnon liha-ateria isänpäiväksi - pihvi jallukastikkeella toimii aina! Tekisitkö isälle suklaisen pukukortin? Isän voi yllättää vaikka pellillisellä tuoreita sämpylöitä. Katso mitä mielenkiintoista ja ajankohtaista tietoa terve.fi sivustolta löytyy aiheesta: isänpäivä. Etkö tiedä mitä hankkia? Lahjakortti on aina hyvä vaihtoehto. Kravatit ja lompakot ovat toki mukavia lahjoja. Kännykän suojakuori omalla kuvalla, kuvamuki, hiirimatto valokuvalla, avaimenperä valokuvalla. Tyypillisestihän isänpäivälahjaksi ostetaan jotain kovaa tai pehmeää. Kehon epätasapainotila tarkoittaa sitä, että luusto ei ole oikeassa asennossa. Isälle helpotusta erilaisiin vaivoihin tai stressiin seuraavista hoidoista:
intialainen päähieronta
kraniosakraalihoito
osteopatia
akupunktio
hieronta
stressinpoistohieronta niska-hartia seudulle, pään alue
Access-Bars-hoito
Swan-kasvohieronta
Ja onnea isille ja isoisille. Rakkaille epätäydellisille. Mä olen kuullut anekdootin, jonka mukaan isänpäivä tarkoittaa sitä, että isä viettää lasten kanssa koko päivän laatuaikaa. Voi olla, että itse olen isänpäivänä synnärillä. Isänpäivästä kun juhlimatta selviää, niin tuleekin pian jo joulu.

Vesa Liminka
Yllä oleva teksti on muodostettu hakukonetuloksista.   

torstai 5. marraskuuta 2015

Unelmien isänpäivä

Vietimme jo perinteeksi muodostunutta väsyneiden koti-isien torstaipäivää Jokelassa. Kun lapset olivat päiväunilla, keskustelimme lapsuuden isänpäivistä sekä siitä, millainen olisi unelmiemme isänpäivä.

Otto: Isänpäivä lähestyy. Minkälaisia muistoja sinulla on lapsuuden isänpäivistä? Itse muistan, että isänpäivänä heräsimme äidin johdolla valmistelemaan jonkinlaista aamukattausta ja yllätysherätystä isälle. Huoneeseen mentiin laulaen, kortit ja koulussa värkätyt säälittävät isänpäivälahjat häveliäästi selän takana. Piilouduin aina muiden selän taakse. Tuntui mukavalta, kun isä erikseen huomasi oman lahjani ja kiitti siitä.

Antti: Isänpäivään liittyvät muistot lapsuuden ajoilta ovat samankaltaiset kun sinulla. Kortti ja lahja oli tehty yleensä koulussa, opettajan johdolla. Laulamaan mentiin isän sängyn viereen, hänen leikkiessään nukkuvaa. Normaalisti isä heräsi meillä aina ensimmäisenä keittämään puuroa. Hänestä oli varmasti pitkästyttävää odotella ”yllätysherättäjiä”.

Otto: Käsittämätöntä, että en lapsena ymmärtänyt, että ei se isä oikeasti nukkunut, esitti vain. Omiin lapsiin sama teatteri uppoaa kuin naskali voihin. Meillä nimittäin sama perinne jatkuu: vaimo herää lasten kanssa valmistelemaan yllätystä, ja koko porukka sitten ”herättää” minut tunnin-parin päästä. Viime isäinpäivänä muistan, kuinka makoilin sängyssä kaksi tuntia. Keittiöstä kuului järjetön melu, lasten itku ja tehosekoittimen kolina. Palaneen kakkupohjan käry leijui nenään. Minulla oli kamala kusihätä, mutten viitsinyt hipsiä vessaan, jottei niin sanottu yllätys menisi pilalle. Muistuttaako teillä isäinpäivä lapsuuden isäinpäiviä, vai onko se vain päivä muiden joukossa?

Antti: Lapsuuden isänpäivän virallinen osuus loppui aamupalan jälkeen. Toisin sanoen, isänpäivää ei juhlittu sen enempää. Kun kortit ja lahjat oli annettu, laulettu jotakin epämääräistä ja kakku syöty, päivä jatkui tavalliseen tapaan. Tältä osin oma isänpäivä muistuttaa lapsuuden isänpäiviä. Aamuseremoniaan se taitaa jäädä tuo juhliminen. Mikä olisi unelmien isänpäivä sinun mielestä? Jos saisit päättää päivästä itse, millainen se voisi olla?

Otto: Unelmien isänpäivä? Koska tässä blogissa ei ole ikärajoja, kerron hieman karsitun version. Tykkään aamun yllätysherätyksistä ja hyvästä syötävästä, mutta ei ole väliä, vaikka kakku olisi ostettu Antellin leipomosta. Aamiaisen jälkeen soitan isänpäiväpuhelun isälleni ja isoisälleni eli papalle. Unelmien isäinpäivä voisi jatkua vaikkapa myöhäisellä isänpäivälounaalla jossain mukavassa ja lapsiystävällisessä ravintolassa ystäväperheen kanssa. Äidit huolehtivat lasten tarpeista ja isät saavat rentoutua, kerrankin. Lounaan jälkeen mennään kahville. Sitten isät jatkavat iltaa nyrkkeilymatsissa, johon on saatu liput isäinpäivälahjan kylkiäisinä. On mukava katsoa, kun joku saa isän kädestä, jos ymmärrät, mitä tarkoitan! Illalla kotiin palatessa lapset nukkuvat ja vaimokin on sängyssä, ei tosin nukkumassa. Hän on vetänyt verhot ikkunaan ja sytyttänyt punaisen yölampun. Kerropa sinä, Antti, millainen oma unelmaisänpäiväsi on?

Antti: Aamulla ei ole herätystä, vaan vaimo ja lapset odottavat valmiudessa minun heräämistäni. Saan nukkua rauhassa niin pitkään kuin unta riittää. Ensimmäiseksi menen hyvin lämmitettyyn saunaan, jonka jälkeen puen puhdasta ylle. Aamupala on runsas ja täynnä yllätyksiä. Croisantit eivät riitä. Aamupalan jälkeen kiirehdin hierojalle. Kotona minua odottaa hyvin haudutettu pataruoka, jota nautimme perheellä. Kukaan ei riitele ja lapset tykkäävät ruuasta. Lounaan jälkeen irtaannun kotoa. Ystävä tulee hakemaan pihasta. Lähdemme juoksulenkille. Polkujuoksemme kymmenen kilometriä, otamme pikasuihkun ja lähdemme venemessuille. Kun saavun kotiin, nautimme iltapalaa yhdessä vaimon kanssa. Laitamme lapset nukkumaan ja vetäydymme makuuhuoneeseen keskustelemaan filosofiasta. Puolen tunnin intensiivisen keskustelun jälkeen nukahdan väsyneenä mutta onnellisena.

Otto: Kuulostaa - vaimosi tuntien - liian hyvältä voidakseen toteutua. Mutta nyt heräilevät lapset päiväuniltaan! Oli mukava puhella isänpäivästä kanssasi. Toivottavasti päivästäsi tulee antoisa!


Antti: Kiitos, sitä samaa toivon sinulle.

Otto Kallioranta ja Antti Kanto

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kravattikauppiaan päivä

Usuvampi kuin tekijä osasi ehkä edes ajatella.
Isänpäivä on vähän ahdistanut minua koko sen ajan kun olen itse ollut isä. Mutta minä en kyllä juuri koskaan käytä kravattiakaan ja se on luultavasti kaikkein ikonisin symboli isänpäivän kuvastossa.

Isyys ei ole yksi juhlapäivä, se on aina läsnäoleva arki. Voimakkaimmin isyys tuntuu arkisissa, keskimäärin tylsissä ja hyvin epäjuhlavissa kodin hetkissä ja Isän nostaminen yhdeksi päiväksi jalustalle tuntuu huolestuttavalla tavalla huutavan tarvetta määritellä Oikeanlainen Isä. Lisäksi isänpäivän merkitys on historiankin valossa hyvin epäselvä.

Ensimmäistä kertaa isänpäivää (Fathers's Day) vietettiin Graftonissa West Virginiassa Yhdysvalloissa 5. heinäkuuta vuonna 1908. Joulukuussa 1907 Grace Golden Claytonin isä kuoli yhteensä 361 miestä tappaneessa Monongahin kaivosonnettomuudessa. Näistä miehistä isiä oli 250. Ensimmäinen isänpäivä vietettiin näiden miesten muistoksi. Sitä ei tarina kerro, muistiko kukaan niitä 111 miestä, jotka eivät olleet isiä. Inspiraationa isänpäivälle toimi joitakin kuukausia aiemmin vietetty ensimmäinen äitienpäivä.

Silloin isänpäivä ei silti vakiintunut ja unohtui pariksikymmeneksi vuodeksi. Sen vakiintuminen kansalliseksi juhlapäiväksi Yhdysvalloissa alkoi 30-luvulla lähinnä miestenvaate- ja esimerkiksi tupakointivälineteollisuuden haistettua sen kaupallisen potentiaalin. Jotain vaikutusta voi olla toki silläkin, että maailmansotien välillä koettiin Yhdysvalloissa lyhyt aktiivisen, osallistuvan isyyden nousukausi, jonka toinen maailmansota lopetti.

Suomessa Helsingin yliopisto katsoi isänpäivän vasta vuonna 1987 niin vakiintuneeksi, että merkitsi sen pysyvästi kalenteriin ja liputuspäiväksi, mutta juhla on täälläkin vanhempi. Suomessa isänpäivä syntyi kaupallisiin tarkoituksiin 1940-luvun loppupuolella. Kauppiaat tuskailivat hiljaista hetkeä ennen joulusesongin alkamista ja isänpäivästä saatiinkin vakiinnutettua "toinen joulu". Tämä perinne jatkuu vahvana edelleen. Aiemmin esimerkiksi Ilkka Remes julkaisi vuosittaisen jännityskirjansa joulumarkkinoille, mutta en pidä mahdottomana, että hän olisi vaistonnut isänpäivän alla nousevan ostovimman, sillä julkaisuajankohta on siirtynyt varhaisempaan syksyyn. Kaupunkilehti Karjalan Heilin isänpäiväjuttu (Heili 31.10., sivu 9) ottaa juhlan kaupallisuuden annettuna. Toimittaja on kuljeskellut Joensuun keskustan liikkeissä kyselemässä kauppiailta lahjavinkkejä.

En ole niitä, jotka suuresti paheksuisivat juhlien kaupallisuutta. Kyllä sen juhlan "todellisen merkityksen" voi sieltä sielunsa syövereistä kaivaa lehtimainoksista huolimatta. Isänpäivän kohdalla vain on kyse siitä, että muuta todellista merkitystä kuin kaupallisuus ei ole. Ei taida olla mitään vakiintunutta koko kansan tapaa viettää isänpäivää, mutta se partakone, kravatti, sotakirja, dekkari tai Remes on ostettava, jotta perhe-elämä tulee suoritettua. Isänpäivä ei edes ole ylimääräinen vapaapäivä, koska se on aina sunnuntaina.

Ja nyt isänpäivän onttouden osoittamisen vastapainoksi on todettava, että isänpäivä on yleensä mukava päivä. Eikä lahjoissakaan toki mitään pahaa ole, päinvastoin. Sain kerran puolisoltani lahjaksi upean kantoliinan ja muistaakseni juuri isänpäivälahjaksi. Lisäksi sain kerran pojaltani hänen itse valmistamiaan suolakurkkuja. Ja ovathan ne pojilta saadut lahjat ja kortit aina koskettavia.

Isänpäivänä saatamme esimerkiksi mennä ulos syömään lasten ja isovanhempien kanssa tai kiertää viikonlopun aikana mummolat. Huono syy ei estä juhlimasta hyvin, eikä keinotekoisuus estä rakentamasta omia perinteitä. Me menemme isänpäivälounaalle Hilun paikkaan jo toisena isänpäivänä peräkkäin.

Pasi Huttunen

maanantai 2. marraskuuta 2015

Onko tässä unelmaduunisi?

Etsitään miestä tai naista työhön, joka vaatii muun muassa pitkäjänteisyyttä, sitoutumista, epäitsekkyyttä, oikeudenmukaisuutta, kykyä sietää ristiriitoja ja epämukavuusalueelle joutumista, sosiaalisia taitoja, tunteidenhallintaa ja lukemattomien arjen taitojen hallintaa.

Työajat ovat ympäripyöreät ja palkka kehno, mutta sitä kompensoivat a) vakaumus siitä, että työ on merkityksellistä, vaikka siitä ei makseta ja vaikka työntekijästä ei välttämättä kovin usein siltä tunnu, b) mahdollisuus kehittää itseään itsetuntemuksessa ja muissa taidoissa suorastaan piinallisen usein, sekä c) mahdollisuus päästä tästä työstä suojapaikkaan esimerkiksi toisiin töihin.

Tehtävään ei vaadita minkäänlaista koulutusta, muodollista pätevyyttä tai edes täysi-ikäisyyttä.

Työnkuva voidaan jakaa viiteen osioon, jotka jakautuvat edelleen yhteensä 39 alaosioon:

Opettaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa opettaa 1) sosiaalisia sekä 2) arkielämän taitoja, 3) mitä ovat oikea ja väärä sekä 4) kauneus, 5) millaisia ovat arvot, 6) perinteet ja 7) hyvät tavat.

Rakkauden antaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) rakastaa itseä, 2) huomata hyvä, 3) antaa hellyyttä sekä 4) olla lohduttaja, 5) myötäeläjä, 6) suojelija ja 7) hyväksyjä.

Huoltaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) ruokkia, 2) vaatettaa, 3) ulkoiluttaa ja 4) turvata lepo, 5) opettaa rahankäyttö, 6) huolehtia puhtaudesta ja 7) ympäristöstä, 8) hoitaa sairauksia ja 9) antaa virikkeitä.

Rajojen asettaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) huolehtia fyysisten rajojen koskemattomuudesta, 2) luoda turvallisuutta, 3) valvoa ja 4) noudattaa sääntöjä ja sopimuksia, 5) sanoa ”ei” ja 6) huolehtia vuorokausirytmistä.

Ihmissuhdeosaaja -osiossa Sinulta edellytetään taitoa 1) keskustella, 2) kuunnella, 3) auttaa ristiriidoissa, 4) kannustaa, 5) hyväksyä tunteet, 6) pyytää ja 7) antaa anteeksi, 8) tukea itsenäisyyttä, 9) toteuttaa tasapuolisuutta ja 10) vaalia ihmissuhteita.

Olisiko tämä juuri Sinun unelmatyösi?
Mahdoton tehtävä, jos tavoittelee täydellisyyttä. Mutta onneksi riittää, että on ihan tavallinen. "Seiska on ihan hyvä numero", toisi isäni aina, kun stressasin tulevia kokeita. Toinen hänen suosikkinsa oli: "Älkää jätkät kiristäkö!"

Mutta mainio vanhemmuuden jäsentämisen työkalu tuo roolikartta on. Minulle roolit huoltaja, elämän opettaja ja rajojen asettaja istuvat ehkä luontevimmin, mutta vähitellen alan päästä jyvälle myös rooleista rakkauden antaja ja ihmissuhdeosaaja. Olipa vanhemmuus työtä tai ei - ainakin se on erittäin kiinnostavaa!

Topi Linjama