Käytöskoulu: Miksi helvetissä ei saisi kiroilla?

Kiroilun sanotaan olevan rumaa ja kiellettyä, mutta paskat! Aloitan tällä postauksella kevään mittaan epäsäännöllisesti etenevän postausten sarjan nimeltä Käytöskoulu. Muita aiheita tulevat olemaan ainakin pöytätavat ja pukeutuminen. Kenties keksin muutakin. Käytöskoulu pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Näin vuoden alussa on tapana tehdä elämäntaparemontteja, kääntää uusia lehtiä ja lupailla kaikenlaista ja olen yllättävän usein kuullut lupausten joukossa senkin, että "aion kiroilla vähemmän". Vaikka tekisin uudenvuoden lupauksia, niin tuo ei olisi yksi niistä.

Kiroiluun suhtautuminen on vanhempana vähän vaikeaa. En paheksu kovaakaan kiroilua ja kyllähän se nyt helvetti vieköön on usein ihan täysin paikallaan jos vaikka vituttaa. Osaan myös arvostaa taidokasta kiroilua. Voimasanailussakin on estetiikkansa.
On silti vaikeampi kysymys, sopiiko kiroilu lapsen suuhun. Kyllä se minunkin korvaani kuulostaa pahalta jos lapsi kiroilee ja lisäksi voi tietenkin syntyä noloja tilanteita jos lapsi kiroilee paikassa johon se ei lainkaan sovi tai sellaisten ihmisten kuullen, joille se on paha asia.
Meillä tilanne on ratkaistu sanomalla lapsille, että kiroilla ei saa - paitsi jos siihen on syytä ja silloinkin on katsottava, missä seurassa on ja missä paikassa on. Kirosanojen lällättely ihan kiroilemisen riemusta tapahtukoon silloin kun edes me vanhemmat emme ole kuulemassa. Se on nimittäin todella rasittavaa kuunneltavaa.

Oma asiansa on sen pohtiminen, että mitkä tilanteet ja mitkä paikat ovat sopivia voimasanoille. Jos satuttaa polvensa iskemällä juuri sen kipeimmän kohdan pöydänkulmaan on täysin ymmärrettävää, jos siinä sen saatanan laukaisee. Joskus vaikeassa tilanteessa tunnekuohu voi olla liikaa ja jotain on tehtävä. Kovaan ääneen todettu "voi perkele!" on sieltä harmittomimmasta päästä mietittäessä kiivastuksissa tehtävien asioiden kirjoa.
Nämä ohjeet eivät tietenkään koske tilannetta, jossa ollaan koulussa oppitunnilla tai esimerkiksi kirkossa tai vaikkapa sukujuhlissa. Sekin on tehty selväksi, että esimerkiksi mummolassa on sitten mummolan säännöt. Tässä mielessä ammennamme enemmän katolisesta kuin protestanttisesta kulttuuriperinteestä, mutta minä olinkin nuorena Etelä-Amerikassa vuoden.

Kukaan ei koskaan selittänyt minulle uskottavasti, miksi tietyt sanat olisivat niin vaarallisia, että niitä ei kukaan missään tilanteessa saa lausua. Pappi joskus selitti lapsena ollessani vakavissaan ja huolestunut ryppy otsallaan, että kiroilemalla kutsutaan pahoja henkiä. Jos uskoisin näin todella käyvän, miettisin asiaa ehkä vähän eri tavalla. Kiroileminen olisi silloin ainakin paljon harkitumpaa puuhaa. Mutta en usko, että kutsun pahoja henkiä sanomalla vittu sen enempää kuin uskon, että Sanni pilaa lapset ja nuoret sanomalla sen kohutussa kappaleessaan Että mitähän vittua.
Yhteiskuntatieteellisempi näkemys on, että kirosanan voima on normin rikkomisessa. Kun tullaan tilanteeseen, jossa on kiroiltava, ollaan jonkinlaisessa erikoistilanteessa. Tavallinen tilanne ei sitä vaadi. Ja olen sitäkin mieltä, että normien rikkominen on usein suotavaa ja tarpeellista.

On siis vaikea perustella lapselleen, että ei saa kiroilla. Sen voi kuitenkin yrittää opettaa, että kiroilu, kuten muukin ihmisten kanssa toimiminen vaatii sosiaalista taitoa. Väärässä paikassa ja väärällä hetkellä kiroilu ei kannata, mutta totta helvetissä se helpottaa oikeanlaisessa tilanteessa. Perkele.

Hyvää alkanutta vuotta! Saakeli!

Pasi Huttunen, @paspah

Saako alakoulu olettaa, että jokaisella oppilaalla on puhelin?

Nyt sitä näyttää tulleen yleinen normi, että kaikilla lapsilla, ainakin koululaisilla on oltava kännykät. Se on syvältä. Emme kunnolla edes tajua, että lapselle tulee siinä potentiaalisesti aivan liikaa vastuuta kannettavaksi.

Lapseni oli kaverin synttäreillä ja synttärit olivat järven rannalla. En siis ollut erityisen yllättynyt siitä, että puhelin oli molskahtanut järveen. Periaatteessa laite kestää vettä jonkin verran, mutta laitteen periaatteessa iskunkestävä näyttö oli jonkin kolauksen seurauksena säröillä, joten se kastui korjauskelvottomaan kuntoon. Ei minulla toki sinänsä ollut mitään illuusioita puhelimen iskunkestävyydestäkään lapsen käsittelyssä, että ei siinä mitään. Uusi puhelin hankintaan.

Nyt puhelinhankinnan kanssa vain tuli yllättäen jumalaton kiire. Lapsi oli menossa koulun kanssa tiedemessuille ja kävi ilmi, että siellä kaikilla lapsilla piti olla puhelin, että opettaja tarvittaessa löytäisi kaikki isosta hallista. Kaikilla siis pitää koulusta annetun ohjeistuksen vuoksi olla puhelin. Kaikilla ala-asteen alkupäässä olevilla elämän alkeita opettelevilla tunareilla (rakkailla, mutta kyllä: tunareilla) pitää olla katoamiselle ja hajoamiselle altis tekninen laite, jolla voi potentiaalisesti saada aikaan yhtä sun toista. Kyse ei käsittääkseni ole mistään virallisesta säännöstä. Käytännössä tilanne oli mennyt ilmeisesti niin, että opettaja oli ohjeistanut lapsia ottamaan puhelimet mukaan sen kummemmin asiaa miettimättä, koska kaikilla taitaa sellaiset olla. Meidän pojallamme sitten iski hätä kun puhelin oli hajalla eikä uutta vielä hankittu. Asia olisi hoitunut varmasti niinkin, että olisin soittanut opettajalle ja olisimme sopineet, kuinka asia hoidetaan kun pojalla ei ole sitä puhelinta. Oletus kuitenkin jo on, että kaikilla on puhelin ja koulussa toimitaan sen mukaan.

Ja kun puhelin ei ole enää aikoihin ollut puhelin vaan tutkimustenkin mukaan identiteetinrakennusväline, ei mikä tahansa puhelin tietenkään kelpaa.
Lastenkulttuuri rakentuu jo toki aika paljon älylaitteilla pelailun ja leikkimisen varaan, joten käytännössä useimmilla toki on sellainen. Siitä huolimatta on jotenkin vähän järkyttävää jos koulunkäyminen edellyttää sitä, että on puhelin.

Sinänsä en millään tavalla vastusta sitä, että lapset opettelevat käyttämään laitteita ja nettiä. Vastikaan julkaistun amerikkalaistutkimuksenkin mukaan teini-ikäisille on ihan hyväksi jos he kohtaavat hankalia tilanteita netissä, sillä Siperia opettaa. Vapaa käännös:

"Huomasimme, että teinit voivat hyötyä matalamman riskin tilanteista internetissä, joiden avulla he voivat oppia sosiaalisia taitoja kuten rajojen asettamista, konfliktien selvittämistä ja empatiaa."

Rajansa tietysti kaikella, mutta jonkin verran on annettava oppia ihan kantapään kautta. Jo ennen teini-ikää voi ryhtyä opettelemaan näitä asioita, kunhan ympäristö on turvallinen, eikä lapsi jää yksin. On silti eri asia kannustaa opettelemaan kuin edellyttää, että jokaisella lapsella on puhelin. Lapset kehittyvät hyvin eri tahtia, mutta laite edellyttää kaikilta samoja taitoja. Kuulostaa vähän tuhoisalta. Ja sitten on tietysti myös kysymys rahasta. Joillekin sen puhelimen hinta ei tunnu missään, joillekin toisille se tuntuu taloudellisesti tuhoisalta. Etenkin kun tietää, että seiska- tai kasiveen käytössä se laite ei välttämättä ole erityisen pitkäikäinen.

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Kohti olohuoneen sohvaa

Vihasin aina lapsena navettatöitä. En ole käytännön mies ylipäätään. Toisaalta, kun navettaan asti raahauduin, vastassa oli yleensä töiden ohessa leppoisat jutut isän kanssa. Siitä minä pidin, sillä jo silloin olin enemmän juttumies kuin työmies. Jälkikäteen olen miettinyt, että meillä, pohjalaisessa maatalossa, sekä paiskittiin töitä että keskusteltiin kaikesta, molempia enemmän kuin muilla. Edellinen otti päähän, jälkimmäistä rakastin.

Kun vilkaisen perhehistoriaani taaksepäin, näen paitsi kolme miestä, myös kolme tapaa keskustella.

Kun isoisäni, Karjalan evakko ja sotien veteraani, alkoi viljellä kotitilaamme, ei aikaa jäänyt juttelulle. Työ oli elämä ja elämä oli työ. Jos joskus tuntui vähän pahalta, lyötiin karvalakkia syvemmälle ja paineltiin rankametsään. Ihana ihminen pappani oli, mutta kukaan ei tainnut koskaan kertoa hänelle tai ikätovereilleen, että tunteista jutteleminen on ihan ok.

Isäni ammensi tästä mentaliteetista, mutta kasvoi keskelle uudenlaista yhteiskuntaa. Modernisoituvassa Suomessa isältä alettiin vaatia muutakin kuin perheen elättämistä. Tästä vaatimuksesta isä otti mielellään kopin. Lapsena en tajunnut, että ne juttelut navettatöiden lomassa olivat oikeastaan silta uuden ja vanhan välillä: uutta oli se asioista jutustelu, mutta se toteutettiin keskellä vanhaa, työntäyteistä elämänihannetta.

Millaista mahtaa olla neljännen sukupolven isyys?

Kolmas mies olen minä itse. Siinä missä isoisäni teki lähinnä töitä, isäni teki töitä ja jutteli, minä lähinnä vain juttelen. Työtä teen minäkin, omanlaistani, mutta se määrittää isänä olemistani ihan toisella tavalla. Sukuni miespolvien kavalkadissa on päädytty pellonraivauksesta olohuoneen sohvalle, jossa töiden jälkeen vaihdetaan ajatuksia kasvavien lasten ja omanlaistaan vanhemmuutta hahmottavien aikuisten välillä.

Isyys on muuttuva ja aina uudelleen rakentuva haaste. Suvussa ja perheessä voi elää useamman sukupolven isyysihanteet rinnakkain. Niiden ääneen pohtiminen on hyödyllistä ja usein perheyhteyttä rakentavaa. Mikään isäsukupolvi ei ole toistaan parempi tai huonompi, ihanteet ja olosuhteet vain sattuvat muuttumaan.

Tämän hetken isäihanteeseen kuuluu itsestään selvänä lasten elämässä läsnä oleminen ja jonkinlainen tunteista puhuminen. Mutta mitkä erityispiirteet sitten tekevät nykyisessä ihanteessa isästä isän, onkin haastava kysymys. Osaatko vastata?

Heikki Nenonen
Kirjoittaja on juttelun ammattilainen ja neljän lapsen isä

"Isi, toin siulle Sandelsia!"

Ylistäminen, jota isänä kohtaa voi ahdistaa. Sitä hymistelee kohteliaasti mukana, että kyllä joo, olen tälleen ihan ilman äitiä lapsen kanssa ulkona, että se on kyllä todella ihmeellistä. Tai kyllä, toin lapsen neuvolaan/lääkäriin/hammaslääkäriin. Tai tulin vanhempainiltaan tai päiväkodin varhaiskasvatuskeskusteluun. Kyllä, on uskomaton suoritus pukea lapsi, pakata se pyörän peräkärryyn ja ajaa jonnekin. On mieletön urotyö keskustella lapsen asioista varmistamatta äidiltä, että mites se nyt menikään. Olen supersankari!

Sitä paitsi: silloin kun aiheutin suurta äimistystä ja ylistyslauluja ollessani kaupungilla kahden lapsen kanssa toinen kantorepussa selässä ja toinen rattaissa, saatoin hyvin olla menossa ostamaan esimerkiksi kaljaa illaksi. Eikä edes mitään trendikästä erikoisolutta vaan kaupasta riippuen joko Sandelsia tai Pirkka-olutta. Ja ne lapset olivat mukana kun keräsin kaljat hyllystä. Oli jopa tilanteita, jolloin lapsi toi oluen ostoskärryyn suurella tohinalla, ylpeänä siitä, että tiesi mitä merkkiä isä haluaa. Ympärillä ihmiset kohahtivat tai yrittivät kovasti olla kohahtamatta. Joku naurahti, toinen näytti hymyn takana hiukan huolestuneelta, kolmas yritti kovasti olla kiinnittämättä huomiota kohtaukseen. Itse yritin hienoisesta vaivaantuneisuudesta huolimatta olla särkemättä lapsen iloa ja ylpeyttä onnistumisesta. En tiedä oliko tämä nyt sitä ylistysliturgian arvoista isän ja lapsen läheisyyttä? Minulle se ei ollut ylpeyden aihe, mutta ei myöskään kauhistus.

Tämä kuva ei kaikesta huolimatta vieläkään vastaa lasteni arkista todellisuutta. Kuvan lähde: Uljas 5/2010

Koska lapsi on herkkä olento, hän kyllä aistii ihmisten eleistä ja olemuksista, että tähän kaljajuttuun kätkeytyy jotain erikoista. Etenkin kun monelle äidille tilanne olisi mahdottomuus. Monelle äidille on vaikeaa ostaa olutta, vaikka lapset eivät olisi edes mukana. Se äitiys kulkee mukana, näkivät muut sitä tai eivät. Kunnollinen äiti ei juo kaljaa.

Oli vaikea ymmärtää, miksi ylistäminen ahdisti. Sitten tajusi, että ei minua ylistetty, Ylistettiin Uutta Isää, joka on edelleen vähän outo, jopa pelottava ilmestys. Ylistämällä määriteltiin. Taottiin se normi kunnolla sisään, että tämä on ylimääräistä, eikä oikeastaan kuulu isän hommiin. Että nyt on näitä Uusia Isiä, jotka tuosta vaan kykenevät uskomattomiin isyyssuorituksiin, mutta varmasti ovat hyvin poikkeuksellisia. Tavalliset isät kun eivät sellaiseen pysty. Oikeastihan mitään selkeää eroa uusiin isiin ja tavallisiin isiin tuskin on. On valtava kirjo tapoja olla lapsellinen mies.

Isyyteen tulee kannustaa, ja se näyttää olevan hienovaraista ja tarkkaa puuhaa. Meidän ilmeisesti pelätään karkaavan vuorille jos joku uskaltautuisi ehdottamaan, että on vanhempien vastuut. Ei isien vastuita ja äitien vastuita, vaan vanhempien vastuut. Tämä meneillään oleva isyyden hitaasti, mutta tasaisen varmasti etenevä muutos kohti osallistuvampaa ja hoivaavampaa isyyttä saa ihmiset, etenkin vanhemmat ikäluokat hiukan levottomiksi. Muutokset perheiden arjen asetelmissa tuntuvat järisyttävyydessään mannerlaattojen liikkeeltä.

Minä joka tapauksessa join illalla oluen, enkä usko tuhonneeni lasteni tulevaisuutta. Ehkä äitienkin pitäisi saada ostaa se olut ihan tuosta vain. Ja juoda se. Isä voi katsoa lapsia.

Pasi Huttunen