Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh...” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen

Antti Kanto

Koulukiusaamisen äärimmäiset seuraukset

Opettajaystäväni vinkistä katsoin Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo, joka on nähtävissä Areenassa vielä kolmisen viikkoa.

Dokumentin idea on lyhyesti sanottuna se, että sellaisen ihmisen mielessä, joka kohtaa lapsuudessa vaikean trauman ja jota kiusataan koulussa, saattaa kehittyä kylmä, tunteeton viha muita ihmisiä kohtaan. Tämä viha voi saada ilmenemismuotonsa esimerkiksi kouluampumisina. Tällaista valkoista raivoa ei helposti tunnisteta, koska sen vallassa oleva ihminen ei ole silmitön raivopää, kuten mustan raivon vallassa oleva, vaan rauhallinen, hiljainen ja analyyttinen.

Ystävä sanoi näyttäneensä dokumentin omille ryhmilleen lukiossa. Opiskelijat olivat sitä mieltä, että filmi pitäisi olla pakollinen yläkoulussa ja lukiossa.

Kiusaaminen antoi yläastevuosilleni värin. Kiusaaminen oli sanallista ja sen verran hienovaraista, etten usko kovin monen opettajan sitä huomanneen. Lintsasin aika reippaasti, toivoin kuolemaa, rakensin ympärilleni ylimielisyyden muurin ja vetäydyin omiin oloihini. Kokemusteni perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että yläaste oli hyvinvointiyhteiskunnan lapsista se, joka oli kärsinyt raskausaikana pahiten hapenpuutteesta.

Koskaan en oppinut ymmärtämään yläasteen ideaa. Kuvassa Alajärven yläkoulu, terkkuja tutuille!

Yläasteen jälkeen pidin välivuoden, jonka jälkeen menin lukioon. Kesti pitkään, ennen kuin uskaltauduin juttuun luokkatoverieni kanssa ja ymmärsin, etteivät he halua minulle pahaa.

Palaan omaan kouluaikaani esimerkiksi silloin, kun kuulen, että joku lapsistani on joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi. Vertaan heitä ja minua: He puhuvat avoimemmin, minä vaikenin. Heiltä kysytään koulun puolesta säännöllisesti kiusaamisesta, kouluhyvinvoinnista ja ilmapiiristä, minulta ei kysytty. Heidän kiusaamiseen puututaan hyvin nopeasti - ja ehkä minunkin tapaukseen olisi puututtu, jos olisin avannut opettajalle tuntojani, en tiedä.

Vaikka koulussa on moni asia paremmin nyt kuin 90-luvun alussa, omassa ja lasteni lapsuudessa on muitakin eroja. Halosen dokumentin päähenkilö pitää erityisen vaarallisena lapsuuden traumakokemuksen ja koulukiusaamisen yhdistelmää. Äiti menehtyi pitkälliseen sairauteen, kun olin yksitoista. Tuskin on sattumaa, että vaikeat kokemukset koulussa osuvat tuota tapahtumaa seuranneisiin vuosiin.

Jälkeenpäin katsottuna 12-17-vuotiasta minua vaivasi ehkä masennus. Lapsenelämäni suurin ongelma näyttää olleen se, että siitä puuttui aikuinen, jonka kanssa olisin voinut jakaa elämän iloja ja suruja, ja joka olisi osannut kuunnella, myötäelää, suhteuttaa ja rohkaista.

Tai ehkä sittenkin oli yksi ihminen: muistan siskon poikaystävän kanssa käydyt tärkeät keskustelut myöhäisillan tunteina. Hän tunnisti ilmiön ilman pitkiä selittelyitä - liekö itse kokenut samaa - ja auttoi saamaan asiaan hieman etäisyyttä ja suhtautumaan luokkatovereihin ja kouluun. Hänenkaltaisensa saattavat tietämättään pelastaa ihmishenkiä.

Topi Linjama

Koulunaloitustunnelmia.

Meillä alkoi kolmannen lapsen koulutaival. Ei liikutuksen kyyneleitä. Pelkkää riemua. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Saako alakoulu olettaa, että jokaisella oppilaalla on puhelin?

Nyt sitä näyttää tulleen yleinen normi, että kaikilla lapsilla, ainakin koululaisilla on oltava kännykät. Se on syvältä. Emme kunnolla edes tajua, että lapselle tulee siinä potentiaalisesti aivan liikaa vastuuta kannettavaksi.

Lapseni oli kaverin synttäreillä ja synttärit olivat järven rannalla. En siis ollut erityisen yllättynyt siitä, että puhelin oli molskahtanut järveen. Periaatteessa laite kestää vettä jonkin verran, mutta laitteen periaatteessa iskunkestävä näyttö oli jonkin kolauksen seurauksena säröillä, joten se kastui korjauskelvottomaan kuntoon. Ei minulla toki sinänsä ollut mitään illuusioita puhelimen iskunkestävyydestäkään lapsen käsittelyssä, että ei siinä mitään. Uusi puhelin hankintaan.

Nyt puhelinhankinnan kanssa vain tuli yllättäen jumalaton kiire. Lapsi oli menossa koulun kanssa tiedemessuille ja kävi ilmi, että siellä kaikilla lapsilla piti olla puhelin, että opettaja tarvittaessa löytäisi kaikki isosta hallista. Kaikilla siis pitää koulusta annetun ohjeistuksen vuoksi olla puhelin. Kaikilla ala-asteen alkupäässä olevilla elämän alkeita opettelevilla tunareilla (rakkailla, mutta kyllä: tunareilla) pitää olla katoamiselle ja hajoamiselle altis tekninen laite, jolla voi potentiaalisesti saada aikaan yhtä sun toista. Kyse ei käsittääkseni ole mistään virallisesta säännöstä. Käytännössä tilanne oli mennyt ilmeisesti niin, että opettaja oli ohjeistanut lapsia ottamaan puhelimet mukaan sen kummemmin asiaa miettimättä, koska kaikilla taitaa sellaiset olla. Meidän pojallamme sitten iski hätä kun puhelin oli hajalla eikä uutta vielä hankittu. Asia olisi hoitunut varmasti niinkin, että olisin soittanut opettajalle ja olisimme sopineet, kuinka asia hoidetaan kun pojalla ei ole sitä puhelinta. Oletus kuitenkin jo on, että kaikilla on puhelin ja koulussa toimitaan sen mukaan.

Ja kun puhelin ei ole enää aikoihin ollut puhelin vaan tutkimustenkin mukaan identiteetinrakennusväline, ei mikä tahansa puhelin tietenkään kelpaa.
Lastenkulttuuri rakentuu jo toki aika paljon älylaitteilla pelailun ja leikkimisen varaan, joten käytännössä useimmilla toki on sellainen. Siitä huolimatta on jotenkin vähän järkyttävää jos koulunkäyminen edellyttää sitä, että on puhelin.

Sinänsä en millään tavalla vastusta sitä, että lapset opettelevat käyttämään laitteita ja nettiä. Vastikaan julkaistun amerikkalaistutkimuksenkin mukaan teini-ikäisille on ihan hyväksi jos he kohtaavat hankalia tilanteita netissä, sillä Siperia opettaa. Vapaa käännös:

"Huomasimme, että teinit voivat hyötyä matalamman riskin tilanteista internetissä, joiden avulla he voivat oppia sosiaalisia taitoja kuten rajojen asettamista, konfliktien selvittämistä ja empatiaa."

Rajansa tietysti kaikella, mutta jonkin verran on annettava oppia ihan kantapään kautta. Jo ennen teini-ikää voi ryhtyä opettelemaan näitä asioita, kunhan ympäristö on turvallinen, eikä lapsi jää yksin. On silti eri asia kannustaa opettelemaan kuin edellyttää, että jokaisella lapsella on puhelin. Lapset kehittyvät hyvin eri tahtia, mutta laite edellyttää kaikilta samoja taitoja. Kuulostaa vähän tuhoisalta. Ja sitten on tietysti myös kysymys rahasta. Joillekin sen puhelimen hinta ei tunnu missään, joillekin toisille se tuntuu taloudellisesti tuhoisalta. Etenkin kun tietää, että seiska- tai kasiveen käytössä se laite ei välttämättä ole erityisen pitkäikäinen.

Pasi Huttunen

Lapseni käyttää lapsilta kiellettyä sovellusta puhelimellaan

Koulun vanhempainillassa oli hiljattain nuorisotyöntekijä kertomassa sosiaalisesta mediasta. Pääasiallinen viesti oli, että sosiaalinen media on lapselle ja nuorelle äärimmäisen vaarallinen paikka. Esityksen pitäjä oli aika taitava retorisesti ja sai yleisön mukaansa. Tuli mieleen hiukan vähemmän hupsu versio niistä takavuosien huumevalistuspätkistä, joissa selitettiin kuinka "nuoresta tulee psykoottinen ja hän murhaa perheensä jos kokeilee marihuanaa!".

Ei sinänsä, onhan sosiaalisessa mediassa uhkia ja riskejä. Toivoisin silti jotenkin kokonaisvaltaisempaa esittelyä. Toivoisin jopa sitä, että lapsia enemmänkin opetettaisiin turvallisempaan käyttöön. Ikärajasuositukset ovat paikallaan sinänsä hyvästä syystä, mutta niin ovat elokuvienkin. Ja kuka ei lapsena katsonut ikäisiltään kiellettyjä leffoja koskaan? Silti meiltä ei kielletty elokuvia kokonaan. Tässäkin someasiassa tulee mieleen, että liekö paras hyvän vihollinen? Liian tiukoilla linjoilla rajataan pois paljon järkevää ja hyödyllistä.

Amerikkalainen tutkija Danah Boyd* toteaa kirjassaan It's Complicated, että sosiaalinen media todellakin on nimensä mukaisesti hyvin sosiaalinen paikka, ja että nuoret käyttävät sitä siksi. Lapset ja nuoret ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan, koska fyysisessä todellisuudessa liikkuminen ja yhdessäoleminen on yhä rajoitetumpaa. Yhteisömedia on kontrollista vapaa yhteisöllisyyden alue kun lapsijoukko ei enää voi kirmailla ympäri mantuja vapaasti niin kuin ennen. Minun liikkumiseni lapsena oli huomattavasti vapaampaa kuin omilla lapsillani, mutta tilanne on toki Suomessa ihan hyvä verrattuna esimerkiksi Boydin kuvauksiin amerikkalaisten lasten arjesta, jossa edes kotikadulle ei välttämättä pääse leikkimään ilman tiukkaa valvontaa - ei edes teini-iässä lapsuudesta puhumattakaan. Boydin kirjan luettuani ilahduttaa aina vähän kun näen kaupungilla varhaisnuoria hengailemassa vailla kontrollia.

Sosiaalisen median käytön rajoittaminen rajoittaa median käytön lisäksi myös sitä sosiaalisuutta. Sillä sosiaalisuuttahan siellä mediassakin todellakin opetellaan. Se sosiaalisuus ei sinänsä juuri eroa muusta sosiaalisuudesta, mutta tiettyjä asioita on opeteltava. Viesti ei tekstinä (edes hymiöiden kera) välity yhtä tehokkaasti ja ymmärrettävästi, koska ruumiinkieli puuttuu. Lisäksi viestin kopioiminen ja kaappaaminen tarkoituksiin, joihin sitä ei tarkoitettu, on paljon vaivattomampaa, eikä tunnu yhtä rikolliselta kuin kasvokkain kohdatessa. Sosiaalisessa mediassa ei näe toisen tuskaa vaikka tätä loukkaisi. Minusta nämä ovat asioita, jotka kenties olisi hyvä oppia ennen kuin on 16-vuotias. Miksikö 16-vuotias? Se on Whatsappin suositusikäraja ja sitä nuorisotyöntekijä käytti varoittavana esimerkkinä. Minusta sekin on aika huolestuttava ajatus, että joka vuosi sosiaaliseen mediaan ryntäisi ikäluokallinen täysin someummikkoja murrosikäisiä.

On jo muodostunut Suomessakin sosiaaliseksi normiksi, että koululaisilla on älypuhelimet. Se ei välttämättä ole hyvä asia, mutta tosiasia se on. Onneksi älypuhelimettomuus ei vielä tietääkseni ole kovin paha normirikkomus, mutta käytännössä useimmilla kuitenkin on se puhelin. Se tarkoittaa, että niillä pääsee nettiin. Se taas tarkoittaa, että jossain vaiheessa lapsi voi hyvin näppäillä puhelimen selaimeen vaikkapa nettiosoitteen http://www.ylilauta.org/b/ tai päätyä vaikkapa Mv-lehden sivuille. Netistä löytyy kaikkea oikeasti arveluttavaa. Nettiosoitteita voi puhelimen selaimesta blokata tai estää koko laitetta pääsemästä nettiin. Silloin ongelmana on toki se, että älypuhelin ilman nettiyhteyttä on lähinnä tavallista huonompi, mutta huomattavan kallis väline soitteluun. Peruskännykän saa parilla kympillä ja se on puhelimena usein laadukkaampi.

Eri puolet asiasta on hyvä tietää, enkä ole tässä sanomassa, miten pitää tehdä. Mutta en myöskään kiellä kohta kahdeksanvuotiastani käyttämästä Whatsappia. Tuo estämisten ja rajoittamisten tie on niin vaikea kulkea loppuun saakka, että en millään jaksa, enkä halua. On helpompaa jutella lapsen kanssa netin ja sosiaalisen median hyvistä ja huonoista puolista, ja kehottaa kertomaan ja juttelemaan jos törmää siellä johonkin hämmentävään, ahdistavaan tai pelottavaan. Siellä Whatsappissa ei vielä tässä vaiheessa tapahdu asioita vanhempien tietämättä. Onkin aivan valloittavaa seurata, kuinka rikkaaseen viestintään lapsi pystyy esimerkiksi mummonsa, serkkunsa ja joidenkin samaa sovellusta käyttävien kavereidensa kanssa.

Pasi Huttunen

*On tärkeää huomata, että siteeraamani tutkija Danah Boyd on Microsoftin rahoittama. Rahoittajalla lienee tässä selkeä intressi. Tutkimus oli mielestäni laadukas ja kirja kiinnostavaa luettavaa, mutta tietyllä terveellä järjellä sitä kannattaa lukea.