Luonto ja mielenrauha

Suomi 100 vuotta hengessä ajattelin kerätä heinäkuulta vaaramaisemaa esittelevää kuva-aineistoa. Samalla tavoite on tutustuttaa lapset luontoon, minkä rauhasta nämä pienet seikkailijat nauttivat suunnattomasti. Tällä kertaa pääosassa on kansallismaisemista tuttu Koli ja tarkemmin Ukko-Koli.

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

Sellainen isä en ainakaan halua olla

"Oon valitettavasti aika paljon miettinut isyyttä sen kautta millanen isä en halua olla. Minulla on ollut hyvin jännitteinen isäsuhde. Usein mietin, että en halua olla jyräävä tai latistava tai piikittävä. En halua olla pelottava kun omaa lapsuutta on värittänyt pelko. Minua ja sisaruksiani on hallittu pelolla ja henkistä väkivaltaa on ollut. Tuommoista en ainakaan halua jatkaa."

Eräs haastattelemani uusperheen isä kiteytti hyvin tyypillisen suomalaisen tarinan isyydestä. Tarina on niin tyypillinen, että ymmärrämme sen hyvin.

"Isä ei sitä pahuuttaan ole tehnyt. Se on tietyn ajan lapsi. Pappa oli umpitraumatisoitunut sodasta, teki töitä kuin eläin ja ryyppäsi kuin eläin. Pahoinpiteli välillä vaimoaan. Se oli aika yleistä silloin. Se näkyy tavassa, jolla isä kasvatti meitä. Isä yritti päästä tästä perinnöstä eroon, mutta ei aivan onnistunut."

Kenties yleisin tapa määrittää omaa isyyttään on pohtia sitä sen kautta, millainen isä ei ainakaan halua olla ja erittäin usein ne esimerkit siitä, millainen ei halua olla löytyvät omasta isästä.

Sodan rikkomat isät eivät osanneet olla lapsilleen kovinkaan usein hoivaavia, rakastavia isiä ja tämä näkyy heidän isiksi tulleissa pojissaan kamppailuna tätä sodan runteleman isyyden perintöä vastaan. Me, heidän isiksi tulleet poikansa jatkamme kamppailua jossakin määrin heidän kamppailunsa satuttamina. Kukaan ei tässä sukupolvien ketjussa ole ollut paha tai ilkeä, mutta ei myöskään pelkkä olosuhteiden uhri.

Isyyttä on aina voinut päättää toteuttaa toisin ja aina joku on niin päättänyt tehdä. Sillä tavoin, normirikkomusten kautta isyys on muokkautunut sellaiseksi kuin nykyään yleensä on.

Haastattelemani isä tehnyt määrätietoisesti paljon työtä ollakseen läsnäoleva ja hoivaava isä lapsilleen, joita hänellä on kahden naisen kanssa. Hän on niitä, jotka rakentavat ydinperheen jälkeisen isyyden muotoa ja näköä. Mukana kulkee historian painolasti, joka on välillä avuksi ja välillä haitaksi.

Välillä hän saa itsensä kiinni lapsen jyräämisestä tai piikittelystä, mutta se ei määritä hänen isyyttään. Hän on itse määrittänyt sen toisenlaiseksi. Samalla hän on saanut ammennettua suomalaisena miehenä olemisen perinteestä ja kulttuurisesta käytännöstä määrätietoisuutta ja voimaa puskea tiensä vanhemmuuden esteiden läpi - isillä niitä edelleen riittää esimerkiksi erotilanteissa.

Kulttuuri ja yhteiskunta eivät muutu itsestään. Niitä muutetaan.

Pasi Huttunen, @paspah

Blogitekstissä esiintyvä isä on haastateltu tekeillä olevaa isäkirjaa varten. Siitä lisää myöhemmin.

Arkipäivän vapaapäivä

Töistä vapaata keskellä viikkoa. Seinällä kello tikittää rauhallista rytmiä arkeen. Lapsen kanssa kahden. Saadaan tehdä mitä vain. Näistä ajatuksen aihiosta on nykyisin arkivapaat tehty. Vuorotyön onni on epäsäännölliset vapaapäivät.

Tosin töistä vapaalla pitää yrittää vähän tehdä kuvahommia.

Liian nuorena isäksi?

Esikoisen synnytysvalmennuksessa hoksasin sen ensimmäisen kerran; minä ja vaimoni olemme nuoria tähän hommaan, takuulla tämän pohjoishelsinkiläisen joukon nuorimpia. Tämä yhtäkkinen hoksaaminen kuulostaa hassulta, mutta sille on syynsä: elin sellaisessa maailmassa ja yhteisössä, jossa parikymppisenä perheellistyminen on normi eikä poikkeus. Piti mennä synnytysvalmennukseen asti, että hoksasi itse olevansa se poikkeus.

Ensi kesänä tuo esikoinen pääsee ripille. Ujo tuntumani on, että rippikoulun vanhempaintapaamisessa fiilis on kuin silloin synnytysvalmennuksessa: miten nää muut on näin vanhoja? Miten me ollaan näin nuoria? Ollaanko me taas vähän eri paria ympäristön kanssa?

Mitä näiden kahden episodin välissä on tapahtunut? Mitä peruutuspeilissä näkyy, kun vilkuilee 15 vuoden matkaa? Esikoisemme on ainakin saanut kolme nuorempaa sisarusta. Kaikki lapset ovat kasvaneet, ajoittain ihan kasvattamalla, toisinaan vapaassa liidossa. Kaikista näyttää tulevan kelpo ihmisiä ja vieläpä tosi mukavia, mikä lähtötilanne huomioiden on aika hyvin. 

Tuore isä 2000-luvun alusta. Rippi- ja vihkitodistus on :)

Suurin kasvaminen on tapahtunut vanhemmissa. Olin monessa mielessä ihan lapsi mennessäni naimisiin ja esikoisen syntyessä. Vahvat ulkoapäin tulevat toimintamallit ohjasivat käyttäytymistäni. Minä en koskaan hoksannut kysyä minulta, haluanko perheellistyä pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen tai haluanko työntää rattaita yliopiston käytävillä ja olla outo lintu. Liekö kysymys ollut edes kiinnostava, sillä opitut toimintamallit ja sosiaalinen paine kyllä ohjasivat minua untuvikkoisäksi varsin määrätietoisella tavalla. 

Nyt jo hymyilyttää myöntää, etten parikymppisenä tajunnut mistään mitään. Lapsen alkuunsaattamista pidemmälle eivät visiot juuri yltäneet. Pohdinnat uudesta vastuusta, isä-identiteetistä tai parisuhteen hoitamisesta ohitettiin parilla hymähdyksellä.

Tuosta on alettu rakentaa nykyistä minua. Lisäännytty tasaisesti, kohdattu ympäröivän maailman uusia odotuksia ja perhe-elämän reunaehtoja. Jossain vaiheessa hoksattu, että tässä olisi tämä parisuhdekin. Kaikkea sitä onkin. Elämä on opettanut, välillä hienovaraisesti silitellen, välillä karhealla hanskalla niistäen

Hyviäkin puolia on! Nuorena perheellistymisessä on se plussa, että kun ei tajua mistään mitään, ei myöskään hoksaa stressata olemattomista asioista. Kolmannen lapsen kohdalla me tajusimme, että jotkut vanhemmat oikeasti hankkii jotain vaivalloisia kasvatusoppaita ja tekee tästä perheellistymisestä tavallaan numeron. Ottavat kaiken tosissaan, puristavat mailaa ja keskustelevat kasvatusmalleista. Pieni, tuleva ihminen saa valtavat mittasuhteet, kun häntä ehditään odottamaan ja suunnittelemaan. Meillä se pikkuinen vain putkahti siihen ja me jatkoimme elämää pääosin normaalisti, vaihtamatta mitään erillistä perhemoodia päälle. Ehkä pääsimme jotenkin vähemmällä, stressittömämmin, mutkattomammin. Edelleen ajattelen, että lapsesta tulee liian usein vanhempien ylimitoitettu projekti ja heidän monenlaisten projektioidensa kohde. Ei hyvä.  

Huonoa on ollut se, etten ole koskaan ehtinyt haluta lapsia. Neljän lapsen isänä tämä kuulostaa koomiselta sanoa, mutta on harvinaisen totta. Minun maailmassani lapset vain tulivat ja niistä kuului iloita ja sillä hyvä. Ei kukaan kysynyt, haluanko minä, kaikkein vähiten sitä kysyin minä itse. Ihaniahan ne lapset olivat ja ovat, jopa se pahin koliikkityttö - jolla nyt on sininen vyö karatessa ja josta isä on tosi ylpeä. Ehkä silti olisin tajunnut arvostaa enemmän saamiani lahjoja, jos olisin ehtinyt haluta sellaisia.

Toinen huono asia on ollut se, etten tiennyt, kuka olin kun päädyin isäksi. Parikymppiset hyvin harvoin tietävät, eihän siinä. Mutta kun lasten syntyminen, opiskelut, työelämään pääseminen ja muutama muuttaminen tapahtuu talon, minäkuvan ja parisuhteen rakentamisen kanssa päällekkäisenä, ruuhkaisena moniajona, on lopputuloksessa riskinsä.

Isäksi tuleminen on ollut minulle hyppy tuntemattomaan: en tiennyt, kuka hyppää ja mihin. Mutta jollain mystisellä tavalla olen tänään nokka pinnalla ja paletti on suunnilleen kasassa. En lopulta osaa sanoa, minkä ikäisenä olisi parasta tulla isäksi, sillä ei sellaista ikää ole.

Silti loppuun kolme yleispätevää neuvoa 15 vuoden isäkokemuksella:

1. Älä ala isäksi, jos et halua
2. Älä ala isäksi, jos et tiedä kuka olet
3. Ala isäksi. Kyllä tämä plussalle jää!

Heikki Nenonen

11 tapaa pilata joulu

Onko joulusiivous tehty? Lahjat hankittu? Kävithän kauneimmissa joululauluissa? Lanttulaatikko? Oikein hyvä! Arvasinhan minä. Sinuun voin aina luottaa!

Adventtisohjoa kyntäessäsi meinasit jo uupua kaamokseen, mutta jouluvalmistelut ja läheisten hyväntuulisuus ovat auttaneet sinua jaksamaan. Vihdoinkin joulu on ovella ja namut riippuvat kuusen oksilla.

Ihmiset usein kyselevät minulta, mikä olisi se oikea resepti onnistuneeseen jouluun. 11 tapaa -sarja jatkuu ja sen kolmannessa osassa annetaan tortuntuoksuisten ajatusten leijailla jouluisiin tunnelmiin.

”Olet sitten marketissa tai reessä, on sulla tärkeät tipsit silmies eessä. Nappaa pipari tai kaksi, näistä tulet viisaammaksi!”

1. Luule, että lapset käyttäytyvät jouluna kiltisti. Tämä on tyypillinen harhaluulo, sillä lapset sekoavat joulusta. Lokakuusta alkaen tottelemattomia lapsia on peloteltu joulun perumisella ja vanhemmat uhkailevat lapsia ikkunoista kurkkivilla tontuilla. Yllättäen tuhma lapsi löytää jouluaattona valtavan kasan hittilahjoja kuusen alta. Vähemmästäkin epäjohdonmukaisuudesta sekoaa pieni piltti! Joulu on vanhemmille pettymysten aikaa!

Kuvan lapsi odottaa joulua

2. Alavudella tai Tervolassa joulukuusen hakeminen metsästä oli perinne, normaalia ja kaiken lisäksi helppoa. Mummolla, enolla tai naapurin serkkupojalla oli oma palsta, josta joulukuusi käytiin valitsemassa jo juhannuksena. Jouluaaton kirpeässä pakkassäässä ravisteltiin kuukkelit ja riekot kuusesta, Husqvarna töihin ja havupuu rekeen. Kuinka ihana perinne! Nykyään, kun kansa asuu kaupungeissa ja erkaantuu luonnosta, joudutaan ostamaan joulukuuset toreilta. Tanskalainen hopeakuusi on täynnä pesiviä loisia, pudottaa neulaset tapanina ja hintakin hipoo sataa euroa. Jos Sievissä asuva appiukko saa tietää, että kuusestasi on maksettu, tulee kaikille paha mieli.

3. Osta lanttulaatikko kaupasta. Päätät, että tänä jouluna et käytä aikaa jouluruokien tekoon, vaan panostat aitoon vuorovaikutukseen. Isot marketit hämäävät väsynyttä jouluihmistä mainostamalla näennäisen ihania jouluruokia, mutta ne kätkevät sisäänsä väriaineita, koodeja, johdannaisia ja lisäaineita. Vatsat sekoavat ja mielet pahoittuvat. Joulusta jää ohut olo ilman isoäidin tekemää lanttulaatikkoa Näkkäläjärven emäntäkoulun reseptillä.

4. Joulusiivous. Kaapit pullistelevat vanhoja vehnäleseitä, mausteita, lääkkeitä, kemikaaleja ja kaljamaltaita. Tyhjennä, luutua ja järjestä. Saunassa riittää työtä. Hammasharjalla laudevälit, vaihda kuusipaneelit ja kiuaskivet. Uusi silikonit saumoihin. Pakasta petivaatteet ja imuroi hilseet. Polta visvainen vieraspatja ja osta tilalle uusi. Kiillota vanhat hopalusikat hammastahnalla. Pura kodinkoneet ja liota osia yön yli bensiinissä. Aja etikkavesi kahvikeittimen läpi. Kuuraa hormit ja pese talon alapohja. 

5. Luovu kaikista perinteistä. Syö jouluaterialla lammasta, katko kynttilät, välttele sukulaisia, unohda kirkot ja polta olkipukit. Jouluperinteistä luopuminen on riski, sillä suku, henget, tontut ja pukki huomaavat sinun nousseen heidän yläpuolelleen ja kiroavat oudon sooloilijan.

6. Tee sopimus kumppanisi, ystäväsi tai työkaverisi kanssa, että ette vaihda tänä jouluna joululahjoja laisinkaan. Joulurauhanjulistuksen kynnyksellä toinen pettää sopimuksen ja tuo vastaleivotun saaristolaisleivän Nauvosta. Vastalahjaan ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Se ei riitä, että joulusi on pilalla. Häpeä kalvaa sinua seuraavaan jouluun asti.

7. Syö, syö ja syö! Tee herkkukippoja, joista voi joulutohinoissa kahmaista hyppysellisen silloin ja kourallisen tällöin. Hyviä ja suunmyötäsiä mixtuuroja ovat: a) manteleit, rusinat ja pähkinät b) halvat suklaakonvehdit c) vihreät kuulat ynnä muut isohkot marmeladimöllykät d) piparilajitelma e) juustotarjotin f) suolakalalautanen ja g) voitaikinatuotteet. Ryystä kinkkulientä!

8. Anna lahjaksi hyväntekeväisyyttä. Hyvä idea ja kaunis ajatus, mutta joulusi hurahtaa kun väännät viisivuotiaalle rautalangasta, miksi hänen toivomansa Ryhmä Haun -vahtitorni vaihdettiin viiteen vuoheen ja kahteen kaivoon ulkomaille.

9. Ota kokonaisvastuu joulusta. Hallinnoi lahjalistaexceliä ja stressaa. Huolehdit, että askartelemasi joulukortit lähetetään ajoissa. Sinä käyt Prismassa ostamassa ison jouluruokaostoksen. Sinä tiedät, milloin pukki tulee ja milloin se lähtee. Sinä päätät, milloin ulkotulet sytytetään ja kerrot niiden paloajan. Kun kaikki on valmista, romahtaa päävastuullinen. Superihmisen ruumis hytkyy hervottomasti, hän konttaa tonttulakki päässä kuusta ympäri, eikä itkulle meinaa tulla loppua. Päävastuullinen väittää, ettei kukaan arvosta hänen työtään. Vuoden kuonat tulevat ulos ja kaikkien joulu on pilalla!

10. Vietä sukujoulu mökillä. Taatta haluaa ylikypsän leivinuunikinkun ja nuori Jasmin vilauttaisi potkalle sähköuunia. Himmelin paikasta tulee kiistaa Liisan ja Japen välillä. Aaton aikataulusta tulee vääntöä. Missä järjestyksessä toteutetaan haudallakäynti, jouluruoka ja lahjojen jako? Kuka menee ensimmäisenä joulusaunaan? Hesalainen vävykokelas lotraa suihkussa varaajan tyhjäksi.

11. Hiljenny ja keskity joulun keskeiseen sanomaan. Rakenna varastoon seimi, käperry oljille sikiöasentoon ja hyräile hymnejä. Havahdut hereille lasten heleään nauruun. Naapurin perhe viettää pehmeissä joululahjayöpuvuissaan täydellistä jouluiltaa. He pelaavat Monopolia. Kirkas ja yksinäinen tähti loistaa kirkkaana varastosi yllä.

Hyvää joulua sinulle!

Antti Kanto

Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh...” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen

Antti Kanto

Kuinka kasvatan passiivis-aggressiivisen lapsen?

Suomen vaalituin kansallisaarre on passiivis-aggressiivinen mielenmaisema ja siihen saumattomasti liittyvä umpimielinen ja köyhä tunneilmaisu. Menee muuten vaalimisessaan heittämällä ohi näistä Unescon maailmanperintökohteista, mitä näitä on, Suomenlinnaa ja Petäjäveden kirkkoa ynnä muuta.

Vaan oletko miettinyt, miten se me sen aina teemme? Kuinka siirrämme tunnepakoisen passiivis-aggressiivisuuden yhä uudelleen lapsillemme? Tässä nykyisille ja tuleville äideille ja isille seitsemän periaatteen lista, jota noudattamalla osallistut kansallisiin talkoisiimme ja siirrät umpimielisen perinnön omillekin piiperoille.

1. Älä hempeile liikaa
Erityisesti isien pitää muistaa olla Miehiä. Lapsen tai puolison halaaminen on ehkä ok, jos Granlund tekee maalin (ei koske alkusarjaa, silloin ministerinyrkki riittää), mutta sen jälkeen se on sitten noloa. Jos halaat ja lässytät liikaa, pojastasi tulee lässy, knapsu, homo, beta-uros, you know. Osoita siis olevasi hempeiden tunteidesi yläpuolella - vaikka oikeasti olisit niiden ulkopuolella.

2. Viha on noloa
Viha pitää piilottaa, sillä onhan se noloa menettää malttinsa. Jos lapsi oppii koskettelemaan vihan tunnettaan, hän pian ilmaisee sen, ja ei aikaakaan kun hän löytää jo muutkin tunteensa. Siinä sitä sitten ollaan.

3. Älä koskaan suutu
Jatkoa kohdalle kaksi. Ole mieluiten mr. Zen. Jos lapsi näkee, että iskä ei koskaan suutu vaikka sitä ärsyttää, hän kyllä oppii, että viha kuuluu padota piiloon. Eli tavallisen piiloleikin sijaan suosittelen lasten kanssa tunnepiiloa!

4. Jos kuitenkin suutut, anna lapsen ymmärtää, että se on hänen syynsä
Näin opitaan, että syyt noloihin tunnereaktioihin ovat aina vanhempien ulkopuolella. Sitä paitsi pieni syyllisyys ja häpeä pitää lapsella aina olla, se pitää tehokkaasti muutkin tunteet piilossa.

5. Hymähtele lapsen tunteille tai ohita ne
Näin lapsi oppii, mikä on tärkeää ja mikä ei. “Mikä toi nyt oli"-hymähdys on toimiva patenttilatistaja niin lapsen kiukkuun kuin innostukseenkin!

6. Tee lapsesta kuuliainen sinun tunteillesi
Tämä on helppoa. Aamuhärdellissä, ruokailussa ja iltaisin voit aina hermostuessasi muistuttaa, kuinka ikävältä sinusta tuntuu tällainen niskoittelu. Älä vaivaudu kysymään, olisiko lapsen ongelmakäytöksen takana joku hänen tunteensa, sillä siitä alkaa loputon suo. Porkkanana voit käyttää “Isille tulee hyvä mieli jos nyt syöt reippaasti" -tyyppisiä kannustimia.

7. Tee rakkaudestasi ehdollista
Ei se rakkaus kuulkaa ilmaista ole. Sen ehtona on hyvä käyttää esim. reipasta nukkumaanmenoa ja kotitöitä. Vanhemmalle lapselle hyvänä rakkauden ehtona on esim. saman maailmankuvan jakaminen. Näin lapsi ei päädy olettamaan, että hän itse olisi sellaisenaan rakas, vaan hän lunastaa rakkautensa vanhemman toiveiden täytteenä.
 

Sopivan tunnepakoisia hetkiä kasvatuksen parissa, isät ja äidit! Kirjoittaja ottaa nyt kielen pois poskesta ja alkaa siivota lasten  jättämiä aamupalasotkuja. Tuntuu ikävältä sellainen!
 

Heikki Nenonen

Vieraskynä: Vanhemmuuden käyttöliittymä

On tiistai-iltapäivä. Olen vihdoin herännyt edellisen viikonlopun vapauteen tuudittamasta joutilaisuudesta ja lapsiperhearki rullaa taas omalla painollaan. Pyyhkäisen leivänmurut keittiönpöydältä happamalta lemuavalla, mutta biologisesti hajoavalla tiskirätillä.

Vaikka olen jo syönyt raejuustokeolla maustetun bataattikeitton ja nauttinut luomumaidolla höystetyn iltapäiväkahvin, työasiat pyörivät ikävästi mielessä. Itseäni älykkäämpi, ahkerampi ja luovempi, mutta myös täysin hallitsematon alitajuntani työstää tuoreen tietoteknisen projektin avoinna olevia seikkoja: millainen käyttölittymä tarvitaan ja ketkä ovatkaan sen käyttäjiä? Mitä toiminnallisuuksia ja sisältöä tarvitaan? Kuinka selvitämme käyttäjien tarpeet?

Kysymykset hankaloittavat jatkuvasti ponnistelujani olla läsnä. Elää hetkessä. Kuunnella vaimon ja lasten kuulumisia töistä, koulusta ja päiväkodista. Aivoni surraavat. Käsi hamuaa jostain puhelimen ja pian sen näytöltä hohkaa kasvoilleni kaiken huomioni varastava, sinisenä hohtava informaatiotulva. Täppään, pyyhkäisen, napautan ja zuumaan näytölleni aina uusia uutisartikkeleita, videoita ja kuvia. Hetken kuluttua vaimo yskäisee merkitsevästi. Havahdun. Anteeksi, mitä sanoitkaan?

Millainen isä haluan olla lapsilleni, millaisia ongelmia ratkon ja kuinka kenties viihdytän heitä? Osaanko mukautua alati vaihtuviin elämänvaiheisiin? Onko oma vanhemmuuden käyttöliittymä kunnossa? Tätäkö on työn ja perheen yhteensovittaminen, naurahdan itsekseni, kun huomaan käyttöliittymäjargonin sekoittuvan arkisiin pohdintoihini. Ajatukseni kiertävät kehää, ne rämpivät sumuisella suolla vailla määränpäätä.

Nyt tarvitaan helpointa tietämääni tietoisen läsnäolon harjoitusta. Kävelen makuuhuoneeseen, avaan Malm-lipaston alimman laatikon ja poimin sieltä akvarellivärit, siveltimet ja nipun 300 grammaista, saksalaista laatupaperia. Levitän taidetarvikkeet keittiön pöydälle. Se on asuntomme ainoa paikka, johon lokakuinen luonnonvalo lankeaa vielä hetken ennen iltatoimia. Tänään laveeraataan - maalataan märälle paperille isolla siveltimellä.

Lapsia ei tarvitse houkutella. He tunnistavat jo tarkoin varjellut akvarellipaperini ja tietävät, että se toimii vesivärien kanssa aivan eri tavalla, kuin Clas Ohlsonilta ostettu kopiopaperi. Levitämme veden papereille pullasudilla ja odotamme hetken sen imeytymistä. Sekoitamme siveltimiimme kirkkaita värejä ja maalamme auringonlaskun maisemaa. Kirkas, sinooperinpunainen väri imeytyy puuvillakuituiseen paperiin ja leviää karkealla pinnalla miellyttävän hitaasti ja määrätietoisesti. Se sulautuu kadmiuminkeltaiseen ja preussinsiniseen vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Värien rajapinnassa näemme ilotulituksen. Tämän ihmeen äärellä olemme hetken läsnä. Kuvan maalauksista ehtii jakaa Instagramiin myöhemmin. Myönnän, käsi kävi jo puhelimella ja alan miettiä pikkunokkelaa saatetekstiä kuvalle.

Puolen tunnin taidetuokio on ohi. Keräämme valmiit työt ikkunalaudalle kuivumaan ja kiinnitämme ne myöhemmin magneetilla jääkapin oveen väliaikaiseksi taidenäyttelyksi. Kadehdin hieman lasten huolettomia, varmoja siveltimenvetoja ja koko paperin täyttävää värien riemukasta leikkiä. Itse taas yritin hieman liikaa.

Illemmalla tajuan jotain. Vanhemmuudessa ja digitaalisten palveluiden kehittämisessä on yllättävän paljon samoja periaatteita:

Toimiva sähköinen palvelu ja vanhemmuus perustuvat kummatkin luottamukseen ja turvallisuuteen. Nämä ovat ainesosia, jotka mahdollistavat sujuvan ja saumattoman vuorovaikutuksen. Läpinäkyvyys ja avoimuus kaikessa toiminnassa on avain ratkaistaessa esiin nousevia ongelmia. Käyttäjien (ja lasten) vaihtuviin tarpeisiin on vastattava mahdollisimman nopeasti. Kaatunut vesilasi on syytä nostaa ylös mahdollisimman nopeasti, jotta juuri syntynyt taideteos ei tuhoutuisi. On hyvä muistaa, että oikeiden asioiden tekeminen on tärkeämpää, kuin asioiden tekeminen oikein. Aina ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Tuotekehityksessä — ja toivottavasti myös vanhemmuudessa — riittää, että tavoitteena on MLP, Minimum Loveable Product.

Välillä siihen voi riittää 35 euroa maksava akvarellipaperilehtiö.

Juhana Hurtig

Juhana Hurtig työskentelee Designerinä ohjelmistotalo Reaktorilla.

Isäksi kasvamassa.

Onko siulla isyyden laskettuaika ensivuoden puolella? Haluaisitko osallistua tähän kuvasarjaan, jossa kuvataan vanhemmuutta ja siihen kasvamista odotusajasta lapsen ensimmäisiin ikävuosiin. Kelpaa kaikki isälliset henkilöt. Ota yhteyttä kotisivuillani olevan kaavakkeen kautta: http://www.apkuva.com/info2016/

Huonolla isällä on hetkensä

Cappuccinosta, yksinäisyydestä ja hitaista pohdinnoista nauttiva, epäkäytännöllinen, hedonismiin taipuvainen sohvallameditoija voi aivan hyvin tulla isäksi, koska isäksi usein tullaan puolihuolimattomasti. Kuten muuten äidiksikin, koska “se nyt vain kuuluu tulla”. Niin kävi minullekin. Jos olisin aikoinani tehnyt psykologisen isä-soveltuvuustestin, olisin saanut hylsyn tai arvosanan välttävä. Onneksi en tehnyt, sillä nyt minulla on neljä loistotyyppiä, joita ilman en paljon isäblogia kirjoittelisi.

Aina olen hiukan tuntenut itseni epäsopivaksi isäksi, eikä tunne ole 14 vuodessa vähentynyt. Toisaalta olen huomannut, että huonollakin isällä on hetkensä, joka päivä jokunen. Kurkataanpa.

Oma hetkeni on yleensä aamulla. Olen aamuvirkku ja aamulempeä, mikä yhdistelmänä on lapsiystävällinen. Ja koska työni alkaa usein yhdeksän jälkeen, aamun lavea aikaikkuna täyttyy lasten ja omilla aamusäädöillä. Meidän perheessä säädöt ovat jo aika massiiviset. Mutta mutta, jotenkin oudosti pärjään siinä! Höveliyspäissäni saatan voidella koululaisille leivät, vaikka itsekin osaisivat, tai heittää teinin autolla yläkoululle, vaikka pyörälläkin pääsisi. Päälle vielä vähän olohuonesäbää ja ninja-go-miekkailua pikkumiehen kanssa, hyvän mielen pukemiset (se poika pukee mielellään!) ja hoitoon. Totisesti: aamuhetki, minun isähetkeni!

Töissä käytännössä unohdan olevani isä. Päivän aikana unohdan katsoa Wilman, siirtää hammaslääkäriajan tai varata vanhempainvartin. Muistan ainoastaan sen, että unohdin aamulla laittaa pojan hoitoreppuun paksummat hanskat ja nyt se palelee siellä. Vaan eipä palelekaan, koska hoitaja on niin paras, tämänkin muistan heti perään.

Jos minulla päivällä on isähetkiä, ne ovat koululaisten ja Snapchatin ansiota, ei minun; “Moiiiii isi”, “Sain bilsan kokeest ysin" ynnä muut snäppiselfiet, joita aallonharjasomettajaisälle tyttäriltä putkahtelee, pitävät ohutta mutta mukavaa isäfiilistä yllä.

Paljon olen iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Silloin ei totisesti ole isähetkeni. Pyydän itseltäni, vaimoltani ja lapsiltani anteeksi pappeuttani, kadun kaikkea mitä ehdin ja joka kerta muistan, että katolilaisten pappien perheettömyydessä on kaikesta huolimatta pointtinsa. Mea culpa, kuuluu luterilainen tiivistys olotilastani. Huonon isän toistuvia sudenhetkiä sellaiset, syövät miestä.

Mutta jos päivä on hyvä ja olenkin lasten kanssa kotona, enkä ole harrastustaksikuskina eivätkä lapset nyhjää mobiililaitteilla, auvoisa isähetki saattaa hiipiä ruokapöytään tuosta vain. Olen nimittäin armoitettu keskustelija. Eilinen isähetkieni kruununjalokivi osui iltayhdeksään, kun teinin kanssa keskustelimme Kim Kardashianista, Fransiskus Assisilaisesta ja arvoista, joihin nämä henkilöt, aikansa tuotteet, meidät kiinnittävät. Voi sitä teinin ja isän silmien suloista säihkettä, kun suu kävi ja ajatus lensi! On meinaan isänsä tyttö tämä teini, sanon ylpeä väre äänessäni.

Mitenkäs sinun isähetkesi?

Heikki Nenonen

Onko vanhemmuudessa mitään hyvää?

Kuvan lapset eivät liity blogitekstiin millään tavalla. Kuva lavastettu.

Kirjoitan tätä blogitekstiä lastenhuoneessa. Röhnötän selkärankaani ajatellen aivan liian huonossa asennossa nettikirppikseltä hankitussa oliivinvihreässä nojatuolissa. Tuolista lähtevä mummoloista, mökeiltä ja ullakoilta tuttu ummehtunut haju leijailee hiljalleen sieraimiini. Nojatuoli hankittiin tarpeeseen ja sen paikka on valkoisen kerrossängyn vieressä. Hajun muistan todennäköisesti aina. Se tuo mieleeni lasten nukuttamisen.

Kello hipoo jo iltakymmentä eikä alasängyn asukas nuku. Aamulla minua odottaa reilu parikymmentä alakoululaista tiedonjanoisena. Lapseni ei ymmärrä, että haluaisin itsekin jo niin mieluusti levätä. Hän ulisee nenä tukkoisena ja silmät punertavina vieressäni. Oikea jalkani on nostettu esteeksi sängyn reunalle ettei päiväkodin päiväuniennätyslapsi karkaisi omille teilleen. Nousen tuolista pieneksi hetkeksi vaihtamaan cd-soittimen äänikirjaa Norosesta Nopolaan ja ipana ymmärtää tilaisuutensa tulleen. Saavutan lapsen olohuoneessa ja raahaan rimpuilevan ihanuuden takaisin sänkyyn. Yläsängyssä nukkuu nelivuotias kylmähaude ranteeseen kiedottuna. Hän nukahti nopeasti tapahtumarikkaan päivän päätteeksi. Lopullisen iskun taisi antaa särkylääke.

Olen istunut tässä nojatuolissa paljon. Pääosin lapset nukahtavat kohtuullisessa ajassa, mutta toisinaan kerrossängyssä huudetaan pollat kirkkaanpunaisina päivän rasitusta ulos ja vaaditaan ruokaa, juomaa, Hakkaraispastilleja, unikavereita, äitiä, isää, hierontaa tai selkään piirtelyä. Kyllä minä nytkin niin odotan, että vieressäni kuperkeikkaa harjoitteleva ihmisverso simahtaisi ja minulta poistuisi hetkeksi vastuu.

Hetkinen! Onko minulla mitään positiivista kerrottavaa lapsiperhearjesta? Onko pikkulapsivaihe vain nukuttamista ja vastuuta? Voi olla, että vuosi hoitovapaalla on saattanut kirvoittaa enemmän sanottavaa  kurakossa rämpimisestä kuin perheonnesta. Löydänkö vanhemmuudesta mitään hyvää? Paradoksaalista on, että ensin lapsia toivotaan, rukoillaan tai hankitaan. Sitten väsytään ja hermot on riekaleina. Hieron oikealla kädellä lapsen pieniä varpaita ja ensimmäiset rauhottumisen merkit alkavat näkyä.

Luin äskettäin lehdestä, että perheen perustamiseen on noussut valtava kynnys. Sukukypsä kansanosa steriloi, panikoi rimakauhun riivaamana. Parhaassa lisääntymisiässä olevat saavat julkisesta vatuloinnista kuvan, jossa vanhemmuus sulkee valtavan määrän asioita elämästä, arvioi Hesarissa Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch. Ylelläkin saa jatkoa ruuhkavuosiin keskittyvä Marja Hintikka Live, jossa syksyn lähetyksien teemana on vanhemmuuden pelot. Toivottavasti vanhemmuuden kynnyksellä seikkaileva katsoja saa hitusen luottamusta tulevaan ja rimaa mieluummin lasketaan kuin annetaan perhearikihuolipuheen vallata kansaa. Muuten kuolemme sukupuuttoon.

Kysyessäni ystäväperheiden mielipiteitä lapsien merkityksestä olivat vastaukset toivoa herättäviä. ”Mun mielestä on ainaki huikea seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset pitävät jalkani maassa.” ”Lapset helpottavat eksistentiaalista tuskaa elämän rajallisuudesta. Kuolema ei ahdista kun näkee itsensä yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa. Ja kyllähän sitä odottaa, että ne huolehtii sitten itsestä kun omat kyvyt ei enää riitä.” Viimeinen kommentti on ehdoton suosikkini, mitä tulee lapsilukumäärään: ”Mitä enemmän ja nuorempana, sen parempi”.

Poikamiehenä viehkeää elämää viettäessäni jutut vanhemmuudesta ja lapsiperhe-elämästä menivät samaan lokeroon terästehdas- ja inttijuttujen kanssa. Synnyinseudullani Toriniossa kuuntelin kokeneiden terästehdastyöläisten hitsipillinhajuisia juttuja tehtaan elämästä kaiken sisään sulkevien porttien sisällä. Samalla hartaudella kuuntelin armeijaan ehtineiden kavereiden tarinoita. Hylsyjen ropistessa piirsin koko tuntemattoman maailman mieleni avaruuteen kuvitellen kaiken valmiiksi. Kun alokasaikani vihdoin koitti, astuin terästehtaan porttien sisälle sinisissä haalareissa tai sain ensimmäistä kertaa lapseni syliin, olin täyteen pumpattu ennakkoluulopallo. Todellisuus oli aina toisenlaista, eikä tarinoiden maailma ollut mitään siihen verrattuna, mitä sain itse kokea. Inttiä tai tehdasta en kaipaa pätkääkään, mutta lapsia tulee helposti ikävä.

Kello alkaa olla jo seuraavan vuorokauden puolella. Lapsi on nukahtanut. Ehkä menen nukkumaan. 

(Sitä en enää viitsinyt mainita, että tutkimusten mukaan parisuhdeonnikin notkahtaa lasten ollessa pieniä.)

Antti Kanto