maanantai 29. helmikuuta 2016

Kaikilla meillä on hiihtotraumamme

Talvikuukausien pitkittyneet plussakelit ja vesisateet ahdistavat. Peräpohjolan lumisiin talviin tottunutta uusmaalaista koti-isää heikottaa, kun kurahousuja etsitään varastosta helmikuussa. Lumen odottaminen on korostunut hoitovapaavuonna. Lumi on ihana elementti. Mitä enemmän sitä tulee taivaalta, sitä paremmin voin. Lapsilla on tekemistä ja touhua eikä sisälle kantaudu kuraa. Toisin kuin Otto, olen aina nauttinut talviulkoilusta. Erityisesti hiihtämisestä.

Meillä kaikilla on hiihtotrauma, jota käsittelemme kukin omalla tavallamme. Jotkut hiihtävät kilometrejä lisää, toiset vannovat suksien jääneen ikuisiksi ajoiksi varaston orrelle. Ovat saaneet kuulemma lapsuudessaan tarpeeksi. Kolmas tapa purkaa hiihtotuskaa on kasvattaa omasta lapsestaan menestyvä kilpahiihtäjä. Kun etelässä vihdoin hiihtokelit muutamaksi viikoksi alkavat, someen alkaa putkahdella laduilta upeita kuvia. Niiden tarkoituksena on herättää muiden traumat henkiin.

Allekirjoittanut seuraa siskonsa lähtöä.
Lapsena liikuin ja urheilin paljon. Sinä talvena olin hiihtänyt erityisen paljon ja ehkä vähän reenannutkin kisoja varten. Sukset luistivat kohtuullisesti, vaikka olivatkin aivan liian pitkät alakoululaisen kokoon nähden. Sauvat olivat liian lyhyet. Suksien jäykkyyksistä ei puhuttu, parafiinit jätettiin harhaoppisesti paksuna kerroksena pohjiin. Voitelun jälkeen luisto huononi. Ei ollut tietoa fluorivoiteista eikä Youtubea voiteluoppaaksi.

Otin pellolle viritetyllä kisaladulla näyttäviä lämmittelyvetoja tasatyönnöin. Silloin kuulin luokkatoverini sanat, joiden avulla jaksan vieläkin vaikean päivän koittaessa: ”Kato Kantoa! Pikkasenko vettää luijjaa!” Kehut kantautuivat epävarman pikkupojan korviin sulosävelinä. Palaute jäi kutkuttamaan itseluottamustani. Voitin kisan.

Yhdeksänkymmentäluvun alun kouluaikoina ei kehuja usein kuultu. Olin räjähtää paisutellessani kehuissa ja voitossa. Maine ja asema piti hankkia hiihtämällä. Olin onnekas, sillä meidän perheessä panostettiin hiihtoon. Olin lähes aina kolmen kärjessä. Mitaleja ja pokaaleja kertyi huoneeni kirjahyllyn koristeeksi. Vuosittain kiillotin palkintolusikoita hammastahnalla ja pakkasin takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa vuotta. Mikä mahtaa olla hiihtokisoja vastaava juttu koulumaailmassa silloin, kun lapseni saavuttavat koulukelpoisuuden?

Loppusuora
Lapseni oli juuri oppinut kävelemään, kun kahlitsin hänelle Järviset jalkaan. Siinä hän seisoa törrötti sauvoihin nojaten, kunnes päätti lysähtää velttona lumihankeen. Ensimmäinen talvi oli järjetöntä rettuuttamista. Kampesin lasta ylös ladulla ja työnsin metri kerrallaan eteenpäin. En ollut kylliksi varautunut pettymykseen, jonka yhteistyöstä kieltäytynyt lapsi minussa aiheutti. Olin haaveillut jo poikamiesaikoina, että oman lapsen kanssa hiihdän laavulta toiselle, makkaraa ja sinappia repussa. Illalla saunan lauteilla suunnittelemme hymyssäsuin seuraavaa retkeä.

Numerolappu rintaan ja viivalle, ajattelin reippaana. Lapsen vieminen hiihtokisoihin oli järjetöntä. Lapsi lähti viivalta kuin posti Ivalosta. Alkumatkan tekopirteä kannustus vaihtui toivon menettämiseen. Aloin hövelisti lupailla kanttiinista herkkuja. Nostin hänet pystyyn uudestaan ja uudestaan. Lopulta raahauduimme maaliviivan yli. Ottaen huomioon sen tosiseikan, etten ole kropaltani vapaaottelija, omaan heikot käsivoimat, olen pitkäselkäinen ja luotu enemmän pakenijaksi kuin taistelijaksi, olin totaalisen puhki. Petyin koko touhuun. Kuuma mehu ja rähmäpulla toi lohtua. Makkaraakin teki mieli.

Näyttelin reipasta hiihtäjäisää. Mielessäni kiehui ja ajatuksissani haukuin lapseni miljoonalla erilaisella tavalla. Selitin epätoivon itselleni niin, että ensimmäisenä talvena tutustutan lapseni välineisiin, ja tulevana kautena siirrytään tekniikkapuolelle. Vuorohiihto, tasatyöntö, ankka, kuokka, wassu ja mogren (molle). En halunnut nöyrtyä. Meistä tulee hiihtäjäperhe!

Olisin toivonut itselleni lisää malttia. Haaveeni Lapin hangilla isän kanssa hiihtävästä lapsesta voi toteutua, kunhan ikää tulee lisää. Omat lapsuudenkokemukset tulee käytyä läpi lasta kasvattaessa ja sen kehitystä seuratessa. Kun ensimmäistä kertaa ostin esikoiselle suksia, odotin sopivaa hiihtokeliä ja lopulta kiinnitin sukset lapsen jalkaan, tulvahti mieleen muistoja lapsuuden hiihdoista. Yllätyin, kuinka paljon muistin yksittäisiä asioita ja tunteita noilta ajoilta. Pysähdyin muistelemaan alakouluaikoja, kaverisuhteita, vanhempieni suhtautumista toimintaani, omaa asemaani kavereiden keskellä. Kaikkea mahdollista. Kipeitä ja ihania muistoja. Voittoja ja epäonnistumisia. Ensimmäinen lapsi näyttää todellakin raivaavan tietä lapsuudelle minussa.

Vuosi vierähti nopeaa ja tyttö on kasvanut melkoisesti. Tänä talvena ilmoitin hänet jälleen hiihtokisoihin. Osasin jopa kysyä lapsen mielipidettä. Hän tuntui olevan innostunut. Ennen lähtöä kerroin rauhallisesti, ettei kannata välittää, vaikka porukkaa lappaa ohi. Oma suoritus, oma suoritus. Hämmästykseni oli totaalista tytön saatua lähtöluvan. Hän suorastaa kiisi ladulle. Meno oli ahnasta, määrätietoista ja sujuvaa. Vuorohiihto oli ylvästä kuin Mietaalla. Pronssia napsahti. Kun katselin tyttöä pokaali kädessä auton takapenkillä, liikutuin. Olen hiihtäjäperheen ylpeä isä.

Antti Kanto

Lasten viihdyttämisestä keskustellaan tänään karkauspäivänä Marja Hintikka Livessä. Yle TV2 klo 21.00. Mukana ohjelmassa Lapsellisia miehiä jo toistamiseen.

Antti Pitkäjärvi on aiemmin julkaissut hiihtoaiheisia kuvia blogissamme. Katso kuvat tästä.


sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Vieraskynä: Lasten myötä eroon kokoaikaisesta päivätyöstä

Pengoin tietokoneelta erästä esitystä varten 2000-luvun alun tiedostojani, ja silmiini osui Tojalan ja Viialan paikallislehteen Akaan seutuun elokuussa 2002 kirjoittamani kolumni Kotimies. Esikoisemme oli määrä syntyä lokakuussa ja fiilistelin päätöksestä jäädä työelämästä sivuun osallistuakseni vauva-arkeen täysipainoisesti.

Vauva tuli, ja pari vuotta myöhemmin toinen. Kokoaikaiseen päivätyöhön en sittemmin palannut kuin muutamaksi vuodeksi, työläitä omia projekteja kuten tapahtumajärjestämisiä Intiassa, tietokirjojen tekoa ja puutalon peruskorjausta Tampereella tuli kyllä otettua niskoille. Puolisokin on tehnyt enimmäkseen omia projekteja kotoa käsin, joten olemme koko perheenä pyörineet paljon yhdessä. Lapset ovat tulleet tällä reseptillä varsin läheisiksi. Iloa ja ihmettelyä on riittänyt. Tiukka menokuri laihialaisen perimän ja ympäristösyillä motivoidun kohtuuden voimalla on pitänyt talouden tasapainossa.

Kolumni vajaan neljäntoista vuoden takaa vaikuttaa kestäneen hyvin aikaa. Isyysvapaiden käyttäjät ovat noista ajoista lisääntyneet ja työelämästä hellittämiselle on tullut niminkin – downshifting. Hyvään suuntaan mennään, jos molemmat trendit vielä vahvistuvat kohisten.

* * *

Kotimies

Kun kiireinen ja aikaa vievä työni ministerin avustajana päättyi toukokuun lopussa vihreiden lähtöön hallituksesta ja esikoisemme odotus oli edennyt viidennelle kuukaudelle, päätös tulevaisuudesta oli helppo: ryhtyisin koti-isäksi. Totesin, että nyt on hyvä aika jäädä ainakin vuodeksi sivuun työelämän ja politiikan oravanpyörästä ja heittäytyä kokonaan maailman luonnollisimman ja ihmeellisimmän tapahtuman virtaan – uuden elämän syntyyn ja kasvuun.

Päätöstä helpotti paljon se, että perheemme arkeen liittyvät valinnat eivät pakota keskeytyksettömään työssäkäyntiin. Muutimme Toijalaan vajaa kaksi vuotta sitten siksi, että täältä löytyi edullinen koti hyvien palvelujen ja junayhteyksien luota. Koska emme halua kuormittaa luontoa ja ympäristöä enempää kuin mitä kohtuullista on, rahaa ei kulu moneenkaan tavalliseen ja ehkä välttämättömänäkin pidettyyn tavaraan tai laitteeseen. Elämme vallan tyytyväisinä ilman omaa autoa, mikroaaltouunia, televisiota ja sähkökiuasta.

Erityisen innostavalta kotiin jääminen tuntuu siksi, että näin olen vapaa ottamaan vastuuta vauvanhoidosta ensihetkistä alkaen. Mitä pienempi vauva, sitä enemmän se tarvitsee vanhempiaan. Vuosi vuodelta lapsen maailma avartuu ja isän ja äidin merkitys pienenee. Siksi tuntuu hyvältä ottaa juuri nyt taukoa muusta touhusta ja varata kunnolla aikaa pienokaisen kaitsemiseen.

Miesten osallistuminen pienten lasten hoitoon ja kasvatukseen on ilahduttavasti lisääntynyt vuosi vuodelta. Yksi tekijä on varmasti ollut KELA:n myöntämien etuuksien ulottaminen myös miehille. Päivärahoin korvattavaa isyyslomaa saa nykyään joustavasti kolme viikkoa ja vanhemmat voivat yhdessä sopia, että isä käyttää äityisloman jälkeisen kuuden ja puolen kuukauden pituisen vanhempainloman.

Viime vuonna [vuonna 2001] isyys- tai vanhempainlomaa piti 65 prosenttia niihin oikeutetuista isistä. Etuuksia ei kuitenkaan käytetä täysimääräisesti. Keskimäärin isyyslomapäiviä kertyi miestä kohden 13, kun enimmäismäärä on 18. Vanhempainlomapäiviä käytti vain reilut kaksi prosenttia tuoreista isistä. Pelkillä julkisilla etuuksilla ei miehiä näköjään saa jäämään töistä kotiin edes muutamaksi viikoksi.

Melkoisen nurinkurista on myös se, että tilastojen mukaan juuri pienten lasten vanhemmat, varsinkin isät, paiskivat paljon ylitöitä. Tätä perustellaan itselle varmasti sillä, että kasvava perhe tarvitsee aiempaa enemmän: isomman asunnon, suuremman auton, enemmän tavaraa. Lapset tarvitsevat kuitenkin eniten vanhempiensa seuraa ja yhdessäoloa. Vasta muiden samanikäisten tuoman paineen kasvaessa koulunkäynnin myötä omien tavaroiden ja oman tilan tarve alkaa olla lapselle merkittävää, mutta silloinkin perushyvinvointi tulee ihmissuhteista eikä maallisesta mammonasta.

Hellittäminen työelämästä ja osallistuminen lastenhoitoon voisi tuoda perheille tuplapotin. Työssä uupuminen ja lasten pahoinvointi ovat voimakkaasti lisääntyneet viime vuosina. Vain pieni vähemmistö jaksaa töissä eläkeikään asti ja yhä useamman koululaisen taivalta varjostavat erilaiset henkiseen hyvinvointiin liittyvät häiriöt. Jos vanhemmat ottaisivat kunnon tauon työelämästä kun lapset ovat pieniä ja siirtäisivät työelämään panostamisen myöhemmäksi, olisivat edellytykset hyvään elämään varmasti paremmat. Monet naiset ovat perinteisesti näin tehneetkin, nyt olisi miesten mainio aika harjoittaa samaa.

Viime aikoina julkisuudessa onkin ollut yhä enemmän miehiä, jotka ovat ilmoittaneet työstä poisjäämisensä syyksi lapset. Erityisesti kaksi hyvin miehisen ammattikunnan isää on erottunut joukosta. Mika Häkkinen perusteli päätöstään luopua Formula 1 -kisaamisesta halulla viettää aikaa Hugo-poikansa kanssa ja rokkitähti Anssi Kela aikoo pitää keikkataukoa esikoisensa vuoksi. Ehkä nämä esimerkit innostavat muitakin.

Marko Ulvila
Antropologi Toijala

***

Kirjoittaja on kahden lapsen isä, tamperelainen tietokirjailija, aktivisti ja Siemenpuu-säätiön puheenjohtaja

lauantai 27. helmikuuta 2016

Hiihtohommia

Pärnävaaran hiihtokeskus on kaunis ja mukava hiihtoharrastuksen paikka, näin helmikuussa. Tällä kertaa joka toinen torstai tähän kauniiseen laaksoon kokoontuu PKO:n hiihtoliigaan yli 120 pientä hiihtäjän alkua. Ainoa tavoite on vain hiihtää lyhyt lenkki läpi ja nauttia kilpailutapahtuman ilmapiiristä. Hiihto Kataja järjestää oikean numeron lapun rintaa ja säestää aidolla kenttäkuulutuksella hiihdon kulkua stadionilla. (kuvia klikkaamalla näet ne suurempana) (7.3.2016 julkaisusta poistettu kuvia Hiihto-Katajan pyynnöstä.) 






















perjantai 26. helmikuuta 2016

Taukoja työelämästä

Isyysvapaalle tulee aika osuva aloitus, kun sunnuntain ja maanantain välinen yö menee flunssaisen kuopuksen kanssa valvoessa. Ajatus siitä, että aamulla ei tarvitse lähteä töihin, on vapauttava. Ja kuinka kauan onkaan siitä, kun olen viimeksi käynyt päiväunille yhdessä lapsen kanssa! Suunnittelen ajoittavani tämän siihen, kun esikoinen on koulussa ja keskimmäinen tuijottaa Frozenia.   

Hymyilyttää, kun kuuntelen aamupalalla räkäisen kymmenkuisen kanssa, kuinka Nick Cave laulaa paossa olevista isistä, sairastelevista vauvoista ja kunnollisista äideistä (”Fugitive fathers, sickly infants, decent mothers”). Minä en ole paossa, olen tässä. Myöhemmin haen salakarkkia lähikaupasta. Ostan myös valmislattea, koska olen ymmärtänyt, että se on oikea juoma kaltaiselleni. Positiivisuuden tunne on jopa häiritsevän voimakas, sillä huomaan että edes vaunukävely auraamattomalla jalankulkuväylällä ei haittaa. Kaiken huipuksi käy vielä niin, että loppupäivä menee kevyissä tunnelmissa siivotessa. 

Positiivisuus on helposti selitettävissä, sillä en ole jäämässä kotiin pitkäksi aikaa. Näihin päiviin tulee panostettua ylimääräisellä tarmolla, että puolisoni saa keskittyä rauhassa loppuihin opintoihinsa. Isyysvapaan alkupäivien innokkuus muuttuu todennäköisesti pian laimeammaksi toimittamiseksi. Minulle tekee hyvää vaihteeksi nähdä lapsiperhe-elämää aamusta iltaan, sillä luulen, että olen osittain unohtanut, millaista se on.

Työelämään siirtyminen väistämättä muuttaa vanhempien roolijakoa. Ensimmäisen lapsen aikaan olimme opiskelevia vanhempia, eikä kodinhoidolla ollut sen tarkempia vastuualueita välillämme. Nyt minä käyn töissä ja olen jäänyt päivittäisestä pesukone- ja ruoanlaittotodellisuudesta syrjään. En ole sinut tämän jaon suhteen, vaikka myönnän tuntevani välillä suurta helpotusta siitä, että pääsen lähtemään töihin, sulkemaan oven ja jättämään kaikki kodin äänet taakseni. Pakenen niin kuin isät Nick Caven laulussa.  

Työelämän pitkät päivät tulivat konkreettisiksi toisen lapsen synnyttyä. Silloinen työpaikkani sijaitsi muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa, mikä pidensi päiviä entisestään. Muistan kyllä, mitä kaikkea tein töissä, mutta tämä aika kodin osalta on täydellisesti kadonnut sumuun. Havahdun välillä siihen ajatukseen, että en kerta kaikkiaan tiedä, millainen vauva keskimmäinen lapsi on ollut. Tämä on samaan aikaan sekä noloa että murheellista. 

Yksi tärkeimmistä toiveista työelämän suhteen on, että se joustaisi tarvittaessa. Minulla näin on onneksi käynyt. Olen jokin aika sitten siirtynyt lyhennettyyn työaikaan arjen helpottamiseksi. Aamut säätämisineen onnistuvat paremmin, samoin iltapäivät. Työajan lyhentämisen ansiosta on tunne, kuin olisi varaventtiili takaraivossa, josta pystyy päästämään tarvittaessa ylimääräistä painetta ulos.

Kokonaisuudessaan kaavio, jota yritän ruuhkavuosien aikana (taloudellisten mahdollisuuksien rajoissa) toteuttaa, on yksinkertainen: vähentämällä työntekoon käytettävää aikaa vietän enemmän aikaa kotona. Haluan muistaa tämän pikkulapsiajan myöhemmin, vaikka arkea eläessä ei kieltämättä aina siltä tunnu.

Vesa Liminka

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Oma ja vaimon elämä levälleen blogiin ja kirjaan

Kyseessä ei ole kirja, blogi tai Facebook-sivu isyydestä, mutta Sami Minkkisen Havaintoja parisuhteesta olisi tuskin sellainen kuin on, jos hänellä ei olisi lapsia tehtynä ja ruuhkavuosia läpikäytynä. Hän kirjoittaa parisuhteesta, mutta nimenomaan perheellisen, lapsellisen parisuhteesta. Jälkikasvu on läsnä vääjäämättömänä kaikessa tuntuvana taustatapettina ja välillä toki myös hyvin konkreettisesti:

"Kello on liian paljon. Se on se sama kello, joka silloin ennen raksutti kohti huomista, jota ei ollut. Nyt huomiseen on liian vähän tunteja. Lapsi nukahtaa. Mä en riisu sua katseella. Sä olet jo nukahtanut. Me ei ehditty vaihtaa edes puhdasta lakanaa."

Sami Minkkinen:
Havaintoja parisuhteesta.
Kosmos 2016. 205s
Kosmoksen kustantama kirja Havaintoja parisuhteesta on valikoima Minkkisen suurta suosiota niittäneitä blogitekstejä ja toimii erittäin hyvin kevyenä ja viihdyttävänä iltalukemisena. Minkkinen osaa ja ennen kaikkea uskaltaa kirjoittaa parisuhteestaan kiinnostavasti, koskettavasti ja hauskasti. Syvälliset, raskaat aiheet ujutetaan lukijan tajuntaan puolihuomaamatta. En varmasti ole ainut, joka huomaa kokeneensa paljon samankaltaisia asioita ja tunteita parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Samalla Minkkinen puhdistaa kahdella tavalla pöytää ainakin ilmeisimmistä ja hölmöimmistä miehisyyteen usein liitettävistä kliseistä. Hän on usein välinpitämätön miehisyyden normeja kohtaan ja silloin kun hän ei ole välinpitämätön, hän tekee niistä hulvatonta parodiaa. Lukekaapa vaikka tekstit Yksin kotona, Aamuni miehenä ja Miestunnin kauhut, niin hahmotatte. Ja heti perään Minkkinen seikkaileekin sitten ympäriinsä naisten alushousuissa.

Vaimoltaan Minkkinen kertoo saaneensa luvan kirjoittaa blogia siihen tapaan kuin tekee. Kunnioitettavaa rohkeutta myös vaimolta, sillä kovin paljoa ei silläkään saralla säästellä. Käsitellyksi tulee kaikki vaimon kontrollifriikkeydestä ilmavaivoihin. Ja kaikesta päätellen Minkkinen on vielä hengissä.

Vaikka roisi huumori intiimeistä asioista tuo välillä punaa poskille, Minkkinen kertoo kohteistaan, siis itsestään ja vaimostaan rakastavasti ja hellästi. Lukijalle jää hyvä mieli ja hän kokee, että hänelle on raotettu ikkunaa niin lähelle toisten ihmisten intiimiä arkea, että sinne ei edes tosi-tv -aikakaudella tule usein kurkisteltua. Minkkisen kertomuksista puuttuu tosi-tv:lle ominainen itsetietoinen performanssin tuottaminen. Hän kirjoittaa todella hyvin ja aihepiirit koskettavat useimpia ihmisiä. Kenties tärkeintä on se, että Minkkinen välittää lukijalle tunteen rehellisyydestä. Lukija tuntee, että kirjoittaja on antanut jotain hyvin intiimiä ja henkilökohtaista itsestään.

Mikä on sitten tämän kirjan pointti, kun tekstit löytyvät jo kaikki netistä? Kirja on ainakin teoriassa huolella valikoitu kokoelma blogin parhaimmistoa ja toki ne ovat näppärästi siinä kasassa paperilla ja nipussa. Netissä tekstit ovat hajallaan eri puolilla blogosfääriä ja sosiaalista mediaa. Jos haluaa ahmaista ravitsevan palasen Minkkisen maailmaa nopeasti ja kerralla, onnistuu se kirjamuodossa parhaiten. Se on vähän kuin maksukanavan ohjelmakirjasto, jossa jaksot ovat koko ajan saatavilla.

Pasi Huttunen

tiistai 23. helmikuuta 2016

Pöytälaatikosta


Löysin tietokoneeltani vanhan tekstin, runontapaisen. Olen kirjoittanut sen vuonna 2008 eli 35-vuotiaana. Muistan hämärästi taustalla olleen tilanteen: vein lapsia päivähoitoon metsän läpi kävellen, lähestyvää keski-iän kriisiä enteilevän synkän tunnelman vallassa. Palasin kotiin ja kirjoitin tummanpuhuvan runon:

Tämä tie jota he kävelivät
oli sama ja oli eri:

lapsi kulki tiellä isän kanssa
ja metsä tuoksui väkevästi
ja peruuttamattomasti,

isä kulki tiellä lapsen kanssa
eikä metsää ollut, ei tuoksua,
vain paperinen uni, heijastus

muistin mustassa ikkunassa.

Ja tie oli sama, mutta lapsen se vei
nousevaan keskipäivään,
sirkkojen huumaavaan sirinään,
mutta isän tie kulki iltaan,
jossa sirkat ovat loputtomasti mykät.

Ja lapsi
kulki kevyesti veden päällä,
mutta isä
hapetonta pohjaa pitkin,
mustaa ja liukasta pohjaa pitkin.

---

Sen jälkeen tuli monta voimattomuuden tunteen täyttämää vuotta, pitkä kävely mustaa pohjaa pitkin, kävely, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Ulkonaisesti kaikki näytti olevan kunnossa, mutta hämmentyneisyyden ja eksyksissä olemisen tunne ei ottanut hellittääkseen. Sitten jokin antoi periksi ja olo keveni, kuin olisi herännyt pitkästä unesta uuteen päivään.

Mikä helpotus olikaan täyttää neljäkymmentä!

Jussi Hyvärinen

torstai 18. helmikuuta 2016

Talvella ulkoileminen on perseestä, varsinkin lasten kanssa

Kuuma kahvi oli tarpeen, kun käytin poikaani
hiihtämässä tänään. 
On taas se aika vuodesta, kun lapsiperheet ryntäävät riemusta kiljuen pulkkamäkeen, luistelemaan, laskettelemaan ja hiihtämään. Myös me olemme lähdössä hiihtolomalla Savoon, missä olisi tarkoitus harrastaa kylpylässä lillumisen lisäksi myös talviurheilua. Tulossa on mukava reissu, jonka ylle luo synkän varjonsa vain yksi asia: en pidä talvesta, lumesta enkä talviurheilusta, varsinkaan lasten kanssa.

Oikeastaan en ole koskaan välittänyt talvesta. Lapsena toki tykkäsin laskea mäkeä, pelata kaukalopalloa ja rakentaa lumilinnoja, mutta ainainen Tornion pakkanen ja viima alkoivat jossain vaiheessa käydä liian raskaiksi. Hiihdosta en ole pitänyt koskaan. Koulun kisoissa siskon vanhat, perinteisen tyylin Lapponiat eivät luistaneet, ja luokkakaverit menivät kiiltävillä Fishereillään armotta ohi. Kuuma mehu maalissa ei paljon lämmittänyt, eikä kisojen lohdutuspalkinnoksi saatu suklaapatukkakaan piristänyt. Kaiken lisäksi isosiskojani hävetti, kun hain palkintoherkun hartiat lysyssä laahustaen. Hiihtoinhoani kuvastaa hyvin ilo, jota tunsin jalkani murruttua seitsemännellä luokalla: eipähän tarvitse vähään aikaan hiihtää!

Viimeistään armeija ja Sodankylän karmiva kylmyys tekivät lopun viimeisistäkin talvea kohtaan tuntemistani mielihyvän rippeistä. Valitsin – jälkeenpäin ajateltuna tyhmästi, koska palvelusaika oli pidempi – sotilaspoliisin koulutuksen, jotta välttäisin kylmät leirit Lapin metsissä. Suurimmaksi osaksi näin kävikin, mutta ne muutamatkin telttayöt aiheuttivat valtavasti ahdistusta. Saatan vieläkin, lähes 15 vuoden jälkeen voida pahoin, kun tunnen raskaan ajoneuvon pakokaasun hajun pakkasessa; lemu aktivoi epämiellyttävän tunnemuiston armeija-ajalta. Oli hyinen, sinertävä talviaamu, ja olimme lähdössä loppusotaan. Masi-henkilökuljetusauto hyrskytti tyhjäkäynnillä tykkihallin pihalla levittäen traumatisoivaa pakokaasun tuoksua masentuneen varusmiehen nenään.

Ei siis ihme, etten opiskeluvuosinani kertaakaan vetänyt luistimia tai monoja jalkaan. Kuusi vuotta ilman talviurheilua sopi minulle ja muokkasi luontoani. Pari kertaa kävin sentään lumilautailemassa entisen tyttöystäväni eli nykyisen vaimoni houkuttelemana. Tosin nekin reissut taisivat mennä rinnekahviossa istumiseksi – after ski oli jo silloin enemmän minun juttuni.

Ennen lasten saamista saatoin toki etäisesti ajatella voivani nauttia ulkoilusta talvella. Lämpimän saunan toivossa oli toisinaan mukava käydä hiihtämässä pieni lenkki tai laskemassa vähän mäkeä. Viimeistään lasten tulo hyydytti kaiken innon. Lasten kanssa ulkoilemaan lähteminen talvella edellyttää järjettömän määrän varustautumista, eväiden laittoa, maanittelua ja suunnittelua. Usein moni asia menee pieleen: monot puristavat, sauvat ovat poikki, kaakao loppu ja termospullo vuotaa. Siitä on nautinto kaukana.

Tunnen erityistä sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka suhtautuvat talveen, lumeen ja ulkona värjöttelyyn avoimen kielteisesti. Senkin vuoksi on tosi kiusallista, että sisaruksiani lukuun ottamatta lähipiirissäni kaikki ovat innokkaita talviulkoilijoita. Kävimme vastikään ystäväperheiden kanssa laskemassa mäkeä Paloheinässä. Sää oli mäenlaskuun mainio, muutama aste pakkasta. Kaikki muut nauttivat, mutta minua ahdisti. Olisin mieluummin istunut kahviossa hörppimässä kuumaa kaakaota, mutta mäessä piti seisoskella tumput suorina, varpaat jäässä. Onneksi ei ihan koko aikaa tarvinnut pitää puolitoistavuotiasta sylissä.

Viisastelijat ja besserwisserit sanovat, että lumeen ja talviulkoiluun suhtautuminen on kiinni asenteesta. Jos on hyvä asenne, menee talvi itsestään ohi, ei sitä edes ajattele! Mukava polttaa kynttilöitä pimeässä, he tunnelmoivat. Olen lukenut havahtumiskirjallisuutta kylliksi tietääkseni, ettei asennetta niin vain muuteta. Tollen ja De Mellon opetukset ovat tuttuja, silti pimeys, lumi ja kylmyys ahdistavat. Eikö ole kumma, miten havahtuminen ja hetkessä eläminen tuntuvat helpolta silloin, kun lämmin aurinko paistaa ja lempeä kesätuuli pörröttää niskavilloja?

Talvesta, lumesta, hiihtämisestä ja mäenlaskusta nauttivat ovat lähtökohtaisesti teeskentelijöitä tai luonnonoikkuja. Oikeasti suurin osa suomalaisesta inhoaa ulkoiluaktiviteetteja marraskuun ja maaliskuun välillä siinä missä minäkin. Haaveilen, että joku rikas sijoittaja päättäisi rakennuttaa Keski-Uudenmaan pelloille valtavan trooppisen maailman Berliinin lähellä sijaitsevan Tropical islandsin tyyliin. Laajaa nurmi- ja allasaluetta kiertäisi tartaanista valmistettu juoksurata, katossa roikkuisivat valtavat kirkasvalolamput ja tunnelmalliset ravintolat palvelisivat yötä päivää. Vastaavia maailmoja voisi rakentaa Suomeen lukuisia. Kysyntä olisi taattua. Ihmiset voisivat paljon paremmin, kun viettäisivät pimeät iltansa keinotropiikin valossa ja lämmössä. En ollut hämmästynyt, kun ghanalainen siskonmieheni innostui ideasta ensikuulemalta. 

Kaikesta voivoottelusta huolimatta olen tuuminut, että talven inhoaminen mutta sen tuomiin mahdollisuuksiin vastahakoisesti tarttuminen tekee minulle lopultakin hyvää. Se pakottaa minut opettelemaan positiivisuutta, kasvattaa mukavuudenhaluista luonnettani ja tuottaa mukavia muistoja, ainakin lapsille. On oikeasti mukavaa katsella lasta, joka nauttii luistelusta ja lumessa möyrimisestä. Silti minulle tulee lämmin olo, kun katselen tokaluokkalaisen tyttäreni ainaista keekoilua ennen talviharrastuksiin lähtöä. Marinaa ja valitusta kuunnellessani ajattelen hellästi: isin tyttö.

Otto Kallioranta

maanantai 15. helmikuuta 2016

Pelon kesyttäminen

"Vihatkoon, kunhan pelkäävät", sanoi entinen opettaja.

Elin lapsuuteni pumpulilla täytetyssä tynnyrissä: kotona ei tapeltu, ei ryypätty, ei huudettu, ei uhkailtu, ei peloteltu, ei laiminlyöty eikä katsottu väkivaltaa eikä seksiä televisiosta, koska televisiota ei ollut. Silti muistan hyvin, millaista lapsuudessa oli pelätä.

Kerran olin tehnyt jotakin hölmöä ja pelkäsin rangaistusta. Piilouduin ojaan lumikiepin tapaiseen koloon. Muistan etsijöiden huudot, selkään hiipivän kylmyyden ja sen, kuinka lopulta tulin piilostani, menin sisälle eikä kukaan kysynyt, missä olin ollut.

Nelosluokalla pelkäsin kutosluokan Anttia, joka aiheettomasti syytti minua hänen pyöränkuminsa tyhjentämisestä. Pelkäsin myös kyläkoulun johtajaopettajaa, joka saattoi viedä jonkun poikavintiön karttakaappiin, nostaa hänet seinälle ja antaa avokämmenellä ympäri korvia. Ehkä asema lääkärin poikana esti minua joutumasta silmätikuksi, mutta muutamat muut saivat tutustua vanhakantaisiin kuritusmenetelmiin, vaikka elettiin jo 80-luvun loppua. Pelottelu kasvatusmenetelmänä on vähintäänkin epäilyttävä.

Helvettiä en oppinut pelkäämään, vaikka se lestadiolaiskodissa olisi ollut aivan mahdollista, mistä todistaa esimerkiksi nimimerkki Mymmelin tytär pari vuotta sitten toimittamassani kirjassa Nyt vapaa olen (s. 69):

"Lapsesta asti olen pelännyt maailmanloppua. Pelko oli voimakas ja lamaannuttava. Minulle kerrottiin, että maailmanloppu tulee viimeistään vuonna 2000 ja luulin, että voin elää vain vähän yli 15-vuotiaaksi. Pelkäsin auringonlaskuja, koska maailmanlopussa 'idän taivas ruskottaa'. Pelkäsin kaikkia epämääräisiä ääniä, koska ajattelin, että 'tulta sataa maahan' tai muuta kauheaa tapahtuu. Maailmanlopun pelko on ollut niin hallitseva, että olen saanut sen vuoksi paniikkikohtauksia ja nähnyt vuosia painajaisia."

Helvettiin tuomittu Michelangelon freskossa
Aikuisuudessa olen pelännyt ehkä eniten ilmastonmuutoksen mukanaan tuomaa epävakautta ja katastrofeja. Mietin, miten meille käy, jos lämpeäminen lähtee lapasesta ja kuinka voin varautua tulevaan ja miten lapseni pärjäävät ja niin edelleen.

Pelko hellitti, kun ymmärsin, että pelko ei ole siellä ilmastonmuutoksessa, vaan täällä omassa mielessä. Pelko on tarkemmin sanottuna takaraivossa, josta se voi ottaa hallintaan rationaalisen otsalohkon ja saada aikaan pakene tai taistele -reaktion, kertoi psykoterapeuttiystäväni. Pelon kesyttämiseksi pyrin keskittämään huomion nyt-hetkeen ja muistuttamaan itselleni, että kaikki on hyvin juuri nyt. Osan peloista sain analysoitua kuoliaiksi havainnolla, että 95 % tähänastisista peloista on ollut turhia.

Ehkä paras pelonkesytysmenetelmä on ollut pelon alistaminen tarkkailulle. Pelkoa voi tarkkailla kuin käärmettä kalliolla. Voi yrittää selvittää, millainen otus se on, mistä se on tullut ja mihin se menee. Tällä tavalla inhottavasta otuksesta voi tulla tuttava, jonka ilmestymistä ei tarvitse kavahtaa.

Topi Linjama

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Vieraskynä: Tavaroiden hankkiminen isyyden ilmentymänä

Liityin hiljattain erääseen Facebookin kirppisryhmään, jossa myydään ja ostetaan käytettyjä lastenvaatteita sekä muita lastentavaroita. Tämä oli minulle suuri askel, sillä yleensä teen kaikki litran jogurttitölkkiä suuremmat ostokset anonyymisti, ilman ihmiskontakteja, nettikaupasta lähi-Prisman pakettiautomaattiin klikkaillen. Lisäksi on myönnettävä, että juuri uusien tavaroiden ostaminen on minulle syntisen luontevaa, mistä omatuntoni kulutuskriittinen ja ympäristötietoinen sivuääni toisinaan yrittää muistuttaa.

Riippukehdosta tuli yllätyshitti vauvaperheessä.
Kuva: Juhana Venäläinen
Kuten aiemmassa kirjoituksessani arvelin, tavaroiden hankkiminen on minulle miehenä varsin ominainen lähestymistapa vanhemmuuteen. Se sopii ihanteellisesti niihin kulttuurisesti syvään juurtuneisiin rooleihin, joita miehelle on perhe-elämässä suotu. Ensinnäkin kyse on perheen "ylläpitämisestä" sanan taloudellisessa merkityksessä. Käydään töissä, ansaitaan rahaa, ostetaan tavaroita. Hyödyllisiin tavaroihin sijoitetut rahat antavat ikään kuin järkeenkäyvän ja tunnetasollakin hyväksyttävän selityksen sille, miksi mies jättää äidin ja pienen lapsen kotiin kahdestaan koko pitkän päivän ajaksi.

Toki rahalla myös ostetaan ruokaa ja lyhennetään asuntolainaa, mutta tavaroiden hankkiminen on silti jotain arvokkaampaa. Elättämistä tarkoittava englannin kielen verbi "provide (for)" tavoittaa tämän ajatuksen hyvin: kyse on mahdollisimman hyvien olosuhteiden tarjoamisesta: "Vain parasta lapselleni! Vain parasta perheelleni!". Mies luo edellytykset jollekin, minkä joku toinen lopulta toteuttaa. Pikkulapsivaiheessa tämän järjestelyn kulmakivenä on yhtäältä miehen tekemä palkkatyö, toisaalta naisen tekemä kotityö. Olosuhteiden tarjoaminen ei silti ole mikään vähäpätöinen juttu. Se on erittäin vastuullinen ja jopa hieman painostava tehtävä, jossa onnistuminen on perinteisesti ollut perheellisen miehen kunniallisuuden kriteeri.

Tavaroiden hankkimiseen liittyy myös sellaista pitkäjänteistä suunnittelua ja harkintaa, joka kodin työnjaossa yleisemmin jää naisten harteille. Se on "pro-videreä", siis sananmukaisesti "eteenpäin katsomista" – tulevan ennakointia, riskilaskelmien kalkylointia, huolestumista ja huolehtimista. Se on eräänlaista miesten “metatyötä”, kontekstuaalista toimintaa ja vatulointia, jossa ei itsessään tapahdu mitään näkyvää, mutta joka silti koetaan välttämättömäksi arjen jatkuvuuden kannalta. Esimerkiksi: jos sijoitamme näihin yhdistelmärattaisiin X euroa, niin kestävätkö ne sen aikaa kun lapsemme niitä tarvitsee ja saammeko sen jälkeen ne kohtuulliseen hintaan jälleenmyytyä? Tai: kannattaako meidän maksaa yksityisestä terveysvakuutuksesta, vaikka oikeasti haluaisimme uskoa julkiseen terveydenhoitoon ja tukea julkista palveluntuotantoa? Saammeko vakuutusrahojamme takaisin korvausten muodossa? Romuttuuko hyvinvointivaltio? Hajoavatko rattaat? Missä ostokuitti on ja onko takuuaika jo mennyt?

Tavaroiden hankkiminen on siis perhe-elämän jatkuvuudesta huolehtimista sikäli kuin se liittyy rahaan tai materiaan. Samalla tämä materia ja siihen sijoitettu raha ovat kuitenkin vain eräänlainen kiertoilmaus vanhemmuuden moniulotteisille tunnerekistereille. Viimeksi ostin – viisaan kumminsa suosituksesta – lapsellemme riippukehdon. Tarkoitukseni ei ollut pöyhkeillä turhakkeita hankkimalla, vaan ihan aidosti vain kokeilla, josko vauvan elämä olisi riippukehdon kanssa onnellisempaa kuin ilman sitä. (Tuntuisi olevan. Käsi ylös, kuka ei haluaisi hengailla päivät pitkät riippukehdossa peukaloa syöden?) Rahan kuluttaminen ei siis ollut itsetarkoitus. Ehkä tämän ymmärtäneenä ostinkin riippukehdon käytettynä, vaikka uusiakin olisi ollut saatavilla. Tein mielestäni hyvän diilin ja sain paketin lähipostiin jopa nopeammin kuin verkkokaupasta tilaamalla. Tästä innostuneena liityin myös Facebookin kirppisryhmään.

Kirpputoriryhmät edustavat minulle tuntematonta kulttuuria. Tuntuu vieraalta edes kirjoittaa “kirppis” – sekin kuulostaa salakieleltä. Osaan toki asiayhteydessä päätellä, mitä "av":t, "yv":t ja "uppaukset" tarkoittavat, mutta olen silti selvästi epämukavuusalueella. Ryhmässä on 206 jäsentä, joista miehiä nimen perusteella on viisi. Tämä ei ole sinänsä ongelma, sillä yleensä viihdyn paremmin naisvaltaisissa yhteisöissä. Mutta kyllähän se sukupuolijakaumakin jostain kertoo! Olenko laajentamassa hankkimisen piiriäni sopimattomalle alueelle? Onko lastenvaatteissa liian vähän tekniikkaa, jotta ne voisivat tulla miehisen kiinnostuksen piiriin? Onko vaatteiden hankkimisen merkitys perheessä ratkaisevasti erilainen kuin tavaroiden hankkimisen yleisesti?

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on vaunulenkeillä maratonille harjoitteleva kulttuurintutkija, jonka tutkimusmatka isyyden ja perhekulttuurien parissa alkoi 2+9 kuukautta sitten. Toisen aallon feministien tavoin kirjoittaja uskoo, että henkilökohtainen on poliittista – etenkin, jos kyse on vanhemmuudesta.


PS. Taidevandalismi on kantanut hienosti kortensa tähänkin kekoon:

Naamakirjan kirpputorit aiheuttavat allekirjoittaneessa enimmäkseen kauhunhikikarpaloiden nousua otsalle. Myös verenpaine kohoaa alta aikayksikön.

Posted by Taidevandalismi on Sunday, February 7, 2016

lauantai 13. helmikuuta 2016

Isän vapaapäivä

Vuorotyö mahdollistaa arjesta irtautumisen arkipäivinä. Kuvanmuokkaushommien välissä on mukava jakaa hetki, lounashetki, pienen prinsessan parissa. Duploja ja kuperkeikkaharjoituksia tällä kertaa.










Kuvat: Antti Pitkäjärvi

perjantai 12. helmikuuta 2016

Keskustelun vaikeus

Muistelen huvittuneena naiivia nuorta itseäni, joka kuvitteli joskus voivansa elää parisuhde-elämää, jossa osapuolten välillä vallitsee jatkuva sanaton ymmärrys. Kuvittelin ikuisesti riidattoman pariskunnan, joka kuin yhteen hitsattuna kokee kaiken aina samalla tavalla. Lisäsin kuvitelmissani tähän kokonaisuuteen vielä lapset, joiden kanssa käydään ongella, valmistetaan saalis rauhassa ja syvennytään sen jälkeen omaan tahtiimme kuka mihinkin. Sanoja ei tarvita, koska kaikki sujuu kuin itsestään.   

Myöhemmin jouduin myöntämään itselleni, että puhuminen on ainoa keino selvitä tästä elämästä. Olin umpikujassa ja tunteideni kanssa täysin lukossa, kunnes tajusin avata suuni ja puhua. Vaikka ymmärrän puhumattomuuden ongelmat, minut jaksaa edelleen yllättää se, kuinka paljon toimivan parisuhteen ja perhe-elämän eteen on tehtävä taukoamatta töitä, nimenomaan keskustelemalla ja kyselemällä.  

Haaste keskusteluun on ensinnäkin ajan löytämisessä. Siinä vaiheessa, kun lapset nukkuvat, aikaa ei halua käyttää mihinkään muuhun kuin tyhjentävään rentoutumiseen, johon ei mielestäni kuulu ongelmista keskusteleminen. Ehkä isompi haaste on kuitenkin siinä, että keskustelu ei käy minulta luonnostaan. Oletan kaiken olevan kunnossa, koska siltähän tämä nyt vaikuttaa tässä ympärillä. Minun on hankala noudattaa kuuntelemisen perussääntöjä, kuten silmiin katsomista. Jatkuva silmiin katsominen kanssakäymisessä on häiritsevää ja alan miettiä, näytänkö toisen silmissä varmasti vakuuttavalta. Tällöin keskittymiseni itse asiaan herpaantuu. Tuijottelen kuunnellessani mieluummin jotain elotonta kohdetta, kuten dvd-soittimen kelloa. Mutta voin vakuuttaa, että minä kuuntelen.
 
Solmukohtamme kommunikoinnin suhteen liittyvät paljolti siihen, että toisen lukeminen nopeatempoisessa ja väsyttävässä arjessa on vaikeaa. Tässä minä yleensä kompuroin: sanoihin liittyvät vihjeet ja todelliset merkitykset menevät minulta ohi. Vaimoni ilmoittaa olevansa väsynyt, johon kuittaan: ”huhhuh, niin kyl minäkin. Onneks pääsee nukkumaan kohta”. Peilaan tämän väsymyskeskustelun suoraan itseeni, sen sijaan että katsoisin ja ymmärtäisin häntä. Tämä hänen toteamisensa saattaa vielä toistua monena päivänä. Todellisuudessa hän on sanonut minulle kaikkina niinä päivinä: ”en jaksa, auta”.

Koen usein hyökkäyksenä tai syyllistämisenä, jos minulle ilmaistaan jokin parisuhteeseen tai lastenhoitoon liittyvä ongelma suoraan. Tästä syystä toinen jää mainitun esimerkkitapauksen mallin mukaisesti miettimään, miten ilmaista jokin asia niin, etten suuttuisi. Lopulta hän vihjailuun kyllästyneenä sanoo sen, äkkiarvaamatta vasten kasvoja. Suutun. Yleensä tämä purkaus tapahtuu myöhään illalla, jolloin kaikilla ongelmilla on tapana vähintään nelinkertaistua. Kun lopulta saamme asian käsiteltyä, ihmettelen, miksei hän ole sanonut mitään aikaisemmin.     

Lapsiperheessä viestintää tapahtuu jatkuvasti, hiljaisia hetkiä ei ole. Jos ei muuten, niin asioita käydään läpi puhelimen välityksellä. Viestintä on nopeaa ja hetkessä kiinni, etenkin kolmannen lapsen ollessa vielä niin pieni. Välillä asiat ilmaistaan tiiviisti ja kaikenkattavasti. Vanhojen viestien selailu paljastaa, että keskustelu päivän mittaan voi olla esimerkiksi tällaista: 

Vesa: "onko mimmoinen fiilinki?"

Leena: "kakkaa matolla"

Vesa: "ok, tulen ennen neljää"



Vesa Liminka