Vieräskynä: Yksinhuoltaja muistelee

Tulin perustaneeksi perheen kypsässä iässä ja vaimon työstä johtuen lapset olivat aluksi hänen hoidossaan Joensuun kaupungissa. Pojan tullessa esikouluikään lapset muuttivat maalle Juukaan minun hoteisiini. Niinpä arkiviikot olin minä vuorostani ”yksinhuoltajana” karjanhoidon ja maatöiden ohessa. Se ei ollut vielä kovin yleistä 90-luvun alussa, varsinkaan maalla.

Kävin aamutuimaan hoitelemassa karjan ja sitten tulin huolehtimaan pojan ja pari vuotta myöhemmin myös tytön koulutielle. Iltapäivällä lapset olivat kahdestaan, kun tein navettatyöt. En osannut olla mitenkään huolissani, lapset olivat kiltinsorttiset, eivätkä mielestäni keksineet mitään mahdottomia temppuja. Vuosia myöhemmin kuulin, kuinka kolmivuotiaan tytön oli pari vuotta vanhempi veljensä työntänyt leivinuunin päälle kissan kaveriksi ja auttanut alaskin. Siinä on kyllä ollut onnettomuuden paikka lähellä.

Kerran viljanpuinnin aikaan pojan ollessa koulussa yhteisen leikkuupuimurimme kuski ilmoitti tulevansa puimaan niityltä kauran. Kerroin nelivuotiaalle tytölle, että lähdemme viemään kärrin puintimiehelle. Vastaus oli tiukka ”ei”. Olin jo karjaisemassa lujan käskyn, mutta vedin henkeä ja pysähdyin miettimään. Yksinkään en voinut tyttöä jättää ja väkisin häntä oli mahdoton saada traktorin kyytiin. Sitten sytytti. Meillä oli silloin tällöin tapana tehdä pieniä retkiä eväitten kanssa ihan lähiympäristöön. Kysyin tytöltä lähdetäänkö retkelle, tämä vastasi heti ”joo” ja niin sitä mentiin.

Tytön ollessa esikoulussa hänellä oli keskiviikkona vapaapäivä, jotta eskaria pitävä alakoulun opettaja sai tarpeellisen huilipäivän. Sitä se oli minullekin, kun en voinut jättää lasta yksin. Niinpä pidin usein päivällä ettoneen ja tyttö puuhaili omissa leikeissään. Joskus havahduin, kun hän kävi kurkistamassa varovasti minua ja sitten jatkoi leikkejään. En tiedä oliko huolissaan, vieläkö isä on hengissä vai muutenko halusi varmistella turvallisuuden tunnettaan. Koskaan ei tullut asia puheeksi ja tuskinpa hän sitä nykyään muistaa.

Kerran olin lähdössä viemään lapsia kouluun jostakin syystä omalla autolla. Siihen aikaan poika jäi koulun jälkeen soittotunnille ja sitä varten otti välipalaeväät, pari palasta leipää ja pienen maitopullon mukaansa. Hän pyöritteli tuvassa reppua iloissaan ja maitovana piirtyi lattiasta laipioon. Onni onnettomuudessa oli, että repun pikkutaskussa ollut reikä paljasti maitovuodon. Siinä tuli asiaa korjatessa jo äristyä aika tavalla ja lisää autossa, kun turvavöitä kiinnitettiin, kiirekin jo oli. Tyttö sanoi painokkaasti takapenkiltä: ”parhaammehan me yritämme”. Eipä siihen isäkään voinut mitään lisätä.

Iltapäivän yhteiset ruokailuhetket ovat jääneet mieleen. Lämmitin vaimon viikonloppuna pakastimeen tekemiä ruokia tai valmistin itse koulusta tulijoille ja samalla syötyäni pääsin itse navetalle. Pyttipannu oli yhteen aikaan suosittu bravuurinumeroni riisipuuron ohella. Kerran riisipuurosta unohtui suola ja ihmettelimme porukalla puuron outoa makua. Toisella kertaa olin ostanut kaupasta erehdyksessä rasvatonta maitoa piimän sijaan. Kaadoin sitä lasiini ja hönkäisin ihmeissäni ”mitä hiivatin limpettiä tämä on?”. Sekös nauratti lapsia.

Päivän kohokohta oli vuosien ajan iltasadun lukeminen, sen päälle nukahti isäkin usein. Siinä tuli kahlattua kansansadut, ”hurja satukirja” kuten poika sitä kutsui pienenä tai ”Eemelin kootut metkut” useampaan kertaan. Vaikka molemmat osasivat lukea jo varhain, iltasatuperinne jatkui vielä alaluokilla. Sen ajan todellinen hitti oli ”Seitsemän veljestä”. Luimme sen kahteen kertaan iltasatuna ja silloin ei tarvinnut käydä vääntöä iltapesulle lähdöstä, riitti kun vihjaisi lukutuokiosta. Myöhemmin lukioaikanaan poika teki siltä muistilta portfolion kirjasta, kun ei ennättänyt sitä lukemaan muilta kiireiltään.

Jälkeen päin ajatellen ”yksinhuoltajuus” oli elämäni työteliäintä, mutta parasta aikaa. Lasten kanssa olemisesta kannattaa nauttia täysin siemauksin. Siihen ei tarvita mitään ekstriimiä, tavallinen arki riittää. Mikään ei kasvata niin paljon aikuista miestä.

Hannu Ketoharju
Kirjoittaja on eläkeläismaanviljelijä Juuasta.

Vieraskynä: Isän rakkaus

Säikähdin oikein kunnolla, kun isäni, kohta 88-vuotias äijänköriläs kaatui pääsiäisenä. Hän oli kiivennyt pyörivälle konttorituolille säätämään katonrajassa olevaa kelloa kesäaikaan. Koomisinta, että olin perheeni kanssa juuri tuolloin käymässä heidän luonaan, Kotkassa. Lonkasta murtui luu. Äijä joutui kuntoutuskeskukseen opettelemaan kävelyä rollaattorilla ensimmäistä kertaa elämässään. Se käynnisti melkoisen retrospektiivin omassa päässäni.

Synnyin kuuskytluvun viimeisenä vuotena Kotkan uutena hohkaavassa keskussairaalassa. Tulin tuohon aikaan suosituimpaan vuodenaikaan, kevään korvalla perheeni kolmantena poikana, kuopuksena. En ollut ilmeisesti järin suunniteltu tulokas.
Jonkinmoinen kädenvääntö, tai vähintään keskustelu minun olemassaoloni oikeutuksesta oli käyty ja vääntö kääntyi edukseni. Säästyin kaavinnalta. Isäni oli syntyessäni liki 41-vuotias, äitini täytti pian syntymäni jälkeen 40. Ei luokkakavereideni vanhempiin tutustuttuani aivan tuiki tavallistakaan. Isäni elämänkokemus vaikutti oleellisesti siihen, miten minusta tuli minä.

Isäni on alun perin tohmajärveläisen pienviljelijän poika, joka isänsä varhaisen kuoleman myötä joutui hyvin nuorena talonsa isännäksi. Koulutettuaan sisarensa innostui hän itsekin kesken keväisen lannanajon haaveilemaan kansakoulun opettajan ammatista. Tuumasta toimeen. Matti pääsi kertaheitolla Itä-Suomen seminaariin sisälle ja pisti talonsa myyntiin. Maanviljelijän puuhat loppuivat häneltä kotitilalla lopullisesti 26-vuotiaana. Rääppiäisiksi hän sai metsäpalstan, joka on sittemmin kulkeutunut minulle.
Perheenlaajentamiskeskustelun tuloksena tuli selväksi, että äitini halusi isäni ottavan päävastuun lapsenkasvatuksesta. Äitini oli hoitanut isoveljeni pienenä. Isäni tarmon miehenä otti homman tosissaan. En minä edes muista, että äitini olisi sinappikoneen tuotoksia puhdistellut, tosin muistikuvani ovat toki melko hatarat. Koska isäni otteissa on aina ollut aikamoinen otos metsäneläjää, valuivat tuotokset pahimmillaan naapurin kaivonkannelle vaipastani, kun keskustelut olivat kiintoisimmillaan. Totuin kuitenkin luottamaan tähän tummaan mieheen kuin graniittiin. Mitä iskä sanoi, se oli vähintäänkin totta.

Lapsuudessani vierailtiin kesäisin Joensuun mummilla, joka asui jo seitsemänkymppisenä vanhainkodissa. Hänen sanomansa etäältä tulleelle pojalleen oli, että aja Matti tuo parta pois. Johon isä vastasi aina, että en aja. Oma isähahmonsa oli äijälle vieläkin vieraampi: tyly lapsilleen, hauska ja kunnioitettu mies kylässään ja Tohmajärven kunnallispolitiikassa. Älysi sentään poistua näyttämöltä ajoissa. Mummilla vierailun jälkeen kävimme metsäpalstalla hoitamassa korven taimia, vaihtelevalla menestyksellä. Isoveljeni sanoutuivat tehtävistään irti melko varhain. Ja mitäpäs herkkua sellainen keskenkasvuiselle olisikaan, hyttysten ruokana kuumana porottavassa auringossa, kaukana kavereista.
Minä jatkoin isäni kanssa kesäisiä vierailuja rajan tuntumassa kahteen pekkaan kymmenvuotiaasta lähtien. Metsässä oltiin noin viikko kerrallaan. Ankaran työrutistuksen jälkeen käytiin kylällä vanhoja isän tuttuja tapaamassa, syömässä karjalaisista pitopöydistä ja saunomassa hauskassa seurassa. Jonkinlainen learning-by-doing-kasvatusteoria isälläni oli. Luulenkin, että kestin töissä kahden asian takia. Sain töistä aina jonkinlaisen palkan, tasavallan myntissä. Toisekseen en olisi kestänyt kasvojen menetystä isäni silmien edessä. Hän oli, ja on, maailman kovin jätkä. Ei sellaiselle anneta periksi, peijjooni. Naapuri oli katsellut touhujamme kolmenkympin helteessä, raivaussahan vinkuessa. Olin ollut sahan kanssa ojia perkaamassa, vatsaani myöten mudassa. Naapuri muisteli sen näyttäneen lähinnä lapsenrääkkäykseltä. Hädin tuskin aina selvisin metsästä ulos.

Mutta kahdenkeskinen olo isän kanssa metsässä oli aivan toista luokkaa kuin kotosalla. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Välillä hyvinkin intiimeistä asioista. Voisin kuvitella, että jollakin tytöllä olisi omaan äitiinsä samanlaiset välit. Hän välitti hyvin myös kuvan omasta lapsuudestaan, raskaista savotta- ja maatöistä. Olen näitä käyttänyt menestyksellä historianopetuksessani koulussa. Ennen kaikkea: tippa silkkaa ihmishyvyyttä välittyi.
Teini-iässä olisin halunnut moottoripyörän. Prätkän. Halusin sitä niin paljon, että lopulta 27-vuotiaana sen ostettuani en ole siitä koskaan kyennyt luopumaan. Teininä en sitä kuitenkaan saanut. Isä sanoi, että sinä päivänä kun sinä tuot moottoripyörän meille, muutat pois. Halusin soittaa myös rumpuja. Melu -ynnä muihin sellaisiin näennäissyihin vedoten en olisi niitäkään saanut. Mutta kannutpa minä hommasin omilla rahoillani, salaa. Ne olivat ilmestyneet saunan eteiseen porukoiden lenkkeillessä raikkaassa talvisäässä. Isä hyväksyi asian saman tien, asiasta ei enempää keskusteltu.

Ajokortin tullessa ajankohtaiseksi opettajanani oli oma isäni. Tietysti. Kohtalaisen hyvän autoilijan mallin hän opettikin, muun muassa liikenteessä joustamisen ja toisen puolesta varomisen, vaikka se olikin jo aika vaikea ajatuskulku keskenkasvuiselle. Miksi minun pitäisi estää toista tekemästä virhettä?
Autoksi joutui isän vanha kosla, ”rokki-Saappi” vuodelta 1971. ilman sponsorin apua ja aikaa sitä ei liikenteeseen olisi koskaan saatu. Samalla tuli eräs hieno luonteenpiirre isästäni esille. Kaverini yritti hitsata ovia helmoista kuntoon, mutta ne vääntyivät mutkalle kuin papiljottien saattelemana. Mattipa sanoi, että kokeillaan siten toista lääkäriä. Isäni osoitti mahdottoman hienoa hermojen hallintaa miehenalun toilailujen kanssa. Ostettiin uudet ovet ja paklattiin ne kuntoon. Tappaja-Saappini sai jopa väriä päälleen syksyn tullen. Sponsorin tukemana, toki.

Isälläni on aika persoonallinen huumorintaju. Hän kävi väliin kavereilleni esiintymässä, kaiken keskellä, laittaen appelsiinimehua kahvin sekaan (”tämä on oikein mainio hellejuoma!”) tai vedenkeittimen kuumaan veteen ketsuppia (”terveellistä, eikös!”)
Kansakoulun ja myöhemmin peruskoulun opettajalle omanlaatuisesta huumorista oli varmasti hyötyä. Kotonakin joustoa löytyi. Koulussani oli seiskaluokalla kattoremontti. Ukot paukuttivat kattoa. Tokaisin: ”Sisään!” Tästä hyvästä luokanvalvojani soitti kotiini. Isäni vastasi. ”Poikanne viljelee epäasiallista huumoria koulussa!” Isäni tiedusteli, mitäs se Mikko on nyt mennyt sanomaan. ”Sanoi kattoremontin tekijöille, että sisään!” Isä siihen, että sehän oli ihan hauska juttu. ”Tuut-tuut-tuut-tuut…”

Isäni palaa huomenna kotiinsa. Olisin pitänyt aika ihmeenä, jos ei olisi palannut. Savottakaverini.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on 47-vuotias kolmen lapsen isä, karhulalaistaustainen pohjoiskarjalainen. Hänen aiempi vieraskynätekstinsä: Kapitalismilisä perhekeitossa

Isyyspakkaus, eli mitä tuore isä tarvitsee

Mitä tarvitsee mies, josta on tulossa tai juuri tullut isä? Lapsellisten miesten blogitiimi selvitti.

1. KUULOSUOJAIMET RADIOLLA. Itkevän vauvan paras paikka on vanhemman syli, mutta kun huuto raastaa korvia ja hermoja!!! Ei muuta kuin kupit korville, lempparikava soimaan, vauva sylkkyyn ja keinutuoliin. Verenpaine laskee ja riski tehdä lapselle jotakin tyhmää pienenee.

"Lapsiperheen kriittisiin tilanteisiin"

2. KANTOREPPU. Kantamisessa voima ja turva yhdistyvät miehekkäällä tavalla. Vahvan iskän repussa pikkuinen kulkee turvallisesti metsään tai tunturiin.

Kantoreppu on kyllä tosi kätsy. Kuva Johan Bävman

3. TERAPEUTTI tai YSTÄVÄ. Nainen puhuu parisuhteesta toisten naisten kanssa, mies puolisonsa kanssa. Ei hyvä. Miehellä tulisi olla luottohenkilö tai pari, joiden kanssa jakaa ajatuksia parisuhteesta, vanhemmuudesta, urheilusta, politiikasta ja muusta tärkeästä.

Sauna luo oivalliset puitteet miesten terapeuttisille keskusteluille.

4. KOFEIINITUOTTEITA. Näiden avulla iskä jaksaa valvoa. Isän mieltymysten mukaan energiajuomia, uusi kahviautomaatti tai jotain siltä väliltä.

Vastuullinen iskä suosii kestävästi tuotettua kahvia.

5. HELPPOA LUKEMISTA. Isyydelle omistautunut, öisin valvova mies jaksaa lukea kolmen ruudun sarjakuvia tai joskus jopa kirjoja, joissa on lyhyitä lukuja. Kokeile esimerkiksi Viiviä ja Wagneria, Tex Willeriä tai Baby Bluesia. Myös Vauva - omistajan opasta, Isäasentoja, Havaintoja parisuhteesta tai Vauvatarinoita voi yrittää.

Vanhempien parisuhde on lapsen koti. Sarjakuvan pariskunta on lapseton.

6.  LIIKUNTAHARRASTUS. Hyvä fyysinen kunto auttaa vanhempaa jaksamaan. Kotiin voi hankkia vaikka leuanvetotangon, juoksumaton, kuntopyörän tai nyrkkeilysäkin. Pienenkin lapsen kanssa voi retkeillä ja vähän isomman kanssa voi harrastaa kaikkia lajeja, esimerkiksi hiihtoa.

Lapsi ei estä voimalajien harrastamista. Kuva Johan Bävman

7. VAPAUDUT VANKILASTA -KORTIT. Tiukan paikan tullen voi lätkäistä Vapaudut vankilasta -kortin pöytään ja lähteä vaikka tapaamaan blogistiystäviä. Isyyspakkaus sisältää 24 korttia isälle ja 36 korttia äidille, jotta mies saa tuiki tärkeää tilaa isyyden toteuttamiseen.

Vapaudut vankilasta -korttiin kirjoitetaan vapautuneen vangin nimi ja päivämäärä.

Mitä jäi puuttumaan? Täydennä isyyspakkausta!

Topi Linjama

Vieraskynä: Isyys = 0,5 Tahtoa + 0,3 Työtä + 0,2 Tilaa

Pitkän linjan isätutkijana olen joutunut usein vastaamaan kysymykseen ”miten tullaan hyväksi isäksi”. Nuorempana koin kysymyksen miehen kannalta arkaluontoiseksi ja yleensä pyörittelin vastausta hienovaraisesti. Esimerkiksi, että on monenlaista hyvää isyyttä ja että jokaisen on vain löydettävä itselleen sopiva tapa olla isänä. Iän ja kokemuksen (mm. viisi lasta) lisääntymisen myötä rohkenen nyt eritellä asiaa vähän pidemmälle. Samalla huomaan katsovani kysymystä entistä tiukemmin lapsen näkökulmasta: millaisen miesvanhemman lapsi tarvitsee ja mille pohjalle rakentuva isyys on kestävintä lapsen kannalta.

Naisen äidiksi tulemiseen verrattuna miehen isyys alkaa takamatkalta: naisella on etunaan intensiivinen odotusaika ja vauva kasvaa vain hänen sisällään. Eihän kaikilla naisillakaan kiintymyssuhde vastasyntyneeseen muodostu ihan itsestään hormonien hoitamana, mutta erityisesti isän kohdalla ”luonto” ei yksinään vie ”tikanpoikaa puuhun”. En luottaisi hirveästi siihen, että biologinen side tai miehen yhtäkkinen ihastuminen vauvaan takaavat kestävän isäsuhteen lapselle. Erityisesti uusperhe- ja adoptioisien kokemuksista voi päätellä, että isä-lapsisuhteen rakentaminen on määrätietoisuutta ja systemaattisuutta edellyttävä tehtävä, joka ei tuota pikavoittoja, mutta joka palkitsee pitkän päälle.

Niinpä tärkeimmäksi asiaksi nostan eettisen ulottuvuuden – sen, että mies päättää tahtoa isäksi. Enkä näe eroa siinä, onko mies lapselle biologinen vai sosiaalinen isä. Jokaiselle lapselle on lottovoitto, jos hän voi kiinnittyä mieheen – isään, joka on päättänyt olla tälle lapselle läheinen, lämmin ja luotettava aikuinen tapahtuipa mitä tahansa. Isyys on tahtolaji kuten kaikki läheissuhteet, ja oikeastaan ihmettelen, miksi minkäänlaista ”isyyslupausta” ei ole otettu käyttöön. Tiedämmehän, mikä valtava voimavara latautuu mielen sopukoihin, jos teemme itsemme kanssa sisäisen sopimuksen esimerkiksi kuntoilun, työn tai opiskelun suhteen.

Isä-lapsisuhde alkaa muodostua tekemisen myötä. Ajattelen hyvin realistisesti niin, että isälle ei ole olemassa tähän mitään omaa repertuaaria tai temppugalleriaa, eikä varsinkaan oikotietä. On vain päivästä toiseen tehtävä hoivatyö (’hands on’), joka aikaa myöten yhdistää isän ja lapsen. Tutkimusten mukaan tuoreita isiä kalvaa usein hiljainen epäilys, olenko oikeasti hullaantunut vauvasta, rakastanko häntä tarpeeksi ja onko hän nyt minulle kaikki kaikessa – kuten näyttää kadehdittavasti olevan äidin kohdalla. Varmuuden saamiseen on vain yksi tie: vauvan kanssa yhdessä oleminen alusta alkaen, niin että hoiva ja huvi, rutiinit ja ilo, kietoutuvat rajatta toisiinsa. Näin syntyvä molemminpuolinen kiintymyssuhde kannattelee lasta pitkälle aikuisuuteen.

Kolmas tekijä on tilan antaminen. Tarkoitan tällä mahdollisuuksien, ajan ja paikan raivaamista isyydelle. Isä-lapsisuhde tarvitsee huokoisen ympäristön, jossa ei ole liikaa puristusta, stressiä tai kolmansien osapuolten niskaan hengitystä. Portinvartijateorian mukaan äidit joko avartavat tai kaventavat monin hienovaraisin keinoin sitä näkymätöntä käytävää, jonka päässä on vahva isän ja lapsen kahdenkeskinen suhde. Kuitenkin viime kädessä vastuu on isällä itsellään. Viisitoistavuotiaalle ei mene läpi selitys, että olisin ollut enemmän kanssasi jos äitisi olisi minua siinä tukenut. Vaikka äiti pitäisi porttia apposen auki, kaikki isät eivät sitä omilta menoiltaan huomaa tai eivät halua oikeasti tasaveroista vanhemmuutta. Tahtoisät puolestaan raivaavat oman tiensä äidin rinnalle näyttöjen kautta, sitkeällä tekemisellä ja osaamisella.

Kun nyt katson tätä vastaustani alun kysymykseen, hätkähdän että olenko tulossa mielensäpahoittajan kaltaiseksi. En kyllä myönnä. Ehkä nykyinen osallisuuteni Mannerheimin Lastensuojeluliitossa on herkistänyt entistä miesaktiivia tarkastelemaan isyyttä ennen muuta lapsen oikeuksien kautta. Laajemmassa kuvassa pääasia ei ole se, että meille vahvoille aikuisille miehille isyydestä tehtäisiin entistä kivempi juttu, vaan että yhä harvempi lapsi joutuisi kokemaan hyvälle oraalle ehtineen isäsuhteensa traumaattisen menetyksen.

Jouko Huttunen
Kirjoittaja on isyystutkija ja kasvatustieteiden tohtori sekä viiden lapsen isä.