Lapsi ei ole ansainnut vikojasi

Poikani halusi kyntensä lakattavan ja niistä tuli itse asiassa todella hienot. En osaa lakata kynsiä, joten se näyttäytyy minulle ihmeellisempänä kuin onkaan. Pelkän lakkapinnan sijaan on jotain kuvioita sun muuta. Taikuutta. Ilahduttavaa hänelle itselleen ja muille. Mutta eikös vain ilmesty joku kysymään, että "eikös kynsien lakkaaminen ole tyttöjen hommaa". Vituttaa, koska tuollainen puolihuolimaton sukupuoleen kasvattaminen on tarpeetonta ja pahimmillaan vahingollista.

Peiliin katsominen on välillä hyvästä. 

Älä siirrä ennakkoluulojasi lapselle. Teema nousi esiin erään isän kanssa jutellessani.
Tämä tuttu isä kokee olevansa mielipiteineen marginaalissa ja totesi, että "en minä halua omia ennakkoluulojani lapsilleni siirtää". Kunnioitan ajatusta paljon. Todetessaan näin hän oli samalla tuskallisen tietoinen siitä, miten vaikeaa se itse asiassa on.
Huonoa itsessämme emme halua lapsessa tunnistaa, joten jo asian pohtiminen voi olla työlästä.

Ihmiset kuohahtivat raivoisasti ja syystä kun joku laittoi nettiin julkisesti nähtäväksi videon, jolla opetti lastaan pahoinpitelemään eriväristä ihmistä esittävää nukkea. Se oli harvinaislaatuisen inhottavaa. Ennakkoluulojen siirtämisessä ei silti yleensä ole kyse mistään niin dramaattisesta. Kyse voi olla vaikka saunan oven kiinni laittamisesta.

Sellaiset asiat, jotka itsessään hyväksyy, näkee mielellään lapsissaan oli niitä siellä tai ei. Poikani totesi hiljattain, että "nää Harry Potterit on kyllä silleen klassikoita, että ne vois ostaa ihan omaksi" ja sydämessäni läikähti. Talomme kirjahyllyn nähneet tietävät, että olen samaa mieltä kirjojen ostamisen mielekkyydestä. Erittäin samaa mieltä.

Rasittavia ja ärsyttäviä ominaisuuksiaan ei ole yhtään niin mukava nähdä lapsessaan, joten niitä on helppo selitellä pois sen sijaan, että menisi vaikka kylppäriin ja ihan asiakseen vilkaisisi peiliin.

Paljon käytöksestämme on tietenkin tiedostamatonta ja yhtä paljon semmoista, jota emme ole vielä itse päässämme hahmottaneet sellaiseen muotoon, jossa sen itsessämme hyväksyisimme. Tuskin kukaan jaksaa skarpata koko ajan niin tiukasti, että koko ajan tarkkailisi käytöstään niin tiukasti, eikä sellainen kuulosta mitenkään tervejärkiseltä touhulta. Itse asiassa sellainen itsekontrolli kuulostaa lähinnä sekopäiseltä.

Pelastajaksi voikin saapua vanha kunnon keskustelu. Jos sitä huomautusta kynsien lakkaamisesta ei jätäkään vain puolihuolimattomaksi huomautukseksi vaan asian pohdintaa jatketaan saunan lauteilla, niin sokraattisella metodilla saa aika paljon aikaan. Jos lapsikin on sitä mieltä, että se on tyttöjen hommaa, niin voi kysyä miksi. Yleensä homma alkaa olla jo selvä siinä vaiheessa kun lapsen kasvoilta huomaa sen pienen miettimisrypyn ja raksutuksen kuulee metrien päähän. Niin, miksi?

Pasi Huttunen

Olemme historian väliinputoajia

Viime aikoina olen istunut kurssilla, jossa käydään läpi metsänhoidon ja metsätalouden perusteita. Tulevana metsänomistajana tuntui järkevältä ryhtyä vähitellen perehtymään siihen mitä sitten omistaa ja mitä sille kannattaa tehdä. Kannustimena kurssille lähtöön toimi isäni hienovarainen vihjaus, että "ois tuollainen kurssi näköjään tuolla".

Luennoilla istuu minun lisäkseni aika paljon niitä, joita siellä odottaa näkevänsä: keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä oman elämänsä metsätalousyrittäjiä, jotka haluavat kurssilta vähän buustia metsätuottoihin. Mutta sitten siellä olemme me minun kaltaisemme. Metsäomaisuus häämöttää jossain tulevaisuudessa, mutta tieto ja osaaminen sen hallinnoinnista ei ole kantautunut meille saakka.
Isä toki olisi varmaan sitä tietoa välittänyt, mutta aiemmin ei ole kiinnostanut eikä nyt ole oikein aikaa. En ole ainut kurssilla, jolle isä on määrätietoisesti, mutta hienovaraisesti vihjannut, että kannattaisi ehkä mennä kurssille.

Taannoin eräs isä murehti häntä haastatellessani, että nykymiehiltä puuttuvat keinot siirtää tietoa ja osaamista sukupolvelta toiselle. Ei enää ole sellaisia patriarkaalisia dynastioita, jossa kaikki se omaisuuden hallinnoinnin ja siitä huolehtimisen osaaminen ja hiljainen tieto huolellisesti siirrettiin seuraavalle sukupolvelle. Yhteiskunta on ajanut ohi sellaisen mallin ensin teollistumisen ja sitten jälkiteollistumisen myötä. Hyvinvointivaltio on vapauttanut pakosta kasata pääomaa varmistaakseen seuraavan sukupolven hengissä selviäminen. Tämä on hyvä asia, mutta samalla on menetetty jotain, sillä niille hukassa oleville tiedon siirtämisen keinoille olisi käyttöä edelleen vaikka siirrettävä tieto lienee nykyään aika erilaista.

Teollistuminen ajoi isät töihin ja asetti naisten tehtäväksi kodista ja lapsista huolehtimisen. Kodin piiri ja työn piiri erkanivat ja samalla isät joutuivat marginaaliin. Se ydinperheen ja elättäjäisän malli näyttää jääneen lyhytaikaiseksi. Nyt täältä marginaalista ollaan työelämän taas muututtua tulossa takaisiin kotiin kovaa vauhtia, mutta samalla moni mies huomaa, että tietoa on jäänyt siirtymättä sekä sieltä perinteisestä miesten maailmasta että naisille sukupuolikoodatusta hoivan ja kodin maailmasta. Eli aivan kujalla ollaan koko ajan, paitsi sen kahdeksantuntisen ajan kun ollaan töissä, jos töitä on sattunut saamaan. Koti tuntuu helposti vähän etäiseltä paikalta, josta pitää paeta. Vaikka tietenkään ei oikeasti halua paeta. Haluaa osata.

Metsäkurssilla istuessa ja tasaikäisrakenteisen metsän harventamisoppia kuunnellessa siinä sitten yrittää samalla miettiä, että mites hemmetissä minä viimeksi sain siitä perunamuussista niin hyvää. Se niin helposti lipsahtaa harmahtavaksi liisteriksi. Hiljainen tieto ei ole kulkeutunut oikein kummaltakaan suunnalta meille - väliinputoajasukupolvelle.

Pasi Huttunen

Joulukuusi on haettu

Lumista kuusikkoa tulee harvoin katseltua samalla tavalla kuin joulun alla. Tai nykyään se lumi ei toki ole niin selviö, mutta ne kuuset ovat siellä. Pojat vuorollaan kiinnittävät huomionsa johonkin komeaan yksilöön. Jos se on liian komea, jäädään välillä miettimään, että voiko noin hienoa ottaa vai pitäisikö jättää siihen. Joulukuusi on kaikessa tärkeydessään kuitenkin vain muutaman päivän koristus. Lopulta löytyy sopiva kuusi ja ukki kumartuu sahaamaan sen. Sekin näyttää kuuluvan asiaan, että juuri ukki sen sahaa. Sitten se kuljetetaan porukalla kotiin.

Lapsuudessani kuusenhakureissut tehtiin aina hiihtämällä. Nyt on vähän vuodesta kiinni, mutta useimmiten lunta on sen verran vähän, että suksia ei tarvita. Perinne on joka tapauksessa jatkunut pitkään, niin pitkään kuin muistan.
Jossain vaiheessa nuoruutta ja varhaista aikuisuutta homma taisi vähäksi aikaa jäädä. Eivät perinteet välttämättä teininä tai yliopisto-opintojen alkutaipaleen kiihkeydessä tunnu kovin tärkeiltä.

Uudelleen tämä perinne teki tärkeytensä tiettäväksi vasta kun omat lapset olivat sen ikäisiä, että lähtivät mukaan kuusta hakemaan. Nyt perinne menee niin, että joulun alla ollaan ensin huolissaan ehditäänkö aaton aattona valoisan aikaan maalle ja kuusta hakemaan. Aina ehditään. Sitten ukki, isä ja lapset varustautuvat talvivaatteineen ja sahoineen sen hakemaan. Aina vähän surettaa kaataa kaunis puu, mutta aina painaa vaakakupissa enemmän perinne. Kyllä se puu luo taloon aivan oman, tietynlaisen tunnelman, jota ilman ei osaa, eikä oikeastaan halua olla. Tietty velkaantumisen tunne kuitenkin jää kun sen kuusen sieltä ottaa. Lopulta ihmisen suhde luontoon on vaihtosuhde, jossa ihminen saa enemmän kuin antaa.

Kissat eivät vielä ainakaan viime jouluna saaneet kuusta tuhottua tai edes kaadettua, mutta on täysin mahdollista, että siitäkin muodostuu jatkossa yksi osa kuusiperinteeseen. Joulunaika joka tapauksessa oikeasti alkaa vasta siitä, kun kuusi haetaan metsästä. Nyt se on jo käyty ja joulunviettoon rauhoituttu. Hyvää, rauhallista ja levollista joulunaikaa myös sinulle.

Pasi Huttunen