Luonto ja mielenrauha

Suomi 100 vuotta hengessä ajattelin kerätä heinäkuulta vaaramaisemaa esittelevää kuva-aineistoa. Samalla tavoite on tutustuttaa lapset luontoon, minkä rauhasta nämä pienet seikkailijat nauttivat suunnattomasti. Tällä kertaa pääosassa on kansallismaisemista tuttu Koli ja tarkemmin Ukko-Koli.

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa "tavallista elämää epätavallisissa puitteissa", mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s

"Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
- Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani."

En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

Kevät meni. Kesä tuli.

Lähimetsät ovat mahtava aarreaitta ja seikkailukenttä pienelle sielulle. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Joulukuusi on haettu

Lumista kuusikkoa tulee harvoin katseltua samalla tavalla kuin joulun alla. Tai nykyään se lumi ei toki ole niin selviö, mutta ne kuuset ovat siellä. Pojat vuorollaan kiinnittävät huomionsa johonkin komeaan yksilöön. Jos se on liian komea, jäädään välillä miettimään, että voiko noin hienoa ottaa vai pitäisikö jättää siihen. Joulukuusi on kaikessa tärkeydessään kuitenkin vain muutaman päivän koristus. Lopulta löytyy sopiva kuusi ja ukki kumartuu sahaamaan sen. Sekin näyttää kuuluvan asiaan, että juuri ukki sen sahaa. Sitten se kuljetetaan porukalla kotiin.

Lapsuudessani kuusenhakureissut tehtiin aina hiihtämällä. Nyt on vähän vuodesta kiinni, mutta useimmiten lunta on sen verran vähän, että suksia ei tarvita. Perinne on joka tapauksessa jatkunut pitkään, niin pitkään kuin muistan.
Jossain vaiheessa nuoruutta ja varhaista aikuisuutta homma taisi vähäksi aikaa jäädä. Eivät perinteet välttämättä teininä tai yliopisto-opintojen alkutaipaleen kiihkeydessä tunnu kovin tärkeiltä.

Uudelleen tämä perinne teki tärkeytensä tiettäväksi vasta kun omat lapset olivat sen ikäisiä, että lähtivät mukaan kuusta hakemaan. Nyt perinne menee niin, että joulun alla ollaan ensin huolissaan ehditäänkö aaton aattona valoisan aikaan maalle ja kuusta hakemaan. Aina ehditään. Sitten ukki, isä ja lapset varustautuvat talvivaatteineen ja sahoineen sen hakemaan. Aina vähän surettaa kaataa kaunis puu, mutta aina painaa vaakakupissa enemmän perinne. Kyllä se puu luo taloon aivan oman, tietynlaisen tunnelman, jota ilman ei osaa, eikä oikeastaan halua olla. Tietty velkaantumisen tunne kuitenkin jää kun sen kuusen sieltä ottaa. Lopulta ihmisen suhde luontoon on vaihtosuhde, jossa ihminen saa enemmän kuin antaa.

Kissat eivät vielä ainakaan viime jouluna saaneet kuusta tuhottua tai edes kaadettua, mutta on täysin mahdollista, että siitäkin muodostuu jatkossa yksi osa kuusiperinteeseen. Joulunaika joka tapauksessa oikeasti alkaa vasta siitä, kun kuusi haetaan metsästä. Nyt se on jo käyty ja joulunviettoon rauhoituttu. Hyvää, rauhallista ja levollista joulunaikaa myös sinulle.

Pasi Huttunen

Marjastelua ja koulutien aloitusta.

Antti Pitkäjärvi

Pääseekö lapsi ongelle?

Lapsen elämässä on paljon naisia: on äiti, neuvolan täti, päiväkodin tädit, kerhotädit, kenties naisopettaja, kummitäti, isoäiti, terkkaritäti. Ihan tavallisia aikuisia miehiä ei välttämättä kuulu lapsen elinpiiriin lainkaan. Muuan mies kertoi tajunneensa vasta armeijassa, että joidenkin lasten arjessa voi olla myös miehiä.

Tietenkin lapsen elämä naisten ympäröimänä voi olla hyvää, täyttä ja onnellista. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta sitä mietin, pääsevätkö lapset ongelle tai notskille.

Takavuosina vedin muskareita kansalaisopistolla ja satutunteja kirjastoilla. Työ oli mukavaa ja merkityksellistä. Sain siitä myönteistä palautetta melko usein, oikeastaan niin usein, että aloin epäillä, onko paras ominaisuuteni ehkä se, että olen mies tällä naisvaltaisella alalla. "No eiku oot sä muutenki hyvä", kiirehti eräs äiti vakuuttelemaan, kun esitin epäilyni.

Lopetettuani satutunnit kohtasin kaupungilla rouvan, joka tapasi käydä satutunnilla lapsenlapsensa kanssa. Hän valitteli sitä, että olin jättänyt satutuntien pidon. Vastasin, että onhan tämä nykyinen satutäti oikein pätevä. "Mutta onhan se mukavampi katella tollasta nuorta komeaa miestä", tuumi rouva, joka oli ennättänyt siihen ikään, jossa voi sanoa sen mitä ensimmäisenä mieleen tulee.

Tiedä siitä nuoruudesta tai komeudesta. Mutta se on fakta, että monen lapsen elämästä puuttuu ihan tavallisia miehiä. Heistä on suorastaan huutava pula. Hyvä lukija, jos tunnistat itsesi ihan tavalliseksi mieheksi, mietipä mahdollisuutta alkaa tukihenkilöksi. Alkuun pääset esimerkiksi täältä.

Lapsen elämässä olisi hyvä olla erilaisia ihmisiä. Hän oppii, että asioihin, ihmisiin ja elämään voi suhtautua monella tavalla. Sanotaan, että äiti lohduttaa ja isä rohkaisee. Isä kannustaa lasta luottamaan itseensä ja kohtaamaan maailman ja kun haavereita sattuu, lapsi palaa äidin syliin paijattavaksi. Jos lapsi kaatuu ja alkaa itkeä, äiti ottaa syliin, silittää ja valittelee, että "voi voi sinua pikku kullanmuru". Isä puhaltaa pipin, taputtaa selkään ja toteaa, että "onneks ei sattunut pahasti, ei kun menoks". Tämä ei tietenkään ole mikään tavoitetila tai (hetero)normi, vaan elämästä tehty huomio ja yleistys. Kumpikaan suhtautumistapa ei ole huonompi tai parempi, ja luultavasti lapsi on aivan yhtä tyytyväinen sekä isän että äidin tapaan.

Mutta palataanpa vielä kalastukseen.

Kuluvan viikon torstaina 20.8. klo 17-21 on Joensuun Kuhasalossa kalastusilta isämiehille ja lapsille. Tiedossa on onkimista, kalanperkuuta ja -syömistä. Paistetaan, savustetaan ja loimutetaan kalaa, tartutetaan savunhaju vaatteisiin. Omat onget, evästä ja säänmukainen varustus mukaan. Myös kirkkoveneestä on mahdollista onkia, jos ilmoittautuu etukäteen osoitteeseen topi.linjama@pelastakaalapset.fi. Nähdään Kalmonkatiskalla!

Topi Linjama

Kaksi pakinkannellista kiehuvaa vettä

Puukko iskee kipinää tuliraudasta ja tuohi jo lähes syttyy. Muutama yritys vielä ja liekin leimahtaminen tuohesta tuo aivan omanlaisensa syvästi tyydyttävän tunteen. Muut ovat jo tuoneet pienempää risua ja isompia halkoja ja rakentaneet nuotion. Yksinkin olisi onnistunut, mutta näin se oli nopeampaa ja mukavampaa.
Samaan aikaan lapsijoukko, joka on saanut tulitikut, on saanut vetensä jo keitettyä nuotiossaan. Olemme Karhonsaaressa Pohjois-Kallavedellä Kuopion lähellä ja käynnisssä on leikkimielinen lapset vastaan aikuiset -kisa, jossa on saatava pakinkannellinen vettä keitettyä nuotiolla. Tuli on yksi niistä inhimillisen kulttuurin edellytyksistä, jonka käyttö erottaa meitä muista eläimistä. Ja nyt joukolla ihmisiä on sen tekemiseen taas vähän paremmat taidot. Maailma pelottaa vähän vähemmän.

Kasvatamme lapsiamme selviytymään yhteiskuntajärjestelmään, joka ei itsessään näytä erityisen elinkelpoiselta. Osapuilleen tähän tapaan Joensuuhun asettunut saksalainen eräopas ja aktivisti Huck Middeke kiteyttää TEDx-puheessaan Hollannissa kesäkuussa. Jos ihminen selviytyäkseen tarvitsee vain ruokaa, juomaa, suojaa ja toisten ihmisten seuraa, ja tiedämme, että kaikkea tätä itse asiassa olisi tarpeeksi kaikille miljardeille ihmisille, ja näemme, missä jamassa maailma ekologisine, sosiaalisine ja taloudellisine megakriiseineen siitä huolimatta on, niin on vaikea olla kovin eri mieltä hänen kanssaan. Eikä peli ole menetetty. Ei ole mikään mahdottomuus tehdä asioita toisin.

Selviytyminen, survivalismi on tällä hetkellä trendikästä, mutta usein se edelleen ajatellaan yksinäisen sankarin selviytymiskamppailuna kaaosta, luonnonvoimia ja muita ihmisiä (tai ehkä eläviä kuolleita) vastaan. Trendi on ihan ymmärrettävä, koska yhteiskunta on jatkuvassa kriisin tilassa, jossa on kuulemma välttämätöntä tehdä kipeitä päätöksiä. Se on yksi tapa, mutta ehkä järkevämpää ja tärkeämpää olisi miettiä yhteisön, meidän kaikkien selviytymistä. Kuinka me yhdessä voimme tuottaa sellaisen yhteiskunnan, joka ei tuhoa itseään? Vanhemmuus on siinä tietenkin avainasemassa. Meidän pitäisi pystyä kasvattamaan lapsemme rakentamaan se yhteiskunta, joka kykenee selviytymään.

Se lapsijoukko Karhonsaaressa sai yhdessä tehtyä ne tulet. Joku oli tarpeeksi vanha tulitikkuja käyttämään, toinen oli tehnyt nuotioita ennenkin ja kolmas, neljäs ja viides hakivat sytykkeitä ja joku kävi vielä päivittelemässä aikuisten hitautta. Kaksi pakinkannellista vettä kiehautettiin.

Huck Middeken puhe: