Käytöskoulu: Miksi helvetissä ei saisi kiroilla?

Kiroilun sanotaan olevan rumaa ja kiellettyä, mutta paskat! Aloitan tällä postauksella kevään mittaan epäsäännöllisesti etenevän postausten sarjan nimeltä Käytöskoulu. Muita aiheita tulevat olemaan ainakin pöytätavat ja pukeutuminen. Kenties keksin muutakin. Käytöskoulu pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Näin vuoden alussa on tapana tehdä elämäntaparemontteja, kääntää uusia lehtiä ja lupailla kaikenlaista ja olen yllättävän usein kuullut lupausten joukossa senkin, että "aion kiroilla vähemmän". Vaikka tekisin uudenvuoden lupauksia, niin tuo ei olisi yksi niistä.

Kiroiluun suhtautuminen on vanhempana vähän vaikeaa. En paheksu kovaakaan kiroilua ja kyllähän se nyt helvetti vieköön on usein ihan täysin paikallaan jos vaikka vituttaa. Osaan myös arvostaa taidokasta kiroilua. Voimasanailussakin on estetiikkansa.
On silti vaikeampi kysymys, sopiiko kiroilu lapsen suuhun. Kyllä se minunkin korvaani kuulostaa pahalta jos lapsi kiroilee ja lisäksi voi tietenkin syntyä noloja tilanteita jos lapsi kiroilee paikassa johon se ei lainkaan sovi tai sellaisten ihmisten kuullen, joille se on paha asia.
Meillä tilanne on ratkaistu sanomalla lapsille, että kiroilla ei saa - paitsi jos siihen on syytä ja silloinkin on katsottava, missä seurassa on ja missä paikassa on. Kirosanojen lällättely ihan kiroilemisen riemusta tapahtukoon silloin kun edes me vanhemmat emme ole kuulemassa. Se on nimittäin todella rasittavaa kuunneltavaa.

Oma asiansa on sen pohtiminen, että mitkä tilanteet ja mitkä paikat ovat sopivia voimasanoille. Jos satuttaa polvensa iskemällä juuri sen kipeimmän kohdan pöydänkulmaan on täysin ymmärrettävää, jos siinä sen saatanan laukaisee. Joskus vaikeassa tilanteessa tunnekuohu voi olla liikaa ja jotain on tehtävä. Kovaan ääneen todettu "voi perkele!" on sieltä harmittomimmasta päästä mietittäessä kiivastuksissa tehtävien asioiden kirjoa.
Nämä ohjeet eivät tietenkään koske tilannetta, jossa ollaan koulussa oppitunnilla tai esimerkiksi kirkossa tai vaikkapa sukujuhlissa. Sekin on tehty selväksi, että esimerkiksi mummolassa on sitten mummolan säännöt. Tässä mielessä ammennamme enemmän katolisesta kuin protestanttisesta kulttuuriperinteestä, mutta minä olinkin nuorena Etelä-Amerikassa vuoden.

Kukaan ei koskaan selittänyt minulle uskottavasti, miksi tietyt sanat olisivat niin vaarallisia, että niitä ei kukaan missään tilanteessa saa lausua. Pappi joskus selitti lapsena ollessani vakavissaan ja huolestunut ryppy otsallaan, että kiroilemalla kutsutaan pahoja henkiä. Jos uskoisin näin todella käyvän, miettisin asiaa ehkä vähän eri tavalla. Kiroileminen olisi silloin ainakin paljon harkitumpaa puuhaa. Mutta en usko, että kutsun pahoja henkiä sanomalla vittu sen enempää kuin uskon, että Sanni pilaa lapset ja nuoret sanomalla sen kohutussa kappaleessaan Että mitähän vittua.
Yhteiskuntatieteellisempi näkemys on, että kirosanan voima on normin rikkomisessa. Kun tullaan tilanteeseen, jossa on kiroiltava, ollaan jonkinlaisessa erikoistilanteessa. Tavallinen tilanne ei sitä vaadi. Ja olen sitäkin mieltä, että normien rikkominen on usein suotavaa ja tarpeellista.

On siis vaikea perustella lapselleen, että ei saa kiroilla. Sen voi kuitenkin yrittää opettaa, että kiroilu, kuten muukin ihmisten kanssa toimiminen vaatii sosiaalista taitoa. Väärässä paikassa ja väärällä hetkellä kiroilu ei kannata, mutta totta helvetissä se helpottaa oikeanlaisessa tilanteessa. Perkele.

Hyvää alkanutta vuotta! Saakeli!

Pasi Huttunen, @paspah

Ydinperheisyyden kauheus ja kauneus

Kartoitin keskiluokkaistuvan ydinperhe-elämäni heikkouksia, vahvuuksia, uhkia ja mahdollisuuksia.

HEIKKOUDET

Tavaroiden pakkaaminen reissua varten
Kun talossa on monta ihmistä laittamassa tavaroitaan eri paikkoihin ja ne pitäisi yhtäkkiä nopeasti löytää pakattavaksi jotain matkaa varten, eivät ne tietenkään koskaan ole siellä, mistä niitä etsii. Eivät koskaan. Lapsillani on valtava määrä alusvaatteita, mutta jostain syystä niitä ei koskaan löydy mistään jos pitäisi pakata muutamat vaihtopikkarit mukaan reissuun.

Lähteminen jonnekin
Se kaaos. Asioiden vääjäämätön liukuminen käsistä. Pakkaamisen helvetillisys jo käsiteltiin, mutta ei siinä suinkaan kaikki. Kun tulee aika lähteä, taantuvat lapset viisi vuotta ikäistään nuoremmiksi ja ne kaikkein käsittämättömimmät toheloinnit ja huonoimmat vitsit ja aikaavievimmät asiat, jotka on tehtävä juuri sillä hetkellä muistuvat mieleen juuri silloin.

Toisten jälkien korjaaminen
Omien sotkujen siivoaminen ei haittaa, mutta vaikka joskus on ihan perusteltua jättää niitä myös toisen siivottavaksi, liittyy siihen lähes aina omanlaisensa turhautuminen. Muiden jälkiä on inhottava siivota, vaikka miten vakuuttelisi itselleen, että ei siinä mitään. Ja kun talossa on lapsia, on muiden jälkiä aina hyvin paljon siivottavana. Se juusto on aina pöydällä vielä tunti sen jälkeen kun kasivee on käynyt laittamassa välipalaa.

VAHVUUDET

Ruoanlaitto
Olen elävä todiste siitä, että ei tarvitse olla erityisen hyvä kokki nauttiakseen ruoanlaitosta. Se konkreettinen käsillä tekeminen ja työnsä tuloksen näkeminen, haistaminen ja maistaminen saman tien on kenties helpoin tapa päästä nopeasti flow-tilaan.

Pyykkien laittaminen
Pyykkien laittaminen on niin kevyttä, vaivatonta ja yksinkertaista puuhaa, että se jättää tilaa ajatuksille tai muulle oheistekemiselle. Iso korillinen puhtaita pyykkejä tarkoittaa hetkeä podcastin, radio-ohjelman, telkkariohjelman tai musiikin kuuntelemiseen ilman sitä lapsiperheen arjesta useimmille tuttua huonoa omaatuntoa, joka sellaisesta seuraa jos samalla ei tee mitään "hyödyllistä". Lisäetuna tulevat vielä puhtaiden kankaiden tuoksut.

Uunin lämmittäminen
Tulen sytyttäminen leivinuuniin tuottaa sellaisen, jollakin tapaa niin primitiivisen ilon tunteen, että siihen ei kyllästy. Samalla uunin polttaminen sitoo siihen paikkaan määräajaksi, mutta ei vaadi suurta vaivaa. Muutaman tunnin ajan on pysyttävä sen tulisijan lähellä ja lisättävä välillä, joten se avaa omanlaisensa pakotetun rauhoittumisen ajan.

UHAT

Tunaroivat lapset
"Ei, älä laita sitä sinne!" "Älä jätä sitä siihen!" "Laita se jääkaappiin!" "Jos lähdet kouluun, kannattaisiko ottaa mukaan reppu!?" "Ei, et voi lähteä kello kahdeksan aikaan arkipäivänä kolmen kilometrin päähän gymille!" "Katso autot, ennen kuin ylität tien!"
Pienet ja vähän isommatkin lapset ovat uskomattomia tunareita. Elämisen taidot ovat vielä hyvin vajaat ja vaikka asian tietää, niin on vaikea olla turhautumatta monta kertaa päivässä.

Arki tappaa parisuhteen
Kun on ollut päivän töissä, ja toiset viisi tuntia pyörittänyt kotia, harrastuksia ja ties mitä, ei välttämättä enää kymmenen aikaan illalla jaksa romanttisesti vikitellä puolisoa haureus mielessään. Kumpikaan ei kovin usein jaksa tehdä aloitetta, joten mitään ei kovin usein tapahdu. Ja kyse ei ole pelkästään seksistä. Arkiseen, puuduttavaan rytmiin jumahtaminen syö helposti leijonanosan elämänilosta, jos asialle ei tietoisesti tee jotain.

Keskiluokkainen ydinperhe -ahdistus
Kaksi lasta, lemmikit, talo ja auto, ylemmät korkeakoulututkinnot, työt asiantuntijahommissa, prekaari tilanne kuten kaikilla nykyään, mutta pärjätään, lomareissu kesällä ja talvilomalla ehkä kylpylään, pojat sählykerhossa. Ulkoisesti vaikutamme ihan tavalliselta, toimeentulevalta keskiluokkaiselta ydinperheeltä. Kauhea ajatus, että ehkä olemme sellainen.

MAHDOLLISUUDET

Perheen tarjoama välitön läheisyys ja rakkaus
Parhaimmillaan perhe-elämä tuottaa pakahduttavia onnentunteita. Eikä se pahimmillaankaan ole missään vaiheessa ollut niin paha, että siitä oikeasti haluaisi pois.

Ilo lasten kasvamisesta ja kehittymisestä
Lasten hoivaaminen ja opastaminen on uuvuttavaa, joskus stressaavaa ja usein runsasta univelkaa aiheuttavaa hommaa, mutta toisaalta se on myös loputtoman mielenkiintoista. Lapset eivät lakkaa yllättämästä ja osa niistä yllätyksistä on myös suloisia, mukavia ja pakahduttavia.

Sitten kun -asiat voivat oikeasti toteutua
Pää pursuilee usein kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia, joista kaikki eivät toteudu ikinä, mutta osa kyllä. Kun välillä pysähtyy katsomaan taaksepäin, huomaa, että hämmentävän moni kaukainen haave tai sumuinen unelma on totta tässä ja nyt.

Pasi Huttunen

Koulun alku ja vapauden huuma

Haikeudestaan huolimatta oli se tietysti iso helpotus kun viimeinenkin lapsi katosi päiväksi uuden luokkansa myötä uuteen, ekaluokkalaiseen elämäänsä. Vapauteni suunnitella tulemisiani ja menemisiäni lisääntyi tuntuvasti kun toinenkin lapsi kulkee nyt itse kouluun, iltapäiväkerhoon ja takaisin.

Vanhemmat seurasivat liikuttuneina ja hiukan hämmentyneinä
lastensa katoamista uuteen elämäänsä koulun uumeniin.

Miksi siis haikeaa? Yksi vaihe elämässä päättyi peruuttamattomasti siihen kun nuoremman poikani nimi huudettiin ja hän kirmasi sinne koulun uumeniin ryhmänsä kera. Nyt olen koululaisten isä. Se on aivan eri asia kuin olla vauvan, taaperon, päiväkoti-ikäisen tai eskarilaisen isä. Kyllä se pojan nimen kuuleminen vähän kirpaisi. Roska meni ehkä silmään.

Molemmilla lapsillani on vielä paljon viime viikkoa konkreettisemmin oma, minusta erillinen elämä. Se on todella hienoa, se avaa monia uusia ovia kaikille perheessä ja on tietyllä tavalla kammottavaa. Irti päästäminen vaatii vähän ajatustyötä ja totuttelua.

En enää päivittäin tapaa opettajia, jotka lapsiani päivät kaitsevat. Wilma on näppärä, mutta ei sama asia, eikä tarkoituskaan ole pitää yhtä tiiviisti yhteyttä kuin päiväkodin henkilökunnan kanssa. Ja niin kuuluu ollakin. Nyt ollaan yhä enemmän sen varassa, että minä vanhempana pidän keskusteluyhteyden auki suoraan lapsiini, jotta edes jollain tavalla pysyn kärryillä siitä, mitä he ajattelevat ja mitä heidän elämässään tapahtuu.

Samalla minulla on nyt toinenkin lapsi, jonka läksyissä auttelen tarpeen mukaan. Se on lähes poikkeuksetta mukavaa puuhaa, koska on äärimmäisen mielenkiintoista tehdä samalla huomioita siitä, mitä pentu osaa, mitä oikein vielä ei ja mikä hänelle tuntuisi olevan se oma juttu. Nyt kun ovat kumpikin vielä peruskoulun alkutaipaleella, riittää osaaminenkin auttamiseen oikein hyvin. Tämä on sitä kiehtovaa uutta, joka tulee siitä, kun talossa asuu yhtäkkiä uusia, aika erikoisia tyyppejä, joita en koko ajan paimenna vaan joilla on omat asiat. Minä en tiedä läheskään kaikkia niitä asioita. Niin sen kuuluu mennäkin, mutta on se vähän huimaa.

Olen aiemmin usein kuvaillut kuinka elämääni tuli oikeastaan vasta lasten myötä sellainen asia kuin arki. Päiväkodin myötä siitä arjesta tuli aikatauluiltaan selvästi määriteltyä. Nyt koulu ja poikien omatoimisuus tuo siihen taas uudenlaista vapautta. Olemme kaikki, paitsi ehkä se hitusen jo kouluun leipääntynyt kolmannelle luokalle menijä, yhä ihastuttavassa, huolestuttavassa ja oudossa vapauden huumassa.