Onko vanhemmuudessa mitään hyvää?

Kuvan lapset eivät liity blogitekstiin millään tavalla. Kuva lavastettu.

Kirjoitan tätä blogitekstiä lastenhuoneessa. Röhnötän selkärankaani ajatellen aivan liian huonossa asennossa nettikirppikseltä hankitussa oliivinvihreässä nojatuolissa. Tuolista lähtevä mummoloista, mökeiltä ja ullakoilta tuttu ummehtunut haju leijailee hiljalleen sieraimiini. Nojatuoli hankittiin tarpeeseen ja sen paikka on valkoisen kerrossängyn vieressä. Hajun muistan todennäköisesti aina. Se tuo mieleeni lasten nukuttamisen.

Kello hipoo jo iltakymmentä eikä alasängyn asukas nuku. Aamulla minua odottaa reilu parikymmentä alakoululaista tiedonjanoisena. Lapseni ei ymmärrä, että haluaisin itsekin jo niin mieluusti levätä. Hän ulisee nenä tukkoisena ja silmät punertavina vieressäni. Oikea jalkani on nostettu esteeksi sängyn reunalle ettei päiväkodin päiväuniennätyslapsi karkaisi omille teilleen. Nousen tuolista pieneksi hetkeksi vaihtamaan cd-soittimen äänikirjaa Norosesta Nopolaan ja ipana ymmärtää tilaisuutensa tulleen. Saavutan lapsen olohuoneessa ja raahaan rimpuilevan ihanuuden takaisin sänkyyn. Yläsängyssä nukkuu nelivuotias kylmähaude ranteeseen kiedottuna. Hän nukahti nopeasti tapahtumarikkaan päivän päätteeksi. Lopullisen iskun taisi antaa särkylääke.

Olen istunut tässä nojatuolissa paljon. Pääosin lapset nukahtavat kohtuullisessa ajassa, mutta toisinaan kerrossängyssä huudetaan pollat kirkkaanpunaisina päivän rasitusta ulos ja vaaditaan ruokaa, juomaa, Hakkaraispastilleja, unikavereita, äitiä, isää, hierontaa tai selkään piirtelyä. Kyllä minä nytkin niin odotan, että vieressäni kuperkeikkaa harjoitteleva ihmisverso simahtaisi ja minulta poistuisi hetkeksi vastuu.

Hetkinen! Onko minulla mitään positiivista kerrottavaa lapsiperhearjesta? Onko pikkulapsivaihe vain nukuttamista ja vastuuta? Voi olla, että vuosi hoitovapaalla on saattanut kirvoittaa enemmän sanottavaa  kurakossa rämpimisestä kuin perheonnesta. Löydänkö vanhemmuudesta mitään hyvää? Paradoksaalista on, että ensin lapsia toivotaan, rukoillaan tai hankitaan. Sitten väsytään ja hermot on riekaleina. Hieron oikealla kädellä lapsen pieniä varpaita ja ensimmäiset rauhottumisen merkit alkavat näkyä.

Luin äskettäin lehdestä, että perheen perustamiseen on noussut valtava kynnys. Sukukypsä kansanosa steriloi, panikoi rimakauhun riivaamana. Parhaassa lisääntymisiässä olevat saavat julkisesta vatuloinnista kuvan, jossa vanhemmuus sulkee valtavan määrän asioita elämästä, arvioi Hesarissa Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch. Ylelläkin saa jatkoa ruuhkavuosiin keskittyvä Marja Hintikka Live, jossa syksyn lähetyksien teemana on vanhemmuuden pelot. Toivottavasti vanhemmuuden kynnyksellä seikkaileva katsoja saa hitusen luottamusta tulevaan ja rimaa mieluummin lasketaan kuin annetaan perhearikihuolipuheen vallata kansaa. Muuten kuolemme sukupuuttoon.

Kysyessäni ystäväperheiden mielipiteitä lapsien merkityksestä olivat vastaukset toivoa herättäviä. ”Mun mielestä on ainaki huikea seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset pitävät jalkani maassa.” ”Lapset helpottavat eksistentiaalista tuskaa elämän rajallisuudesta. Kuolema ei ahdista kun näkee itsensä yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa. Ja kyllähän sitä odottaa, että ne huolehtii sitten itsestä kun omat kyvyt ei enää riitä.” Viimeinen kommentti on ehdoton suosikkini, mitä tulee lapsilukumäärään: ”Mitä enemmän ja nuorempana, sen parempi”.

Poikamiehenä viehkeää elämää viettäessäni jutut vanhemmuudesta ja lapsiperhe-elämästä menivät samaan lokeroon terästehdas- ja inttijuttujen kanssa. Synnyinseudullani Toriniossa kuuntelin kokeneiden terästehdastyöläisten hitsipillinhajuisia juttuja tehtaan elämästä kaiken sisään sulkevien porttien sisällä. Samalla hartaudella kuuntelin armeijaan ehtineiden kavereiden tarinoita. Hylsyjen ropistessa piirsin koko tuntemattoman maailman mieleni avaruuteen kuvitellen kaiken valmiiksi. Kun alokasaikani vihdoin koitti, astuin terästehtaan porttien sisälle sinisissä haalareissa tai sain ensimmäistä kertaa lapseni syliin, olin täyteen pumpattu ennakkoluulopallo. Todellisuus oli aina toisenlaista, eikä tarinoiden maailma ollut mitään siihen verrattuna, mitä sain itse kokea. Inttiä tai tehdasta en kaipaa pätkääkään, mutta lapsia tulee helposti ikävä.

Kello alkaa olla jo seuraavan vuorokauden puolella. Lapsi on nukahtanut. Ehkä menen nukkumaan. 

(Sitä en enää viitsinyt mainita, että tutkimusten mukaan parisuhdeonnikin notkahtaa lasten ollessa pieniä.)

Antti Kanto

Kaikilla meillä on hiihtotraumamme

Talvikuukausien pitkittyneet plussakelit ja vesisateet ahdistavat. Peräpohjolan lumisiin talviin tottunutta uusmaalaista koti-isää heikottaa, kun kurahousuja etsitään varastosta helmikuussa. Lumen odottaminen on korostunut hoitovapaavuonna. Lumi on ihana elementti. Mitä enemmän sitä tulee taivaalta, sitä paremmin voin. Lapsilla on tekemistä ja touhua eikä sisälle kantaudu kuraa. Toisin kuin Otto, olen aina nauttinut talviulkoilusta. Erityisesti hiihtämisestä.

Meillä kaikilla on hiihtotrauma, jota käsittelemme kukin omalla tavallamme. Jotkut hiihtävät kilometrejä lisää, toiset vannovat suksien jääneen ikuisiksi ajoiksi varaston orrelle. Ovat saaneet kuulemma lapsuudessaan tarpeeksi. Kolmas tapa purkaa hiihtotuskaa on kasvattaa omasta lapsestaan menestyvä kilpahiihtäjä. Kun etelässä vihdoin hiihtokelit muutamaksi viikoksi alkavat, someen alkaa putkahdella laduilta upeita kuvia. Niiden tarkoituksena on herättää muiden traumat henkiin.

Allekirjoittanut seuraa siskonsa lähtöä.

Lapsena liikuin ja urheilin paljon. Sinä talvena olin hiihtänyt erityisen paljon ja ehkä vähän reenannutkin kisoja varten. Sukset luistivat kohtuullisesti, vaikka olivatkin aivan liian pitkät alakoululaisen kokoon nähden. Sauvat olivat liian lyhyet. Suksien jäykkyyksistä ei puhuttu, parafiinit jätettiin harhaoppisesti paksuna kerroksena pohjiin. Voitelun jälkeen luisto huononi. Ei ollut tietoa fluorivoiteista eikä Youtubea voiteluoppaaksi.

Otin pellolle viritetyllä kisaladulla näyttäviä lämmittelyvetoja tasatyönnöin. Silloin kuulin luokkatoverini sanat, joiden avulla jaksan vieläkin vaikean päivän koittaessa: ”Kato Kantoa! Pikkasenko vettää luijjaa!” Kehut kantautuivat epävarman pikkupojan korviin sulosävelinä. Palaute jäi kutkuttamaan itseluottamustani. Voitin kisan.

Yhdeksänkymmentäluvun alun kouluaikoina ei kehuja usein kuultu. Olin räjähtää paisutellessani kehuissa ja voitossa. Maine ja asema piti hankkia hiihtämällä. Olin onnekas, sillä meidän perheessä panostettiin hiihtoon. Olin lähes aina kolmen kärjessä. Mitaleja ja pokaaleja kertyi huoneeni kirjahyllyn koristeeksi. Vuosittain kiillotin palkintolusikoita hammastahnalla ja pakkasin takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa vuotta. Mikä mahtaa olla hiihtokisoja vastaava juttu koulumaailmassa silloin, kun lapseni saavuttavat koulukelpoisuuden?

Loppusuora

Lapseni oli juuri oppinut kävelemään, kun kahlitsin hänelle Järviset jalkaan. Siinä hän seisoa törrötti sauvoihin nojaten, kunnes päätti lysähtää velttona lumihankeen. Ensimmäinen talvi oli järjetöntä rettuuttamista. Kampesin lasta ylös ladulla ja työnsin metri kerrallaan eteenpäin. En ollut kylliksi varautunut pettymykseen, jonka yhteistyöstä kieltäytynyt lapsi minussa aiheutti. Olin haaveillut jo poikamiesaikoina, että oman lapsen kanssa hiihdän laavulta toiselle, makkaraa ja sinappia repussa. Illalla saunan lauteilla suunnittelemme hymyssäsuin seuraavaa retkeä.

Numerolappu rintaan ja viivalle, ajattelin reippaana. Lapsen vieminen hiihtokisoihin oli järjetöntä. Lapsi lähti viivalta kuin posti Ivalosta. Alkumatkan tekopirteä kannustus vaihtui toivon menettämiseen. Aloin hövelisti lupailla kanttiinista herkkuja. Nostin hänet pystyyn uudestaan ja uudestaan. Lopulta raahauduimme maaliviivan yli. Ottaen huomioon sen tosiseikan, etten ole kropaltani vapaaottelija, omaan heikot käsivoimat, olen pitkäselkäinen ja luotu enemmän pakenijaksi kuin taistelijaksi, olin totaalisen puhki. Petyin koko touhuun. Kuuma mehu ja rähmäpulla toi lohtua. Makkaraakin teki mieli.

Näyttelin reipasta hiihtäjäisää. Mielessäni kiehui ja ajatuksissani haukuin lapseni miljoonalla erilaisella tavalla. Selitin epätoivon itselleni niin, että ensimmäisenä talvena tutustutan lapseni välineisiin, ja tulevana kautena siirrytään tekniikkapuolelle. Vuorohiihto, tasatyöntö, ankka, kuokka, wassu ja mogren (molle). En halunnut nöyrtyä. Meistä tulee hiihtäjäperhe!

Olisin toivonut itselleni lisää malttia. Haaveeni Lapin hangilla isän kanssa hiihtävästä lapsesta voi toteutua, kunhan ikää tulee lisää. Omat lapsuudenkokemukset tulee käytyä läpi lasta kasvattaessa ja sen kehitystä seuratessa. Kun ensimmäistä kertaa ostin esikoiselle suksia, odotin sopivaa hiihtokeliä ja lopulta kiinnitin sukset lapsen jalkaan, tulvahti mieleen muistoja lapsuuden hiihdoista. Yllätyin, kuinka paljon muistin yksittäisiä asioita ja tunteita noilta ajoilta. Pysähdyin muistelemaan alakouluaikoja, kaverisuhteita, vanhempieni suhtautumista toimintaani, omaa asemaani kavereiden keskellä. Kaikkea mahdollista. Kipeitä ja ihania muistoja. Voittoja ja epäonnistumisia. Ensimmäinen lapsi näyttää todellakin raivaavan tietä lapsuudelle minussa.

Vuosi vierähti nopeaa ja tyttö on kasvanut melkoisesti. Tänä talvena ilmoitin hänet jälleen hiihtokisoihin. Osasin jopa kysyä lapsen mielipidettä. Hän tuntui olevan innostunut. Ennen lähtöä kerroin rauhallisesti, ettei kannata välittää, vaikka porukkaa lappaa ohi. Oma suoritus, oma suoritus. Hämmästykseni oli totaalista tytön saatua lähtöluvan. Hän suorastaa kiisi ladulle. Meno oli ahnasta, määrätietoista ja sujuvaa. Vuorohiihto oli ylvästä kuin Mietaalla. Pronssia napsahti. Kun katselin tyttöä pokaali kädessä auton takapenkillä, liikutuin. Olen hiihtäjäperheen ylpeä isä.

Antti Kanto

Lasten viihdyttämisestä keskustellaan tänään karkauspäivänä Marja Hintikka Livessä. Yle TV2 klo 21.00. Mukana ohjelmassa Lapsellisia miehiä jo toistamiseen.

Antti Pitkäjärvi on aiemmin julkaissut hiihtoaiheisia kuvia blogissamme. Katso kuvat tästä.

Viihdy lapsi, viihdy!

Ennen kaikki oli paremmin. Naavasta riivittiin hassuja viiksiä ja sammalmättäällä kuunneltiin kun metsäkanalinnut huokailivat. Hymyssä suin touhuttiin. Oli käpylehmät, majat puissa ja itse jäädytetty luistinrata. Kavereiden kanssa vietettiin enemmän aikaa puussa kuin maassa. Kylillä pörrättiin vailla valvontaa. Syntyi kilometrikaupalla tunneliverkostoa lumen alla. Lunta oli aina ja paljon. Pienet haavat nuoltiin ja isompien päälle laitettiin piharatamonlehti. Naapurin vähän vanhempi kaveri osasi sanoa, että se parantaa. Näkikö kukaan vanhempia? Missä he olivat?

Esikoisemme syntyi tyhjään kotiin: ei lelun lelua. Äitiyspakkauksen pehmoampiainenkin oli hukassa. Vaimoni itkiessä kotimme virikkeettömyyttä havahduin karmivaan pelkoon. Ilman vempaimia ja viihdykkeitä lapsemme ei ikinä tule kehittymään kelpo kansalaiseksi. Nokkela multiosaaja oli utopistinen haave. Onneksi lastentarvikeliike pullisteli vauvojen viihdytyshärveleitä. Mobilen asentaminen hoitopöydän ylle oli rituaali, jota en koskaan unohda. Siinä se killui vauvan yllä. Värikkäät kalat tuijottivat ilkurisesti epävarmaa isää.

Neuvolassa maailman ihanin täti sanoi, että vanhempien aito läsnäolo on todella tärkeää ja vauvan kanssa kannattaa ilmeillä. Siispä väänsin hymyilevää ilmettä väkisin, vaikka olin purskahtamaisillani itkuun. Toisella silmällä etsin vauvalle harrastusta netistä. Vauvauintia ja muskaria. Minulle selvisi, että vauvaharrastuksiin on pitkät jonot. Niihin tulee ilmottautua ennen lapsen syntymää, sillä paikat täyttyvät. Olin jo myöhässä!

Lapsen syöttäminen oli esitys, johon olisi voinut myydä pääsylippuja. Puin pelleasun ylleni, soitin kitaraa, tein tempoilevia ilmeitä ja päästelin kainalopieruja. Vaimo nauroi toisinaan. Ilveilyn tarkoituksena oli saada lapsi syömään. Minä toimin viihdyttäjänä ja vaimoni vaani hetkeä, jolloin lapsen suu raottui.

Nykyajan lastenhuoneet pullistelevat leluja. Megasuurista lelutavarataloista kannetaan jatkuvasti lisää kampetta sisään, jos ei sitten päätetä tilata Kiinasta suoraan. Jos näissä huoneissa lapset eivät viihdy, niin ei missään. Leikkiliesi porisee ja poliisiauto huutaa. Silti lapsemme leikkii nuhjuisella kangasrievulla ja messuilta jääneellä kaulahihnalla. Yhä uudelleen kaulahihna viritetään koiran talutushihnaksi ja kangasriepu toimii hurtan peittona.

Palataan hetkeksi entisiin hyviin aikoihin, jolloin autoissa ei ollut ilmastointeja. Automatkat sujuivat tapellen. Toisten ärsyttäminen oli ihailtava taitolaji ja lapset repivät toisiaan milloin mistäkin ulokkeesta. Tietyin väliajoin kuskina ollut isä sanoi pari valittua sanaa ronskilla kehonkielellä säestettynä, jolloin auto teki ikään kuin yhteistyössä tämän kurinpitoeleen kanssa pienen hempautuksen pientareen kautta taikaisin omalle kaistalle. Kaikki, kuski mukaan luettuna, valahtivat kalpeaksi säikähdyksestä. Suvantovaiheessa saatettiin näennäisessä sovussa pelata äidin masinoimaa peliä, jossa tuli arvailla vastaan tulevien autojen värejä. Välillä joku uskalsi virittää yhteislaulun, joka kuihtui nopeasti kokoon. Yksi saattoi lukea Aku Ankkaa muutaman sivun, jonka jälkeen lehti tempaistiin lukijan kädestä. Ärsytysmielessä. Ja taas alkoi sama touhu alusta. Nahistelu, kurinpitoele, säikähdys.

Lapsena istuin aina takapenkillä vasemmassa ovessa kiinni. Perheemme auto oli Nissan Sunny 1.5 GL. Turvavöitä ei takapenkillä käytetty, puhumattakaan turvaistuimista. Laskin rasvaläikkäisen ja huurteisen takaikkunan läpi satoja sähkötolppia. Jos erehdyin valittamaan tylsyyttä, äitini kehotti seuraamaan kauniita maisemia. Mielenkiintoista ja viihdyttävää!

Mitä lapseni menettävät tuijottaessaan älylaitteita autossa? He eivät huomaa nelostien uuvuttavia suoria, harmaanvihreitä puhelinpylväitä, hurmaavia pikkutaajamia, rekkojen perävaloja ja variksia puissa. Nelostiellä ei ole mitään nähtävää! Paljon mieluummin olisin itsekin hyppyyttänyt ukkoa junanvaunun päältä toiselle tai seurannut neuvokkaiden koirien pelastusoperaatioita, kuin ollut hypnotisoitunut tuntien sähkötolppatuijotuksesta.

Syyllistyn siitä, etten jaksa viihdyttää lapsiani tarpeeksi. Vertailu toisiin vanhempiin on kidutusta, jota tulee harrastettua aika ajoin. Aina löytyy parempia viihdyttäjävanhempia. Ovat käyneet jäätapahtumassa tai horse-näytöksessä. Perheselfie hampurilaisravintolassa hymyjen kera. Helppo nakki kaupallisille viihdytyslaitoksille, joiden pääasiallinen tarkoitus on takoa rahaa. Lompakko ainakin kevenee, puhisen kateellisena itsekseni. Tykkään silti kuvasta.

Vaikka olen tehnyt kaikki viihdyttämisen sudenkuopat ja omalla toiminnallani tukahduttanut nelivuotiaan mielikuvitusta, hän yllätyksekseni keksii tuntikaupalla touhua itsekseen. Hän sopottaa puoliääneen omituista fantasiakieltä, on omassa mielikuvitusmaailmassaan ja leikkii supersankaria. Hoitovapaan päivälattea hörpätessäni pohdin, onko vanhemman tehtävänä loppujen lopuksi raivata ympäristö viihdykkeistä ja viihdyttämisestä. Tarjota lapsille tylsyyttä. Jos vain sietäisi sen, että lapset kuljettavat keskiluokkaisten Artek-kalusteiden keskelle nuhjuiset vieraspatjat ja alkavat väsätä majaa. Mitä jos viihdyttämisen ja hoploppien sijaan kestettäisiin tylsyyttä ja tavallisuutta kotona kalsarit jalassa? Molempi parempi.

Antti Kanto

Keskustelu lasten viihdyttämisestä jatkuu Marja Hintikka Live -ohjelmassa maanantaina 29. helmikuuta. Lapselliset miehet ovat jälleen yleisössä mukana. Minulla on kunnia olla blogistivieraana kyseisessä ohjelmassa. Suora lähetys alkaa 21.00.  

Miesten kesken ei puhuta perheestä

Valmistauduimme tänään illan lähetykseen someguru Heikin
luona. Emme puhuneet lapsista vaan siitä, miksi emme puhu
lapsista. Lapset touhusivat omiaan. 

Tänään on mielenkiintoinen ja jännittävä päivä: pääsemme Antin kanssa edustamaan Lapselliset miehet -blogisteja Marja Hintikka Live Mies 2.0 -jakson suoraan lähetykseen. Siellä puhutaan miehistä ja heidän roolistaan kotona. Minulla on pompöösi titteli, tähtiblogisti, ja minulta kysytään yksi kysymys. Siihenkin vastaaminen jännittää, vaikka puhun päivätyökseni paskaa Suomen nuorisolle. Aion kertoa omasta roolistani kotona heikkouksiani ja puutteitani isänä ja puolisona liioitellen, kuten tyyliini kuuluu. Uskon nimittäin, että kasvun ja kehityksen esteenä on usein juuri heikkouksien peittely. Miksi rakentaa mitään kestävää, jos on jo hyvät kulissit?

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sitä, miten toisinaan taivuttelen itseäni mutkalle noudattaakseni puolisoni oletettua tahtoa. Keskustelu aiheesta on jatkunut vilkkaana: välillä miehiä on vaadittu ryhdistäytymään, välillä on huudeltu tasa-arvon perään. Yhden kiinnostavimmista näkökulmista esitti perheterapeutti Pekka Puukko (HS, 29.1.), jonka mukaan miehenä oleminen kaipaa päivittämistä. Vanhat miesten työt ovat kadonneet, ja nykymiehestä on tullut lasten elämässä läsnä oleva huolenpitäjä. Parisuhteesta on tullut kahden ihmisen tasavertainen liitto. Puukon mukaan edellisten sukupolvien mieskulttuuri tarjoaa huonot eväät uuden miesroolin suorittamiseen. Hän perää kirjoituksessaan miesten arkikokemukselle sanoittajia myös miestutkimuksesta, jotta miehenä olemisen rakennuspuita olisi nykymiehille tarjolla enemmän. Vanhan maailman mieskulttuurista minulle tulee hakematta mieleen isäni kertoma muisto Jyväskylän yliopiston opettajaseminaarista 1970-luvulta. Kasvatustieteen professori, mies tietenkin, oli jylissyt täydelle luentosalille, kuinka “on luonnonlaki, että nainen suuntautuu kotiin ja mies karriäärille”. Jos maamme sivistyneistö ajatteli 40 vuotta sitten tähän tapaan, ei tarvitse ihmetellä, että moni meistä tämän päivän isistä vielä opettelee modernia isänä olemisen tapaa ulkoistaa arvostelukykynsä perheasioissa puolisolle. 

Olen tehnyt Puukon kanssa saman huomion miesten arkikokokemuksen sanoittamisen puutteesta. Siinä, missä Puukko puhuu miestutkimuksen näkökulmasta, perustuu oma havaintoni ruohonjuuritason kokemukseen, maallikon ja tavallisen isän näkökulmaan: miesten elämästä on hukassa luonteva, arkinen isäpuhe. Kun isäporukalla istutaan iltaa, jutut käsittelevät kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä porukasta riippuen. Puhutaan jalkapallosta ja seksistä, politiikasta, uskonnosta, musiikista, kulttuurista, työstä, rahasta ja filosofiasta. Omasta perheestä, lapsista ja puolisosta, sen sijaan vaietaan. Joku saattaa ehkä mutista vaimon olleen pahana yllättävästä iltamenosta, toinen urahtaa nukkuneensa levottomasti lasten takia. Perheasiat sivuutetaan kuitenkin nopeasti: sellaista se on, välillä rankkaa. Mites töissä? Onko ollut stressiä? Pitäisikö suunnitella miesten jalkapalloreissu keväälle?

Perhe ei toki ole miesten keskusteluissa täysi tabu, mutta jotakin perin kummallista on siinä, että elämän tärkeimmät ihmiset saavat niin vähän huomiota miesten välisissä kanssakäymisissä. Olen saattanut viettää viikonlopun juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa, mutta kun palaan kotiin ja vaimoni kysyy, miten ystävälläni on sujunut pienen tulokkaan kanssa, en osaa vastata. Ystäväni ei huomannut kertoa enkä minä kysyä. En edes tiedä, onko lapsi tyttö vai poika. ”Mistä te sitten juttelitte?” kysyy vaimoni. Työstä, masennuksesta, peloista ja haaveista, esimerkiksi. Naurettiin tauotta.

Loppujen lopuksi miehet jakavat keskenään uskomattoman paljon asioita. Puhumme syvällisiä, uskallamme olla myös haavoittuvia. Olen viime aikoina pohtinut kuitenkin paljon sitä, miksi isän ja puolison roolista vaietaan niin huolellisesti. Vaimoni on hämmästellyt asiaa jo vuosia. Hän on ihmetellyt toistuvasti, etten muista läheisen ystäväni lapsen nimeä, vaikka olen sen lukuisia kertoja kuullut. En osaa kertoa, miten ystäväni lapsi syö ja nukkuu, kuinka paljon lapsi itkee ja sairastaa. Onko ystäväsi väsynyt? Öö..En tiedä. Naiset taas vaikuttavat keskustelevan lapsistaan ja perheistään paljon. Ja miksi eivät: kukapa ei haluaisi puhua ystäviensä kanssa jostain niin tärkeästä?

Olen aiemmin ollut jopa tuohtunut, kun vaimoni on tentannut minulta hänelle vieraampien ystävieni lapsista. Tietämättömyyteni ihmettely on tuntunut arvostelulta. Mistä minä tiedän, miten miten hyvin ystäväni lapsi nukkuu ja imeekö hän tissiä! Meillä oli muutakin tekemistä kuin puhua korvakierteistä ja rintaruokinnasta. Kävimme vaimoni kanssa aiheesta vastikään hyvän keskustelun, jonka aikana oivalsin ensimmäistä kertaa, että isäpuheen puuttuminen miesten arjesta johtuu ennen kaikkea esikuvien vähyydestä; perheistä ei ole osattu puhua, koska vanhempiemme sukupolven miesten aika on kulunut muualla. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että elämme murroksessa - isäpuheesta on tulossa Suomessakin ihan normaalia. Me nykyisät jaamme kasvatuskokemuksia ja vaatevinkkejä, kirjoittelemme jopa blogeja perhearjestamme. Vielä kuitenkin pohdimme, miksi siellä södermalmilaisessa leikkipuistossa tuntui niin kömpelöltä seisoskella Juhla Mokka -muki kädessä ruotsalaisten pappojen seassa.

Koska ne papat joivat Lattea. 

Otto Kallioranta

Kuvareportaasi illan lähetyksestä ilmestyy Lapsellisten miesten Facebook-sivulla. Suora lähetys alkaa Yle TV 2: lla kello 21.00.