Lempeä kosketus tekee ihmisestä ihmisen

Olenko koskaan sanonut
sinulle kultaseni, että
hengität upeasti?

Olenko muistanut mainita,
kuinka tavattoman paljon pidän
sinun tavastasi olla sinä?

Vasta elokuussa kirjoitin koskettamisesta ja nyt näköjään taas.

Joukko miestyön ammattilaisia kokoontuu kerran vuodessa Miestyön foorumiin pohtimaan miehen osaa, paikkaa ja tilaa. Tänä vuonna foorumi järjestettiin Mikkelissä otsikolla Koskettava mies. Mukana oli muun muassa väkivaltatutkija Satu Lidman sekä teatteriohjaaja Eino Saari, joka tekee dokumentaarista teatteriproduktiota suomalaisen miehen kosketushistoriasta.

Osallistuin Saaren vetämään työpajaan, jonka idea oli yksinkertainen ja vahva: kirjoitetaan tai piirretään kuudesta eri tehtävänannosta viisi minuuttia kustakin. Tehtävät olivat sellaisia otsikkoja kuin "kosketus, jota kaipaan" tai "hyvä kosketus lapsena". Kun kaikki tehtävät oli tehty, jokainen sai kertoa, millaisia ajatuksia oli herännyt.

Aihe tuli kirjaimellisesti iholle. Saari onnistui luomaan avoimen ja luottamuksellisen tilan, jossa jaettiin aika kipeitäkin juttuja.

Useammat pajaan osallistuneet kertoivat, että lapsuuden kosketusympäristö oli niukkaa. Isovanhemmat olivat olleet monelle niitä, jotka olivat olleet lähellä. "Mummon kainalo oli maailman turvallisin paikka", kertoi eräs pajaan osallistunut.

Kerrottiin myös isistä, joilla oli aikaa lapselle. Isien läheisyys saattoi olla hieman kulmikasta, esimerkiksi "parransiemenen" istuttamista pikkupojan poskeen.

Entä äidit? En ollut ainoa, jolta puuttui mielikuva äidin ihosta ja lempeästi koskettavasta kädestä. Jäin miettimään, mistä kaikesta tässä voisi olla kysymys.

Äidin iholla.

Ensimmäiseksi tulee mieleen epätasainen työnjako. Monesti on (ollut) niin, että isä tekee yhtä työvuoroa (ansiotyö), mutta äiti kahta (ansiotyö ja kotityöt). Siinä ei jää äidille aikaa lukea lapsille kiikkutuolissa kiireettömästi Hanhiemon iloista lipasta.

Eräs ystäväni kuvaili lapsuuttaan tähän tapaan: Isä tuli töistä kotiin ja rojahti sohvalle lepäämään. Lapset saivat olla isän lähellä, sylissä ja päällä. Pian isä nukahti. Ystävä kertoi pitäneensä lapsuuttaan tavallisen onnellisena. Äiti oli etäinen ja isä mukava veikko, jolla oli aikaa lapsille - kunnes ymmärsi, että suuren perheen äiti oli se, joka joutui kantamaan aivan liian paljon vastuuta ja tekemään aivan liikaa kotitöitä.

Toiseksi selitykseksi tarjoan hoivatyön jakautumista ja ihmismuistia. Ainakin omasta lapsuudestani on kuvadokumentteja, joissa olen äidin rakastavan ja täysin hyväksyvän katseensa kohteena. Mitään tietoista muistikuvaa minulla ei noista ajoista ole. Sain nauttia vauvuudestani pari vuotta ennen kuin pikkuveljeni syntyi.

Mietin foorumin aikana myös sitä, miksi lempeä koskettaminen ja hellyyden osoittaminen on monille meistä niin vaikeaa. Yhden ratkaisuehdotuksen teki kulttuuriantropologi Taina Kinnunen, joka kertoi Miestyön foorumin luennollaan Harlow'n epäeettisistä apinakokeista 50-luvulta. Nykyihmistä ei yllätä, että häkkiin ilman emoa suljetut reesusapinat eivät oppineet osoittamaan hellyyttä jälkikasvuaan kohtaan. Ehkäpä mekin silitämme vielä umpeen vuosien 1939-45 aiheuttamia haavoja.

Isän tai miehen lempeä kosketus on olennaista etenkin poikien hoivakyvyn kehittymiselle, sanoo isätutkija Jouko Huttunen. Lempeän hyväksyvästi koskettavilla miehillä voisi olla yhteiskunnallistakin merkitystä, sillä he ovat todennäköisesti rauhantahtoisia, empaattisia ja lähimmäisistä välittäviä. Eino Saaren työpajassa monet sanoivat lempikosketuksekseen halauksen. Halaus lohduttaa ja eheyttää, vahvistaa ja hyväksyy.

Lempeä koskettaminen ja rakkaan ihmisen lähellä oleminen on ihanaa. Olisi hienoa, jos jokaisella lapsella olisi kokemusta molempien vanhempien hyväksyvästä, lempeästä kosketuksesta, tai ellei omat vanhemmat tähän kykene, niin että olisi joku läheinen, jonka kainaloon käpertyä.

Topi Linjama

Miten yrittäjämies yhdistää työn ja perheen?

Miehen elämä muuttuu - mitä tehdä?

Kukapa meistä vanhemmista ei haluaisi olla hyvä vanhempi ja hyvä työntekijä. Mutta yhdistelmässä "vanhemmuus + yrittäjyys + perhe + muu elämä" riittää tasapainoilemista. Tämäntapainen elämäntilanne on yhä useammilla, sillä yrittäjyys ja yrittäjämäinen silppu- ja pätkätyö yleistyvät kaiken aikaa.

Pelastakaa Lasten Isämies elämässä -hankkeen uunituore julkaisu sivuaa tätä tematiikkaa. Lehdessä pohditaan muun muassa johtamista, arvoja ja ajankäyttöä, ja siinä oletetaan, että

a) työn ja muun elämän tasapainon löytämiseen ei ole patenttiratkaisuja: yrittäjien ja perheiden tilanteet eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta ehkä jotakin yleistä voidaan silti sanoa,

b) työ on yksi elämän osa-alue: erityisesti yrittäjällä työtä ei voi leikata muusta elämästä erilliseksi lohkoksi, mutta silti voidaan pohtia, miten eri elämänalueet painottuvat omassa elämässä,

c) miehen vanhemmuuteen sitoutuminen hyödyttää tavattoman paljon lasta: lapsen näkökulman valottaminen voi olla se vipu, joka saa miehen priorisoimaan ruuhkavuosien ajankäyttöä, mutta toki vanhemmuuteen sitoutuminen on hyödyllistä myös miehelle itselleen ja lapsen äidille - eikä se pilaa bisnestäkään, ja

d) mies on aikuinen, ei kakkosvanhempi tai äidin pikku apulainen, ja mies osaa tehdä omaa elämäänsä koskevia johtopäätöksiä, jos hän saa asioista tietoa ja jos asiat liikuttavat häntä tunnetasolla.

Isä hoitaa.

Minulla oli ilo toimittaa julkaisu ison ja asiantuntevan porukan kanssa. Mukana oli joukko pohjoiskarjalaisia yrittäjiä, joiden ansiosta julkaisu kohdistettiin yksityisyrittäjille, jotka eivät ehkä aiemmin ole olleet tämäntapaisten julkaisujen fokuksessa. Yrittäjien ääni kuuluu julkaisun tarinoissa sekä työnohjaaja Piia Nurhosen kysymys-palstalla. Mukana oli tutkijoita, joiden ansiosta julkaisuun saatiin tiukkaa asiaa. Mukana oli viestinnän asiantuntijoita ja loistava graafikko, joiden kanssa hioimme luettavuutta, selailtavuutta ja katseltavuutta. Lisäksi mukana oli kaksi terveydenhoitajaopiskelijaa, joiden tekemä Isä hoitaa -posteri kiinnittää huomiota isän ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen.

Mukana on myös blogista tuttuja hahmoja. Juuan kunnanjohtaja Markus Hirvosen teksti motivoi sitoutumaan vanhemmuuteen. Isätutkija Jouko Huttunen puolestaan tiivistää hyvän isyyden elementit kolmeen: tahto, työ ja tila. Pasi Huttunen teki julkaisuun parikin osiota.

Pelastakaa Lapset lähestyy miehen osallistuvaa vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, mitä tehdään näkyväksi esimerkiksi isän kehityskeskustelussa. Yhtä hyvin miehen osallistuvan vanhemmuuden voi nähdä tasa-arvokysymyksenä, miehen hyvinvointikysymyksenä tai vaikka tuottavuuskysymyksenä: jos mies voi hyvin kotona, hän voi todennäköisemmin hyvin myös töissä, ja hyvinvoita työntekijä on huonovointista tuottavampi.

Julkaisu on tehty julkisin varoin (Euroopan Sosiaalirahasto), joten hyödyntäkää sitä mielin määrin. Lataa julkaisu koneellesi, lue nettilehteä tai pyydä paperiversiota allekirjoittaneelta tai hae Joensuun Perheentalolta. Printtaa posteri neuvolan seinälle ja tee kehityskeskustelu kotona lapsesi kanssa.

Topi Linjama
Kirjoittaja on isätyöntekijä Pelastakaa Lapsilla ja Uudet muuttujat työelämä & isyys -julkaisun päätoimittaja

Miksi isä on se, joka aina katoaa?

"Puristan kädessäni puista miekkaa/ isän tekemää", laulaa Maj Karman Herra Ylppö kappaleessa Puumiekka. Radio Rockia kuunteleva tuskin on biisiltä välttynyt. Ehkä kyseessä ei ole maailman paras biisi, mutta ilmaisuvoimaa ja yhteiskunnallista kaikupohjaa siinä on paljon. Ainakin minun takaraivooni se jäi kaihertamaan.

Kappaleessa ei isästä ole eron jäänyt muuta kuin isän tekemä puinen miekka muistoksi. On jokin esine, muistomerkki menetetystä, johon kiinnittyy valtavasti oman identiteetin pysyvyyden kannalta tärkeää tunnetta.
Maj Karman kappaleessa puisesta miekasta tulee voimaa antava tunneobjekti, jonka avulla voi myöhemmässä elämässä raivata tietään eteenpäin. Todellinen, ruumiillinen, arkinen isä ei ole ollut läsnä, joten hänestä on ollut helppo rakentaa lohduttava ja kannustava ihannekuva. Ja kaikista esineistä se, johon voimakkaat tunteet kiinnittyvät, on miekka. Sankarin sotaisa työkalu. Samalla ihannekuvaan liittyy hellitty muisto perheestä, jossa turvana ovat sekä että äiti - ydinperhe.

En ole erolapsi, enkä ole itsekään vielä eronnut niin, että olisi lapsia. Oman isäni ajoittaiset pitkät poissaolotkaan eivät olleet traumaattisia, koska hän oli pelastamassa maailmaa ja tiesimme hänen tulevan takaisin. Tunnistan silti sen kaihon mikä Maj Karman kappaleesta kuuluu. Uskon, että niin tunnistaa jokainen kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme elävä aistiva ja tunteva ihminen.

Isättömyys on kaikkien tunnistama kulttuurinen teema, joka osataan nostaa esiin aina kun puhutaan nuorten ja lasten ongelmista. Isättömyys voi olla joko konkreettista tai esimerkiksi vain perheelleen etäiseksi jääneen isän aiheuttama tuntemus, mutta se tunnistetaan sikäli selkeästi, että se osataan nostaa vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja kulttuurituotteiden käyttövoimaksi.
Kulttuurisessa kuvastossamme isättömyys on vähän romantisoitukin asia. Juuri se nähdään jotenkin täysin luonnollisena ja ymmärrettävänä, että erotilanteessa isä on se, joka katoaa. Ja sitten isä on silti läsnä "siellä jossain" jonkinlaisena auttavana voimana. Puumiekka-kappaleessakin isästä on voitu tehdä sankarihahmo, joka olisi mahdoton ilman vanhakantaisia käsityksiä mieheydestä, naiseudesta, isyydestä ja äitiydestä.

Isättömyys ei ole välttämättä huono asia. Jos isä esimerkiksi kovin meluisasti, kipeästi tai jopa väkivaltaisesti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, on ehkä parempi, ettei hän ole läsnä. Myös kaksi äitiä tai kaksi isää ovat ihan yhtä hyviä ratkaisuja kuin isä ja äiti. Sen haluavan, uskaltavan ja motivoituneen isän läsnäolo on tietenkin silti tavattoman arvokasta niin lapselle kuin isälle itselleenkin, äidistä puhumattakaan.

On mukava ja lohdullinen ajatus, että meillä on ehkä nyt kasvamassa sukupolvi, jossa isän henkinen ja fyysinen, osallistuva ja hoivaava läsnäolo on normi. Se mielikuvituksessa asuva sankarihahmo on aika ontto. Isä voi olla nyt kasvavalle sukupolvelle sankarin sijaan läsnäoleva ihminen, joka voi ihan kertomalla ja koskettamalla ohjata, hoivata ja rakastaa.

Pasi Huttunen

Maj Karma: Puumiekka:

Vieraskynä: Isän rakkaus

Säikähdin oikein kunnolla, kun isäni, kohta 88-vuotias äijänköriläs kaatui pääsiäisenä. Hän oli kiivennyt pyörivälle konttorituolille säätämään katonrajassa olevaa kelloa kesäaikaan. Koomisinta, että olin perheeni kanssa juuri tuolloin käymässä heidän luonaan, Kotkassa. Lonkasta murtui luu. Äijä joutui kuntoutuskeskukseen opettelemaan kävelyä rollaattorilla ensimmäistä kertaa elämässään. Se käynnisti melkoisen retrospektiivin omassa päässäni.

Synnyin kuuskytluvun viimeisenä vuotena Kotkan uutena hohkaavassa keskussairaalassa. Tulin tuohon aikaan suosituimpaan vuodenaikaan, kevään korvalla perheeni kolmantena poikana, kuopuksena. En ollut ilmeisesti järin suunniteltu tulokas.
Jonkinmoinen kädenvääntö, tai vähintään keskustelu minun olemassaoloni oikeutuksesta oli käyty ja vääntö kääntyi edukseni. Säästyin kaavinnalta. Isäni oli syntyessäni liki 41-vuotias, äitini täytti pian syntymäni jälkeen 40. Ei luokkakavereideni vanhempiin tutustuttuani aivan tuiki tavallistakaan. Isäni elämänkokemus vaikutti oleellisesti siihen, miten minusta tuli minä.

Isäni on alun perin tohmajärveläisen pienviljelijän poika, joka isänsä varhaisen kuoleman myötä joutui hyvin nuorena talonsa isännäksi. Koulutettuaan sisarensa innostui hän itsekin kesken keväisen lannanajon haaveilemaan kansakoulun opettajan ammatista. Tuumasta toimeen. Matti pääsi kertaheitolla Itä-Suomen seminaariin sisälle ja pisti talonsa myyntiin. Maanviljelijän puuhat loppuivat häneltä kotitilalla lopullisesti 26-vuotiaana. Rääppiäisiksi hän sai metsäpalstan, joka on sittemmin kulkeutunut minulle.
Perheenlaajentamiskeskustelun tuloksena tuli selväksi, että äitini halusi isäni ottavan päävastuun lapsenkasvatuksesta. Äitini oli hoitanut isoveljeni pienenä. Isäni tarmon miehenä otti homman tosissaan. En minä edes muista, että äitini olisi sinappikoneen tuotoksia puhdistellut, tosin muistikuvani ovat toki melko hatarat. Koska isäni otteissa on aina ollut aikamoinen otos metsäneläjää, valuivat tuotokset pahimmillaan naapurin kaivonkannelle vaipastani, kun keskustelut olivat kiintoisimmillaan. Totuin kuitenkin luottamaan tähän tummaan mieheen kuin graniittiin. Mitä iskä sanoi, se oli vähintäänkin totta.

Lapsuudessani vierailtiin kesäisin Joensuun mummilla, joka asui jo seitsemänkymppisenä vanhainkodissa. Hänen sanomansa etäältä tulleelle pojalleen oli, että aja Matti tuo parta pois. Johon isä vastasi aina, että en aja. Oma isähahmonsa oli äijälle vieläkin vieraampi: tyly lapsilleen, hauska ja kunnioitettu mies kylässään ja Tohmajärven kunnallispolitiikassa. Älysi sentään poistua näyttämöltä ajoissa. Mummilla vierailun jälkeen kävimme metsäpalstalla hoitamassa korven taimia, vaihtelevalla menestyksellä. Isoveljeni sanoutuivat tehtävistään irti melko varhain. Ja mitäpäs herkkua sellainen keskenkasvuiselle olisikaan, hyttysten ruokana kuumana porottavassa auringossa, kaukana kavereista.
Minä jatkoin isäni kanssa kesäisiä vierailuja rajan tuntumassa kahteen pekkaan kymmenvuotiaasta lähtien. Metsässä oltiin noin viikko kerrallaan. Ankaran työrutistuksen jälkeen käytiin kylällä vanhoja isän tuttuja tapaamassa, syömässä karjalaisista pitopöydistä ja saunomassa hauskassa seurassa. Jonkinlainen learning-by-doing-kasvatusteoria isälläni oli. Luulenkin, että kestin töissä kahden asian takia. Sain töistä aina jonkinlaisen palkan, tasavallan myntissä. Toisekseen en olisi kestänyt kasvojen menetystä isäni silmien edessä. Hän oli, ja on, maailman kovin jätkä. Ei sellaiselle anneta periksi, peijjooni. Naapuri oli katsellut touhujamme kolmenkympin helteessä, raivaussahan vinkuessa. Olin ollut sahan kanssa ojia perkaamassa, vatsaani myöten mudassa. Naapuri muisteli sen näyttäneen lähinnä lapsenrääkkäykseltä. Hädin tuskin aina selvisin metsästä ulos.

Mutta kahdenkeskinen olo isän kanssa metsässä oli aivan toista luokkaa kuin kotosalla. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Välillä hyvinkin intiimeistä asioista. Voisin kuvitella, että jollakin tytöllä olisi omaan äitiinsä samanlaiset välit. Hän välitti hyvin myös kuvan omasta lapsuudestaan, raskaista savotta- ja maatöistä. Olen näitä käyttänyt menestyksellä historianopetuksessani koulussa. Ennen kaikkea: tippa silkkaa ihmishyvyyttä välittyi.
Teini-iässä olisin halunnut moottoripyörän. Prätkän. Halusin sitä niin paljon, että lopulta 27-vuotiaana sen ostettuani en ole siitä koskaan kyennyt luopumaan. Teininä en sitä kuitenkaan saanut. Isä sanoi, että sinä päivänä kun sinä tuot moottoripyörän meille, muutat pois. Halusin soittaa myös rumpuja. Melu -ynnä muihin sellaisiin näennäissyihin vedoten en olisi niitäkään saanut. Mutta kannutpa minä hommasin omilla rahoillani, salaa. Ne olivat ilmestyneet saunan eteiseen porukoiden lenkkeillessä raikkaassa talvisäässä. Isä hyväksyi asian saman tien, asiasta ei enempää keskusteltu.

Ajokortin tullessa ajankohtaiseksi opettajanani oli oma isäni. Tietysti. Kohtalaisen hyvän autoilijan mallin hän opettikin, muun muassa liikenteessä joustamisen ja toisen puolesta varomisen, vaikka se olikin jo aika vaikea ajatuskulku keskenkasvuiselle. Miksi minun pitäisi estää toista tekemästä virhettä?
Autoksi joutui isän vanha kosla, ”rokki-Saappi” vuodelta 1971. ilman sponsorin apua ja aikaa sitä ei liikenteeseen olisi koskaan saatu. Samalla tuli eräs hieno luonteenpiirre isästäni esille. Kaverini yritti hitsata ovia helmoista kuntoon, mutta ne vääntyivät mutkalle kuin papiljottien saattelemana. Mattipa sanoi, että kokeillaan siten toista lääkäriä. Isäni osoitti mahdottoman hienoa hermojen hallintaa miehenalun toilailujen kanssa. Ostettiin uudet ovet ja paklattiin ne kuntoon. Tappaja-Saappini sai jopa väriä päälleen syksyn tullen. Sponsorin tukemana, toki.

Isälläni on aika persoonallinen huumorintaju. Hän kävi väliin kavereilleni esiintymässä, kaiken keskellä, laittaen appelsiinimehua kahvin sekaan (”tämä on oikein mainio hellejuoma!”) tai vedenkeittimen kuumaan veteen ketsuppia (”terveellistä, eikös!”)
Kansakoulun ja myöhemmin peruskoulun opettajalle omanlaatuisesta huumorista oli varmasti hyötyä. Kotonakin joustoa löytyi. Koulussani oli seiskaluokalla kattoremontti. Ukot paukuttivat kattoa. Tokaisin: ”Sisään!” Tästä hyvästä luokanvalvojani soitti kotiini. Isäni vastasi. ”Poikanne viljelee epäasiallista huumoria koulussa!” Isäni tiedusteli, mitäs se Mikko on nyt mennyt sanomaan. ”Sanoi kattoremontin tekijöille, että sisään!” Isä siihen, että sehän oli ihan hauska juttu. ”Tuut-tuut-tuut-tuut…”

Isäni palaa huomenna kotiinsa. Olisin pitänyt aika ihmeenä, jos ei olisi palannut. Savottakaverini.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on 47-vuotias kolmen lapsen isä, karhulalaistaustainen pohjoiskarjalainen. Hänen aiempi vieraskynätekstinsä: Kapitalismilisä perhekeitossa

Isyyspakkaus, eli mitä tuore isä tarvitsee

Mitä tarvitsee mies, josta on tulossa tai juuri tullut isä? Lapsellisten miesten blogitiimi selvitti.

1. KUULOSUOJAIMET RADIOLLA. Itkevän vauvan paras paikka on vanhemman syli, mutta kun huuto raastaa korvia ja hermoja!!! Ei muuta kuin kupit korville, lempparikava soimaan, vauva sylkkyyn ja keinutuoliin. Verenpaine laskee ja riski tehdä lapselle jotakin tyhmää pienenee.

"Lapsiperheen kriittisiin tilanteisiin"

2. KANTOREPPU. Kantamisessa voima ja turva yhdistyvät miehekkäällä tavalla. Vahvan iskän repussa pikkuinen kulkee turvallisesti metsään tai tunturiin.

Kantoreppu on kyllä tosi kätsy. Kuva Johan Bävman

3. TERAPEUTTI tai YSTÄVÄ. Nainen puhuu parisuhteesta toisten naisten kanssa, mies puolisonsa kanssa. Ei hyvä. Miehellä tulisi olla luottohenkilö tai pari, joiden kanssa jakaa ajatuksia parisuhteesta, vanhemmuudesta, urheilusta, politiikasta ja muusta tärkeästä.

Sauna luo oivalliset puitteet miesten terapeuttisille keskusteluille.

4. KOFEIINITUOTTEITA. Näiden avulla iskä jaksaa valvoa. Isän mieltymysten mukaan energiajuomia, uusi kahviautomaatti tai jotain siltä väliltä.

Vastuullinen iskä suosii kestävästi tuotettua kahvia.

5. HELPPOA LUKEMISTA. Isyydelle omistautunut, öisin valvova mies jaksaa lukea kolmen ruudun sarjakuvia tai joskus jopa kirjoja, joissa on lyhyitä lukuja. Kokeile esimerkiksi Viiviä ja Wagneria, Tex Willeriä tai Baby Bluesia. Myös Vauva - omistajan opasta, Isäasentoja, Havaintoja parisuhteesta tai Vauvatarinoita voi yrittää.

Vanhempien parisuhde on lapsen koti. Sarjakuvan pariskunta on lapseton.

6.  LIIKUNTAHARRASTUS. Hyvä fyysinen kunto auttaa vanhempaa jaksamaan. Kotiin voi hankkia vaikka leuanvetotangon, juoksumaton, kuntopyörän tai nyrkkeilysäkin. Pienenkin lapsen kanssa voi retkeillä ja vähän isomman kanssa voi harrastaa kaikkia lajeja, esimerkiksi hiihtoa.

Lapsi ei estä voimalajien harrastamista. Kuva Johan Bävman

7. VAPAUDUT VANKILASTA -KORTIT. Tiukan paikan tullen voi lätkäistä Vapaudut vankilasta -kortin pöytään ja lähteä vaikka tapaamaan blogistiystäviä. Isyyspakkaus sisältää 24 korttia isälle ja 36 korttia äidille, jotta mies saa tuiki tärkeää tilaa isyyden toteuttamiseen.

Vapaudut vankilasta -korttiin kirjoitetaan vapautuneen vangin nimi ja päivämäärä.

Mitä jäi puuttumaan? Täydennä isyyspakkausta!

Topi Linjama

Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen

Isyys on hoivaamisen kokemus, mutta myös hoivaava kokemus

Keskittymässä olennaiseen. Kuva: Eemil Huttunen

Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.

Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.

Teoksessa Prekarisaatio ja affekti¹ tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:

"kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä."

Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä 'pysähtymisen performanssiksi'. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.

Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka "isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa", mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.

Dinner

Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi 18. 03ta 2015 klo 10.32 PDT

Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.

Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch², kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.

Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.

Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.

Pasi Huttunen

1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.