Vieraskynä: Koti-isän Ympäristöruutu

”Sen verran mun tarvii sanoa, että, jos asiat näin jatkuvat, tämä on maailmanloppu”! Näin vastasi Kummelin sketsihahmo, valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantainen, toimittaja Eero Kakolle. Haastattelija istui haastateltavan kanssa Nauvatsan kaatopaikalla, komediasarja Kummelin historian toisessa jaksossa (v. 1991), sketsissä Ympäristöruutu. Parantainen maalaa jaksossa synkkiä visioita tulevaisuudelle. Maailman tilan allegoriana toimii kaatopaikka, jonne ihminen syytää käyttökelpoista tavaraa, koska uutta on saatava. Tilanne on vaikea, Parantaiselle menon jatkuminen tällaisena tietää loppua. Kun 10-vuotiaana naskalina, 90-luvun alussa, nauroin hauskan oloiselle pipopäälle, en taatusti nähnyt naurun taakse kätkettyä painavaa asiaa. Vai jäikö jotain itämään?

Nyt keväällä Kummeli on taas näkynyt YLE:n ohjelmistossa ja pian 6-vuotiaan poikani kanssa, myönnän, olemme sitä katselleet. J. Parantaisen pohdinnat tulevasta lopusta nousivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomista (HS 17.4) uutisen suomalaisten verrattomasta kyvystä kuluttaa luonnonvaroja. Olemme kansana käyttäneet osamme tämän vuoden uusiutuvista luonnonvaroista huhtikuun puoliväliin mennessä. Hävettääkö? Pitäisi. Uutisessa WWF tarjosi helppoja keinoja tilanteen korjaamiseen: kasviksia ja kestävästi pyydettyä kalaa enemmän, jotta lihan kulutus saadaan vähenemään. Arvaako kukaan mitä seuraavalla aukeammalla, kokonaisen sivun verran, mainostettiin? No makkaraa, tietenkin! Oliko tämä tarkoitettua, saiko kyseinen yritys valita mainoksensa paikan? Juuri tämän kaltaiset ajattelemattomuudet tai tarkoituksenmukaisuudet, veikkaan jälkimmäistä, lisäävät kyynisyyttäni tulevan edessä, ”…jos asiat näin jatkuvat…”

Ympäristöherätykseni otti vauhtia esikoiseni synnyttyä 2010. Luontevana kehityksenä mieltä rupesi laajemmin askarruttamaan se, minkälaisen maailman olemme jättämässä lapsillemme? Mitä yhden perheen valinnoilla on vaikutusta? Vaikka kyynisyydestäni puhuinkin, en halua ajatella, että ei mitään. Kun poliittinen päätöksenteko operoi muilla ”paljon tärkeämmillä” alueilla, kuten miten kuroa kiinni läntisten talousmaiden parempi kilpailukyky*, (hallituksemme kanta: esimerkiksi kyykyttämällä pienipalkkaisia naisia ja yhtiöittämällä luonto) jotain on yritettävä tehdä, siinä omassa pienessä viitekehyksessään. WWF:n helpot vinkit kulutuksen vähentämiseen, HS:n esiintuomana, sysäävät vastuun yksilölle. Ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ehtymisen kaltaisia, mittasuhteeltaan valtavia ongelmia, ei kuitenkaan ratkaista yksilöiden valinnoilla.

Poliittisen päätöksenteon (jossa esimerkiksi verovaroin tuetaan ympäristölle haitallista toimintaa) junnatessa jatkuvan kasvun noidankehässä, yksilöiden valinnat ovat toki tärkeitä, mutta niiden vastuulle ylikulutuksen vähentämisen massiivista taakka ei voi sälyttää. On tehtävä suuria poliittisia päätöksiä, jotka eivät ole, koska niiden ei tarvitse olla, esimerkiksi lihansyöjän maailmankuvassa helppoja. Kuinka montaa erilaista makkaramakua ihminen tarvitsee? Kuinka vaikeaa on julkisten toimijoiden (koulut, työpaikkaravintolat yms.) lisätä tarjonnassaan ilmastoystävällistä ruokaa? Kyse ei ole taloudesta vaan arvoista.

Kiinnostuksella olen seurannut vanhemman poikamme tietoisuuden lisääntymistä, pohdinnat esimerkiksi eläimen syömisestä ovat viikoittaisia. Menneenä talvena poika huolestui saasteista, joista oli tullut puhetta pojan katsoessa äidin kanssa Suvilahden voimalaa ja hiilikasoja. Pojan iltalukemisen kestosuosikki on jo parin vuoden ajan ollut Barbapapa-kirjat. Kirjojen esiin nostamat teemat ympäristöstä ja eläinten oikeuksista ovat jättäneet jälkensä, uskallan väittää. Poika tietää, että vanhemmat ostivat hybridiauton siksi, että se saastuttaa vähemmän. Eläintä poika ei halua enää syödä. Hänen kala-kasvisruokavalionsa kulkee mukana myös päiväkotiin. Mutta kala, sekin on eläin, miksi sitä pitää syödä, kyseli poika pari viikkoa takaperin ruokapöydässä. Vappuna tiedustelin haluaisiko hän, että ostaisimme hänelle vappupallon? Poika vastasi ykskantaan, että ei tarvitse, mummihan toi meille jo viime viikolla kaksi pientä palloa. Olin ylpeä hänestä ja häpesin kysymystäni. Äskettäin poika ilmaisi, että hän haluaisi myydä lelujaan, koska ei leiki niillä ja että niistä saatavilla rahoilla voisi ostaa sitten jonkun uuden jutun. Makkaramainoksesta siinnyt ärtyneisyys vaihtuu toiveikkuudeksi, kun poika menee huutamaan äidilleen suihkuun, että olet ollut siellä jo liian kauan, tiimalasissa hiekka on valunut loppuun. Hiekka valuu lasissa kolme minuuttia, meidän suihkuaika. (3986)

Rami Rantanen
Kirjoittaja on 34-vuotias itähelsinkiläinen, hoitovapaalla oleva kahden pojan isä.

*World Economic Forumin listalla Suomi oli vuonna 2014 maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa. Vuonna 2015 sija oli kahdeksas, ollen kuitenkin Pohjoismaista kilpailukykyisin.

Vastuu painaa

Vanhemmuuden myötä olen tullut entistä herkemmäksi erilaisille epäoikeudenmukaisuuden muodoille.

En pysty lopettamaan itkemistä, kun näen kuvissa esimerkiksi rannalle huuhtoutuneen kuolleen pienen lapsen. On liian helppo samaistua siihen, että siinä rannalla voisi joskus olla myös oma lapseni. Tunne kouraisee jostain todella syvältä.

Herkkyys ei rajoitu kuitenkaan omalla kohdallani ainoastaan siihen, että näen ympärilläni pieniin lapsiin kohdistuvaa suoraa vahingoittamista tai väkivaltaa.

Ympärillä olevien tuttujen ihmisten lomalentomatka, yksityisautoilu, liharuokavalio tai ylipäätään fossiilisten polttoaineiden käyttö tuntuvat pahalta. Ne tuntuvat henkilökohtaiselta loukkaukselta lapsiani kohtaan. Onhan aivan ilmeistä, että vaarannamme juuri näillä arkisilla ja ympäristön kannalta ongelmallisilla toimilla lastemme mahdollisuuksia elää hyvää elämää.

Tämä harmittaa, koska kysymys ei ole tiedon puutteesta. Suomessa ylivoimainen enemmistö ihmisistä tietää varsin hyvin, että fossiilisista polttoainesta pitää luopua, mikäli haluamme pitää ilmaston lämpenemisen edes jollain tavalla siedettävissä lukemissa kuluvalla vuosisadalla.

Suurin osa suomalaisista tietää myös varsin hyvin, että yksilön näkökulmasta merkittävimmät ympäristövalinnat tehdään asumisen, liikkumisen ja ruokatottumusten suhteen. Eli meillä pitäisi olla vähemmän asuinneliöitä käytössämme ja meidän tulisi käyttää ekoenergiaa. Meidän tulisi liikkua lihasvoimalla, joukkoliikenteellä tai vaikka biokaasulla. Meidän tulisi pistää suuhumme lähinnä kasvisruokaa. Tuliko nämä jollekin Suomessa vuonna 2015 yllätyksenä? Roskien lajittelu on toki tärkeää, mutta näihin muihin arjen valintoihin verrattuna kierrätys on pientä ja riittämätöntä näpertelyä.

Mietin usein, mitä vastaan, kun lapseni tulevaisuudessa kysyvät minulta, mitä tein esimerkiksi ilmastokriisille, luonnon monimuotoisuuden heikkenemiselle ja luonnonvarojen ylikulutukselle vielä silloin kun jotain oli tehtävissä. Tai tarkemmin ottaen mietin erityisesti sitä, miten sellaiset ihmiset jotka lähtevät lomalennolle, syövät lihaa tai käyttävät fossiilisia polttoaineita enemmän kuin siihen on kaikilla maailman ihmisillä koskaan mahdollisuutta, selittävät tämän lapsilleen.

Selittäisikö joku todella pokkana lapsilleen, että käytimme luonnonvarat puolestasi ja pilasimme elinympäristöt sen takia, että halusimme parantaa Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä? Tiesimme kyllä, että ilmaston lämpeneminen uhkaa riistäytyä käsistä, mutta otimme riskin, jotta talouskasvu jatkuisi ja saisimme itsellemme parempia etuuksia. Vai onko kyse vain siitä, ettei asia kiinnosta. Kunhan oma arki toimisi edes kohtalaisesti.

Toki useimmiten kysymys voi olla vain huomaamattomista automaattisista ja totutuista käytännöistä, joita emme kyseenalaista keskellä arjen tohinaa. Ostamme kaupasta sitä, mikä on halpaa ja mitä olemme aina ennenkin ostaneet. Ajamme omalla autolla työpaikalle, koska joukkoliikennettä ei ole ja katsomme autoilun oikeudeksemme. Ostamme isomman talon, koska naapureillakin on ja saamme pankista lainaa. Johtopäätös on selvä. Arjen käytänteitä muutetaan tehokkaimmin muuttamalla yhteiskunnallisia rakenteita. Kulutuskäyttäytymiseen vaikuttaa eniten saatavuus ja hinta. Käytännössä meidän tulisi toimia yhteiskunnallisesti ja vaikuttaa päätöksentekoon, jotta ekologinen arki olisi mahdollista, helppo ja halpaa. Jotta jokainen eläisi kestävästi huomaamattaan.

Tilastojen valossa on selvää, että nykyinen toimintatapamme on kestämättömällä pohjalla. Luonnon monimuotoisuus heikkenee ennennäkemätöntä vauhtia ja ilmastokriisi uhkaa miljardeja ihmisiä. Kulutamme luonnonvaroja paljon enemmän kuin mitä tulevat sukupolvet voivat koskaan kestävästi tehdä. Esimerkiksi maailman ylikulutuspäivää vietettiin jo 13.8.2015. Tuolloin ihmiskunta oli kuluttanut loppuun tänä vuonna maapallon tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi eletään velaksi. Syödään kallisarvoista pääomaa. Tai vähän konkreettisemmin. Matkapuhelimia ostettiin maailmassa vuonna 2014 yhteensä noin 1,9 miljardia kappaletta. Kuinka kauan meno voi vielä jatkua? Kymmenen, sata vai tuhat vuotta?

Järisyttävä totuus kuuluu näin: suurin ongelmamme ei ole talouden kilpailukyky. Suurin haasteemme on varmistaa ihmisten hyvinvointi meille itsellemme ja lapsillemme ekologisissa rajoissa.

Tämä saa minut palaamaan säännöllisesti peruskysymysten äärelle, kun katselen illalla nukkumaan menneitä lapsiani. Olenko omassa elämässäni keskittynyt vain ajatteleman omaa napaani ja lyhyen tähtäimen nautintoja vai yritänkö tosissani vaikuttaa siihen, että planeettamme olisi elinkelpoinen myös lapsilleni.

Leo Stranius

Kirjoittaja on ympäristöjärjestöjohtaja, kaupunginvaltuutettu ja kahden pienen lapsen isä. Katso myös tämä: Viisi ajatusta isyydestä

Pääseekö lapsi ongelle?

Lapsen elämässä on paljon naisia: on äiti, neuvolan täti, päiväkodin tädit, kerhotädit, kenties naisopettaja, kummitäti, isoäiti, terkkaritäti. Ihan tavallisia aikuisia miehiä ei välttämättä kuulu lapsen elinpiiriin lainkaan. Muuan mies kertoi tajunneensa vasta armeijassa, että joidenkin lasten arjessa voi olla myös miehiä.

Tietenkin lapsen elämä naisten ympäröimänä voi olla hyvää, täyttä ja onnellista. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta sitä mietin, pääsevätkö lapset ongelle tai notskille.

Takavuosina vedin muskareita kansalaisopistolla ja satutunteja kirjastoilla. Työ oli mukavaa ja merkityksellistä. Sain siitä myönteistä palautetta melko usein, oikeastaan niin usein, että aloin epäillä, onko paras ominaisuuteni ehkä se, että olen mies tällä naisvaltaisella alalla. "No eiku oot sä muutenki hyvä", kiirehti eräs äiti vakuuttelemaan, kun esitin epäilyni.

Lopetettuani satutunnit kohtasin kaupungilla rouvan, joka tapasi käydä satutunnilla lapsenlapsensa kanssa. Hän valitteli sitä, että olin jättänyt satutuntien pidon. Vastasin, että onhan tämä nykyinen satutäti oikein pätevä. "Mutta onhan se mukavampi katella tollasta nuorta komeaa miestä", tuumi rouva, joka oli ennättänyt siihen ikään, jossa voi sanoa sen mitä ensimmäisenä mieleen tulee.

Tiedä siitä nuoruudesta tai komeudesta. Mutta se on fakta, että monen lapsen elämästä puuttuu ihan tavallisia miehiä. Heistä on suorastaan huutava pula. Hyvä lukija, jos tunnistat itsesi ihan tavalliseksi mieheksi, mietipä mahdollisuutta alkaa tukihenkilöksi. Alkuun pääset esimerkiksi täältä.

Lapsen elämässä olisi hyvä olla erilaisia ihmisiä. Hän oppii, että asioihin, ihmisiin ja elämään voi suhtautua monella tavalla. Sanotaan, että äiti lohduttaa ja isä rohkaisee. Isä kannustaa lasta luottamaan itseensä ja kohtaamaan maailman ja kun haavereita sattuu, lapsi palaa äidin syliin paijattavaksi. Jos lapsi kaatuu ja alkaa itkeä, äiti ottaa syliin, silittää ja valittelee, että "voi voi sinua pikku kullanmuru". Isä puhaltaa pipin, taputtaa selkään ja toteaa, että "onneks ei sattunut pahasti, ei kun menoks". Tämä ei tietenkään ole mikään tavoitetila tai (hetero)normi, vaan elämästä tehty huomio ja yleistys. Kumpikaan suhtautumistapa ei ole huonompi tai parempi, ja luultavasti lapsi on aivan yhtä tyytyväinen sekä isän että äidin tapaan.

Mutta palataanpa vielä kalastukseen.

Kuluvan viikon torstaina 20.8. klo 17-21 on Joensuun Kuhasalossa kalastusilta isämiehille ja lapsille. Tiedossa on onkimista, kalanperkuuta ja -syömistä. Paistetaan, savustetaan ja loimutetaan kalaa, tartutetaan savunhaju vaatteisiin. Omat onget, evästä ja säänmukainen varustus mukaan. Myös kirkkoveneestä on mahdollista onkia, jos ilmoittautuu etukäteen osoitteeseen topi.linjama@pelastakaalapset.fi. Nähdään Kalmonkatiskalla!

Topi Linjama

Kaksi pakinkannellista kiehuvaa vettä

Puukko iskee kipinää tuliraudasta ja tuohi jo lähes syttyy. Muutama yritys vielä ja liekin leimahtaminen tuohesta tuo aivan omanlaisensa syvästi tyydyttävän tunteen. Muut ovat jo tuoneet pienempää risua ja isompia halkoja ja rakentaneet nuotion. Yksinkin olisi onnistunut, mutta näin se oli nopeampaa ja mukavampaa.
Samaan aikaan lapsijoukko, joka on saanut tulitikut, on saanut vetensä jo keitettyä nuotiossaan. Olemme Karhonsaaressa Pohjois-Kallavedellä Kuopion lähellä ja käynnisssä on leikkimielinen lapset vastaan aikuiset -kisa, jossa on saatava pakinkannellinen vettä keitettyä nuotiolla. Tuli on yksi niistä inhimillisen kulttuurin edellytyksistä, jonka käyttö erottaa meitä muista eläimistä. Ja nyt joukolla ihmisiä on sen tekemiseen taas vähän paremmat taidot. Maailma pelottaa vähän vähemmän.

Kasvatamme lapsiamme selviytymään yhteiskuntajärjestelmään, joka ei itsessään näytä erityisen elinkelpoiselta. Osapuilleen tähän tapaan Joensuuhun asettunut saksalainen eräopas ja aktivisti Huck Middeke kiteyttää TEDx-puheessaan Hollannissa kesäkuussa. Jos ihminen selviytyäkseen tarvitsee vain ruokaa, juomaa, suojaa ja toisten ihmisten seuraa, ja tiedämme, että kaikkea tätä itse asiassa olisi tarpeeksi kaikille miljardeille ihmisille, ja näemme, missä jamassa maailma ekologisine, sosiaalisine ja taloudellisine megakriiseineen siitä huolimatta on, niin on vaikea olla kovin eri mieltä hänen kanssaan. Eikä peli ole menetetty. Ei ole mikään mahdottomuus tehdä asioita toisin.

Selviytyminen, survivalismi on tällä hetkellä trendikästä, mutta usein se edelleen ajatellaan yksinäisen sankarin selviytymiskamppailuna kaaosta, luonnonvoimia ja muita ihmisiä (tai ehkä eläviä kuolleita) vastaan. Trendi on ihan ymmärrettävä, koska yhteiskunta on jatkuvassa kriisin tilassa, jossa on kuulemma välttämätöntä tehdä kipeitä päätöksiä. Se on yksi tapa, mutta ehkä järkevämpää ja tärkeämpää olisi miettiä yhteisön, meidän kaikkien selviytymistä. Kuinka me yhdessä voimme tuottaa sellaisen yhteiskunnan, joka ei tuhoa itseään? Vanhemmuus on siinä tietenkin avainasemassa. Meidän pitäisi pystyä kasvattamaan lapsemme rakentamaan se yhteiskunta, joka kykenee selviytymään.

Se lapsijoukko Karhonsaaressa sai yhdessä tehtyä ne tulet. Joku oli tarpeeksi vanha tulitikkuja käyttämään, toinen oli tehnyt nuotioita ennenkin ja kolmas, neljäs ja viides hakivat sytykkeitä ja joku kävi vielä päivittelemässä aikuisten hitautta. Kaksi pakinkannellista vettä kiehautettiin.

Huck Middeken puhe: