torstai 30. kesäkuuta 2016

Lapseni kehtaavat hienostella ja olla knapsuja, on kehdattava minunkin

Olen aina kokenut itseni korostamisen vaivaannuttavana. En ole kehdannut ostaa värikkäitä vaatteita, hattuja, kenkiä tai varvassukkia. Olen lähes aina tyytynyt ajamaan pienimoottorisella, harmaalla bensiiniautolla. Nykyinen kaasuautoni tuntuu liian tiedostavalta koreilulta, puhumattakaan edellisestä autostani, sähkönsinisestä hybridistä. Havaitessaan keikarointiaikeita minussa asuva tornionlaaksolainen moittii heti hienostelevaksi, naiselliseksi mieheksi eli knapsuksi. Etelä-Suomessa puhuttaisiin ehkä dandysta.

Lapsena kuljin aina isoveljeni vanhoissa vaatteissa. Hän sai Levikset, minä hänen vanhat housunsa; hän uuden, lempijoukkueemme Pittsburgh Penguinsin NHL-lippiksen, minä tyydyin öljyn tahrimaan, roskalavalta löytämääni viininpunaiseen Redskins-lätsään. Mutta kun hän leikkautti näyttävän tupsun etuhiuksiinsa, minäkin halusin samanlaisen. Häveliäisyyttäni pyysin parturia jättämään oman tupsuni puolta pienemmäksi.

Sisälläni asuva knapsu ja peräpohjalainen, turhaa huomiota kaihtava sääskensyömä tallukka ovat kuitenkin aina käyneet kamppailua toisiaan vastaan.  Riikinkukko haluaisi koreilla, esiintyä räveässä ja näyttävässä hiuskuontalossa, ajella pinkillä urheiluautolla ja harrastaa perhokalastusta. Sisäinen knapsuni on kuitenkin liian usein joutunut tukahduttamaan mielitekonsa, koska olen pelännyt leimautuvani - knapsuksi. Maanläheinen, ekologisia valintoja arvostava maineeni on todellisuudessa vain mattapäällysteistä pintaa. Toisaalta pihi, eteläpohjalaistaustainen luonteeni on aina karsastanut rahanmenoa, mikä sekin on hillinnyt huikentelevaisimpia kulutusvalintoja.

Usein on niin, että omat ristiriitaisuutensa ja itsetuntonsa häiriöt saa kohdata kunnolla vasta lasten kautta. Niin on käynyt minullekin, jälleen kerran. Sanonnat kuten "vaatimattomuus kaunistaa", "ei renkää", "miksi se pittää?" ja "kauniilla ihmisellä on nöyrä sydän" ovat lapsilleni täysin vieraita, tai ainakaan ne eivät ole avautuneet heille keskeltä. Estoitta he kehuvat taitojaan, vaativat saada parhaista kankaista valmistettuja vaatteita ja ostattavat vanhemmillaan kalleimmat älypuhelimet glitter-kuorilla. Heissä ei oikein tunnu olevan aitoa topeliaanista henkeä. Lähes kaiken olen vastahakoisesti niellyt ajatellen, että vielä heille herra kurin kerran laittaa. Kuitenkin, erään kerran taannoin, kun poikani pyrki jalkapallotreeneihin punaisiksi maalatuilla kynsillä, otti sisäinen tornionlaaksolainen minussa vallan. "Pyyhitään nuo kynsilakat pois", ehdotin pojalle. "Miksi?" poikani ihmetteli. "Minä haluan pitää nämä lakat kynsissä!" Vaikenin, koska ainoa perusteluni olisi ollut: "En halua, että sinua piethän knapsuna." Annoin pojan mennä.

Poikani ei edes ajatellut, minä muut häntä pitävät, oli vain oma itsensä. Hän, kuten lapset usein, oli vapaa häpeästä ja turhista sovinnaisuussäännöistä. Toivottavasti sama vapaus säilyy hänessä ja muissa lapsissani. Haluaisin näyttää esimerkkiä heille. Jonkin aikaa sitten katsoin Saunabaletti-nimisen dokumentin, jossa viisi raavasta tornionlaaksolaista miestä valmistavat amerikkalaissyntyisen ruotsalaiskoreografin Justine Kirkin johdolla saunassa esitettävän balettiesityksen. Se, jos mikä, on knapsua! Balettia saunassa, pyhässä paikassa! Dokumentin katsottani päätin: jos nämä köriläät uskaltavat vapauttaa sisäisen knapsunsa, uskallan minäkin. 

Aion päästää riikinkukon irti. Huomenna ostan pinkin Ferrarin. 

Otto Kallioranta

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Vieraskynä: Menkää pojat leikkimään siksi aikaa

Nuorena halusin olla moderni isä, olinhan jo lukiossa tehnyt esitelmän sukupuolistereotypioista. Gradunikin käsitteli kovin käytännönläheistä aihetta, paavin naiskuvaa. Olin ehtinyt pohtia, mitä on olla nainen ja mies ja mitä on maskuliinisuus ja feminiinisyys. Olin ymmärtänyt, että se, mitä on totuttu pitämään miehisenä tai naisellisena, on pitkälti sanaton sopimus ja tottumus. Että vanhempina isä ja äiti voivat kyllä sopia rooleistaan ihan sen mukaan, mikä kummallekin sopii. Että melkein kaikki paitsi synnyttäminen ja imettäminen on yhtä lailla miesten hommaa kuin naistenkin. Ja synnytyksessä ollaan mukana ja yösyöttö hoidetaan vuorotellen.

Olin myös oppinut ajattelemaan, että suomalainen neuvolajärjestelmä on nerokas edelläkävijä koko maailmassa. Että se on edistyksen veturi, jota kelpaa ällistellä kaikkialla.

Sitten olin tulossa isäksi ja astuin todellisuuteen. Istuimme neuvolan valmennuksissa vaimon kanssa säntillisesti, aina yhdessä. Jonkin aikaa me miehet saimmekin istua yhdessä kuulemassa, millaisia vaiheita raskaudessa on ja miten synnytyksessä toimitaan. Sen jälkeen tilaisuutta ohjaava kätilö jakoi meidät kahteen ryhmään. Naiset jäivät hänen kanssaan keskustelemaan, me äijät jäimme keskenämme istumaan. Kätilön antamasta evästyksestä minulle tuli sellainen olo, että nyt on sitten aika aikuisten asioille – menkääpä pojat vaikka neppistä pelaamaan. Että niille ronskimmille asioille eivät meidän korvamme oikein sopineet.

Tämä kaikki tapahtui tietysti kauan sitten. Mutta silloin tällöin kuulen vastaavia kaikuja tuoreilta vanhemmilta. Että nimenomaan terveydenhuollon puolella on siellä täällä luutuneita asenteita. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että valtaosa neuvolaväestä ja muista ammattilaisista on hyvin avarakatseisia, edistyksellisiäkin. Mutta silloin muinoin kyllä keitti.

Päiväkodissa ja koulussa tuli joskus vastaan samankaltaisia kokemuksia, kun vanhempainvartissa tai vastaavassa olikin vain isä. Joskus joku kysyikin, miksei äiti tullut. Sellaisen äänettömän kysymyksen olin joskus kuulevinani, että kannattaako ilman äitiä sopia asioita. Ehkä tämä on vain minun luuloni. Mutta olisiko kysynyt isän puuttumisesta, jos vain äiti olisi ollut? Nämä käynnit oli sovittu joka kerta sen mukaan, mikä kummankin ohjelmaan sopi.

Eräs tuttu mummu oli vähän pahoillaan miniöidensä puolesta. Hänen poikansa osasivat perinteiset miesten hommat, mutta olivat opetelleet myös ne hommat, joita on perinteisesti naisten hommina pidetty. Mutta nämä tuoreet äidit osasivat vain ne tutut naisten hommat, eivät ”miesten” hommia. Jäikö miniöille mitään tilaa ja tehtävää, kun miehet olivat niin monitaitoisia?

Mitä jos jättäisimme isinä ja äiteinä sikseen muiden käsitykset ja yleiset odotukset? Mitä jos ihan itse päättäisimme, millaisia vanhempia haluamme olla? Perinteistä voi toki löytyä paljon hyvää, mutta on niissä kyllä puppuakin, katoavaa kahjoperinnettä. Mitä jos rohkenisimme itse kukin olla juuri sellainen isä, jollaisena meidän on hyvä ja luonteva olla. Mitä jos antaisimme toisten olla isinä ja äiteinä juuri sellaisia, kuin he kokevat hyväksi olla? Enkä nyt tarkoita sitä, että sallisimme lapsen huonon kohtelun. Lapsen turvallisuus ja hyvän kehityksen edellytykset ovat tietysti aina tärkein asia.

Juha Antikainen

Kirjoittaja on pappi Kuopiosta ja harrastaa vapaa-ajallaan judoa ja ilmiöiden kummastelua. Isä vuodesta 1996.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Työhön on vain lyötävä perheen mentävä reikä

Työmoodiin on yllättävän helppo asettua. Siihen mielekkään ja intensiivisen työn tuomaan sulavaan suorittamiseen on niin helppo unohtaa itsensä. Perhe-elämä on kaikkine sotkuineen ja ristiriitoineen paljon vaikeampaa. Toki myös lopulta palkitsevampaa, mutta vaikeampaa.
Poikani olivat viikon mittaisella monitaiteellisella päiväleirillä, jonka lopuksi lapset esittivät näytelmän. Leirin nimi muuten oli Sieniä, mörköjä ja megapixeleitä. Kyllä, oikeasti. Lasten kertomuksista viikon mittaan oli helppo päätellä, että siellä oli juuri niin hauskaa ja luovaa kuin nimestä voi päätellä. Poikien silmistä näki, kuinka aivoissa kihisivät ideat ja ajatukset.
Toinen pojistani (kuvassa) näytteli
rosvoa, toinen elävää tietokonevirusta ja
pormestaria. Ei vähä mitään.
Esitys alkoi perjantaina puoli kahden aikaan ja koska puoliso oli hoitanut leiriasiaa - minähän olin töissä - tajusin tämän asian vasta keskellä viikkoa. Ensimmäinen reaktio oli selkeä toteamus, että en minä sinne pääse kesken työpäivän. Ajomatkaakin oli se puolisen tuntia ja paljon hommia tehtävänä päivän aikana. Se tuntui siinä hetkessä ihan luontevalta ratkaisulta. Hetken ajan.

Hyvin nopeasti tämä ihailtavan protestanttinen työmoraali mureni kuin korttitalo. En kai minä nyt oikeasti missaisi lasteni näytelmää jonkun palkkatyön vuoksi! Kamppailin asian kanssa jonkin aikaa, kunnes se lopulta järjestyi puolivahingossa niin, että kävin aamupäivällä hoitamassa yhden juttukeikan, ajoin katsomaan poikien näytelmää ja jatkoin sieltä sitten matkaa toiselle juttukeikalle. Pakkahuone, jossa pojat näytelmänsä vetivät, oli itse asiassa matkan varrella. Asiat järjestyivät näppärästi, mutta kyllä se sen vaati, että halusin tehdä näin. Edistystä on tapahtunut paljonkin, mutta työn ja perheen yhteensovittaminen on edelleen usein sitä, että pitää olla tarpeeksi tahtoa lyödä perheen mentävä reikä siihen työhön.
Loppujen lopuksi saattaa olla jopa niin, että harva työnantaja kieltäisi tai edes nihkeilisi, jos isä sanoo, että nyt haluan ottaa aikaa lapsilleni. Tässä minun tapauksessani nihkeilyyn ei ollut edes mitään syytä, koska työt hoidin joka tapauksessa. Minä voitin, mutta työnantaja ei hävinnyt. Eikä minua, työntekijää nyt vituta, koska pääsin katsomaan lasteni esityksen. Sen takia olen luultavasti parempi työntekijä.

Tietenkin olen etuoikeutettu monessa mielessä. Minulla on työ, josta vieläpä pidän todella paljon. Jos tarkkoja ollaan, niin minulla on tällä hetkellä itse asiassa kaksi työtä, joista molemmista pidän todella paljon, mutta kuitenkin. Työni luonne on sellainen, että työajoissa on paljon joustoa ja työnantajikseni on sattunut sellaisia, että joustaminen ei tarkoita sitä, että vain minä joutuisin venymään. Lisäksi olen tietenkin valkoinen, hyvinvointivaltiossa asuva korkeasti koulutettu ydinperheen isä.
Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Jos edes me, joilla mahdollisuuksia on käyttäisimme niitä vähän nykyistä paremmin, niin ei maailma siitä ainakaan huononisi. Onneksi valitsin sienet, möröt ja megapikselit, mutta oikeastaan yhteiskunnan pitäisi tehdä paljon paremmin selväksi, että tämä valinta on mahdollinen. Ei sen eteen pitäisi joutua kamppailemaan.

Pasi Huttunen

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Pihkaniskat metsässä

Tänään on suunnistuksen juhlatapahtuma Lappee-Jukola 2016 Lappeenrannassa. Jukolan viestien kunniaksi muutama fiilistelykuva Kalevan Rastin järjestämiltä Ketunlenkki -lasten suunnistustapahtumasta.












torstai 16. kesäkuuta 2016

Siivoojaisä sodassa

Valmiina sotaan
1. Henkilöriidat

Kenen vastuulla siivous on sinun kodissasi? Kenen ohjeilla siivotaan? Tuleeko siivousmetodeista riitaa? Parhaimmillaan kodin siivous on yhteistyötä ja riemusinfoniaa. Toisen intohimona on vessansiivous toisen rakastaessa imurointia. Välillä halitaan fairyntuoksun keskellä. Ihmiselämä ei kuitenkaan ole täydellistä, siksi siivoaminenkin välillä takkuaa. Siivoaminen herättää tunteita, sillä toiset meistä kestävät sotkua enemmän kuin toiset. Lisäksi siivousmetodien periaatteista ja perinteistä ei haluta tinkiä.

Eräs isätuttava tilitti, kuinka hänet on alistettu keittiötä siivotessa kuivaamaan tiskialtaan sisäreunat. Jos altaan sisäpinnat helmeilevät tiskauksen jälkeen vesipisaroista, tulee huutia. Joku ei voi elää, jos imurin suulaketta ei ole puhdistettu imuroinnin jälkeen. Jalkalistojen imuroinnin tärkeys on jatkuva riidan aihe. On niitäkin, jotka eivät voi aloittaa juhannuksen juhlaa ennen kuin lipputanko on pesty ja saunanlauteiden välit on puunattu hammasharjalla.

Olen verrattain siisti ihminen ja haluan kodin olevan järjestyksessä. Kodin siisteys ja järjestyksen ylläpito korostuvat, kun vietän päivät kotona lasten kanssa. Jatkuva ylläpitosiivous on tarpeen, sillä koti räjähtää käsiin hetkessä. Jatkuva siivoaminen ja järjestely ei ole periaatteessa mikään ongelma, sillä pidän siitä. Erityisesti keittiössä tulee häärättyä paljon. No okei. Ainakaan siivoaminen ei ole vastenmielistä.

Koittaa perjantai-iltapäivä. Olen siivonnut kodin raikkaan puhtoiseksi. Parketti kiiltää ja pinnat tuoksuvat Tolulle. Irtotavarat on sullottu kaappeihin ja kaapinovet runnottu kiinni. Mutta mitä ihmettä? Muutaman päivän kuluttua kaikki on toisin. Pölypallerot ilkkuvat jo sohvan alla, murusia lojuu lattialla ja lelut on kylvetty pitkin poikin lattioita. Puoliksi käytettyjä vaatteita roikkuu siellä täällä. Mistä tätä törkyä tulee? Kuka meillä sotkee? Syyllisiä on useita. Minäpä kerron.

2. Törkytaistelu

Se taisi olla peruskoulun bilsantunnilla, kun näin kuvan ihmisestä, jonka ympärille oli piirretty utuinen pölypilvi. Kuvan tarkoitus oli osoittaa, kuinka paljon meistä irtoaa törkyä ja töhnää. Ihmispoloisen iho uusiutuu ja hilsettä pölisee kuin parmesaanijuustoa. Eikä tässä vielä kaikki. Ihmiskeho sylkee kynsiä, karvoja, vaikkua ja hiuksia jatkuvana virtana. Vaatteista irtoaa nöyhtää ja erikokoisia ainesosia. Kodin tekstiileistä, kuten poppanoista, markiiseista, liinoista, ryijyistä, lakanoista ja matoista irtoaa puuvillaa ja elastaasia. Ulkoa kantautuu koteihimme pölyä, soraa, sepeliä, kiviä, koirankakkaa ja maan tomua. Koneellinen ilmanvaiho nielee asfaltoimattoman kadun pölyä ja yskii sitä hormin kautta olohuoneeseen.

Kärpäset pörräävät ja muurahaiset vilistelevät jättäen jätöksiään jälkeensä. Kodeissamme elää miljoonittain mikrobisen pieniä eliöitä, joiden elinkaari on alle vuorokausi. Minimönkijöitä kuolee läjäpäin huoneiden nurkkiin. Bakteerit, basillit ja norot elävät tyytyväisen sitkeää elämäänsä eri pinnoilla. Kaiken lisäksi tänä keväänä on ennätyksellinen määrä männyn siitepölyä ja kirvoja. Jokaisella oven avauksella tuprahtaa vaaleanvihreä pölypilvi eteiseen.

3. Sota lapsia vastaan

Lapset ne vasta kotia likaavatkin! Lasten housunpunteissa lymyää valtavat hiekkalaatikkosoravarastot. Puntit tyhjenevät sohvalle, koska siinä ei koskaan istuta, vaan kieriskellään miten sattuu väärinpäin. Ilopissa lirahtaa Late Liskon tohelluksille kikattaessa ja kuivahtaa parketille. Ruokaillessa vain pieni osa lautasen sisällöstä löytää tiensä lapsen suuhun. Pääosin ruoka on lattialla ja tuolilla. Kurkunpalanen liiskaantuu sukanpohjaan ja limainen lisäkeriisi liisteröityy takapuoleen. Lapsi lähtee salaman nopeudella ruokapöydästä ja tekee liukusyöksyn mustikkamehukeitolla ja ketsupilla voidellulla kehollaan valkoiselle sohvalle.

Lapset kantavat lelujaan lastenhuoneesta pois mutta eivät sinne takaisin. Kun oletan, että kaikki muovifiguurit on pakattu niille tarkoitettuun laatikkoon, löytyy aina SE keltainen muoviukko, joka heiluttaa banaania kädessään. Imurin suulake sohvan alla kolahtaa ja sieltä se pieni pirulainen pilkistää sohvan alta esiin.

Siivouspäivän loppuvastus
Lapset tappelevat siivouspäivänä ylivoimaisesti eniten. Imuri hurisee toimettomana tunnista toiseen selvitellessäni lasten riitoja. Kun riidoista on selvitty ja imurointini alkaa sujua, alkaa todellinen tihutyö. Nurkan takana vedetään pistotulppa seinästä ja imuri hyytyy. Lapsen kikatus ja ilkikuriset pakoaskeleet pilaavat siivousnautintoni lopullisesti.

Kun väsy painaa ja puhti on poissa, on tyydyttävä vähempään. Ruotsalaiset keksivät aikoinaan helpon ja nopean siivoustavan, josta on ollut tavattomasti hyötyä. Ruotsalaisessa siivoustekniikassa imuroidaan vain mattojen välit. Nopea ja helppo tapa. Ei synny puhdasta, mutta näyttää puhtaalta.

Kun minulla on rahaa kuin rakennusmestarilla tai siivousintoni lopahtaa, kutsun Martat meille. ”Jos kuitenkin kiire yllättää tai ei ole voimia, kykyä tai halua tehdä kotitöitä, tarjolla on nykyisin erilaisia palveluita. Kaikesta ei tarvitse selviytyä omin voimin. Martoillakin on useissa piireissä kotipalvelua.”

Antti Kanto

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Iskää vituttaa

tai - koska tämä on perheblogi, jossa kirosanat ja solvaukset on syytä korvata vaikkapa paikannimillä - niin

Iskää sipoo!

Välillä lapset ovat simpeleen rasittavia ja vanhempana oleminen rymättylästä. Lapselliset miehet listasi vanhemmuuden kymmenen perniömäisintä asiaa.
  1. Vastuu ja varuillaanolo. Aina pitää olla lapset mielessä, suunnitella kaikki lapset edellä ja olla iänikuisessa valmiustilassa, jos jotain sattuu. Ja yleensä sattuu silloin, kun olet juuri nukahtanut.
  2. Valittaminen. Kyllähän se vöyrii, kun teet kiireessä ruuan ja sitten valitetaan, että "mä en tykkää". Tai kun yrität kaikin keinoin olla tasapuolinen, niin sitten itketään, että "ihan eppaa!" No onhan se epäreilua, kun toisilla on pahaa ruokaa ja vanhemmat, joille voi valittaa että ’mä en tykkää’, mutta toisilla ei ole sen paremmin ruokaa kuin vanhempiakaan! Hävetkää, te kiittämättömät keiteleet!
  3. Nahistelu ja riitely. Miksi pitää ängetä ruokapöydässä juuri sen sisaruksen viereen, jonka kanssa saa varmimmin riidan aikaan! Miksi ei voi odottaa, että toinen voitelee ensin leivän! Miksi kaikkien pitää aina olla ensimmäisiä!
  4. Huutaminen. Miksi pitää jo ulko-ovelta huutaa, että "iskä!"? Miksi ei voi tulla siihen viereen ja sanoa asiaansa, vaikka on niin monta kertaa sanottu, että "jos sulla on jollekin jotain asiaa, niin mene sen viereen"? Ainoat asiat, jotka saa huutaa, on "LOPETTAKAA! OLKAA HILJAA!", tai siis isä saa, ei lapset.
    Miksi pitää huutaa!
  5. Häly. Huudahduksia, kiistelyä, kikatusta, pälättämistä, päälle puhumista, tömistelyä, naputusta, kahistelua, hyminää, yleistä säkylöintiä – organisoimaton ääni, häly, on _niin_ rääkkylästä.
  6. Kuurous. Kerrot lapselle, että "mä meen käymään kaupassa ja jos N tulee sillä välin, niin anna sille tämä paketti tästä", ja lapsi sanoo "joo joo" eikä edes nosta katsetta sarjakuvalehdestä. "Kuunteletko sinä? Ymmärsitkö? Kerro, mitä minä sinulle äsken selitin!" Kälviihän tämä tällainen.
  7. Avuttomuus. Selität sen seitsemän kertaa, miten paita viikataan, mutta ei vain onnistu. "Emmä osaa, emmä älyä." No yritä edes, somero! Kärsivällisyyttä, karvio! Heti!
  8. Matkalle lähteminen. Suoraan sanottuna sodankylästä. Pienin purkaa matkalaukkua, isommat vinkuu, että "millon me lähetään? lähetään jo! miksei me jo lähetä!" Auto starttaa neljä tuntia myöhässä ja perillä huomaat, että kempele: kännykän laturi, aurinkolasit ja juniorin astmapiippu jäivät kotiin.
  9. Naapurin lapset. Ne metelöivät ja käyttäytyvät huonosti, mutta eivät kuitenkaan niin huonosti, että viitsisi naapurille sanoa, saatikka kirjoittaa blogiin. Hymyillään vaan kauniisti ja sanotaan, että ”ihan kivasti on mennyt”. [Ja naapurit, ei muuten ollut minun keksimä tämä kohta. Uskokaa tai olkaa uskomatta.]
  10. Toista oli minun nuoruudessani!
  11. Stressi, väsymys, alhainen verensokeri, kuiva kausi parisuhteessa. Nyt päästään varsinaiseen pihviin. Jos iskää nauvoo, syy on monesti lapsista riippumaton tai heihin vain välillisesti liittyvä. Jos mies olisi hyvin syönyt, virkeä ja stressitön, jolla parisuhde kukoistaa, hän voisi olla iskänäkin ihan OK.
Topi Linjama

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Tunnen tarvetta leipoa pullaa

Maanantaiaamuna heräsin ahdistukseen. Olin lähdössä töihin ja ensimmäinen aamun vastaanottanut ajatus oli, että joku muu jää huolehtimaan minun lapsistani ja minun kodistani.
Jätän dramatisoinnin hengessä kertomatta, että se työ johon lähdin on silkkaa parhautta, ja nautin sen tekemisestä todella paljon ja pidän sitä hyvin mielekkäänä sekä omasta että yhteiskunnan näkökulmasta. Nautin kesän ajan myös kahta palkkaa. Lisäksi on mainittava, että lapsillani ei tietenkään ollut mitään hätää mumminsa hoivissa, vaan aivan päinvastoin.
Silti en pystynyt välttämään tunnetta siitä, että kesälomani alkoi tänä vuonna ihan väärin.

Pari aiempaa kesälomaani olen aloittanut niin, että puoliso on ollut työmatkalla ja olen ollut kotona lasten kanssa. Loman alkamisajankohdankin on siis sanellut se, että milloin on jäätävä kotiin. Ja olen nauttinut niistä kausista aivan suunnattomasti. Siitäkin huolimatta, että ne ovat välillä olleet hemmetin rasittavia ja uuvuttavia.
Lasten kanssa kotona oleminen on hyvä keino joutua pakotetuksi elämään hetkessä. Arjen horisontti ei useimpina hetkinä jatku sen kauemmas kuin että saa päivän ruoat, pyykkäykset, siivoamiset ja muut kotihommat hoidettua alta pois ja ehkä, iso ehkä, jotain seuraavan päivän valmisteluja tehtyä. Kaikkia kotitöitä ei ole mukava tehdä, osa on suorastaan hanurista. Mutta kun kantaa yksin vastuuta kodista ja lapsista tulee puolihuomaamatta elettyä tiukasti tässä hetkessä. Totaalinen katkos työelämään.
Lisäksi on syvästi tyydyttävä tunne huomata, että selviää siitä. Jopa aika hyvin.

Nyt olemme taas humpsahtaneet hävyttömän perinteiseen ydinperhe/elättäjäisä malliin kesän ajaksi. Eukko on lasten kanssa kotona ja keittelee raparperihilloa ja itse olen töissä puolen tunnin ajomatkan päässä. Kirsikkana keskiluokkaisen kakun päällä ajatukset ovat jo tiukasti erilaisissa kesän ajalle suunnitelluissa kodin remonteissa. Sihteerin kanssa en sentään ole ryhtynyt suhteeseen, että ihan Mad Meniksi ei touhua ole päästetty.

Se maanantaiaamun ahdistus meni tietenkin ohi viimeistään siinä vaiheessa kun laski, että paljonko tänä kesänä tienaa rahaa. Kun tottunut pienehköihin tuloihin, ei tarvitse päästä kovin huimiin tuloihin, että tuntee itsensä rikkaaksi.

On se silti vähän väärin. Pitää varmaan leipoa pullaa.

Pasi Huttunen

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Jes! Loma!

Lukuvuosi lopuillaan ja juhlan aika. Kootaan tähän tunnelmia menneestä ja päätetään kuluneen viikon tunnelmiin. Onnittelut tasapuolisesti kaikille kesälomansa aloittaville.
Tästä kaikki alkoi 22.8. Ensimmäisen blogiviikon tunnelmia, eskarin aloitus.


Lopetetaan lukukausi yhtä lämpöisissä tunnelmissa kesäkuu 2016.











On mielenkiintoista ja haastavaa pyörittää useammat kevät juhlat viikossa. Kaiken lisäksi, se herkistää myös pienen kyynelkanavaoireyhtymän useampana iltana.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Hoitovapaa päättyy, tuleva arkirumba ahdistaa

Hoitovapaani yksinäinen osuus päättyy muutaman päivän kuluttua, kun vaimoni aloittaa kesäloman. Takana on pitkä ja vaiherikas vuosi, johon on mahtunut monta ikimuistoista ja riemukasta tapahtumaa mutta myös paljon hermojen menetystä ja monta raivokohtausta, väsymystä ja uupumista. En silti kadu vähääkään, että jäin hoitovapaalle. Suhde lapsiin on väistämättä syventynyt. Tuleva iso muutos saa mietteliääksi. On yleistä, että vanhemmista se, joka on hoitanut lapsia pitkään kotona, kaipaa töihin. Niin teen minäkin. Kuitenkin tuleva työ-, päiväkoti- ja harrastushärdelli hirvittää: miten kestää pää?

Toimittaja Sanna Sarenius kävi tekemässä blogista, minusta,
Antista ja lapsista jutun 9. kesäkuuta ilmestyvään
Keski-Uusimaa-lehteen. (Kuva: Sanna Sarenius/ lehtijuttu.fi) 
Lapsiperheen arjessa on monenlaisia vaatimuksia ja paineita. Pitää laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pestä pyykkiä, touhuta lasten kanssa, lukea heille, ulkoilla, kannustaa, ohjata, auttaa läksyissä, pestä, piiskata ja laittaa nukkumaan. Kynsien leikkaamista ja punkkitarkastuksia ei saa unohtaa, ei myöskään koulun Wilma-viestien lukemista. Pitää muistaa syödä terveellisesti ja monipuolisesti lihaa välttäen. Lasten harrastuksissa tulee olla aktiivinen – lapselle on tärkeää, että harjoituksia on isä tai äiti katsomassa, sanoo seurapomo. Olisi hyvä osallistua joukkueen toimintaan muutenkin, apuvalmentajana tai taloudenhoitajana. Jonkun sinne buffettiinkin on leivottava.

Jokaisen on kannettava vastuuta elinympäristönsä asioista. Jonkun on oltava taloyhtiön hallituksessa ja vanhempainyhdistyksessä. Lapset eivät saa roikkua liikaa koneella tai telkkarin ääressä. Harjoituksiin on syytä mennä ajoissa, jos ylipäätään haluaa harrastaa. Lyhyitä matkoja ei missään nimessä ole suotavaa mennä autolla.

Pienten lasten vanhempien kannattaa todellakin pitää kunnostaan huolta ja nukkua tarpeeksi! Hyvä tapa pitää itsestään huolta on lenkkeily vaihtelevalla sykkeellä: välillä nopeaa lyhyttä lenkkiä, välillä pitkää matkaa matalalla sykkeellä. Kerran viikossa intervallitreeni, joka kesäisin hoituu jalkapallon avulla. Vain hölmö laiminlyö kuntosaliharjoittelun, koska lihakset tunnetusti kutistuvat vanhetessa.

Ystävien tapaaminen on antoisaa ja tärkeää, koska se tuulettaa mukavasti pääkoppaa. Liikaa kavereiden kanssa ei kuitenkaan parane viihtyä, sillä perhe on tärkein. Perheen kanssa yhdessä tekeminen on mukavinta. Puutarhassa ahkeroiminen tekee hyvää psyykelle – kasvun ihmettä on niin lumoavaa seurata! Jos pensaita ja puita ei leikkaa kyllin usein, muuttuu piha epäsiistiksi viidakoksi. Toisaalta piha ei saa olla liian huoliteltukaan.  Laho aita pitää vaihtaa ja autotalli pestä homepesulla, muuten ulkovuorilaudat pitää ennen pitkää vaihtaa. Se on tuhansien eurojen remontti.  

Kaiken muun lisäksi myös työ on hoidettava kunnolla. On oltava ahkera, luova, tehokas ja sovinnollinen. Olen opettaja, ja opettajathan ovat tunnetusti kuin jakoavaimia: sopivat joka paikkaan mutta eivät ole hyviä mihinkään. He ovat  tasapuolisia, leppoisia, huumorintajuisia, joustavia, oikeudenmukaisia, tiukkoja mutta rentoja, tarkkoja, jämeriä ja ehdottoman johdonmukaisia. Työntekoa ei kannata asettaa perheen edelle, mutta työhön käytetty aika on käytettävä hyvin – muuten tulee sanomista.

Sisäisten ja ulkoisten paineiden täyttämä arkirumba on tuntunut nytkin välillä raskaalta, vaikka olen ollut koti-isä koko vuoden. Vaimoni on saanut käydä rauhassa töissä. Ajatus tulevasta syksystä ja töiden alkamisesta ahdistaa – ei töiden, vaan arjen raskauden takia. Kai tulevasta ja tulevista vuosista selvitään, kun on aiemminkin selvitty.

Psykologit neuvovat lauantailiitteissä perheitä luopumaan vaatimuksistaan, jottei arki kävisi liian rasittavaksi. Olen yrittänyt ja yritän tulevaisuudessakin ottaa heidän neuvoistaan opiksi. Ongelmana on vain se, etten tiedä, mistä kannattaisi luopua. Luovunko ystävistäni vai harrastuksistani, jotta jäisi enemmän aikaa perheelle? Vai kannattaisiko mieluummin lopettaa lasten harrastukset, jotka kuskaamisillaan, maksuillaan, vastuillaan ja aikataulusäädöillään uuvuttavat perheen aikuisia?

Downshiftaajat ja muut elämäntapavelttoilijat toistelevat usein, että ajan kotona ei tarvitse olla ohjelmoitua ja että joskus on hyvä vain olla. Varmasti tarkoittavat hyvää, mutta meillä tunninkin toimettomuus tarkoittaa täydellistä turhautumista, joka johtaa hirvittävään nahisteluun. Toisaalta urheiluseurat kannustavat harrastuksiin, joissa lapsi oppii kehonhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Pitkäaikainen harrastus ehkäisee myös syrjäytymistä, pitää pois kadulta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ohjeita sinkoilee sieltä ja täältä: joka asiaan löytyy monen eri koulukunnan asiantuntijaa, jotka neuvovat, miten kannattaa elää.


Loppujen lopuksi kaikki haasteet ovat päänsisäisiä. Lapset kasvavat ja varmasti aikanaan lähtevät kotoa, vaikka nyt sanovatkin haluavansa asua isin ja äidin luona vielä nelikymppisinäkin. Minä yritän nähdä aina valoa elämässä, joka joskus saattaa tuntua tunnelilta. Sitä paitsi tunneleiden aika ei ole vielä, sillä nyt on kesä! Eikä tämä elämä niin vakavaa ole.

Eihän?!

Otto Kallioranta

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Saunan ovi kiinni!

"Saunan ovi kiinni!", huutaa poika veljelleen aggressiiviseen sävyyn, vaikka toinen on hädin tuskin siitä kulkea ehtinyt. Ja tunnistan tämän. Olen kuullut saman omalta isältäni ja olen itse tehnyt samaa. Tarpeettoman kovaa ja vihaisesti huudettu käsky laittaa saunan ovi kiinni kaikuu läpi sukupolvien.

Me opimme pienestä saakka, että sauna on tärkeä paikka. Siihen liittyy paljon rituaaleja, kuten se, että saunan ovi on laitettava heti kiinni, se on pidettävä kiinni, eikä sitä saa turhaan aukoa. Muita rituaaleja ovat esimerkiksi se, että saunassa ei saa piereskellä. Ainakin miesten on myös kestettävä kovia löylyjä ollakseen miehiä. Jotkut jopa heittävät lopuksi löylyt saunatontulle.

Osalle näistä rituaaleista on järkiperusteet, jotka pätevät edelleen, mutta siitä huolimatta ne ovat irtautuneet tavallisesta arjesta. Sinällään kyse ei ole suuresta asiasta, mutta ei se mukavaa ole, että rituaalin vuoksi ohitetaan hyvät käytöstavat ja terve järki. Kun oikeasti ei ole mitään syitä huutaa vihaisesti. Tässäkään. Yritänkin katkaista tämän sukupolvelta toiselle kulkevan tavan.

Tämän kaltaisia kulttuurisia käytäntöjä ja perinteitä voi pyrkiä muuttamaan vasta kun ne tiedostaa. Tällaisen kohtalaisen pienenkin asian tajuamisesta saattaa lähteä liikkeelle lumipalloefekti, jonka seurauksena aika moni typerä tapa alkaa näyttää siltä itseltään - typerältä.

Pasi Huttunen