Vieraskynä: Isän kädestä tukistus ja siunaus

Riitelen ehkä kymmenvuotiaana sisarukseni kanssa tietokonevuorosta ja nimittelen häntä. Jään tietokoneelle istumaan, kun itkevä pikkusisarus ryntää pois huoneesta. Kuluu hetki ja talon toisesta päästä huudetaan nimeäni terävästi: “Tänne!”

Tunnen tilanteen: näin on käynyt kenties satoja kertoja aiemminkin. Tiedän, että nyt kannattaa mennä vauhdilla, jos haluaa välttyä pahimmalta raivoamiselta. Isä ei siedä hidastelua näissä tilanteissa. Lieneekö jo huomannut, että olen alkanut kyseenalaistaa hänen autoritääristä otettaan.

Kuljen kohti olohuonetta, josta oletan huudon kuuluneen. Kohta kajahtaa uusi huuto: “Nopeesti!” Tiedän, että olen hidastellut ja nyt oikeutta tullaan käymään raskauttavimpien asianhaarojen kautta. Kurkkua kuristaa ja nopeutan tahtia. “Mä sanoin, että nopeesti!” Kiirehdin askeleitani, vaikka matkaa on vain muutamia metrejä.

Menen isän eteen ja kuulustelu alkaa. "Mitä tapahtui? Miksi? Mitä teit?" Alan kertoa omaa versiotani tapahtumista, mutta isä keskeyttää selittelyni monta kertaa ja esittää kysymyksiä puheeni päälle. Silloin, kun hän ei kommentoi, hän katsoo kohti otsa kurtussa, silmät palaen. Itku polttaa silmissä ja pala nousee kurkkuun, mutta tiedän, että nyt ei kannata näyttää tunteita - häpeää lukuun ottamatta - koska ne vain pahentavat tilannetta. Mutta ääni alkaa takellella ja naama vääntyy irvistykseen pidätellystä itkusta. Isä hermostuu ja käskee lopettaa itkun ja naaman vääntelyn.

Kuva: John Visco / Stockvault

Saan koottua itseni ja jatkan puolustuspuhettani. Suututtaa, sillä tilanne on mielestäni kohtuuton käsiteltävään konfliktiin nähden. Koetan puolustaa itseäni. Pakotetusta itsehillinnästä ja harmista johtuen viesti tulee kulmikkaasti ulos. Isä raivostuu. Hän ei siedä sitä, että joku lapsista kehtaa olla nöyrtymättä hänen edessään. Isä huutaa ja käskee lopettamaan “ryppyilyn”, jolla hän tarkoittaa kaikkea elehdintää, joka viittaa omanarvontunteeseen tai eriävään mielipiteeseen. Pitäisi ymmärtää olla täysin nöyrä, jos haluaisi tilanteesta eroon mahdollisimman vähällä. Oikeudentajuni ei kuitenkaan sulata mitätöintiä eikä tunteiden kieltämistä. Pidän kiinni omasta mielipiteestäni, ja tätä ominaisuutta isä nimittää kapinallisuudeksi. Se raivostuttaa häntä äärettömän paljon.

Lopulta tuomio julistetaan: syyllinen. Tämän isä oli päättänyt jo ennalta.

Syyllistä on rangaistava. Yleensä rangaistus on julkista nöyryyttämistä haukkumalla tai fyysistä kipua riippuen siitä, onko tuomarilla hyvä päivä ja ovatko rikkomukset vakavia.

Tällä kertaa tuomio on tukkapölly. Isä käskee ojentamaan korvan lähemmäksi ja joudun kumartamaan hieman hänen suuntaansa. Kumartuminen on nöyryyttävää, mutta toisaalta se antaa minulle pelivaraa liikutella päätäni tukistuksen liikettä myötäillen, kun tukistamisen kipu kasvaa liialliseksi ohimolla kasvavista hiuksista vedettäessä. Riittävä kipu varmistetaan sillä, että minulta pääsee älähdys ja mieluiten vielä itku päälle. Kyyneleet nousevat silmiini ja kipu on kova. Nyt isä on tyytyväinen rangaistuksen kovuuteen ja hän käskee minun häipyä silmistään. Hetken päästä käyn sopimassa riitani sisarukseni kanssa, joko omasta aloitteesta tai käskettynä.

Illalla päivän tapahtumat palaavat mieleen ja kyynelet nousevat taas silmiin. Tunnen itseni syntiseksi ja täysin epäonnistuneeksi. Onneksi isä tulee pian huoneeseen lukemaan iltarukousta ja tiedän, että saan pian uskoa huonouteni anteeksi. Isän käytöksestä ei voi nähdä mitään merkkejä siitä julmasta tuomitsijasta, joka päivällä nöyryytti minua ja vei itsekunnioitukseni muutamalla taitavasti valitulla sanalla ja ripauksella fyysistä kipua. Hän säteilee rakkautta ja levollisuutta.

Isä ristii kätensä eteensä. Se tarkoittaa, että on iltarukouksen aika. Luemme rukouksen isän rauhallisessa tahdissa yhteen ääneen. Rukouksen jälkeen isä kiertää saarnaamassa kaikille lapsille synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Olen viimeisenä vuorossa, joten ehdin nostatella liikutuksentunnetta ennen kuin isä ehtii minun luokseni. Pyydän ensimmäisen siunauksen jälkeen vielä uudelleen päivällistä kiukutteluani anteeksi. Isä saarnaa. Ja minä olen jälleen kerran ottanut kaiken pelon, pettymyksen, vihan ja katkeruuden omaksi syykseni.

Sadisti, jota rakastan ja jolle kouristuksenomaisesti tahtoisin kelvata, vetää peiton päälleni ja toivottaa hyvää yötä. Vähitellen kuivuvat kyyneleet silmissäni. Nukahdan onnellisena isästäni ja siitä, että saan yhä uudelleen uskoa kaikki tunteeni syntinä anteeksi, enkä aavistakaan, että kerran vielä herään tästä helvetistä.

Lapsista pahin
Kirjoittaja on noin kolmikymppinen kahden lapsen isä Etelä-Suomesta

Isä huutaa ja mitätöi

"Faija on ihan paska", tiivisti nuori mies, jonka isä huusi, mitätöi, nimitteli, tukisti ja nöyryytti häntä muiden nähden, kun hän oli lapsi. Mies kertoi toivoneensa usein, ettei isä tulisi töistä kotiin, koska isän läsnä ollessa piti pelätä ja olla varpaillaan.

Isän käytökselle on nimi: väkivalta. Väkivalta on väärin eikä sitä pidä hyväksyä milloinkaan, kaikkein vähiten silloin, kun väkivallan kohteena on puolustuskyvytön lapsi.

Väkivalta on salakavalaa. Uhri alkaa pitää itseään syyllisenä väkivaltaan ja häpeää. Hän ajattelee, että hänen kuuluukin kärsiä, koska hän on niin huono. Mutta uhri ei ole syyllinen tai huono. Yksikään lapsi ei ole ansainnut mitätöintiä, nöyryytystä tai tukkapöllyjä.

Nuori mies kertoi, että isä ymmärsi toimivansa väärin. Silloin tällöin isä putosi itsesyytösten kuoppaan, katui ja pyysi tekojaan anteeksi. Mutta katumus ja anteeksianto harvoin muuttavat väkivallan tekijän käyttäytymistä. Niinpä nuoren miehen isäkin jonkin ajan kuluttua taas huusi ja mollasi. Pahimmassa tapauksessa uhri syyttää itseään vielä siitäkin, ettei ole kyennyt antamaan väkivallan tekijälle anteeksi.

Lapsuudessa koettu väkivalta ja jatkuva pelossa eläminen vaikuttavat lapsen psyykkiseen kehitykseen. Väkivalta heikentää itsetuntoa, vääristää minäkuvaa ja lisää riskiä sairastua masennukseen ja muihin psyykkisiin sairauksiin. Se aiheuttaa oppimisongelmia ja vaikeuttaa tunneilmaisua.

Lapsuuden väkivalta pakotti jatkuvaan varuillaoloon, kertoi nuori mies. Kielteiset tunteet piti tukahduttaa, jotta isä ei suuttuisi. Sisällä oli iso kielteisten tunteiden möykky, jonka käsitteleminen aikuisuudessa oli työlästä.

Nuori mies ymmärsi isänsä käytöstä, sillä tämä oli omassa lapsuudessaan joutunut samantapaiseen myllyyn. Mies ymmärsi senkin, ettei se tee väkivallasta hyväksyttävää. Traagista oli, ettei isällä ollut voimia tai keinoja saada väkivallan kierrettä poikki. Isän kyvyttömyys muuttaa omaa käytöstään osoittaa, että myös väkivallan tekijä tarvitsee apua päästäkseen kuviosta ulos. Tämän nuoren miehen mahdollisuudet ovat tässä suhteessa paremmat: hän tiedostaa toimintansa vaikutukset isäänsä paremmin, kykenee puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja hänellä on ammattiapua saapuvilla.

Lapsiin kohdistuva väkivalta näyttää onneksi vähenevän. Tilasto poimittu täältä

Ehkä tätä juttua lukee sellainen, joka tunnistaa itsensä väkivallan uhriksi tai tekijäksi. Molemmissa tapauksissa voit kääntyä esimerkiksi Kriisikeskuksen puoleen, varmistin asian heiltä äsken. Eikä haittaa, vaikka väkivallasta olisi vuosikymmeniä: vanhojakin asioita voidaan tarvittaessa käydä läpi, sieltä sanottiin. Väkivallan, häpeän ja salailun ketjut kannattaa katkaista. Sanoipa kriisityöntekijä niinkin, että lapsuuden väkivaltakokemukset aktivoituvat usein silloin, kun oma lapsi tulee siihen ikään, jolloin itse kohtasi väkivaltaa. Myös Perheasiain neuvottelukeskukseen voi ottaa yhteyttä, mikäli herää tarve käydä läpi väkivaltakokemuksia.

Rikosuhripäivystys auttaa, jos epäilee tai tietää joutuneensa rikoksen uhriksi tai todistajaksi. He auttavat viemään asiaa tarvittaessa eteenpäin. Tietoa väkivallan vaikutuksista löytyy esimerkiksi MLL:n Vanhempainnetistä. Sivuilla on myös paljon vinkkejä vanhempien tunteiden hallintaan. 

Topi Linjama

PS. Sinä nuori mies, älä unohda, että olet rakastettava. Ja sinä, tarinan faija, älä luule, että olet ihan paska. Paljon asioita voi korjata vieläkin, jos vain löytyy tahtoa ja uskallusta käydä päin vaikeita tunteita.