Isyys on hoivaamisen kokemus, mutta myös hoivaava kokemus

Keskittymässä olennaiseen. Kuva: Eemil Huttunen

Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.

Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.

Teoksessa Prekarisaatio ja affekti¹ tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:

"kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä."

Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä 'pysähtymisen performanssiksi'. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.

Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka "isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa", mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.

Dinner

Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi 18. 03ta 2015 klo 10.32 PDT

Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.

Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch², kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.

Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.

Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.

Pasi Huttunen

1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.

Isyyteen sitoutumisen hyödyt

Petteri Eerolan ja Johanna Mykkäsen toimittamassa kirjassa Isän kokemus (s. 49-52) väitetään, että isän sitoutuminen vanhemmuuteen hyödyttää isää itseään, lasta, vanhempien parisuhdetta sekä koko yhteiskuntaa. Seuraavassa käyn väittämiä läpi peilaamalla niitä omiin kokemuksiin, joilla tunnetusti on niin vahva todistusvoima, että ne voivat joko vahvistaa tai viedä pohjan kaikelta mahdolliselta tutkimustiedolta.

Tutkijoiden ensimmäinen väite: Vanhemmuuteen sitoutunut isä on psyykkisesti kypsempi, tyytyväisempi elämään ja kärsii vähemmän psyykkisistä vaivoista kuin lapseton veljensä. Isyyteen sitoutuminen vähentää itsekeskeisyyttä, rikastaa tunne-elämää, kirkastaa miehen elämän merkityksiä ja lisää tyytyväisyyttä elämään.

Omat kokemukseni: Olen tyytyväinen elämääni enkä kärsi psyykkisistä vaivoista, vaikka välillä ottaa kyllä päähän, mutta en tiedä, missä määrin nämä liittyvät siihen, että minulla on viisi lasta. Itsekkyyden en ole huomannut vähentyneen, mutta tunne-elämää lapset rikastavat: he esimerkiksi onnistuvat aika ajoin penkomaan isästään esiin regressiivisen lapsen, kaksivuotias kaksivuotiaan, viisivuotias viisivuotiaan ja niin edelleen. Tietenkään myöskään rakkaudentunteita ja muita myönteisiä asioita ei käy kiistäminen.

Merkityksiä lapset ovat elämään tuoneet. Toki kaikki muutkin tärkeät ihmiset tuovat merkityksiä, mutta on omat lapset silti vähän eri juttu. Lukiovuosina ajankohtainen ”miks mä muuten oon täällä” on jäänyt täyden elämän alle. Ehkä se sieltä vielä joku päivä pomppaa. Lisäksi lapset edesauttavat terveitä elämäntapoja. Isä on vastuussa sokerin, suolan, omenoiden, kalanmaksaöljyn, makkaran, alkoholin, polkupyörän ja tennareiden käytöstään jossain määrin myös lapsille, sillä nämä ottavat hänestä mallia.

Isä katsokoon, mitä suuhunsa pistää

Tutkijoiden toinen väite: Isyyteen sitoutuminen lisää lapsen sosiaalista, emotionaalista ja kognitiivista kyvykkyyttä. Sitoutuneen isyyden vahvistama hyvä vuorovaikutussuhde vähentää lapsen tunne- ja käytöshäiriöitä kuten masennusta, levottomuutta, väkivaltaista käytöstä ja ahdistuneisuutta. Hyötyjä näkyy myös koulumenestyksessä: sitoutuneiden isien lapset ovat kielellisesti lahjakkaampia ja kouluttautuvat pidemmälle kuin sitoutumattomien isien lapset.

Omat kokemukseni: Lapset kyllä ovat kielellisesti lahjakkaita eikä heillä ole ainakaan kovin isoja tunne- tai käytöshäiriöitä. Tai ehkä asia pitäisi vielä varmistaa koulun kuraattorilta. Sosiaalinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kyvykkyys taas liittyvät niin moneen muuhunkin asiaan, että en uskalla ottaa tästä ihan kaikkia pointseja itselleni.

Kysyin lapsilta, olisiko kiva, jos iskä olisi illat kotona, kuten on nykyisin laita, vai olisiko ehkä mukavampi niin, että iskä olisi töissä tai kapakassa iltamyöhään. Vallitseva tilanne kuulosti olevan hyvä asiaintila. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta löytyi sekä huonoa että hyvää: Huonoa olisi se, että jos iskä ei olisi kotona, me tehtäis enemmän tyhmyyksiä, analysoi 5 v. Isällä on siis lapsia hillitsevä vaikutus - tästä on muuten tutkimustakin. Toisaalta 11 v huomautti, että sittenpä iskä ei olisi illalla patistelemassa nukkumaan. Lapselle on kiistatta hyödyksi, jos hänellä on yhden turvallisen aikuisen sijasta kaksi, joiden puoleen hän voi kääntyä. En tiedä miksi, mutta tulee mieleen meillä melko useinkin toistuva keskustelu: 5 v huutaa äitiä ja kun vastaan ”mitä”, lapsi kertoo asiansa. Hänelle näyttää olevan yhdentekevää, kuunteleeko hänen asiansa isä vai äiti.

Tutkijoiden kolmas väite: Isyyteen sitoutuminen tuottaa jaettua vanhemmuutta, ja tukee isän ja äidin vanhemmuutta sekä vanhempien parisuhdetta. ”Se, kuinka kyvykäs isä mies itse ajattelee olevansa, riippuu ennen kaikkea lapsen äidin isyyteen liittyvistä asenteista ja uskomuksista. Äiti voi sekä vahvistaa että heikentää isyyteen sitoutumista”, sanovat tutkijat. Äiti voi toimia isyyden portinvartijana.

Omat kokemukseni: Isyyteen sitoutuminen on tuottanut jaettua vanhemmuutta, mikä on oikeastaan itsestään selvää. Se on myös vahvistanut sekä minun että vaimoni vanhemmuus-identiteettiä. Meillä portinvartija on edesauttanut sitoutumistani vanhemmuuteen esimerkiksi antamalla minulle tilaa opetella ja toteuttaa vanhempana olemista. Täydentäisin tutkijoiden näkemystä siten, että miehen sitoutuminen isyyteen hyödyttää lapsen äitiä myös vaikkapa siten, että hänen ei tarvitse huolehtia eikä ottaa vastuuta kaikesta.

Tutkijoiden neljäs väite: Isyyteen sitoutuminen on myös yhteiskunnallinen kysymys. On viitteitä siitä, että pitkällä aikavälillä miesten isyyteen sitoutuminen tuottaa taloudellista hyötyä koko yhteiskunnalle.

Sitoutunut isä tuo säästöjä

Omat kokemukseni tai oikeastaan päätelmäni: Isyyteen sitoutuminen vähentää monella tavalla eron riskiä. Hyvä parisuhde ja mielekäs elämä lisäävät hyvinvointia ja hyvinvoiva työntekijä tarvitsee vähemmän sairaslomaa ja on työssä tuottavampi kuin pahoinvoiva. Jos ero kuitenkin tulee, isyyteen sitoutuneen miehen suhde lapsiin jatkuu suuremmalla todennäköisyydellä kuin miehen, joka on osallistunut vain niukasti kodin askareisiin ja elämään. Isyyden jatkumisella puolestaan on merkittävä vaikutus miehen elämän laatuun ja -hallintaan. Suhteiden katkeamisella on kielteisiä vaikutuksia miehen elämänhallinnalle, mikä näkyy esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspuolella.

Lyhyesti sanottuna isyyteen sitoutumisesta on monenlaista hyötyä - kysymys on ainakin siitä, mikä on oikein, järkevää, taloudellista ja tasa-arvoista - joten asiaa kannattaisi edistää esimerkiksi tämäntyyppisillä keinoilla (ks. kissan häntä). Ja sanotaanpa vielä sekin, että lapsi saattaa voida hyvin, vaikka isää ei olisi mailla halmeilla, ja huonosti, vaikka isä olisi kotona aamusta iltaan.

Topi Linjama

Maailma uuteen asentoon

Ensimmäisen lapsen syntymä tiivistyy kahteen sanaan, hämmennys ja muutos.

Hämmennys: Voin nähdä vuosien takaisen itseni kuljeksimassa synnytyssalista isien lepohuoneeseen hölmistyneenä, kun synnytys ei etene eikä hän tiedä, mitä hän voisi tehdä. Ja kun lapsi lopulta syntyi, tuo minä tajusi vasta silloin, että näin todella oli tapahtuva.

Muutos: Maailma keikahti täysin uuteen asentoon. Vastoin painovoiman lakeja kaikki alkoi pyöriä 3,5-kiloisen tyttösen ympäri. Tietenkin elämä ajan oloon tasoittui, mutta se oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla merkityksellisemmäksi.

Kun astuimme sairaalasta pienen nyytin kanssa aurinkoiseen alkukesän päivään, kaikki näytti olevan ennallaan. Vanhus käveli hitain askelin kohti pääovea, taksi odotti asiakastaan, joku oli tupakalla sairaalan edustalla. Täällä sitä vaan tupakoidaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut! Ettekö te tiedä, että kaikki on muuttunut! Meille on syntynyt lapsi!

Muistan yhden ensimmäisistä kaupunkireissuista. Nyytti oli noin viikon ikäinen ja hänellä oli yllään vain vaippa ja body, koska ilma oli helteinen. Kantoliinasta pilkistivät hänen pikkiriikkiset varpaansa. Tutut ja tuntemattomat ihailivat, että "onpa se pieni!" Tuskin koskaan olen kävellyt yhtä ylpeänä - ja varovasti.

Nyt, 13 vuotta myöhemmin, kun pikkuprinsessasta on sukeutunut neitokainen, olen päässyt perhevalmennuksissa keskustelemaan ensimmäistä lastaan odottavien miesten kanssa. Perhevalmennukset ovat varsinainen aitiopaikka oraalla olevaan isyyteen. Niissä on miesten vanhemmuutta tukevaa hyödyntämätöntä potentiaalia.

Valmennusten miehet ovat keskimäärin paljon paremmin valmistautuneita tulevaan elämänmuutokseen kuin mitä minä olin kaksvitosena. Silti huomaan heissä paljon tuttua: He eivät oikein tiedä, mikä heitä odottaa, ja kuinka voisivatkaan tietää. He eivät ole välttämättä kovin paljon funtsineet, mitä kaikkea lapsen tulo merkitsee, vaikka raskaus olisi jo viikolla 36. Eipä tuota itsekään tullut vauvalehtiä luettua, vaikka vaimo niitä suositteli.

Miehet eivät myöskään oikein tiedä, mitä synnytyssalissa voi tehdä. Omien kokemusteni perusteella mies voi tsempata ja elää mukana, hän voi tuoda juotavaa, hieroa, auttaa sopivan asennon löytämisessä. Hän voi myös toimia naisen asian ajajana, mikä tietenkin edellyttää sitä, että mies tietää, mitä asioita nainen haluaa ajettavan.

Ensimmäisen lapsen syntymä on miehen elämän merkittävimpiä, ellei merkittävin tapahtuma. Vanhemmuuteen sitoutumisesta on tutkimusten mukaan miehelle paljon hyötyä. Lapsi tuo elämään merkityksiä ja avaa uusia näkökulmia. Hän lisää vanhempien itsetuntemusta, mikä ei toki ole hauskaa esimerkiksi silloin, kun huomaa vastaavansa kaksivuotiaan tunnereaktioon kaksivuotiaan tunnereaktiolla.

Sitä paitsi lapsesta saa elinikäisen ystävän. Meille ei siis syntynytkään vauvaa, lasta tai prinsessaa, vaan ihminen ja ystävä.

Topi Linjama

"Isi, toin siulle Sandelsia!"

Ylistäminen, jota isänä kohtaa voi ahdistaa. Sitä hymistelee kohteliaasti mukana, että kyllä joo, olen tälleen ihan ilman äitiä lapsen kanssa ulkona, että se on kyllä todella ihmeellistä. Tai kyllä, toin lapsen neuvolaan/lääkäriin/hammaslääkäriin. Tai tulin vanhempainiltaan tai päiväkodin varhaiskasvatuskeskusteluun. Kyllä, on uskomaton suoritus pukea lapsi, pakata se pyörän peräkärryyn ja ajaa jonnekin. On mieletön urotyö keskustella lapsen asioista varmistamatta äidiltä, että mites se nyt menikään. Olen supersankari!

Sitä paitsi: silloin kun aiheutin suurta äimistystä ja ylistyslauluja ollessani kaupungilla kahden lapsen kanssa toinen kantorepussa selässä ja toinen rattaissa, saatoin hyvin olla menossa ostamaan esimerkiksi kaljaa illaksi. Eikä edes mitään trendikästä erikoisolutta vaan kaupasta riippuen joko Sandelsia tai Pirkka-olutta. Ja ne lapset olivat mukana kun keräsin kaljat hyllystä. Oli jopa tilanteita, jolloin lapsi toi oluen ostoskärryyn suurella tohinalla, ylpeänä siitä, että tiesi mitä merkkiä isä haluaa. Ympärillä ihmiset kohahtivat tai yrittivät kovasti olla kohahtamatta. Joku naurahti, toinen näytti hymyn takana hiukan huolestuneelta, kolmas yritti kovasti olla kiinnittämättä huomiota kohtaukseen. Itse yritin hienoisesta vaivaantuneisuudesta huolimatta olla särkemättä lapsen iloa ja ylpeyttä onnistumisesta. En tiedä oliko tämä nyt sitä ylistysliturgian arvoista isän ja lapsen läheisyyttä? Minulle se ei ollut ylpeyden aihe, mutta ei myöskään kauhistus.

Tämä kuva ei kaikesta huolimatta vieläkään vastaa lasteni arkista todellisuutta. Kuvan lähde: Uljas 5/2010

Koska lapsi on herkkä olento, hän kyllä aistii ihmisten eleistä ja olemuksista, että tähän kaljajuttuun kätkeytyy jotain erikoista. Etenkin kun monelle äidille tilanne olisi mahdottomuus. Monelle äidille on vaikeaa ostaa olutta, vaikka lapset eivät olisi edes mukana. Se äitiys kulkee mukana, näkivät muut sitä tai eivät. Kunnollinen äiti ei juo kaljaa.

Oli vaikea ymmärtää, miksi ylistäminen ahdisti. Sitten tajusi, että ei minua ylistetty, Ylistettiin Uutta Isää, joka on edelleen vähän outo, jopa pelottava ilmestys. Ylistämällä määriteltiin. Taottiin se normi kunnolla sisään, että tämä on ylimääräistä, eikä oikeastaan kuulu isän hommiin. Että nyt on näitä Uusia Isiä, jotka tuosta vaan kykenevät uskomattomiin isyyssuorituksiin, mutta varmasti ovat hyvin poikkeuksellisia. Tavalliset isät kun eivät sellaiseen pysty. Oikeastihan mitään selkeää eroa uusiin isiin ja tavallisiin isiin tuskin on. On valtava kirjo tapoja olla lapsellinen mies.

Isyyteen tulee kannustaa, ja se näyttää olevan hienovaraista ja tarkkaa puuhaa. Meidän ilmeisesti pelätään karkaavan vuorille jos joku uskaltautuisi ehdottamaan, että on vanhempien vastuut. Ei isien vastuita ja äitien vastuita, vaan vanhempien vastuut. Tämä meneillään oleva isyyden hitaasti, mutta tasaisen varmasti etenevä muutos kohti osallistuvampaa ja hoivaavampaa isyyttä saa ihmiset, etenkin vanhemmat ikäluokat hiukan levottomiksi. Muutokset perheiden arjen asetelmissa tuntuvat järisyttävyydessään mannerlaattojen liikkeeltä.

Minä joka tapauksessa join illalla oluen, enkä usko tuhonneeni lasteni tulevaisuutta. Ehkä äitienkin pitäisi saada ostaa se olut ihan tuosta vain. Ja juoda se. Isä voi katsoa lapsia.

Pasi Huttunen