Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa "tavallista elämää epätavallisissa puitteissa", mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s

"Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
- Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani."

En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

Hoitovapaa päättyy, tuleva arkirumba ahdistaa

Hoitovapaani yksinäinen osuus päättyy muutaman päivän kuluttua, kun vaimoni aloittaa kesäloman. Takana on pitkä ja vaiherikas vuosi, johon on mahtunut monta ikimuistoista ja riemukasta tapahtumaa mutta myös paljon hermojen menetystä ja monta raivokohtausta, väsymystä ja uupumista. En silti kadu vähääkään, että jäin hoitovapaalle. Suhde lapsiin on väistämättä syventynyt. Tuleva iso muutos saa mietteliääksi. On yleistä, että vanhemmista se, joka on hoitanut lapsia pitkään kotona, kaipaa töihin. Niin teen minäkin. Kuitenkin tuleva työ-, päiväkoti- ja harrastushärdelli hirvittää: miten kestää pää?

Toimittaja Sanna Sarenius kävi tekemässä blogista, minusta,

Antista ja lapsista jutun 9. kesäkuuta ilmestyvään

Keski-Uusimaa-lehteen. (Kuva: Sanna Sarenius/ lehtijuttu.fi) 

Lapsiperheen arjessa on monenlaisia vaatimuksia ja paineita. Pitää laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pestä pyykkiä, touhuta lasten kanssa, lukea heille, ulkoilla, kannustaa, ohjata, auttaa läksyissä, pestä, piiskata ja laittaa nukkumaan. Kynsien leikkaamista ja punkkitarkastuksia ei saa unohtaa, ei myöskään koulun Wilma-viestien lukemista. Pitää muistaa syödä terveellisesti ja monipuolisesti lihaa välttäen. Lasten harrastuksissa tulee olla aktiivinen – lapselle on tärkeää, että harjoituksia on isä tai äiti katsomassa, sanoo seurapomo. Olisi hyvä osallistua joukkueen toimintaan muutenkin, apuvalmentajana tai taloudenhoitajana. Jonkun sinne buffettiinkin on leivottava.

Jokaisen on kannettava vastuuta elinympäristönsä asioista. Jonkun on oltava taloyhtiön hallituksessa ja vanhempainyhdistyksessä. Lapset eivät saa roikkua liikaa koneella tai telkkarin ääressä. Harjoituksiin on syytä mennä ajoissa, jos ylipäätään haluaa harrastaa. Lyhyitä matkoja ei missään nimessä ole suotavaa mennä autolla.

Pienten lasten vanhempien kannattaa todellakin pitää kunnostaan huolta ja nukkua tarpeeksi! Hyvä tapa pitää itsestään huolta on lenkkeily vaihtelevalla sykkeellä: välillä nopeaa lyhyttä lenkkiä, välillä pitkää matkaa matalalla sykkeellä. Kerran viikossa intervallitreeni, joka kesäisin hoituu jalkapallon avulla. Vain hölmö laiminlyö kuntosaliharjoittelun, koska lihakset tunnetusti kutistuvat vanhetessa.

Ystävien tapaaminen on antoisaa ja tärkeää, koska se tuulettaa mukavasti pääkoppaa. Liikaa kavereiden kanssa ei kuitenkaan parane viihtyä, sillä perhe on tärkein. Perheen kanssa yhdessä tekeminen on mukavinta. Puutarhassa ahkeroiminen tekee hyvää psyykelle – kasvun ihmettä on niin lumoavaa seurata! Jos pensaita ja puita ei leikkaa kyllin usein, muuttuu piha epäsiistiksi viidakoksi. Toisaalta piha ei saa olla liian huoliteltukaan.  Laho aita pitää vaihtaa ja autotalli pestä homepesulla, muuten ulkovuorilaudat pitää ennen pitkää vaihtaa. Se on tuhansien eurojen remontti.  

Kaiken muun lisäksi myös työ on hoidettava kunnolla. On oltava ahkera, luova, tehokas ja sovinnollinen. Olen opettaja, ja opettajathan ovat tunnetusti kuin jakoavaimia: sopivat joka paikkaan mutta eivät ole hyviä mihinkään. He ovat  tasapuolisia, leppoisia, huumorintajuisia, joustavia, oikeudenmukaisia, tiukkoja mutta rentoja, tarkkoja, jämeriä ja ehdottoman johdonmukaisia. Työntekoa ei kannata asettaa perheen edelle, mutta työhön käytetty aika on käytettävä hyvin – muuten tulee sanomista.

Sisäisten ja ulkoisten paineiden täyttämä arkirumba on tuntunut nytkin välillä raskaalta, vaikka olen ollut koti-isä koko vuoden. Vaimoni on saanut käydä rauhassa töissä. Ajatus tulevasta syksystä ja töiden alkamisesta ahdistaa – ei töiden, vaan arjen raskauden takia. Kai tulevasta ja tulevista vuosista selvitään, kun on aiemminkin selvitty.

Psykologit neuvovat lauantailiitteissä perheitä luopumaan vaatimuksistaan, jottei arki kävisi liian rasittavaksi. Olen yrittänyt ja yritän tulevaisuudessakin ottaa heidän neuvoistaan opiksi. Ongelmana on vain se, etten tiedä, mistä kannattaisi luopua. Luovunko ystävistäni vai harrastuksistani, jotta jäisi enemmän aikaa perheelle? Vai kannattaisiko mieluummin lopettaa lasten harrastukset, jotka kuskaamisillaan, maksuillaan, vastuillaan ja aikataulusäädöillään uuvuttavat perheen aikuisia?

Downshiftaajat ja muut elämäntapavelttoilijat toistelevat usein, että ajan kotona ei tarvitse olla ohjelmoitua ja että joskus on hyvä vain olla. Varmasti tarkoittavat hyvää, mutta meillä tunninkin toimettomuus tarkoittaa täydellistä turhautumista, joka johtaa hirvittävään nahisteluun. Toisaalta urheiluseurat kannustavat harrastuksiin, joissa lapsi oppii kehonhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Pitkäaikainen harrastus ehkäisee myös syrjäytymistä, pitää pois kadulta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ohjeita sinkoilee sieltä ja täältä: joka asiaan löytyy monen eri koulukunnan asiantuntijaa, jotka neuvovat, miten kannattaa elää.

Loppujen lopuksi kaikki haasteet ovat päänsisäisiä. Lapset kasvavat ja varmasti aikanaan lähtevät kotoa, vaikka nyt sanovatkin haluavansa asua isin ja äidin luona vielä nelikymppisinäkin. Minä yritän nähdä aina valoa elämässä, joka joskus saattaa tuntua tunnelilta. Sitä paitsi tunneleiden aika ei ole vielä, sillä nyt on kesä! Eikä tämä elämä niin vakavaa ole.

Eihän?!

Otto Kallioranta

Riehumisesta

Lasten riehumiseen on vaikea suhtautua. Välillä tulee se kohta lasten leikeissä, jolloin homma rupeaa selvästi luisumaan lapasesta. Se vaihe, jossa on hyvin todennäköistä, että johonkuhun sattuu tai jotain hajoaa. Silloin tilanne on tietenkin rauhoitettava jollakin tavalla. Toisaalta on myös riehumista pelkästä riehumisen ilosta, eikä se ole välttämättä yhtään vähemmän rasittavaa vanhemman kannalta, mutta sen rauhoittamista tulisi harkita paljon tarkemmin. Se on usein hyvin luovaa ja mahdollisesti hyvin tärkeää puuhaa.

Sekin, että kun lapsi juoksee, se myös myöhemmin nukkuu.

Joskus kun malttaa olla puuttumatta, saattaa syntyä todella hienoja hetkiä. Joskus olimme jossain perheille suunnatussa tapahtumassa, Joensuu Areenalla ja lapseni lähtivät vain juoksemaan ympäriinsä vailla sen suurempaa tarkoitusta. Sitten pari muuta satunnaista lasta tarttui mukaan. Lopulta yli kymmenen lasta kirmasi ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin yhdessä juokseminen. Lapsilla näytti olevan niin hauskaa, että oikeastaan olisin halunnut itsekin mennä letkan jatkoksi.

Liikkuminen, olipa se sitten melkein mitä tahansa on yleensä hyvä asia. Siitä tulee hyvä olo ja se ruokkii mielikuvitusta. Liikuntatieteen tohtori ja lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti toteaa tuoreessa kirjassaan Liikunta varhaiskasvatuksessa:

"Lapsi keksii helposti monta erilaista tapaa käyttää tuolia. Me aikuiset opetamme hänet istumaan siinä. Olemme siinä tehtävässämme niin taitavia, että lopulta lapsi itsekin tietää, että ´tuoli on vain istumista varten"

Ei sen tuolin tarvitse olla pelkkä tuoli. Luultavasti pitäisi itsekin paljon useammin liittyä mukaan riehumaan. Me aikuiset olemme keskimäärin ruumiinemme niin kiinni ja lukossa, että se hankaloittaa joskus jopa ihan arkisia sosiaalisia kohtaamisiamme. Mietimme niin kovasti olemmeko oikein, näytämmekö oikealta ja osaammeko tehdä oikein, että emme tee mitään. Siksi kai esimerkiksi Duudsonien ja Jackassin kaltaiset esiintyjätkin nousivat vuosituhannen alkupuolella niin valtavaan suosioon. Kokonainen sekoiluohjelmien genre syntyi tuotteistamaan riehumista. He uskalsivat riehua. Minä olen useimmiten aivan liian tietoinen itsestäni ja kouluaikoina opitusta hankalasta suhteesta liikuntaan, jotta voisin uskaltaa. Siksikin on niin ilahduttavaa katsoa poikiaan, jotka riehuvat vapautuneesti. Siitäkin huolimatta, että se on välillä hemmetin ärsyttävää.

Lapsen riehuminen on tila, jossa on ihan sama, miltä itse näyttää. On niin hyvä meininki, että sitä ei ole aikaa, eikä kiinnostusta miettiä. Ajatus on tavattoman viehättävä, sillä siinähän on kyse eräänlaisesta flow-tilasta. Ja sitten me suurella vaivalla koulimme sen riehumisen pois lapsesta.

Pasi Huttunen