Rakasta äläkä hyysää

Katsoimme koko perheellä Frozenin (2013). Leffa on kohtalaisen uskollinen Disney-formaatille, mutta ei niin pahasti, että olisi tylsä. Lisäksi se on tavattoman kaunista katseltavaa. On se myös aika hyytävä muutenkin kuin talvisen kuvastonsa vuoksi, mutta lapsikatsoja ei onneksen ymmärrä niitä kauheuksia.
Keskiöön nousee perhe ja perheettä jääminen, eikä siinä ole oikein kunnollisia pahiksia. On vanhempia, jotka ajavat lapsensa tunarointeihin ja jopa hirmutekoihin yrittäessään joko suojella näitä ymmärrettävillä, mutta kehnoilla tavoilla tai jättämällä lapsen huomiotta, näkymättömäksi.
Ainoa pahis on monilapsisessa perheessä huomiotta jäänyt nuorin veli. Hän on enemmän traaginen kuin paha.

Päähenkilö Elsakin on tosin enemmän antisankari kuin sankari ja antaa inhimilliset (no Disneyn luonnottomalla, nukkemaisella tavalla inhimilliset) kasvot kaikille satujen pahoille kuningattarille. Hänenkin tarinassaan oli kyse siitä, että liian pelokkaat vanhemmat sulkevat lapsensa maailman ja ihmissuhteiden ulkopuolelle. Hän ei saa olla edes siskonsa Annan kanssa tekemisissä, vaikka molemmat selvästi kärsivät eroon joutumisesta. Sitten vanhemmat kuolevat ja se ohitetaan enemmänkin elämään kuuluvana tosiasiana kuin suurena tragediana.
Anna on kaiken hylätyksi tulemisen vuoksi niin rakkaudenkipeä, että antautuu huijatuksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Tarinan pohjavire on synkkä. Elsa pelästyy ja raivostuu. Seurauksena koko maa peittyy ikuiseen talveen ja vasta rakkaus voi sulattaa kaiken. Hän käyttää valtaosan elämästään aina elokuvan kliimaksiin asti tunteiden patoamiseen sen sijaan, että opettelisi ymmärtämään itseään ja kehoaan. Siihen hänen vanhempansa hänet kasvattavat sulkemalla hänet huoneeseensa piiloon.
Loppujen lopuksi siskot löytävät toisensa. Monen traagisen hetken jälkeen, Elsa muun muassa melkein tappaa Annan tunnekuohussa annetulla iskulla, tasapaino tuntuu palanneen. Kaikki tiedämme kuinka elämä aaltoilee, eikä Frozen oikein enää tässä vaiheessa tunnu kliseiseltä "he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka" -sadulta, joten ilmaan jää väreilemään kysymys: kuinka pitkäksi aikaa?

Ei ihme, että Frozen tuntuu olevan kovin suosittu aikana, jolloin läsnäolosta on tehty niin tärkeä kysymys ja aikana, jolloin huoli lasten turvallisuudesta uhkaa rajoittaa heidän vapauttaan turhankin paljon.
Tarinat yksinäisyydestä, yksin jäämisestä ja siitä selviytymisestä puhuttelevat sekä nykylapsia että heidän vanhempiaan, meitä suurten ikäluokkien lapsia.
Meidän vanhempamme olivat töissä. Se oli tärkeää ja sen ehdoilla elettiin. Jos vanhemmat olivat työttömiä, niin sitten sen työn ehdoilla vasta elettiinkin. Usein tragedia oli valmis. Vanhempien huomio oli niukka hyödyke, jota joutui tavoittelemaan. Etenkin isyyden normiin kuului tietty etäisyys ja tiukka tunnekontrolli.
Me nykyvanhemmat vietämme ajankäyttötutkimusten mukaan paljon enemmän aikaa lasten kanssa, mutta toisaalta ajankäyttö on paljon sirpaleisempaa kun ei ole työtä vaan erilaisia ja eri tavoilla kuormittavia töitä, joista osasta saa rahaa ja osasta ei. Huomion keskittäminen lapseen hankaloituu kun kolme älylaitetta ympärillä kilkattavat jokainen tavattoman tärkeää asiaa. Nykyinen läsnäolon kulttuuri on vaativa. Vaikka kuinka yritämme, emme oikein koskaan ole tarpeeksi läsnä lapsillemme. Lapsemme varmasti aistivat paitsi harhailevan huomiomme myös jatkuvan huonon omantuntomme siitä, että emme ole tarpeeksi läsnä - olimmepa läsnä tai emme.

Läsnäolofiksaatio liittyy pelkoon siitä, että lapsemme kasvavat väärin jos emme ole siinä ihan koko ajan, mutta eihän se niin mene. Minä voin laittaa kaksi poikaani kahden suunnilleen saman ikäisen serkkunsa kanssa keskenään saunaan. Vaikka siellä on tuli kiukaassa, märkä ja liukas lattia sekä paljon kuumia pintoja tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Jos minä menen sinne saunaan, on helvetti irti, koska vastuu siirtyy minulle. Voimme varmasti olla läsnä vähän harkitummin ja antaa lasten kokea asioita ja opetella selviytymään tilanteista. Emmehän me kaukana ole jos jotain kuitenkin sattuu. Jos vähän uskallamme luottaa, ne eivät ehkä kasva nuoriksi aikuisiksi, jotka jäädyttävät maailman ikuiseen talveen.

Pasi Huttunen

Viinatehtaan varjosta löytyy tukea vanhemmuuteen

Rajamäen avoin päiväkoti. Lunta ei enää ole.

Nurmijärven Rajamäellä sijaitseva vanha puutalo on kätkenyt suojiinsa monenlaista toimintaa. Oli aika, jolloin talossa leikki ja kiljui viinatehtaan työntekijöiden lapset, vanhempien pullottaessa työkseen viinaa. Oli aika, jolloin talosta kuului kangaspuiden ryske. Talo tyhjeni, hiljeni ja alkoi rapistua. Kaunis kalanruotoparketti paukahteli kieroon ja killiin. Sitten tehtiin investointi, jonka säästöjä kunnan kannattaisi alkaa jo tyytyväisenä ynnäilemään. Talo remontoitiin perusteellisesti ja sinne perustettiin avoin päiväkoti.

Olen ollut kohta kymmenen kuukautta lasten kanssa kotona. Se ei ole vielä paljon, sillä monet ovat hoitovapaalla vuosia. Elämäntilanteeseeni liittyen yksi useimmiten kysytty kysymys kuuluu, olenko kokenut oloni yksinäiseksi. Kysymys kertoo kysyjästä, sillä hän tietää jotakin ja osaa kysyä. Kysyjä on lähes aina nainen.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch pitää yksinäisyyttä vanhemmuuden yhtenä suurimpana haasteena. Pitkien hoitovapaiden ilmiö on yksinäisyys. Yksinäisyys korostuu, koska muu yhteiskunta ympärillä on niin työkeskeinen. Myös neuvolatyön vs. ylihoitaja Anni Mäkiselle vanhempien yksinäisyys on tuttu ilmiö. Hänen mukaan yksin pärjäämisen kultturi on syvällä vanhemmissa. Tilanne saattaa olla jo erittäin huono, kun apua otetaan vastaan. (HS 4.4.2016)

Yksinäisyys ei ole riippuvainen siitä, onko ihmisellä seuraa. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä milloin ja missä tahansa. Yksinäisyyden syövereissä yksi yleisin harhaluulo on, että kenelläkään muulla ei ole näin vaikeaa. Olen tehnyt elämässäni tuttavuutta monenmuotoisen yksinäisyyden kanssa, mutta isäkuukautta aikoinaan aloittaessani yksinäisyys iski vasten kasvoja kuin räntämyrsky syyspimeällä. Sellaista lajia yksinäisyyttä en ollut aiemmin tavannut. Oli pakottava tarve irtaantua kotoa.

Nurmijärven kunnassa työskentelevä toimiala-asiantuntija Olli Laiho oli perustamassa Rajamäen avointa päiväkotia. Hän muistelee, että avoimen päivähoidon käynnistämisessä pääajatus oli, että tuettaisiin kotona lapsia hoitavia vanhempia. Kunnan intressi oli, että päivähoitopaikkoja tarvittaisiin vähemmän, kun vanhemmille tehtiin kotiin jääminen mahdollisimman houkuttelevaksi. Hieno päätös, jossa kaikki voittaa.

”Avoin päiväkoti on tarkoitettu alle kouluikäisten lasten perheille ja heidän hoitajilleen yhteisen olemisen, tekemisen, tutustumisen, leikkiseuran ja kohtaamisen paikaksi.” Näin kerrotaan kunnan nettisivuilla. Tuskin ainakaan alle vuoden ikäinen osaa kaivata leikkiseuraa. Vauvan kanssa kotona oleva vanhempi tulee talolle todennäköisesti vertaistukea etsien: ”Avoimessa päiväkodissa tarjoamme mahdollisuuden leikkiin ja ohjattuun toimintaan sekä tilaisuuden saada sosiaalisia kontakteja ja keskinäistä vertaistukea.” Vertaistensa joukossa päivän voi pelastaa yksikin kannustava sana. Mieli kohentuu kuullessaan, ettei ole vanhemmuuden ongelmien kanssa yksin.

Rajamäen avoimessa päiväkodissa työskentelee ohjaajina kaksi kasvatusalan ammattilaista. He ohjaavat toimintaa, integroivat uusia tulokkaita porukkaan ja nauttivat kunnan leipää. Parhaimpina hetkinä ohjaajat ovat tehneet itsensä tarpeettomiksi ja asiakkaat keskustelevat keskenään imetyskuulumisista. Tai vaikka miettivät, kuka voisi korjata auton pakoputken. Joku saa hetken apua lapsenhoidossa ja pääsee rauhassa pissalle. Joillakin mietityttää hoitovapaan loppuminen ja kohta alkavat työt. Lapsille pitäisi saada hoitopaikka. Ovi käy tiuhaan. Kävijöitä tulee ja menee tuhannen henkilön kuukausitahtia, kertoo päiväkodin johtaja Kirsi Viitanen. ”Talossa tehdään huomaamatonta mielenterveystyötä”, kertoi eräs äiti avoimen päiväkodin pihalla, hiekkalaatikon reunalla. Hän tarjoaa lapselleen hiekkalapion ja jatkaa: ”Tämä on sellainen purnauspaikka. Vetäjät täällä ovat aivan huippuja. Kuppikuntia ei pääse muodostumaan. Ukkokin olisi helisemässä töistä tullessaan, jos päiväni olisi vain pelkkää vauvaa.”

Olen tyytyväinen, että lähdin avoimen päiväkodin toimintaan mukaan. Avoin päiväkoti on kuulunut lähes jokaisen keskiviikon päiväohjelmaan. Ilman kynnyksen ylitystä en selvinnyt. Alkuun päiväkoti näyttäytyi pelkästään naisten valtakuntana, johon miehellä ei ollut mitään asiaa. Paikan isättömyys säikäytti. Seurasin robottimaisen kätevästi toimivia äitejä, jotka lämmittivät lounaaksi hyvin haudutettua vihannespataa lapsillensa. Muiden vanhemmuus näytti toimivan, isyyteni ollessa kankeaa hikoilua. Sorruin vertailemaan. Väkisin änkeydyin toimintaan mukaan ja aloin pitämään viikottaista lauluhetkeä. Toiminnan kannalta olisi tärkeää, että kotiin jäävät isät lähtisivät liikkeelle ja tulisivat rohkeasti mukaan! Nyt huomaan, että alussa ylittämäni kynnys oli muodostunut omasta asenteestani.

Kuntien, seurakuntien ja järjestöjen perhekerhot sekä avoimet päiväkodit tarjoavat myös oivan suojan kotitöiltä. Lapset viihtyvät, koska vanhempi on koko ajan saatavilla. Isä tai äiti on näköpiirissä, istuu kahvikuppi kädessä ja on jollakin tavalla mukana. Kotona tulee tartuttua kotitöihin ja silloin lapsista pahimmillaan tulee pieniä vihollisia. Kotitöitä tekevän aikuisen pikku viruksia.

Lounashetki. Pinaattilätyt.

Onneksi minua ei isänä nostettu jalustalle. Isämitalia kun en lähtenyt hakemaan, vaan vaihtelua hoitovapaaviikkoihin. Kiitos sille, joka on toistuvasti siivonnut jääkaappiin ja naulakoille homehtumaan jääneet pinaattilättypaketit (eines). Lihaperunasoselaatikko (eines) oli lapsista sen verran maukasta, että sitä ei tainnut useinkaan jäädä. Eteiseen jääneitä vaippoja (pissa) pahoittelen myös. En vain voi muistaa kaikkea!

Antti Kanto

Suru riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta

Unessa mies istuu rantakivellä kädet polvien ympäri kiedottuina. "En ole vielä käsitellyt ensimmäistä maailmansotaa", hän sanoo veteen tuijottaen.

Vuosia sitten näkemäni uni muistui mieleen, kun ystäväni 39 v, kolmen koululaisen isä, menehtyi tammikuussa. Kaksi ja puoli vuotta hän taisteli vaikeaa sairautta vastaan. Vaikka viimeistään kesällä oli tiedossa, ettei hän tule voittamaan tautia, silti kuoleman lopullisuus musertaa.

Tiedän, että syövän riuduttama ystäväni oli valmis lähtemään. Mutta kuoleman kirous ei ole niinkään siinä, että yksi joutuu lähtemään, vaan siinä, että meidän muiden on jäätävä.

Ennen ystäväni kuolemaa pidin "surutyötä" jotenkin outona sanana. Mutta sureminen voi olla pahuksen rankkaa. Näin minulle käy: sana, ihminen, muisto tai musiikki laukaisee itkun, joka hyökyy yli kuin aalto. Itku kouraisee otteeseensa, se tuntuu silmissä, kasvoissa, palleassa, jopa varpaissa. Tuntuu pahalta, on vaikea hengittää, tekee mieli peittää kasvot ja kätkeytyä katseilta.

Vaikka itku riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta, se ei sittenkään isommin vahingoita häntä. Puu taipuu ja joutuu kenties luopumaan muutamasta kuivuneesta, tarpeettomaksi käyneestä oksasta. Tältä minusta tuntuu. Varmasti suru voi myös murtaa ihmisen siinä missä kova myrsky voi katkaista puun.

Suru heittää minut aikaan, jolloin olin 11-vuotias. Äiti oli ollut sairaalassa jo aika kauan. Kuolema oli mainittu, mutta sivulauseessa. Helmikuisena iltana isä sanoi, että "äiti on nukkunut pois". Tuohon torstaihin loppui lapsuus. Äiti katosi sanavarastosta, sillä minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut ja halunnut hänestä puhua.

Äidin kuoltua menetin joksikin aikaa myös isän. Lapsen logiikka meni näin: hän ei halunnut kuormittaa isää omilla murheillaan, koska isällä on lapsen mielestä muutenkin murhetta riittämiin. Yritin pärjätä yksin, otin vastuuta itsestäni aivan liikaa.

Isä oli vastannut perheen elatuksesta ja painanut pitkää työpäivää. Äiti oli pyörittänyt kotia. Äidin lähdettyä kotiaskareet tuskin tuntuivat isästä kovin helpoilta etenkin, kun jokainen nurkka muistutti hänen elämänsä rakkaudesta, naisesta, joka oli poissa.

Isä avioitui nopeasti uudelleen. Uudelle puolisolle tilanne oli vähintäänkin vaikea. Itse taivaan enkelikään ei voi täyttää äidin paikkaa. Taakkaa tuskin vähensi se, että liian nuorena menehtynyt suurperheenäiti, jolta vielä ilmestyi postuumisti runoteos, kasvoi nopeasti myyttisiin ulottuvuuksiin. "Äitis oli niin ihana", siunailivat tuntemattomat mummot. Ai kun kiva. Olisi ollut mukava tutustua.

Niina Kela: Valonveräjä, 2014

Vasta paljon myöhemmin, viiden lapsen isänä, alan hahmottaa äidin inhimillistä puolta. Äidin inhimillisyys tiivistyy mielessäni yhteen lauseeseen: "hän oli minun äitini", mikä merkitsee esimerkiksi määrätöntä hoivatyötä, yövalvomisia, turhautumisia, oikeita ja vääriä kasvatusratkaisuja, pakahduttavia rakkaudentunteita, pettymyksiä.

Ystävän arkun äärellä käyn läpi menneisyyden suurta surua, sanoisinko "ensimmäistä maailmansotaa". Ajattelen lapsia, jotka jäävät ilman isää tai äitiä ja mietin, kuinka minä, aikuinen, voisin auttaa heitä läpi yksinäisyyden, hylkäämisen ja pimeyden.

Topi Linjama 

Isä jää yksin

"Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin", väittää eräs kirjailija Sergei Lukjanenkon hahmoista Partio-kirjasarjassa Tsehovin todenneen, ja minua, perheenisää lause jää pohdituttamaan. Marja Hintikka Liven kevään avausjaksossakin ruodittiin sitä, kuinka perheelliset kadehtivat sinkkuja:

"Tämänhän piti olla kivaa ja mielekästä! Elämäni parasta aikaa! Oikeasti olen vain synkkä raatoversio entisestä itsestäni. Saisinpa edes päivän olla kuin ‘Eat Pray Love’ -kirjan Liz Gilbert - ihanasti itseään etsimässä Balin auringossa. Nykyään kun ei saa käydä edes paskalla rauhassa."

Omat lapseni alkavat olla sen ikäisiä, että pääsen rauhassa paskalle ja voin mennä ja tulla paljon vapaammin kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen usein tyytyväinen yksinäisyyteen ja jonkin verran sosiaalista elämääkin on, mutta ne ajat ovat menneet, jolloin kattava kaveripiiri oli koko ajan ulottuvilla. Minulta puuttuu sellainen sosiaalinen piiri, jossa löytäisin mutkattomasti, ohimennen kysäisemällä vaikkapa kaverin afterwork-oluelle tai metsäretkelle viikonloppuna. Se on osittain omaa saamattomuutta, osittain sitä, etten ehkä huomaa sen oikeasti jo olevan ympärilläni ja osittain sitä, että tässä ajassa kaikkien, myös minun, kalenterit ovat niin täynnä.

Kuvan lähde: Pixabay

Perheen perustaminen muuttaa usein voimakkaasti miehen sosiaalista elämää. Perheellistyminen sitoo isää kotiin uudella tavalla. Iltakaljalle, metsälle, kalaan tai pelaamaan lähteminen kavereiden kanssa ei ole ihan samalla tavalla suotavaa ja helppoa kuin lapsettomalle ja erilaisiin ihmisten ilmoille tulemisiin tarvitsee entistä paremmat perusteet. Kodin ulkopuolinen sosiaalinen verkosto jää vähemmälle, mutta isälle ei välttämättä muodostu uutta. Kuten Jakke Holvas toteaa kirjassaan Vauvatarinoita (2009):

"Vaikka minullakin on nykyisin lapsia, en vieläkään ole vaihtanut vertaiskokemuksia isyydestä. Kukin isä elää omassa maailmassaan. Tämä ei ole itsesäälinen havainto. Asia vain on niin, että jokainen perhedynamiikka kerta kaikkiaan on erilainen, jokaisen isän solmukohdat erilaiset."

Pitkään mukanani eri yhteyksissä kulkenut sitaatti kertoo siitä, kuinka isän on tavattoman helppo jäädä yksin. Vanhempien yhteisöt mielletään yhä lähinnä äitien yhteisöiksi, joihin isäkin on toki tervetullut, mutta poikkeus.

Yksin voi jäädä myös perheen sisällä. Äidin rooli perheen sisällä on usein niin vahva, että jos isä ei pidä kiinni asemistaan, niin hänen on helppo lipsahtaa marginaaliin, jossa perheen asioita ja elämää suunnitellaan lähinnä äidin ja lasten kesken. Aina erikseen sitten kysytään, josko isäkin osallistuisi. Ikään kuin isä olisi joku bonus, joka silloin tällöin on mukana perheen touhuissa. Samalla voi olla helppo ja mukava jäädä sinne kotiin sohvan nurkkaan kirjan, elokuvan, pelin tai muun vaivattoman viihdykkeen kanssa. Kotona kukaan ei välttämättä tunnu vaativan muuta kuin, että välillä vie roskat ja joskus tyhjentää tiskikoneen.

Tärkeää on huomata, että äiti tai lopulta edes lapset eivät oikeasti niin kovin paljoa sido isää siihen sohvalle. Kyseessä ei ole äitien salaliitto miehiä ja isiä vastaan. Miesten itselleen rakentama asema yhteiskunnassa vain alkaa uudenlaisessa tilanteessa potkia miehiä itseään kasseille kun yhtäkkiä pääosassa ovatkin ne elämän perinteisesti naisvaltaiset osa-alueet.

Ydinperheisää siis uhkaa kaksinkertainen yksinäisyysansa. Vanhalle sosiaaliselle verkostolle ei löydy aikaa, mutta uutta voi olla vaikea kasata. Erityisen selkeää ratkaisua minulla ei ole ongelmaan antaa. Sen verran on selvää, että isien itsensä käsissä se ratkaisu on.

Pasi Huttunen