Lapsi ei ole ansainnut vikojasi

Poikani halusi kyntensä lakattavan ja niistä tuli itse asiassa todella hienot. En osaa lakata kynsiä, joten se näyttäytyy minulle ihmeellisempänä kuin onkaan. Pelkän lakkapinnan sijaan on jotain kuvioita sun muuta. Taikuutta. Ilahduttavaa hänelle itselleen ja muille. Mutta eikös vain ilmesty joku kysymään, että "eikös kynsien lakkaaminen ole tyttöjen hommaa". Vituttaa, koska tuollainen puolihuolimaton sukupuoleen kasvattaminen on tarpeetonta ja pahimmillaan vahingollista.

Peiliin katsominen on välillä hyvästä. 

Älä siirrä ennakkoluulojasi lapselle. Teema nousi esiin erään isän kanssa jutellessani.
Tämä tuttu isä kokee olevansa mielipiteineen marginaalissa ja totesi, että "en minä halua omia ennakkoluulojani lapsilleni siirtää". Kunnioitan ajatusta paljon. Todetessaan näin hän oli samalla tuskallisen tietoinen siitä, miten vaikeaa se itse asiassa on.
Huonoa itsessämme emme halua lapsessa tunnistaa, joten jo asian pohtiminen voi olla työlästä.

Ihmiset kuohahtivat raivoisasti ja syystä kun joku laittoi nettiin julkisesti nähtäväksi videon, jolla opetti lastaan pahoinpitelemään eriväristä ihmistä esittävää nukkea. Se oli harvinaislaatuisen inhottavaa. Ennakkoluulojen siirtämisessä ei silti yleensä ole kyse mistään niin dramaattisesta. Kyse voi olla vaikka saunan oven kiinni laittamisesta.

Sellaiset asiat, jotka itsessään hyväksyy, näkee mielellään lapsissaan oli niitä siellä tai ei. Poikani totesi hiljattain, että "nää Harry Potterit on kyllä silleen klassikoita, että ne vois ostaa ihan omaksi" ja sydämessäni läikähti. Talomme kirjahyllyn nähneet tietävät, että olen samaa mieltä kirjojen ostamisen mielekkyydestä. Erittäin samaa mieltä.

Rasittavia ja ärsyttäviä ominaisuuksiaan ei ole yhtään niin mukava nähdä lapsessaan, joten niitä on helppo selitellä pois sen sijaan, että menisi vaikka kylppäriin ja ihan asiakseen vilkaisisi peiliin.

Paljon käytöksestämme on tietenkin tiedostamatonta ja yhtä paljon semmoista, jota emme ole vielä itse päässämme hahmottaneet sellaiseen muotoon, jossa sen itsessämme hyväksyisimme. Tuskin kukaan jaksaa skarpata koko ajan niin tiukasti, että koko ajan tarkkailisi käytöstään niin tiukasti, eikä sellainen kuulosta mitenkään tervejärkiseltä touhulta. Itse asiassa sellainen itsekontrolli kuulostaa lähinnä sekopäiseltä.

Pelastajaksi voikin saapua vanha kunnon keskustelu. Jos sitä huomautusta kynsien lakkaamisesta ei jätäkään vain puolihuolimattomaksi huomautukseksi vaan asian pohdintaa jatketaan saunan lauteilla, niin sokraattisella metodilla saa aika paljon aikaan. Jos lapsikin on sitä mieltä, että se on tyttöjen hommaa, niin voi kysyä miksi. Yleensä homma alkaa olla jo selvä siinä vaiheessa kun lapsen kasvoilta huomaa sen pienen miettimisrypyn ja raksutuksen kuulee metrien päähän. Niin, miksi?

Pasi Huttunen

"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama

Riehumisesta

Lasten riehumiseen on vaikea suhtautua. Välillä tulee se kohta lasten leikeissä, jolloin homma rupeaa selvästi luisumaan lapasesta. Se vaihe, jossa on hyvin todennäköistä, että johonkuhun sattuu tai jotain hajoaa. Silloin tilanne on tietenkin rauhoitettava jollakin tavalla. Toisaalta on myös riehumista pelkästä riehumisen ilosta, eikä se ole välttämättä yhtään vähemmän rasittavaa vanhemman kannalta, mutta sen rauhoittamista tulisi harkita paljon tarkemmin. Se on usein hyvin luovaa ja mahdollisesti hyvin tärkeää puuhaa.

Sekin, että kun lapsi juoksee, se myös myöhemmin nukkuu.

Joskus kun malttaa olla puuttumatta, saattaa syntyä todella hienoja hetkiä. Joskus olimme jossain perheille suunnatussa tapahtumassa, Joensuu Areenalla ja lapseni lähtivät vain juoksemaan ympäriinsä vailla sen suurempaa tarkoitusta. Sitten pari muuta satunnaista lasta tarttui mukaan. Lopulta yli kymmenen lasta kirmasi ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin yhdessä juokseminen. Lapsilla näytti olevan niin hauskaa, että oikeastaan olisin halunnut itsekin mennä letkan jatkoksi.

Liikkuminen, olipa se sitten melkein mitä tahansa on yleensä hyvä asia. Siitä tulee hyvä olo ja se ruokkii mielikuvitusta. Liikuntatieteen tohtori ja lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti toteaa tuoreessa kirjassaan Liikunta varhaiskasvatuksessa:

"Lapsi keksii helposti monta erilaista tapaa käyttää tuolia. Me aikuiset opetamme hänet istumaan siinä. Olemme siinä tehtävässämme niin taitavia, että lopulta lapsi itsekin tietää, että ´tuoli on vain istumista varten"

Ei sen tuolin tarvitse olla pelkkä tuoli. Luultavasti pitäisi itsekin paljon useammin liittyä mukaan riehumaan. Me aikuiset olemme keskimäärin ruumiinemme niin kiinni ja lukossa, että se hankaloittaa joskus jopa ihan arkisia sosiaalisia kohtaamisiamme. Mietimme niin kovasti olemmeko oikein, näytämmekö oikealta ja osaammeko tehdä oikein, että emme tee mitään. Siksi kai esimerkiksi Duudsonien ja Jackassin kaltaiset esiintyjätkin nousivat vuosituhannen alkupuolella niin valtavaan suosioon. Kokonainen sekoiluohjelmien genre syntyi tuotteistamaan riehumista. He uskalsivat riehua. Minä olen useimmiten aivan liian tietoinen itsestäni ja kouluaikoina opitusta hankalasta suhteesta liikuntaan, jotta voisin uskaltaa. Siksikin on niin ilahduttavaa katsoa poikiaan, jotka riehuvat vapautuneesti. Siitäkin huolimatta, että se on välillä hemmetin ärsyttävää.

Lapsen riehuminen on tila, jossa on ihan sama, miltä itse näyttää. On niin hyvä meininki, että sitä ei ole aikaa, eikä kiinnostusta miettiä. Ajatus on tavattoman viehättävä, sillä siinähän on kyse eräänlaisesta flow-tilasta. Ja sitten me suurella vaivalla koulimme sen riehumisen pois lapsesta.

Pasi Huttunen