Lapselliset täyttävät vuoden - miltä nyt tuntuu?

Blogimme täyttää tänään vuoden. Hetki tuntuu lähes yhtä uskomattomalta kuin esikoisen ensimmäisen vuoden täyttyminen. Olemme ylpeitä ja onnellisia siitä, että olemme vakiinnuttaneet paikkamme blogosfäärissä. Siinäkin mielessä tämä blogi on kuin vanhemmuus, että se yhdistää iloisen hulluuden hartioita painavaan raskaaseen vastuuseen. Tämä blogi oli perustettava, jotta asiat muuttuisivat parempaan.

Takana on 176 blogitekstiä iloa, surua, onnea, kauhua, filosofiaa, käytäntöä ja kirjallista sekä visuaalista kauneutta, joka on monen isän yhteistuotos. Vieraskynät mukaan lukien blogiin ovat antaneet panoksensa kymmenet ihmiset ja tekijäjoukkoon voi laskea myös kaikki lapset ja puolisot, joita ilman ei blogiakaan olisi.

Tämä ensimmäinen vuosi on mennyt sumussa paikkaa hakien ja kun bloggaamme vielä pari vuotta, alkaa se ehkä hahmottua. Jo nyt olemme tukeneet ja kannustaneet paitsi toisiamme myös muita isiä puhumaan isyydestään ja jakamaan vanhemmuuden kokemuksia. Olemme myös viihdyttäneet.

Miltäkö nyt tuntuu? Sen kerromme sanoin ja kuvin.

Topi, Pasi, Antti P, Jussi ja Vesa, eli Joensuun Lapselliset.
Kuva: Antti Pitkäjärvi, apkuva

Jokelan ja Nurmijärven Lapselliset, Otto ja Antti. Kuva: Johanna Reen

Topi, topilin:

Blogiin kirjoittaminen on lisännyt tietoisuutta omasta vanhemmuudesta. Omaa toimintaa on aiempaa helpompaa katsoa ikään kuin ulkopuolisen silmin ja arvioida, että mites meni noin niin kuin omasta mielestä. Ehkä lapset osaisivat sanoa, näkyykö tämä seikka arjessa mitenkään.

Näkökulmien ehtymättömyys hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Vieraskynien avulla kirjoittajakuntaan on saatu rikkautta ja asiantuntemusta. Lukusuositukseksi voisin nostaa vaikkapa Ville Kivimäen sodankokenutta isää ymmärtävän tekstin: Vieraskynä: Pojat katsovat isiään Omista teksteistä voisin nostaa framille vaikka tämän: Miehet, emansipoitukaa!

Jussi, Jussi H:

Jos blogi olisi perustettu kymmenen vuotta aiemmin, teksteistäni olisi tullut toisenlaisia. Teinien isänä oleminen on erilaista kuin pikkulasten tai alakoululaisten isänä oleminen. Vähän haikeana ja samalla helpottuneena olen lukenut muiden blogaajien tekstejä: tuollaistahan se oli.

Pikkulasten isä on kingi ja jumala. Teinien isä on välillä urpo ja välillä ihan OK tyyppi. Murrosikäinen lapsi ja nuoresta aikuisesta keski-ikäiseksi muuttunut isä ovat samantapaisen hämmennyksen vallassa: tätä en enää ole, minusta on tulossa jotain muuta, mutta mitä?

Antti, anjokanto:

”Onko minusta isäblogistiksi?” Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun minulle tarjottiin vuosi sitten mahdollisuutta aloittaa Lapsellisissa miehissä. Pienin askelin runnoin läpi itsekritiikin ja heittäydyin täysillä mukaan. Hyvä, että lähdin!

Hoitovapaavuotta viettäessäni on ollut aikaa pohtia monenlaista. Päässä hurisee ja kirjoittaminen on ollut oiva keino saadaa kehossa pursuilevia pohdintoja kokoon. Tekstien työstäminen on vienyt ajatuksia toisaalle tasaisentylsän lastenhoitorumban keskeltä. Blogin julkisuus on antanut kirjoituksille oman mausteensa, sillä omat ajatukset ovat muiden arvioitavana.

Vuoden kuluessa on tullut tarkailtua ympäröivää maailmaa isäblogistin silmin. Blogitekstit ovat syntyneet lapsen päiväunien aikaan, ruuanteon ohessa tai pihaleikkejä valvoessa. Tekstit ovat usein syntyneet prosesseina ja erityisen tärkessä roolissa ovat olleet keskustelut eri ihmisten kanssa. Erityisesti oma isyyteni on joutunut puntariin ja syyniin. Muiden kirjoittajien kanssa käyty ajatuksenvaihto isyydestä ja miehenä olemisesta on ollut merkittävää. Yhdeksi blogin tavoitteeksi on muodostunut, että isyys ja isän rooli kotona tulee näkyvämmäksi. Ehkä olemme tässä jossain määrin onnistuneet. On silti syytä kääriä hihat ja jatkaa työtä.

Vesa, vl:

Vuosi sitten jännitin aika tavalla ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista. Onneksi sitten kävi niin, että Topi tuli eräänä iltana julkaisuviikolla käymään ja kertoi liittäneensä omaan tulevaan tekstiinsä Andrea Pirlon kymmenen hienointa vapaapotkua. Tämä hänen rento suhtautumisensa kirjoittamiseen ulottui siinä hetkessä myös minuun ja pääsin jännityksestä yli.

Tapaus käy esimerkiksi siitä, mitä vertaiset merkitsevät vanhemmuudessa. Omasta puolestani voin sanoa, että aina kun on ollut hankaluuksia, toisten seuraan hakeutuminen on auttanut. Tätä tehtävää myös blogiin kirjoittaminen ja sen muihin tekijöihin tutustuminen on täyttänyt elämässäni kuluneen vuoden. Meillä on tässä aivan mahtava porukka, jonka kanssa käytävät keskustelut ovat äärimmäisen tärkeitä. Yksinkertaisimmillaan homma toimii niin, että on hyvä saada välillä muistutus siitä, että useimmat vanhemmuuden kipupisteet ja myös ilon aiheet ovat perustaltaan tuttuja monille.

Vaikka myös henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on käynyt vuoden mittaan helpommaksi, on välillä vaikea löytää aikaa tai jaksamista kirjoittamiselle. Haluan kuitenkin edelleen jatkaa blogin parissa. On nimittäin vielä asioita, jotka vaativat auki kirjoittamista. Sen olen huomannut, että tärkeistä asioista kirjoittaminen on toisinaan siinä määrin ruumiillista työtä, että blogitekstin julkaisemisen jälkeinen rentous on parasta, mitä tiedän.

Otto, Otto:

Minulla oli pieni kynnys ylitettävänä blogikirjoittajaksi ryhtyessäni, sillä en ole tottunut kirjoittamaan ajatuksistani julkisesti. Mukaan lähtemistä helpotti se, että meitä kirjoittajia on useampia. Lisäksi aihe on sellainen, että siihen on kohtuullisen helppo tarttua: isyys. Hoitovapaa antoi kaiken lisäksi aikaa pohtia isyyttä ja sen liepeillä olevia ilmiöitä.

Vuoden aikana on tullut kirjoitettua - varmaan miehille tyypilliseen tapaan, saattaa joku ajatella - enemmän itsestä isänä kuin lapsista. Monenlaisia asioita on tullut pohdittua, ehkä niistä on jotain opittukin. Blogi on tuonut elämään sopivasti pöhinää, jotain, mitä töiden puuttuessa on kaivannut.

Blogia kirjoittaessani olen joutunut asettamaan tekstini kritiikille alttiiksi. Äidinkielen opettajalle se on varsin hyödyllistä, vaikka usein unohtuukin.

Antti, apkuva:

Tähän blogiin minua tiedusteli Pasi muistaakseni ensimmäisenä. Hieman olin epäileväinen, kuinka miun taidot ja aika tulisivat riittämään hyvän kuvan tuottamiseen. Ajatus kyllä kutkutteli mielessä pitkään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sain viestiä Pasilta ja Topilta, että riittää, kun laitat kuvaa ja tarkoitus olisi vain saada kuvia tekstimerta keventämään, niin päätin kokeilla.

Blogivuosi on mennyt vauhdikkaasti. Perhearjen, hoitotyön, oman toiminimen nimiin kuvaaminen ja blogikuvien tuottaminen on ollut joskus hitusen haastavaa. Varsinkin, kun ideoiden työstäminen ja toteuttaminen kuvalliseen muotoon on joskus ollut aikaa vievää touhua. Lapset meillä ovat vuoden aikana tottuneet siihen, että isä kuvaa jokaisen massatapahtuman ja kantaa kameraa arjessa mukana. Vuosi on antanut miulle teknisesti tarkempia kuvia ja paljon hienoja kokemuksia lasten ja kameran kanssa. On tullut mentyä sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joista olisi normaalisti kieltäytynyt tai ei olisi jaksanut lähteä. Varsinkin mieleen tulee Isien ja lasten pienet iltamat syksyllä, joissa rakenneltiin valomiekkoja ja lennäteltiin lennokkeja.

Tulevaisuudessa minulla olisi yksi haave. Koota kunnollinen isällinen isä-poika galleria blogin nimiiin. Ajatuksena olisi kuvata dokumentaarinen isäksi kasvamisen blogisarja, jossa kuvataan isäksi tulemista aina raskauden alkuvaiheista, siihen vaiheeseen, kun se pieni odotettu kääre on kotona ja vaipanvaihto onnistuu ongelmitta. Jos kiinnostusta tämmöistä kohtaan löytyy, minuun saa olla yhteyksissä.

Pasi, paspah:

Isäblogin kirjoittaminen on ollut keino olla herkemmin läsnä vanhempana. Kun ajatuksia on jaettu, niitä on syntynyt lisää. Lopulta tämä kaikki aikaansaamamme ei ole vienyt niin paljon aikaa, että se olisi syöyt sitä pois lapsiltani. En osaa sanoa olenko parempi isä blogin vuoksi, mutta ainakin olen pohtinut sitä asiaa viikoittain tavalla, jonka on täytynyt olla ymmärrettävää ja inspiroivaa mahdollisimman monelle muullekin. Ennen kaikkea tämä on ollut mukavaa. Sen olemme pyrkineet blogia tehdessämme pitämään selvänä koko ajan, että tätä ei väännetä väkisin.

Jos pajatso on tyhjä, tulee aina seuraava viikko eikä tauko julkaisussa ole haitannut, mutta toisaalta seitsemän vakituisen kirjoittajan ja harmaana eminenssinä toimivan kahdeksannen Lapsellisen miehen Rysky Riiheläisen päiden kolahtaessa yhteen on pajatsosta kuulunut jatkuvasti iloinen kolikoiden kilinä. Vielä ei ole saatu sitä tyhjäksi.

Yhteistyökumppaninamme vuoden alusta toiminut Lapsen Maailma on ollut aivan erinomainen yhteistyökumppani. Sopimuksemme on osapuilleen sen luonteinen, että "tehkää jotain ja laittakaa sitten tilinumeronne". Uskon, että heillä ei ole syytä katua. Kiitoksia heille kannustamisesta, rohkeudesta ja luottamuksesta meihin!

Parasta on, että on mahdoton sanoa mihin tämä menee ja mitä vielä teemme. Postaus kerrallaan päädymme jonnekin. Te lukijat pääsette mukaan.

Lapselliset miehet, 10.8.2015-?

Yöelämää

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Perinteisesti kahdeksan tuntia niistä on varattu työhön ja kahdeksan tuntia vapaa-aikaan, ja loput kahdeksan ovat nukkumista varten. Illan tullen, kun lapset on peitelty vuoteisiin ja valot sammutettu, saavat vanhemmatkin painaa pään tyynyyn, sulkea silmät ja vaipua levolliseen uneen noustakseen sitten kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuluttua uuteen aamuun virkeinä ja levänneinä. Näin ideaalimaailmassa.

Todellisuudessahan vanhempien vartiovuoro ei lopu iltayhdeksään tai -kymmeneen. Jo vauva-aikana saa tottua siihen, että herätys voi tulla milloin tahansa, pyytämättä ja yllättäen. Pari tuntia unta, pari tuntia vauvan syöttämistä ja kanniskelua, sitten taas pari tuntia unta ja aamulla ylös. Vauva luo oman rytminsä, johon vanhemmat saavat mukautua. Jälkeenpäin isä ihmettelee, miten on suoriutunut kaikista silmät ristissä nuokutuista työpäivistään saamatta huomautusta tai varoitusta: onneksi työnantaja on ollut ymmärtäväinen!

Kun vauva-aika on takana, vanhemmat saavat nauttia pidemmistä ja vähemmän katkonaisista yöunista. Silloinkin on aina oltava valmiina havahtumaan ja toimimaan äkkinäisen tilanteen vaatimalla tavalla. Lukijalle tullee ensimmäisenä mieleen sama asia kuin minulle: lapsen mahatauti puhkeaa poikkeuksetta kello kaksi yöllä. Oksentamisen ääni herättää vanhemmat sekunnissa, ja silloin on singahdettava lastenhuoneeseen viemään pesuvatia, pyyhkimään lattiaa, vaihtamaan lakanoita ja lohduttelemaan pahoinvoivaa lasta. Vanhemmat käyvät salamannopeasti keskustelun: kumpi menee aamulla töihin ja kumpi jää kotiin hoitamaan lasta.


Tervekin lapsi voi herättää keskellä yötä. Iltayöllä hän tulee kertomaan, että ei saa unta, aamuyöllä hän voi herätä painajaiseen ja huutaa isää tai äitiä uskaltamatta edes nousta vuoteestaan. Silloin on taas noustava rauhoittamaan lasta ja vaivuttamaan häntä uudestaan uneen. Monesti isä onkin illalla nukahtanut vuoteeseensa, mutta herännyt aamulla lastenhuoneen lattialla. Sieltäkin on noustava puuroa keittämään ja perheen aamua käynnistelemään.

Lapsena ihmettelin isäni unenlahjoja: kun itseltäni kesti vähintään parikymmentä minuuttia ennen kuin sain unen päästä kiinni, isä vaipui uneen välittömästi pään painuttua tyynyyn. Kadehdin silloin tuota kykyä. Myöhemmin olen huomannut, että isyyden myötä itselleni on kehittynyt sama kyky: nukahdan nopeasti, havahdun hereille yhtä nopeasti, mutta häiriön mentyä ohi nukahdan välittömästi uudelleen. Jos kissa herättää minut vaatimalla ruokaa neljältä aamulla, käyn täyttämässä ruokakupin, menen takaisin vuoteeseen ja vaivun uneen herätäkseni seitsemältä herätyskellon piipitykseen.

Toki yhä useammin on myös öitä, jolloin nukun sikeästi yhdeksän tuntia putkeen heräämättä kertaakaan. Onneksi! En nimittäin usko, että aivoni pitemmän päälle kestäisivät parin tunnin pätkiksi katkottuja öitä.

Jussi Hyvärinen

Bryssel 22. maaliskuuta 2016

Se tapahtui taas.

Juuri, kun Eurooppa alkoi toipua Pariisin terrori-iskuista. Juuri kun aloimme uskoa, että tilanne on taas hallinnassa. Ja sitten tuleekin kylmää vettä niskaan: Brysselissä räjähtää sekä lentoasemalla että metrossa. Ei kai taas, parahdimme aamun uutiset kuullessamme. Emme jaksaisi enää yhtään tällaista. Mutta totta se on: se tapahtui taas.

Omaa järkytystä sulatellessa on valmistauduttava myös vastaamaan lasten kysymyksiin. Vaikka haluaisimme säästää lapsemme tällaisilta uutisilta, pakostakin he kuulevat niistä. Jos eivät meiltä, niin päiväkoti- tai koulukavereiltaan. Ja aikuisen on osattava vastata lapsen turvattomuuteen ja hätään.

Tässä yhteydessä tulee mieleeni käsite nimeltä valkoinen valhe. Sehän tarkoittaa hyvässä tarkoituksessa esitettyä valhetta. Filosofi Immanuel Kant ei tällaisia valheita sulattanut: hänen mielestään oli aina toimittava niin, että teoistamme voisi tehdä yleisen moraalisen säännön. Eli jos haluamme, että toden puhumisesta tulee moraalinen sääntö, silloin on puhuttava aina totta.

Käytännössähän tämä johtaisi umpikujaan. Jos piilottelet Anne Frankia asunnossasi ja natsiupseeri tulee ovelle kysymään, onko asunnossasi juutalaisia, ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu olisi valehdella, ettei ole. Eli esittää valkoinen valhe.

Samoin pelokkaalle lapselle ei voi puhua ihan totta. Jos lapsi kysyy, voiko täällä meilläkin tapahtua samanlaista kuin siellä Brysselissä, useimmat vanhemmat rauhoittelevat, että ei täällä sellaista tapahdu - vaikka sisimmässään aikuinen tietää, että mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Jos lapsi kysyy ulkomaanmatkalle lähtevältä vanhemmalta, putoaako sinun lentokoneesi, tämä vastaa, että ei putoa, ole ihan rauhassa. Tietenkään tästäkään ei voi mennä takuuseen. Tärkeämpää on kuitenkin pelastaa lapsen yöunet valkoisella valheella kuin puhua täysin totta.

Ja ehkä tällaisia vakuutteluja ei pidäkään nimittää valheiksi. Ehkä niissä ei ole kyse valheesta, vaan toivosta.

Samanlaisesta toivosta, jota tämä pariisilainen isä halusi pitää yllä marraskuun 2015 terrori-iskujen jälkeen:

https://www.youtube.com/watch?v=xkM-SDNoI_8


Jussi Hyvärinen

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Ystävänpäivästä ja äitienpäivästä tulee mieleen Yhdysvallat. Naistenpäivästä tulee mieleen Neuvostoliitto. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa sävyero näyttää tosin haihtuneen: kukkia, kortteja ja suklaarasioita jaetaan niin työläisnaiselle kuin porvarillekin, että he jaksaisivat vuoden muut päivät pyyteettömästi palvella miessukukuntaa.
 
Kun aloitin venäjän opiskelun vuonna 1989, lukion lyhyen venäjän oppikirjana ollut Majak-sarja oli varsin aatteen läpitunkema. Kun muissa kielissä opeteltiin ensimmäisenä kysymään, mikä sinun nimesi on, Majak-sarja alkoi jykevästi: ”Tšto eto? Eto SSSR. SSSR – eto strana.” (Mikä tämä on? Tämä on Neuvostoliitto. Neuvostoliitto on valtio.) 
 
Muiden fraasien joukossa venäjän tunnilla opeteltiin naistenpäivän toivotuksia: ”S meždunarodnym ženskim dnjom!” (Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!) Tai lyhyemmin: ”S vosmim marta!” (Hyvää maaliskuun kahdeksatta päivää!) Toivotukset oli kuvitettu Valentina Tereškovan kuvalla: ”Valentina Tereškova – ensimmäinen nainen avaruudessa.”
 
En ollut aiemmin moisesta päivästä kuullutkaan. Jokin kommunistien juhla varmaan, ajattelin – eihän sitä täällä lännessä vietetä. 
 
Juhlan vasemmistolaisen alkuperän suhteen osuin oikeaan: päätös sen viettämisestä tehtiin vuonna 1910 Sosialistisen internationaalin naisten kokouksessa Kööpenhaminassa. Sitä on juhlittu erityisesti kansainvälisessä työväenliikkeessä tasa-arvon, naisten oikeuksien ja heidän saavutustensa päivänä. Siksi kuva Valentina Tereškovasta kosmonautin asussaan sopii naistenpäivään paljon paremmin kuin kuva divaanillaan makailevasta, hemmotteluhoitoihin limusiinilla kuskatusta naisesta, joka hukutetaan kukkakimppuihin, suklaarasioihin ja hajuvesiin markkinamiesten toiveiden mukaisesti. 
 
Miten naistenpäivä liittyy isyyteen? Sen lisäksi, että olen parisuhteessa naisen kanssa, minulla on onni olla sekä pojan että tytön isä. Toivon heille onnellista tulevaisuutta ja haluan, että heillä on yhtäläiset mahdollisuudet elää, tehdä työtä ja toteuttaa haaveitaan tässä yhteiskunnassa. Tähän sisältyy se, että kumpaankaan ei suhtauduta väheksyvästi eikä heidän tielleen nosteta esteitä sukupuolen perusteella. Naistenpäivänä sanon siis heille molemmille: Yes, you can!
 
En kuitenkaan paheksu naisille ojennettuja kukkia, kortteja ja suklaarasioita, hemmotteluhoidoista puhumattakaan. Hyvää mieltähän ne tuovat. Mutta pari pientä toivomusta minulla olisi. 
 
1. Koettakaa te isoilla autoillanne ajavat hyvätuloiset miehet edes hetken ymmärtää Palvelualojen ammattiliiton naisvaltaista jäsenkuntaa älkääkä närkästykö, jos nämä ihmiset eivät suoranaisesti hihku riemusta, kun heidän entisestään niukasta toimeentulostaan nipistetään vielä pikkuisen enemmän. 2. Lahjoituksen tekeminen Naisten Pankkiin voisi olla ihan hyvä naistenpäivän lahjaidea.
 
Jussi Hyvärinen

Pöytälaatikosta

Löysin tietokoneeltani vanhan tekstin, runontapaisen. Olen kirjoittanut sen vuonna 2008 eli 35-vuotiaana. Muistan hämärästi taustalla olleen tilanteen: vein lapsia päivähoitoon metsän läpi kävellen, lähestyvää keski-iän kriisiä enteilevän synkän tunnelman vallassa. Palasin kotiin ja kirjoitin tummanpuhuvan runon:

Tämä tie jota he kävelivät

oli sama ja oli eri:

lapsi kulki tiellä isän kanssa

ja metsä tuoksui väkevästi

ja peruuttamattomasti,

isä kulki tiellä lapsen kanssa

eikä metsää ollut, ei tuoksua,

vain paperinen uni, heijastus

muistin mustassa ikkunassa.

Ja tie oli sama, mutta lapsen se vei

nousevaan keskipäivään,

sirkkojen huumaavaan sirinään,

mutta isän tie kulki iltaan,

jossa sirkat ovat loputtomasti mykät.

Ja lapsi

kulki kevyesti veden päällä,

mutta isä

hapetonta pohjaa pitkin,

mustaa ja liukasta pohjaa pitkin.

---

Sen jälkeen tuli monta voimattomuuden tunteen täyttämää vuotta, pitkä kävely mustaa pohjaa pitkin, kävely, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Ulkonaisesti kaikki näytti olevan kunnossa, mutta hämmentyneisyyden ja eksyksissä olemisen tunne ei ottanut hellittääkseen. Sitten jokin antoi periksi ja olo keveni, kuin olisi herännyt pitkästä unesta uuteen päivään.

Mikä helpotus olikaan täyttää neljäkymmentä!

Jussi Hyvärinen

Isän vastuu: joulukuusi

"Taatto, taatto läksi innoissaan joulu-joulukuusen hankintaan..."

Paitsi parina viime jouluna kuusta ei ole tarvinnut lähteä hankkimaan, koska se on tuotu kotiovelle. Taatto saa kuitenkin kuusesta edelleen vastata. Ennen kuin kuusi kimaltelee olohuoneessa kaikessa loistossaan, se käy läpi erinäisiä operaatioita. Tähän tapaan:

1. Mittaa pihalla kuusen korkeus ja vertaa sitä olohuoneen korkeuteen. Jos kuusi ei tunnu mahtuvan sille varatulle paikalle, ota saha ja lyhennä kuusi joko tyvestä tai latvasta.

2. Nosta kuusi kylpyhuoneeseen sulamaan. Jokajouluinen painajainen on, että kuusi varistaa neulasensa jo tapaninpäivänä. Pahinta on, jos kuusen nostaa 30 asteen pakkasesta suoraan huoneenlämpöön, mitä ei tosin juuri tänä jouluna päässyt tapahtumaan. Viileä tila on kuitenkin parempi kuin huoneenlämpö, jos sellainen sattuu olemaan.

3. Työnnä kuusen tyvi vesisankoon, josta kuusi saa sulaessaan hörppiä vettä pahimpaan janoonsa.

4. Kaiva tiesi ulkovarastoon, josta kuusenjalka löytyy jonkin vihoviimeisen kasan takaa. Nosta jalka olohuoneeseen kuusta odottamaan.

5. Nosta kuusi seuraavana aamuna olohuoneeseen ja asenna se kuusenjalkaan. Varaudu siihen, että kuusi on vinossa pohjoiseen, koilliseen, itään, kaakkoon, etelään, lounaaseen, länteen tai luoteeseen päin. Pystysuora asento on teoriassa tavoitettavissa, mutta sitä ei tapahdu tässä vajavaisessa maailmassa.

6. Jos taloudessa on kissa tai useampi, kiinnitä kuusen latva narulla kattoon. Kissat rakastavat uutta kiipeilypuutaan.

7. Kaiva tiesi komeroon, josta kaiken muun krääsän takaa löytyy lopulta sähkökynttiläsarja. Selvitä solmut, silmukat ja syheröt.

8. Kun olet suurella ähinällä saanut kynttilät kiinnitettyä kuusen oksille, kutsu lapset kuusta koristelemaan. Koska kaikki koristeet kertyvät tällöin alaoksille, voit vaivihkaa siirtää niistä muutaman ylemmäs. Lopuksi kiinnitä latvaan tähti.

9. Nyt on valmis kuusi kultainen! Ja kyllä se maksoikin vaivan lasten riemua katsellessa!

10. Älä unohda, miten nopeasti kuusi hörppii vedet kuusenjalasta. Kaada siis lisää vettä kuusenjalkaan.

11. Kaada lisää vettä kuusenjalkaan.

12. Kaada lisää vettä kuusenjalkaan.

13. Kaada lisää vettä... jne., aina loppiaiseen asti.

14. Loppiaisena mietit taas kerran, voisiko kuusen purkamista lykätä nuutinpäivään.

Jussi Hyvärinen

Itkeekö isä?

Muistan hetken, kun opin olemaan itkemättä. Silmiä kirvelsi, kurkkua kaihersi ja itku oli tulossa, mutta sain sen vedettyä takaisin. Pari silmänräpäytystä, nielaisu, ja tilanne oli ohi. Voitettu itku tuntui hetken lievänä turtumuksena päänahassa ja katosi sitten tyynen rauhalliseen oloon.  Näinkö se käy, ihmettelin. Olin ehkä kuusivuotias.

Itkemättömyyttä olen enemmän tai vähemmän menestyksellisesti harjoittanut koko myöhemmän ikäni. Aivan kyyneleetön en ole ollut: erityisen herkkinä hetkinä olen tuntenut silmänurkan kostuvan ja palan nousevan kurkkuun, mutta useimmiten tämä on tapahtunut yksinäisyydessä.

Sanovat, että mieskin saa itkeä. Se on merkki inhimillisyydestä ja tunneherkkyydestä. On tärkeä oppia ilmaisemaan tunteitaan, keskustelemaan niistä. Itku helpottaa ja purkaa patoutuneita tunteita – ainakin naisilla. Miesten kokemuksia asiasta en ole päässyt kuulemaan.

Mieskin saa itkeä. Periaatteessa. Käytännössä miehen itku aiheuttaa useimmiten vaivautuneisuutta muissa läsnäolijoissa. On kiusallista todistaa miehen hetkellistä romahtamista, julkista avuttomuuden hetkeä. Sitähän itku merkitsee. Vai merkitseekö?

Mieleeni on jäänyt eräs tunnettu jääkiekkoilija, jota haastateltiin uskomattoman loistavasti pelatun ottelun jälkeen. Haastattelija, joka oli myös selostanut ottelun, oli liikuttunut: ääni oli koko ajan vähällä sortua, kyynelet virtasivat avoimesti. Jääkiekkoilijakin niiskutti, mistä haastattelija päätteli hänenkin itkevän. Tämän jääkiekkoilija kuitenkin kielsi tympääntyneen näköisenä. Mitä tässä nyt itkemään.

Ymmärsin kumpaakin, koska tunnistin molemmat miehet itsessäni. Useinkin liikutus valtaa mielen niin, että kontrolli on vähällä mennä, mutta silloin tulee sisäinen jääkiekkoilija, joka pysäyttää tilanteen: nyt ei enempää. Liikuttua voi, mutta ei kohtuuttomasti. Jonkun on pysyttävä tyynenä, kun muut antavat tunteiden purkautua.

 En tiedä, kuinka moni lapsi on nähnyt isänsä itkevän. Isän perinteiseen rooliin kuuluu olla kodin järkkymätön tukipylväs, joka ei anna tunteiden heilutella itseään. Isän odottamaton itku voi silloin olla lapselle järkyttävä, jopa pelottava kokemus. Toisaalta erityisesti pojan olisi hyvä oppia isältään, että  ei ole katastrofi, jos mieheltäkin joskus itku pääsee. Vaikka ei ihan avoin parku, niin edes sellainen silmäkulmassa kirkkaana kimmeltävä kyynel.

Mutta nyt riittää tästä aiheesta, sanoo sisäinen jääkiekkoilijani.

Jussi Hyvärinen

Isä, kerro satu!

Astrid Lindgrenistä tuli kirjailija, kun hänen sairaana oleva tyttärensä eräänä iltana pyysi: "Kerro satu Peppi Pitkätossusta!"  Lindgren tiesi sadun aloittaessaan vain päähenkilön nimen, jonka tyttö oli itse keksinyt, mutta niin vain satua alkoi tulla. Yhtä satua seurasi toinen, toista kolmas ja niin edelleen, kunnes niitä oli kertynyt kokonaisen kirjan verran. Lindgren lähetti Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen lastenkirjakilpailuun ja voitti sillä ensimmäisen palkinnon.

Yllättävän moni isä tai äiti on sepittänyt lapselleen iltasatuja. Nimenomaan sepittänyt, eli keksinyt satua sitä mukaa kuin on sitä kertonut. Monesti tilanteeseen on ajauduttu, kun viimeinenkin satukirja on kyllästymiseen asti tuttu. Kun kirjastokin on mennyt kiinni ja uutta satua silti vaaditaan, ei auta kuin ruveta sepittämään.

Sepittäminen on omanlaisensa taitolaji. Ensisijainen tavoite on saada lapsi nukahtamaan 10-20 minuutissa. Sadun pitää olla siksi sopivan unettava. Tunnelman on oltava niin leppoisa ja mukava, että sadun jälkeen voi nukahtaa hyvillä mielin, mutta toisaalta satu ei saa olla liian ikävystyttävä, koska silloin lapsi ponnahtaa pystyyn ja lähtee omiin puuhiinsa. Jotain jännitystäkin pitää siis olla, että mielenkiinto säilyy. Sadun sepittäminen on näin ollen jatkuvaa tasapainottelua kahden tavoitteen, uneen vaipumisen ja mielenkiinnon pysymisen, välillä.

Monet ovat satuhahmot, jotka olen kieli poskessa pyöräyttänyt maailmaan ja alkanut kehitellä tarinaa niiden varaan: nalle ja sammakko, Pentti-Peikko, joka asui isossa mukissa Annikki-tädin astiakaapissa, Pullea poliisi, Jarkko-menninkäinen, joka eleli mukavassa kolossaan Kurapuron kupeessa. Olisi hauska muistaa, mitä olen noista hahmoista lapsille kertonut, mutta puoliunessa kertomani sepitelmät ovat ainiaaksi vaipuneet unohduksen virtaan. Muistan ainoastaan saattaneeni monesti hahmot niin kiperiin tilanteisiin, että oli täysi työ keksiä sadulle säällinen, kaikkia tyydyttävä loppuratkaisu.

Yhden satusikermän, viimeiseksi jääneen, muistan paremmin. Lapsi halusi kuulla itse keksityn sadun, mutta mieleni oli autio ja tyhjä. Lopulta tokaisin: "Oli kerran Petteri, jolla oli mutteri." Siinä oli lähtöasetelma. Petteri oli, no, vaikka maanviljelijä, joka korjasi traktoriaan, ja siksi hänellä oli kädessään mutteri. Mutteri oli kuitenkin väärää kokoa, ja siksi piti mennä rautakauppaan, mistä käynnistyi kokonainen tapahtumien ja sattumusten sarja. Näin alkoi Petterin elämä hahmottua.

Jo toisena iltana Petterin elämän kuvailu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Siksi hänet piti tutustuttaa Tuulaan, paikkakunnalle vastikään muuttaneeseen nuoreen ja pirteään kirjastovirkailijaan. Nyt tuli satuun uudenlaista jännitettä. Ilta toisensa jälkeen kerroin, miten Petteri kampasi hiuksensa peilin edessä, rohkaisi mielensä ja meni kysymään Tuulalta, lähtisikö tämä hänen kanssaan hiihtoretkelle. Tai maatalousnäyttelyyn. Tai kaupungille shoppailemaan. Tai uutta vuotta viettämään Petterin tupaan hänen äitinsä, tätinsä ja naapurin isännän kanssa.

Petterin ja Tuulan tutustelu oli leppoisaa, mutta ennen pitkää yksitoikkoista. Taas piti keksiä uusi jännite. Jännitteen nimi oli Rodrigo Gonzalez. Rodrigo oli eteläamerikkalainen agrologiopiskelija, joka oli työharjoittelussa läheisellä maatilalla. Sulavakäytöksinen, puhelias, tanssi- ja soittotaitoinen latino sai Petterin tuntemaan itsensä, no, tylsäksi ja mitättömäksi. "Entä jos Tuula onkin mieluummin Rodrigon seurassa kuin minun", mietti Petteri harva se päivä.  Asetelma alkoi olla niin jännittävä, että minun piti viheltää peli poikki ja lähettää jännite eli Rodrigo takaisin Etelä-Amerikkaan isännöimään perimäänsä valtavaa sukutilaa.

Petteri sai taas ottaa elämän rauhallisemmin. Mutta Rodrigo Gonzalez tuli itsellenikin yllätykseksi vielä kerran takaisin.  Petteri ja Tuula olivat matkustaneet Petterin Ford Taunuksella Norjaan saakka ja ostaneet risteilyn Jäämerelle. Tuskin laiva oli irronnut rannasta, kun Petteri kuuli tutun äänen huutavan: "Petteri ja Tuula! Minu parhaat ustavat!"

Petteri kääntyi äänen suuntaan, ja sieltä saapui - kukapa muu kuin aurinkoisesti hymyilevä Rodrigo Gonzalez, joka tungeksi ihmisten välistä Petterin ja Tuulan luo. Käsipuolessaan hänellä oli yhtä aurinkoisesti hymyilevä nainen. "Saanko esitella - minun vaimo Teresa!"

Jussi Hyvärinen

Kafkan isä

Prahalainen kauppias Hermann Kafka (1852-1931) oli kaikesta päätellen kelpo mies. Kuuden lapsen isä oli  kunniallinen liikkeenharjoittaja, joka kykeni kauppiaantoimellaan tarjoamaan vaimolleen ja lapsilleen hyvän elintason. Hän oli isokokoinen, terve ja verevä mies, joka piti molemmat jalkansa tukevasti maassa kiinni ja oli näin kunnioitettu omassa elinpiirissään ja pidetty ystäviensä keskuudessa. Luonnollisesti hän toivoi vuonna 1883 syntyneestä esikoispojastaan Franzista jatkajaa työlleen. Poika perisi kauppaliikkeen ja isänsä ammatin palkiten näin isän sinnikkään työn perheensä ja lastensa tulevaisuuden eteen.

Poika Franz tuotti kuitenkin hänelle pettymyksen. Heiveröinen ja neuroottinen lapsi, isänsä vastakohta, herätti jo fyysisellä olemuksellaan tämän ärtymyksen. Myöskään pojan henkiset ominaisuudet eivät olleet otolliset rehelliselle kauppiaanuralle. Sisätiloissa kirjojen kanssa viihtyvästä pojasta tuli kuitenkin lakimies ja yksi 1900-luvun tunnetuimmista kirjailijoista, jonka painajaismaiset kuvaukset voimattomasta ihmisestä kasvottomien ja kaikkivoipien vallanpitäjien terrorin uhrina ovat jättäneet kieleemme laatusanan "kafkamainen".

Voimattomuus ja avuttomuus auktoriteettien edessä on Kafkan teoksissa toistuva teema, jonka kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet heijastelevan kirjailijan suhdetta omaan autoritaariseen isäänsä. Kirjeessään isälle Kafka piirtää säälimättömän kuvan Hermann Kafkasta ristiriitaisena ja säälimättömänä kasvattajana, jonka aggressiivinen kasvatustyyli oli omiaan syömään pojan itsetuntoa ja tekemään hänet kykenemättömäksi itsenäiseen elämään.

Kuva lienee kuitenkin yksipuolinen. Jos poika olisi rohjennut lähettää kirjeensä isänsä luettavaksi, voisimme ehkä lukea myös isän näkökulman asiaan. Ehkä hän olisi ollut vilpittömästi hämmästynyt ja olisi katsonut tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti: hänhän oli vain yrittänyt parhaan taitonsa mukaan kasvattaa pojastaan kunnon miestä ja kelvollista kansalaista.

Joka tapauksessa Hermann Kafka oli pettynyt Franziin: poika ei ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut. Siinäkin tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt peittelemään pettymystään (mitä hän ei tehnyt), se olisi paistanut läpi hänen käytöksestään ja sanattomasta viestinnästään - ja herkkä lapsi olisi imenyt itseensä saman epäonnistumisen ja kelvottomuuden tunteen, jonka isä sai aikaan suorasanaisella sättimisellään.

 Lapsi uskoo ja muistaa sen, mitä me sanomme, mutta sen lisäksi hän vaistoaa sen, minkä jätämme sanomatta. Jos lapsi ei olekaan sellainen kuin vanhemmat haluaisivat, jos hän ei täytä heidän haaveitaan vaan tuottaa pettymyksen, se ei voi olla vaikuttamatta vanhemman ja lapsen suhteeseen. Lapsi alkaa Kafkan tavoin pitää itseään kelvottomana, epäonnistujana. Yhtä paha on, jos omassa elämässään epäonnistuneisuutta tunteva vanhempi kadehtii lapsensa menestystä ja pyrkii siksi mitätöimään ja ampumaan alas hänen haaveensa. Huono itsetunto siirtyy tällöinkin sukupolvelta toiselle.

Tietysti jokainen isä toivoo lapsensa menestyvän elämässä. Tämä toive voi kuitenkin kääntyä  itseään vastaan kohtuuttomina odotuksina ja vaatimuksina. Jalkapallokentän laidalla raivoava isäkin haluaa lapsensa parasta, mutta saa helposti aikaan pelkkää vahinkoa. Tällaiselle isälle tekisi mieli sanoa: Älä näe lastasi oman itsesi jatkeena, älä myöskään täyttymättömien toiveidesi täyttäjänä tai heikon itsetuntosi paikkaajana. On hienoa, jos hänestä tulee jalkapallotähti, mutta aivan yhtä hienoa on, jos hän löytää kutsumuksensa jostain aivan muualta. Tutustu sen sijaan paremmin itseesi. Kun olet sinut itsesi kanssa ja hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, voit samalla tavalla hyväksyä lapsesikin.

Jussi Hyvärinen

Isyys henkisenä ja teknisenä tukena

Millaisissa tilanteissa kotona huudetaan isää apuun?  Riippuu kodista ja riippuu isästä. Omasta puolestani voin esittää pienen listan:

1. Sisällä on ampiainen tai muu ötökkä.
2. Polkupyörän ketjut ovat pudonneet / kumi on puhki / istuinta pitäisi korottaa.
3. Taskulampun / kauko-ohjattavan helikopterin / peliohjaimen paristot ovat lopussa.
4. Oli paha uni.
5. Matematiikan tehtävä on erityisen visainen.
6. Portaiden edessä on kuollut myyrä, jonka takia pihalle ei voi mennä.
7. Lanka ei mene neulansilmään.
8. Pelin, sovelluksen tai muun ohjelman asentaminen tietokoneelle tai puhelimelle ei onnistu.
9. Tietokoneessa on virus tai muu haittaohjelma.
10. Viemäri ei vedä.
11. Mikä tahansa vimpain ei toimi.

Jotain tämä lista kertoo isyyden olemuksesta. Isää tarvitaan, kun kohdataan pelottavia tai inhottavia asioita. Häntä tarvitaan, kun omat tiedot tai taidot eivät vielä riitä ongelman ratkaisemiseen. Erityisesti häntä tarvitaan, kun jokin vimpain ei toimi.

Tietenkään viimeksi mainittu ei ole automaattisesti isän asia: äiti voi aivan yhtä hyvin ottaa kodin teknisen tuen tehtävät hoitaakseen. Meidän perheessämme minä vain satun olemaan se, jota kiinnostaa erilaisten elektronisten ja teknisten laitteiden toiminta. On nautinto avata laitteen suojakuori ja nähdä rutiinikäyttäjältä salattu maailma, jota tarkastelemalla voi saada selville, miten tämä kaikki oikein toimii. Erityinen nautinto on purkaa laite osiinsa, nähdä millaisessa suhteessa sen komponentit ja kytkökset ovat toisiinsa, puhdistaa osat ja koota laite - ja todeta, että nyt se toimii!

Tällainen onnistumisen elämys oli uuden kosketusnäytön vaihtaminen Lumia 800 -älypuhelimeen. Rikkinäisen näytön vaihdattaminen olisi tullut sen verran kalliiksi, että tilasin uuden näytön eBaysta luottaen siihen, että sen vaihto onnistuisi kotikonstein. Tehtävä osoittautui oletettua vaativammaksi. Onneksi löysin Youtubesta ohjeet, joissa kerrottiin vaihe vaiheelta, miten se tehdään (katso linkki). Puolen tunnin väkerryksen jälkeen vein puhelimen käyttäjälleen vaatimatonta teeskennellen. Ja se toimi.

Jos onnistuminen on suloista, epäonnistuminen on kaksin verroin karvaampaa. Esimerkkinä mainittakoon ompelukoneemme, jonka neulalla on tapana jumittaa. Yleensä on riittänyt, että tulen paikalle, irrotan langat puolistaan ja viritän ne takaisin paikoilleen. Mutta sitten tuli se kerta, kun tämä ei riittänytkään.

Tein mitä tahansa ja vääntelin ompelukoneen osia miten tahansa, neula ei liikkunut. Koetin saada selville, miten vivut, puolat ja rattaat liikkuivat suhteessa toisiinsa, mutta se ei auttanut. Irrotin suojakuoren toisensa jälkeen, ruuvailin osia irti ja takaisin. Työntelin ja vetelin niitä lumoutuneena ompelukoneen monimutkaisesta sisäisestä maailmasta. Mutta mikään ei auttanut: neulaa liikuttava ratas ei suostunut pyörähtämään täyttä kierrosta.

Karvas on se hetki, kun tee-se-itse-mies joutuu lopulta kantamaan sorkkimansa laitteen ammattimiehen korjattavaksi. Onneksi niitä hetkiä ei tule kovin usein. Lapsikin tajuaa, että jos isä ei saa laitetta kuntoon, silloin se on todella rikki.

Jussi Hyvärinen

Isän kengät

"Sinun tylsä arkesi on lastesi lapsuus." Tätä mietettä eri variaatioina olen nähnyt jaettavan sosiaalisessa mediassa. Ja se on ihan totta, monessakin mielessä. Kun ajattelen varhaisinta lapsuuttani, voimakkaimmat muistot liittyvät tilanteisiin, jotka aikuisen näkökulmasta ovat olleet arkisen yhdentekeviä. Kuten vaikka jokin ihan tavallinen ilta, kun seison yksin eteisessä ja ihmettelen, miten isot isän kengät ovat.

Isän kumpparit ovat jättiläisen saappaat. Minä olen kääpiö jättiläisten valtakunnassa, omat jalkani näyttävät naurettavan pieniltä isän kenkiin verrattuna. Lukemattomien muiden lasten tavoin pujotan jalkani isän saappaisiin ja tepastelen edestakaisin eteisessä. Kulku on hankalaa, varret ulottuvat haaroihini asti ja joka askeleella saapas on pudota jalasta.

Kuva: Antti Pitkäjärvi

Mummolan eteisessä näen isoisän kengät. Ne ovat erilaiset, sellaiset jatsarit: nahkaiset pitkävartiset saappaat, joissa kiiltää rasva. Kun isoisä työntää lämpimiin syylinkeihin verhotut jalkansa niihin ja lähtee ulos, hyvin rasvatut ja piellä tiivistetyt saappaat eivät päästä pisaraakaan vettä läpi. Menemme yhdessä lampaita katsomaan: minä kipitän pienillä kumisaappaillani perässä, isoisän saappaissa on pitkä askel, joka verkkaiseen tahtiin vie miestä eteenpäin. Saveen jäävät jäljet, jotka ovat yhtä isot kuin isän jättämät.

Saappaat eivät tietenkään ole isän ainoat kengät. Niitä on eteisessä monta paria, jokaiseen menoon omansa: kumisaappaat, kävelykengät, nilkkapituiset talvikengät, nappaskengät. On mustaa nahkaa, ruskeaa nahkaa ja mokkanahkaa. Ja kaikki on pidettävä kunnossa, jotta ovat valmiina arkeen tai juhlaan, sadesäähän tai poutaan, kesäkuumille tai pakkaseen.

Iltamyöhällä isä käy mielipuuhaansa, kenkien kiillottamiseen. Hän levittää lattialle sanomalehteä ja latoo kiillotettavat kengät riviin sen päälle. Ensin hän ottaa purkista lankkia ja levittää sen kenkäharjalla kengän pintaan. Nahka imee ahnaasti mustaa mönjää, jonka harja tasoittaa ja pyyhe lopuksi kiillottaa. Kun aamulla herään, uuden veroisina hohtavat kengät ovat rivissä eteisessä. Kenkien kiilto ja kenkälankin tuoksu kertoo, että elämä kulkee tänäänkin normaalia, turvallista uomaansa.

Pikkupoikana en omistanut nahkaisia kenkiä. Kesällä kuljin lenkkareissa, talvella toppakengissä, sadesäällä ja rospuuttoaikana kumisaappaissa. Rippikengät olivat kuitenkin mustaa kiiltonahkaa. Se vasta oli hetki, kun otin uutukaiset kengät laatikosta ja mietin, että tällaistako se on aikuisten maailmassa. Kengännumerokin oli yhtäkkiä sama kuin isällä.

Lankkauspuuhiin pääsin muutama vuosi myöhemmin. Varusmies ei nimittäin päässyt lomalle, jos kengät eivät kiiltäneet. Lomatarkastukseen valmistauduttiin alikersantin johdolla. Hän opasti alokkaille, miten kenkä lankataan ja hangataan kiiltäväksi. Kaverini neuvosta olin ottanut armeijaan mukaan vanhan villasukan, joka on kiillotusvälineistä paras. Niin se taito opeteltiin ja sillä on ollut käyttöä myöhemminkin elämässä, toisin kuin monella muulla armeijan opilla.

Nyt olen isä ja elän arkeani, jota rytmittävät kiireiset työpäivät, puuhakkaat koti-illat ja nopeasti ohi sujahtavat viikonloput. Jonain syysiltana kotiin palatessani vilkaisen jalkoihini ja havahdun siihen, että kengät näyttävät kuluneilta. Ei auta kuin kaivaa kenkäharja ja lankkipurkki iltamyöhällä kaapin uumenista ja antaa kengille uusi pinta. Hetki on harras, melkein pyhä: mitään kiirettä ei ole, harja hyväilee kengän pintaa ja mehiläisvahapohjaisen kenkärasvan tuoksu täyttää eteisen. Tätä voisi tehdä useammin.

Olisi hauska ajatella, että lapseni aikuisinakin muistaisivat isän vastakiillotetut,  mehiläisvahan tuoksuiset kengät eteisessä. Mutta koskaan ei voi tietää, mistä lapsen merkityksellisimmät muistot syntyvät. Useimmiten ne ovat juuri niitä hetkiä, joihin aikuinen ei tajua edes kiinnittää huomiota.

Jussi Hyvärinen

Lindex

Ilmojen viiletessä syksyisiksi tytär tarvitsi uuden neulepuseron. Normaalisti yhdeksänvuotias on käynyt vaateostoksilla äitinsä kanssa, mutta nyt sainkin kesken työpäivän puolisolta viestin: "Käykää ostamassa uusi pusero Lindexiltä, kun olet päässyt töistä. Minulla menee tänään pitempään." Liitteenä oli pari kuvaa opastamassa, mitä vaihtoehtoja kannattaisi sovittaa.

Lindex, ajattelin. Se taitaa olla se kauppa, johon mies eksyy korkeintaan pari kertaa vuodessa, etupäässä äitienpäivän ja joulun alla. Mieleen nousi kuva orvon näköisistä miehistä, jotka haahuilevat avuttomina yöpaita- ja alusvaaterekkien seutuvilla, kunnes luovuttavat ja hankkivat kassalta lahjavaihtoehdoista tylsimmän ja varmimman: lahjakortin.

Tällä kertaa minun ei kuitenkaan tarvinnut astua vieraalle maaperälle yksin. Hain tyttären koulusta, suuntasimme Lindexille, ja kun yhdessä nousimme liukuportaita lastenosastolle, ajattelin, että tämähän sujuu hyvin. Olin valmiiksi kaivanut puserovaihtoehdot puhelimen näytölle, ja myyjän avustuksella oikean kokoiset vaatekappaleet löytyivät nopeasti.

Seuraava vaihe olikin sitten pitkällinen sovittelu ja vaihtoehtojen punnitseminen. Vaivuin miehille tyypilliseen apatiaan, joka leimaa sovituskopin vieressä seisoskelua. Muistelin hajamielisesti mekkoa, jonka ostin vastasyntyneelle tyttärelleni Helsingissä käydessäni ja sehän oli ihan vasta ja nyt hän valitsee itse vaatteensa ilman, että isällä on siihen osaa tai arpaa.

Niin luulin. Mutta odottamatta minut pakotettiinkin pois turvallisen passiivisesta tilastani: tytär kysyi mielipidettäni. Monista vaihtoehdoista oli loppusuoralle valikoitunut kaksi puseroa, yksivärinen ja raidallinen. Kumpi otetaan? "Päätä sinä", sanoin. "Voit ottaa ihan kumman haluat." "En osaa päättää." "Molemmat ovat hyviä. Voit valita itse." Ja niin edelleen.

Tovin päätöstä palloteltuamme tajusin, että minä olen se, jolta päätöstä odotetaan. Oivallus sai minut selittämättömän liikutuksen valtaan. "Molemmat ovat kivoja, mutta otetaan tuo raidallinen", sanoin. Raidallinen otettiin.

Kotona kuulin sivukorvalla, kun tytär esitteli uutta puseroa äidilleen: "Isän mielestä tämä oli parempi."

Jotain lämmintä häilähti sydänalassani. Minulla on tytär ja minä olen hänen isänsä.

Jussi Hyvärinen

Isän nimi (mietteitä Dostojevskin isistä)

Silloin tällöin käyn omalla autolla itärajan takana. Tällöin on joka kerta täytettävä maahantulokortti ja tulliselvityskaavake, joissa muiden tietojen ohella kysytään isän nimeä. Vaikka jätän isän nimi -sarakkeen tyhjäksi, tulen joka kerta lomakkeita täyttäessäni ajatelleeksi omaa isääni: millaista olisi, jos hänen nimensä kulkisi koko ajan mukanani? Miltä se tuntuisi?

Venäläiseen käytäntöön kuuluu, että ihmisen nimi koostuu etunimestä, isännimestä ja sukunimestä. Näin jokainen venäläinen kantaa isänsä nimeä mukanaan: tiedämme heti, että Anna Sergejevnan isän nimi on tai oli Sergei ja Juri Pavlovitshin isän nimi Pavel. 100-vuotiaan vanhuksen isä on saattanut kuolla 100 vuotta sitten, mutta yhä hänen nimensä elää maan päällä - siihen asti, kunnes viimeinen lapsista on saatettu hautaan.

Venäläisen ihmisen elämä on ollut kovaa. Miehiä on kuollut sotiin ja tauteihin, heitä on vangittu ja teloitettu poliittisista syistä, suljettu leireille ja karkotettu Siperiaan. Monelle näiden miesten lapselle ei ole jäänyt isästään edes muistoa. On ollut vain nimi, jonka kantaja on jäänyt elinikäisen kaipauksen kohteeksi. Lapsi on ehkä joutunut piirtämään mielikuvaa isästään muutaman säilyneen valokuvan ja aikuisten satunnaisten muisteluiden varaan.

Fjodor Mihailovitsh Dostojevskin romaaneista löytää helposti tällaisia varhain isänsä menettäneitä lapsia. 'Rikoksen ja rangaistuksen' Raskolnikov on menettänyt isänsä lapsena, 'Idiootin' ruhtinas Myshkin on täysorpo. Heidän isistään ei paljon kerrota. Molemmissa romaaneissa esiintyy kuitenkin perheenisiä sivuhenkilöinä. Ruhtinas Myshkinin ystäväperheen isä, kenraali Jepantshin, on vakaa ja varakas mies, josta hänen tyttärensä voivat olla ylpeitä. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov taas ystävystyy toisenlaisen perheenisän, nimineuvos Marmeladovin kanssa. Tämä on pohjalla rypevä juoppo, jonka ryhdittömyys on koitunut koko perheen onnettomuudeksi. Tämän isän nimeä lapset saavat kantaa häpeänsekaisin tuntein.

Toisin kuin Myshkinillä ja Raskolnikovilla, Dostojevskin viimeisen romaanin 'Karamazovin veljekset' päähenkilöillä on sentään isä. Tämä on kuitenkin karmea tyyppi: rikas porsastelija, joka on laiminlyönyt poikiensa kasvatuksen ja estää heidän kasvamisensa tasapainoisiksi aikuisiksi. Jokainen kolmesta pojasta tuntuu pakenevan isänsä elinpiiriä ja etsivän vapautusta kukin omalla tavallaan. Dmitri elää hummaavaa elämää, Ivan saa elämäänsä sisällön nihilistisestä filosofiasta ja puhdasmielinen Aleksei haaveilee tulevaisuudesta luostarissa. Jokainen tuntuu salaa toivovan: kunpa tuo iljettävä ukko kuolisi, että pääsisin lopultakin vapaaksi!

Toiveen täyttää poikien velipuoli, avioton lapsi Smerdjakov. Hän tekee isänmurhan, josta kuitenkin tuomitaan Dmitri. Oikeudenkäynnissä Dmitrin puolustusasianajaja pitää puheenvuoron, jossa hän puhuu muun muassa isyyden merkityksestä. Asianajajan mielestä ukko Karamazovin kaltainen isä ei ole lastensa kunnioituksen ja rakkauden arvoinen. Koska hän on tuottanut lapsilleen vain vahinkoa ja häpeää, hän ei ole ansainnut isän nimeä lainkaan. Isyyteen vaaditaan muutakin kuin lapsen siittäminen: "Menköön poika isänsä eteen ja kysyköön tältä järkevästi: - Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? (...) ja jos tuo isä kykenee vastaamaan sekä todistamaan hänelle, niin siinä on todellinen, normaali perhe (...). Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei pysty todistamaan, ei myöskään ole perhettä: hän ei ole pojan isä, ja pojalla on oikeus pitää isäänsä vieraana henkilönä, jopa vihamiehenään."

Isän nimi on siis ansaittava. Asianajajan vaatimus saa lukijan olon huteraksi. Miten minä todistaisin lapsilleni, että heidän pitää rakastaa minua? Miten minä ansaitsisin isän nimen heidän silmissään?

Siinä onkin miettimistä.

Jussi Hyvärinen

Miksi aikuisten ei tarvitse käyttää pyöräilykypärää?

Joskus 80-luvulla helteistä maantietä pitkin ajoi ohitse harrikkamies. Pitkä parta, pitkät hiukset, jotka hulmusivat tuulessa - eikä kypärästä tietoakaan. Tämä villi ja vapaa maanteiden kuningas ei kesyttömyydessään välittänyt sellaisesta pikkuseikasta kuin lakisääteinen kypäräpakko. Pojan mahassa vihlaisi kipeästi: ollapa joskus tuollainen! Näin poika tuumi, painoi kypärän päähänsä ja starttasi 50-kuutioisen Solifer Suzukin. Mopon korppusahamainen pärinä kuulosti erityisen hassulta harrikan matalan jylinän jälkeen.

Hieman myöhemmin pojan silmiin osui  pyöräilykypärämies. Se ei ollut tavallinen näky tuolla vuosikymmenellä. Pyöräilykypärämies oli hintelä rillipää, joka käytti hassuja ihonmyötäisiä housuja. Pylly pitkällä mies polki halki kirkonkylän raitin välittämättä virnuiluista, joita sai joka puolelta osakseen.  Hän piti ohuen pääkuorensa turvallisuutta tärkeämpänä kuin kovan jätkän katu-uskottavuutta.

Kului vuosia. Pyöräilykypäriä alkoi näkyä yhä enemmän erityisesti kaupungeissa. Nuoreksi mieheksi varttunut poika ei sellaisen hankkimista harkinnutkaan. Ei edes silloin, kun  tieliikennelakiin lisättiin pykälä: "Polkupyöräilijän ja polkupyörän matkustajan on ajon aikana yleensä käytettävä asianmukaista suojakypärää." Kypärää käyttävä mies yksinkertaisesti teki naurettavan vaikutuksen. Sellainen mies oli nipo ja varmaan niuhotti muistakin asioista, kuten nopeusrajoituksista ja remontin teettämisestä ilman asianmukaista kuittia.

Sitten pojasta tuli isä. Paljon sydämeen painuvia hetkiä jäi mieleen lapsen ensimmäisiltä elinkuukausilta ja -vuosilta. Yksi niistä oli se, kun lapsi sai ensimmäisen polkupyöränsä. Apurattaiden kanssa jalkakäytävää pitkin polkevalla tenavalla oli päässään tietenkin iloisen värinen pyöräilykypärä. Isä polki yhtä innoissaan jalkakäytävän vieressä omalla pyörällään, tosin ilman kypärää.

Lapsi kasvoi ja sai parin vuoden välein uuden, isomman pyörän. Apurattaista päästyään hän lähti mieluusti isän kanssa pyöräretkelle kaupungille, puistoon tai lähimetsään. Yhdeltä ajelulta palatessa lapsi näytti miettivän jotain. Sitten hän kääntyi katsomaan isäänsä ja kysyi: "Isi, miksi aikuisten ei tarvitse käyttää pyöräilykypärää?"

"Aikuiset ajavat niin varovasti", mies sanoi asiaa sen enempää miettimättä.

Lapsi meni kouluun. Tokaluokalla hän sai luvan pyöräillä kouluun itse. Kotona lähdettäessä mies varmisti, että kypärä on mukana ja turvallisesti päässä. Hirvitti ajatella muutamaa vilkasliikenteistä katua, joiden yli lapsen reitti kulki. Kypärä sentään vähensi loukkaantumisen riskiä edes jonkin verran.

Muutama vuosi meni näin. Sitten mies sattui näkemään, kun koulutielle kypärä päässä lähtenyt lapsi pysäytti ajokkinsa heti ensimmäisen kulman takana, otti kypärän päästään ja pakkasi reppuun piiloon. Tästä puhutaan kotona, tuumi mies. Niin puhuttiinkin.

Kävi ilmi, että tuskin kukaan lapsen luokkatovereista tuli kouluun pyöräilykypärä päässä. Se oli liian lapsellista, alakoululaisten juttuja. Pyöräilykypärästä luopuminen tuntui olevan jonkinlainen portti lapsuudesta teiniyteen, eikä ala-asteen ylimmillä luokilla voinut enää kypärää käyttää menettämättä uskottavuuttaan. Ja eiväthän aikuisetkaan sitä käytä.

Jotain on tehtävä, tuumi mies. Hän meni kauppaan ja osti pyöräilykypärän.

Ensimmäisinä aamuina töihin polkiessa kypärä tahtoi unohtua. Joskus piti palata parisataa metriä takaisin kotiin ja noukkia kypärä naulakosta. Mutta johdonmukainen on oltava, ajatteli mies kiristäessään hihnaa leuan alle. Jos vaatii jotain muilta, on vaadittava sitä myös itseltään, tuumi mies, kun kypärä hiosti päässä ja olo tuntui joltain kerrassaan muulta kuin kovalta jätkältä.

Silloin mies tajusi lopullisesti, että hänestä oli tullut isä.

Jussi Hyvärinen

Isä ja poika toistensa peileinä Jere-sarjakuvassa

Taas ovat koulut alkaneet ja työt lähteneet rullaamaan kesälomien jälkeen. Poissa ovat perheenisän leppoisat loma-aamut kiireettömine lukuhetkineen. Aamukahvipöydässä ehdin lukea sanomalehden useimmiten vain silmäillen koululaisten aamupalalle hoputtamisen ja töihin suoriutumisen lomassa.

Sarjakuvasivuilta löytyy kuitenkin pari suosikkia, jotka luen läpi aina. Yksi niistä on yhdysvaltalaisten Jerry Scottin ja Jim Borgmanin vuodesta 1997 ilmestynyt sarjakuva Jere (Zits). Se kertoo viisitoistavuotiaasta teinistä, jonka elämä koostuu koulunkäynnistä, päämäärättömästä oleilusta parhaan kaverin Hectorin kanssa, rokkibändin harjoituksista ja eritasoisista seurusteluvirityksistä samaa koulua käyvän Saaran kanssa. Ja tietenkin jatkuvista kinoista ja yhteenotoista tylsien, nuoren elämästä mitään ymmärtämättömien vanhempien kanssa. Kun ajokorttiakaan ei vielä ole, todellinen elämä näyttää olevan totaalisesti toisaalla – ainakin missä tahansa muualla kuin tylsällä ja turvallisella esikaupunkialueella, jossa Jere perheineen asuu.

Perhekuvio vaikuttaa olevan perinteisen amerikkalainen: ydinperhe, jossa hammaslääkäri-isä tuo rahan taloon ja äiti huolehtii lasten kasvatuksesta. Jeren äiti on se, joka useimmiten saa repiä hiuksiaan älykkään ja sanavalmiin, mutta samalla saamattoman ja hälläväliä-asenteensa vuoksi jatkuvasti pulaan ajautuvan poikansa kanssa. Äidin on myös vaikea tunnustaa, ettei hänen pikkupoikansa tunnu tarvitsevan äitiään samalla tavalla kuin vielä äsken (eli viisi tai kymmenen vuotta sitten). Hän haluaisi säilyttää läheisen suhteen lapseensa, mutta Jere ottaa etäisyyttä, koska kaikki muu olisi noloa – eihän omien vanhempien kanssa voi esimerkiksi käyskennellä ostoskeskuksessa kuolematta häpeästä!

Ensisijaisesti äidin tehtävänä näyttää sarjakuvassa olevan rajojen asettaminen kotiintuloaikoja, luokkabileisiin osallistumisia ja konserttimatkoja myöten. Ihailtavan sinnikkäästi äiti myös valvoo poikansa läksyntekoa ja juurii pois huonoja pöytätapoja. Sisimmässään hän tajuaakin olevansa pojalleen tärkeämpi kuin tämä koskaan tunnustaisi.

Isälle lankeaa sarjakuvan pellen osa. Nuorekkuuteen pyrkiessään hän päästää suustaan hassuja sanoja, joita nuoriso käytti viimeksi 70-luvulla. Tietokoneiden, tablettien ja älypuhelimien maailmassa hän on eksyksissä ja saa poikansa vääntelehtimään myötähäpeästä täydellisellä tietämättömyydellään. Pukeutumistyyli, musiikkimaku… no, ei niistä sen enempää. Tuntuu kuin isä olisi Jerelle jonkinlainen käänteinen peili: hän edustaa kaikkea sitä, mitä poika ei missään nimessä haluaisi olla.

Välillä isää kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi silloin, kun Jere ilmoittaa haluavansa tatuoinnin. Äiti pyytää miestään puhumaan pojalle kuin mies miehelle. Kahdenkeskisessä keskustelussa isä sanoo, että tatuoinnin kanssa on elettävä loppuelämä, eikä hän itsekään enää välittäisi omastaan. "Onko sinulla tatuointi? Missä?" poika hämmästyy. Isä kumartuu ja osoittaa toista pakaraansa: "Täällä." "En halua kuulla enempää", sanoo Jere irvistäen. Seuraavassa sarjakuvastripissä paljastuu, että isän tatuointi on rauhanmerkki, joka vuosien myötä on venynyt ”stop-merkin kokoiseksi”. Tällä kertaa opetus tuntuu menevän perille, koska tatuointi jää Jereltä toistaiseksi ottamatta.

Tatuointiepisodi paljastaa pojalle, että isälläkin on ollut oma hurja nuoruutensa – hän on ollut Jeren näkökulmasta jopa cool. Jossain vaiheessa boheemista opiskelijasta on kuitenkin tullut se, jona Jere tuntee isänsä: ylipainoinen, kaljuuntuva puurtaja, jonka suurin nautinto on oikaista sohvalle torkkumaan raskaan työpäivän jälkeen. Isässä kaikki on tylsää: tylsä ammatti, tylsä auto, tylsä talo, tylsä ihminen. Pojan suurin kauhu onkin, että hänestä tulee samanlainen kuin isänsä: keski-ikäinen.

Jos poika näkee isässään kuvan siitä, millaiseksi hän ei halua tulla, myös isä katsoo pojassaan itseään kuin peilistä. Hän saa muistumia omasta nuoruudestaan, siitä, millainen hän itse oli viisitoistavuotiaana. Mieleen nousevat omat kaverisuhteet, sydänsurut ja muut hapuilevat askelet kohti aikuisuutta. Niissä hän pyrkii olemaan tukena kykyjensä mukaan. Siksi hän esimerkiksi suhtautuu myönteisesti Jeren hankkeeseen kunnostaa hippibussina ollut vuoden -62 VW Transporter ja lähteä kavereiden kanssa kiertämään sillä maata. Toisaalta isä yrittää neuvoillaan suojella poikaansa kohelluksilta, joihin hän itse nuorena joutui – vaikka poika, kuten aina, oppii vain kantapään kautta koheltamalla itse.

Jeren isän tähänastinen elämä on helppo luonnostella: vapaiden, hipahtavien nuoruusvuosien jälkeen isä on joutunut taistelemaan opiskelupaikasta, puurtamaan vaativan tutkinnon läpi ja työllistymään sen jälkeen, käymään läpi parisuhteen ja perheen perustamisen ojat ja allikot, sekä hankkimaan perheelleen hyvän asunnon rauhalliselta ja hyvämaineiselta alueelta. Kaiken tämän jälkeen hän tuntee saavuttaneensa elämässään jotain ja on laskeutunut tyytyväisenä keski-iän mukavaan suvantoon, jossa elämä koostuu lukemattomista samantapaisista työpäivistä, viikonlopuista ja kuukausittaisista lainanlyhennyksistä.

Jere ei tunnu isän saavutuksia arvostavan. Teinipoika nostaa isänsä eteen peilin, josta oman kuvan katseleminen ei ole välttämättä niin miellyttävää. Eräässä sarjassa isä moittii poikaansa lyhytnäköisestä nautinnon tavoittelusta ja suurempien päämäärien puutteesta. ”Kun me olimme nuoria, me osallistuimme, me keskustelimme, meillä oli päämääriä!” isä saarnaa. ”Ja katso itseäsi nyt”, livahtaa pojalta.

Piikki osuu arkaan kohtaan. Keski-iän vakiintumisen ja antoisan työteliään elämän varjopuolia ovat näköalojen typistyminen ja kaventuminen. Jeren esiin nostaman kriittisen peilin edessä isä joutuu miettimään, onko tämä elämisen malli ainoa vaihtoehto. Joka ottaa vastuuta, kaventaa samalla vapauttaan. Irtiottoja on vaikea tehdä, kun takaraivossa tykyttää tietoisuus asunto- ja ruokamenoista, sähkö-, vesi- ja puhelinlaskuista, autolainan lyhennyksistä… mutta silti! Voisiko olla toisinkin?

Todennäköisesti Jeren on jossain vaiheessa hyväksyttävä, että harvoista pojista tulee rocktähtiä. Useimmista tulee keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta nuorelle on vielä kaikki mahdollista: tie tähteyteen voi toteutua kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta. Jeren isän suuria ansioita on se, että hän antaa pojalleen luvan unelmoida siitäkin mahdollisuudesta.

Aikuinen saa olla tylsäkin, kunhan hän on aikuinen. Ja läsnä lapsensa elämässä, vaikutti tämä sitä haluavan tai ei. Sillä todellisuudessa hän haluaa.

Jussi Hyvärinen


(Kuva: Kvaak.fi)