11 asiaa, jotka teet oikein

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että olet paska iskä? Niin meistäkin. Mutta onneksi sentään on monta asiaa, jotka teet luultavasti oikein, vaikka et sitä välttämättä aina huomaa.

Lapselliset miehet kokosi yksitoista onnistumista ajatuksella "tavallinen vanhemmuus kouluarvosanalla 7½ on ihan OK!"

1. Suutut, kun suututtaa. On hyvä, että lapsi oppii käsittelemään ja nimeämään tunteita turvallisessa ihmissuhteessa, oman vanhemman kanssa.
2. Teet, mitä lupaat. Tietysti asiat joskus venyvät ja joitakin unohtuu, mutta kyllä moni asia hoituukin. Lapsi ymmärtää, että kannattelet häntä mielessäsi ja että hän toiveineen on sinulle tärkeä.
3. Vietät kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. No joo, enemmänkin sitä voisi olla, mutta pienet arkiset hetket voivat olla lapselle hyvin merkityksellisiä. Näistä muodostuvat hänen lapsuudenmuistonsa.
4. Halaat, pussaat, päristät lapsen massua, pörrötät hiuksia. Olet lapselle hevonen, kannat häntä olkapäillä ja reppuselässä.
5. Annat lapsen tulla nukkumaan viereesi - ainakin joskus - jos hän on nähnyt pahaa unta tai jos häntä muuten pelottaa.
6. Kuuntelet lasten juttuja, vaikka ne ovat joskus tylsiä, joskus hyvin outoja ja aika ajoin täysin järjettömiä. Se riittää.
7. Huolehdit omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Jos olet väsynyt ja ahdistunut, jaksat tuskin olla läheinen ja läsnä lapsillesi. Lapset aistivat herkästi vanhempiensa mielialoja ja ahdistuvat itsekin pahoinvoivan isän vanavedessä.
8. Pyrit olemaan johdonmukainen. Säännöt ja rajat eivät muutu ihan joka päivä. Vakaus luo turvallisuutta.
9. Olet tarvittaessa joustava. Säännöt eivät ole kiveen hakattua Jumalan sanaa. Joskus lapsi on oikeassa ja sinä väärässä.
10. Huolehdit perustarpeista. Et ole välttämättä mestarikokki tai ammattitason kodinhoitaja, mutta talo ei ole räjähtänyt ja lapsilla on puhtaita vaatteita sekä maha täynnä myös sinun vahtivuorollasi. Ehkä muistat huolehtia myös lasten hampaidenpesusta!
11. Höntsäät. Et ole Messi etkä Laine, mutta lasten kanssa pelatessa ja puuhatessa olet silti mestari. Eivät nekään osaa ja kaikilla on silti hauskaa.

Vaikka kaikki ei aina sujukaan hyvin, niin silti luot arjen keskellä lapsen mieleen koko hänen elämänsä kestäviä, myönteisiä muistijälkiä.

Osa ideoista on pöllitty psykologi Teemu Ollikaisen mainiosta blogitekstistä.

yhteenkokosivat Topi & Pasi

Isyyspakkaus, eli mitä tuore isä tarvitsee

Mitä tarvitsee mies, josta on tulossa tai juuri tullut isä? Lapsellisten miesten blogitiimi selvitti.

1. KUULOSUOJAIMET RADIOLLA. Itkevän vauvan paras paikka on vanhemman syli, mutta kun huuto raastaa korvia ja hermoja!!! Ei muuta kuin kupit korville, lempparikava soimaan, vauva sylkkyyn ja keinutuoliin. Verenpaine laskee ja riski tehdä lapselle jotakin tyhmää pienenee.

"Lapsiperheen kriittisiin tilanteisiin"

2. KANTOREPPU. Kantamisessa voima ja turva yhdistyvät miehekkäällä tavalla. Vahvan iskän repussa pikkuinen kulkee turvallisesti metsään tai tunturiin.

Kantoreppu on kyllä tosi kätsy. Kuva Johan Bävman

3. TERAPEUTTI tai YSTÄVÄ. Nainen puhuu parisuhteesta toisten naisten kanssa, mies puolisonsa kanssa. Ei hyvä. Miehellä tulisi olla luottohenkilö tai pari, joiden kanssa jakaa ajatuksia parisuhteesta, vanhemmuudesta, urheilusta, politiikasta ja muusta tärkeästä.

Sauna luo oivalliset puitteet miesten terapeuttisille keskusteluille.

4. KOFEIINITUOTTEITA. Näiden avulla iskä jaksaa valvoa. Isän mieltymysten mukaan energiajuomia, uusi kahviautomaatti tai jotain siltä väliltä.

Vastuullinen iskä suosii kestävästi tuotettua kahvia.

5. HELPPOA LUKEMISTA. Isyydelle omistautunut, öisin valvova mies jaksaa lukea kolmen ruudun sarjakuvia tai joskus jopa kirjoja, joissa on lyhyitä lukuja. Kokeile esimerkiksi Viiviä ja Wagneria, Tex Willeriä tai Baby Bluesia. Myös Vauva - omistajan opasta, Isäasentoja, Havaintoja parisuhteesta tai Vauvatarinoita voi yrittää.

Vanhempien parisuhde on lapsen koti. Sarjakuvan pariskunta on lapseton.

6.  LIIKUNTAHARRASTUS. Hyvä fyysinen kunto auttaa vanhempaa jaksamaan. Kotiin voi hankkia vaikka leuanvetotangon, juoksumaton, kuntopyörän tai nyrkkeilysäkin. Pienenkin lapsen kanssa voi retkeillä ja vähän isomman kanssa voi harrastaa kaikkia lajeja, esimerkiksi hiihtoa.

Lapsi ei estä voimalajien harrastamista. Kuva Johan Bävman

7. VAPAUDUT VANKILASTA -KORTIT. Tiukan paikan tullen voi lätkäistä Vapaudut vankilasta -kortin pöytään ja lähteä vaikka tapaamaan blogistiystäviä. Isyyspakkaus sisältää 24 korttia isälle ja 36 korttia äidille, jotta mies saa tuiki tärkeää tilaa isyyden toteuttamiseen.

Vapaudut vankilasta -korttiin kirjoitetaan vapautuneen vangin nimi ja päivämäärä.

Mitä jäi puuttumaan? Täydennä isyyspakkausta!

Topi Linjama

Vieraskynä: Isyys = 0,5 Tahtoa + 0,3 Työtä + 0,2 Tilaa

Pitkän linjan isätutkijana olen joutunut usein vastaamaan kysymykseen ”miten tullaan hyväksi isäksi”. Nuorempana koin kysymyksen miehen kannalta arkaluontoiseksi ja yleensä pyörittelin vastausta hienovaraisesti. Esimerkiksi, että on monenlaista hyvää isyyttä ja että jokaisen on vain löydettävä itselleen sopiva tapa olla isänä. Iän ja kokemuksen (mm. viisi lasta) lisääntymisen myötä rohkenen nyt eritellä asiaa vähän pidemmälle. Samalla huomaan katsovani kysymystä entistä tiukemmin lapsen näkökulmasta: millaisen miesvanhemman lapsi tarvitsee ja mille pohjalle rakentuva isyys on kestävintä lapsen kannalta.

Naisen äidiksi tulemiseen verrattuna miehen isyys alkaa takamatkalta: naisella on etunaan intensiivinen odotusaika ja vauva kasvaa vain hänen sisällään. Eihän kaikilla naisillakaan kiintymyssuhde vastasyntyneeseen muodostu ihan itsestään hormonien hoitamana, mutta erityisesti isän kohdalla ”luonto” ei yksinään vie ”tikanpoikaa puuhun”. En luottaisi hirveästi siihen, että biologinen side tai miehen yhtäkkinen ihastuminen vauvaan takaavat kestävän isäsuhteen lapselle. Erityisesti uusperhe- ja adoptioisien kokemuksista voi päätellä, että isä-lapsisuhteen rakentaminen on määrätietoisuutta ja systemaattisuutta edellyttävä tehtävä, joka ei tuota pikavoittoja, mutta joka palkitsee pitkän päälle.

Niinpä tärkeimmäksi asiaksi nostan eettisen ulottuvuuden – sen, että mies päättää tahtoa isäksi. Enkä näe eroa siinä, onko mies lapselle biologinen vai sosiaalinen isä. Jokaiselle lapselle on lottovoitto, jos hän voi kiinnittyä mieheen – isään, joka on päättänyt olla tälle lapselle läheinen, lämmin ja luotettava aikuinen tapahtuipa mitä tahansa. Isyys on tahtolaji kuten kaikki läheissuhteet, ja oikeastaan ihmettelen, miksi minkäänlaista ”isyyslupausta” ei ole otettu käyttöön. Tiedämmehän, mikä valtava voimavara latautuu mielen sopukoihin, jos teemme itsemme kanssa sisäisen sopimuksen esimerkiksi kuntoilun, työn tai opiskelun suhteen.

Isä-lapsisuhde alkaa muodostua tekemisen myötä. Ajattelen hyvin realistisesti niin, että isälle ei ole olemassa tähän mitään omaa repertuaaria tai temppugalleriaa, eikä varsinkaan oikotietä. On vain päivästä toiseen tehtävä hoivatyö (’hands on’), joka aikaa myöten yhdistää isän ja lapsen. Tutkimusten mukaan tuoreita isiä kalvaa usein hiljainen epäilys, olenko oikeasti hullaantunut vauvasta, rakastanko häntä tarpeeksi ja onko hän nyt minulle kaikki kaikessa – kuten näyttää kadehdittavasti olevan äidin kohdalla. Varmuuden saamiseen on vain yksi tie: vauvan kanssa yhdessä oleminen alusta alkaen, niin että hoiva ja huvi, rutiinit ja ilo, kietoutuvat rajatta toisiinsa. Näin syntyvä molemminpuolinen kiintymyssuhde kannattelee lasta pitkälle aikuisuuteen.

Kolmas tekijä on tilan antaminen. Tarkoitan tällä mahdollisuuksien, ajan ja paikan raivaamista isyydelle. Isä-lapsisuhde tarvitsee huokoisen ympäristön, jossa ei ole liikaa puristusta, stressiä tai kolmansien osapuolten niskaan hengitystä. Portinvartijateorian mukaan äidit joko avartavat tai kaventavat monin hienovaraisin keinoin sitä näkymätöntä käytävää, jonka päässä on vahva isän ja lapsen kahdenkeskinen suhde. Kuitenkin viime kädessä vastuu on isällä itsellään. Viisitoistavuotiaalle ei mene läpi selitys, että olisin ollut enemmän kanssasi jos äitisi olisi minua siinä tukenut. Vaikka äiti pitäisi porttia apposen auki, kaikki isät eivät sitä omilta menoiltaan huomaa tai eivät halua oikeasti tasaveroista vanhemmuutta. Tahtoisät puolestaan raivaavat oman tiensä äidin rinnalle näyttöjen kautta, sitkeällä tekemisellä ja osaamisella.

Kun nyt katson tätä vastaustani alun kysymykseen, hätkähdän että olenko tulossa mielensäpahoittajan kaltaiseksi. En kyllä myönnä. Ehkä nykyinen osallisuuteni Mannerheimin Lastensuojeluliitossa on herkistänyt entistä miesaktiivia tarkastelemaan isyyttä ennen muuta lapsen oikeuksien kautta. Laajemmassa kuvassa pääasia ei ole se, että meille vahvoille aikuisille miehille isyydestä tehtäisiin entistä kivempi juttu, vaan että yhä harvempi lapsi joutuisi kokemaan hyvälle oraalle ehtineen isäsuhteensa traumaattisen menetyksen.

Jouko Huttunen
Kirjoittaja on isyystutkija ja kasvatustieteiden tohtori sekä viiden lapsen isä.

Uppoutuminen pitää opetella, ettei huku

Kuinka paljon lasten pelaamisen kontrolloinnissa on lopulta kyse siitä, että vanhemmat tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että eivät ole mielestään tarpeeksi läsnä? Läsnäolosta on tullut niin iso kysymys perheissä, että lapsen syvä ja keskittynyt uppoutuminen pelin maailmaan ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi viettää laatuaikaa tässä ja nyt, eikä uida bittivirroissa. Oikeasti pitäisi keskittyä enemmän pelisääntöjen tekemiseen.

Laitteeseen uppoutuminen vie koko huomion.
Lasten kohdalla sitä kutsutaan uhaksi, aikuisen
kohdalla siitä käytetään usein sanaa flow*.

Huonon omantunnon ja läsnäolon kysymyksiä sai taas miettiä, sillä viime viikolla oli Rokumentti, joka vei viikonlopun kokonaan. Festivaalin verkkotoimitusta oli minun lisäkseni hoitamassa Antti ja eräs toinen valokuvaaja. Meitä oli kaksi lapsellista, jotka pitkin festaria tuskailimme, että pitäisi oikeastaan ehtiä olemaan kotona lasten kanssa. Se eukkokin siellä yksin lapsilauman kanssa. Ikään kuin emme olisi läsnä lastemme ja perheidemme elämässä tarpeeksi. Ja Rokumenttikin on viiden päivän tapahtuma. Olin mukana kolmena päivänä. Vanhemmuus yhteiskunnallisena suorituksena ei ole koskaan riittävä. Vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, mutta kasvavassa määrin myös isyyden normiin kuuluu riittämättömyys.

Pelko liian etäällä tai poissa olemisesta heijastuu myös siihen, kuinka suhtaudumme pelaamiseen, sarjakuviin, elokuviin ja esimerkiksi nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Niitä käytetään aina liikaa ja väärin, koska ne ovat pois "oikeasta elämästä" ja niiden sisältämiä uhkia ja ongelmia ylikorostetaan.

Lauantaina 21.11. vietetään Kansallista pelipäivää, joten pelaaminen on nyt pinnalla. Esimerkiksi maakuntalehti Karjalaisen jutussa pohditaan tuleeko lasten pelaamista rajoittaa (Karjalainen 18.11.). "Tunti- tai minuuttikohtaiset ruutuaikakiintiöt kasvatustyössä eivät toimi", kuuluu pelikasvatuksen asiantuntija Heikki Marjomaan pääväite Karjalaisen jutussa. Se on totta kaikissa tapauksissa, paitsi niissä, joissa ne kiintiöt toimivat. Esimerkiksi meillä ne ovat olleet tärkeä tekijä koko perheen arjen toimivuuden kannalta. Kyky uppoutua syvällisesti ja innostua jostain on lapselle luontaista, tarpeellista ja hyvä asia, mutta joskus se hankaloittaa elämää ja silloin on sanottava, että nyt se peli pois. Jos pelaamisesta ei ole tehty selkeitä pelisääntöjä, joudutaan sama "vielä vähän, just on yks juttu" -vääntö käymään joka kerta. Koska jos pelisääntöjä ei ole, ei lapsi ole valmistautunut henkisesti siihen, että kun peli käsketään lopettamaan, niin se oikeasti lopetetaan sillä hetkellä. Lisäksi: ennen selkeitä pelisääntöjä lapset olivat koko ajan kärttämässä, että saako nyt pelata, entä nyt, joko, joko?

Itsekin osaan uppoutua vaikkapa tällaisen blogitekstin tuottamiseen, hyvän kirjan lukemiseen, hyvän pelin pelaamiseen tai hyvän leffan katsomiseen niin syvälle, että siitä on vaikea kiskaista itsensä takaisin ylös arkeen. Siksi itseäänkin joutuu "manageroimaan" ja sen tarve korostui viimeistään siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tulla ja työura samaan aikaan urjeta ja ruuhkavuodet alkoivat. Jotta voi uppoutua, pitää osata varmistaa, ettei huku. Senkin oppii tekemällä. Pelatkoon poikakin tuossa vieressä, mutta kiintiöistä pidämme vielä kiinni.

Pasi Huttunen

*Flow on psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan tila, jossa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan.

Miehet, emansipoitukaa!

Äitimyytin käsitys vanhemmista: Äitiydessä kaikki, mikä on pois täydellisyydestä, on huonoutta ja miinusta. Isyydessä kaikki, mikä ylittää nollan, on hyvää ja plussaa. Äidin tulee olla täydellinen ollakseen hyvä, mutta isä on hyvä, jos hän tekee tai yrittää tehdä edes jotakin.

Huono äiti ja hyvä isä äitimyytin mukaan.

Vanhempiin kohdistuu monenlaista odotusta ja sosiaalista painetta. Näyttää siltä, että äidit imevät ympäristöstään äitiyteen liittyviä signaaleja paljon herkemmin kuin isät isyyteen liittyviä. Kestovaipat, tutin käyttö, rokotukset, ruokavalio, lapsen vakuutukset tai päiväkotiin laittaminen, rintaruokinnasta vieroittaminen, oikeanlaisen vaatetuksen valinta tai melkein mikä tahansa vanhemmuuteen liittyvä aihe saa uskonnolliset mittasuhteet huomattavasti helpommin äitien kuin isien puheenparressa. Toisinaan tuntuu – vain hieman kärjistäen – siltä, että on olemassa vain yksi oikea äitinä olemisen tapa, äitiysuskonto, josta kiinni pitämällä äiti ja lapsi pelastuvat.

Varsinkin ensimmäisen lapsen saaneet nuoret äidit peittävät epävarmuuttaan vanhempana turvautumalla tiukkoihin periaatteisiin. Joskus tekisi ihan mieli laskea käsi tällaisen äidin olkapäälle ja sanoa, että ”oot kuule ihan riittävä ja hyvä just tollasena, rentoudu ja ota vaikka kuppi kahvia”.

Väitän, ettei kovin pitkälle vietyä ainoaa oikeaa vanhemmuuden tapaa ei voi olla. Syy on yksinkertaisesti se, että lapsi tarvitsee hyvään kasvuun aika yksinkertaisia juttuja. Kuten ruokaa, unta, lämpöä, vaatteita. Rakkautta ja rajoja. Jari Sinkkonen sanoo lapsen tarvitsevan äidin ja isän, hyvät tavat, suvun ja juuret – sekä tunteen siitä, että häntä rakastetaan varauksettomasti, ilman odotuksia suorituksista.

Sivumennen sanoen myös me aikuiset kaipaamme tunnetta varauksettomasta rakkaudesta. Harva asia on yhtä eheyttävää, kuin tunne siitä, että on juuri tällaisena hyvä ja rakastettu. Toiseen kohdistuvaa ehdollista, suorituksiin perustuvaa myönteistä huomiota ei mielestäni pitäisi sanoa rakkaudeksi ensinkään.

Mistä sukupuolten välinen ero odotuksissa ja paineissa sitten johtuu? Kenties kysymys liittyy siihen, että äitiys haukkaa naisen identiteetistä isomman siivun kuin isyys miehen. Äitiys yhdistää naisia vahvemmin kuin isyys miehiä. Sen voi huomata nopeasti vaikka vilkaisemalla vauvalehtien keskusteluita.

Naisten itsensä ohella miehet ovat vastuussa niistä taakoista, joita äitien niskaan on kasautunut. Monet miehet odottavat naisilta mahdottomia: naisen täytyisi samaan aikaan hoitaa lasta kotona ja tehdä uraa, hänen pitäisi pitää koti tiptop-kunnossa ja olla missivartaloinen rakastaja. Tunnistan myös itsessäni näitä oireita: meillä vaimo on se, joka ei siivoa yhteistä työhuonettamme ja joka unohtaa lasten hammaslääkärikäynnit, koska mies, siis minä, katsoo jollakin oudolla logiikalla niiden kuuluvan vaimon tehtäviin...

Naiset emansipoituivat 60-luvulla kodin ulkopuolella. Emansipaatio on vielä kesken, sillä sen lisäksi, että naisten odotetaan olevan täysipainoisesti työmarkkinoilla, he joutuvat liian usein kantamaan vastuun kodista ja hoivasta. 2010-luvulla miesten olisi aika emansipoitua keittiössä ja lastenhuoneessa alaikäisestä avustavasta isästä täysi-ikäiseksi vanhemmaksi, joka kykenee paitsi tekemään kotitöitä, myös kantamaan vastuuta. Siitä on monia hyötyjä lapsille, lasten äidille, miehelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

Kun naisia alkoi tulla työelämään, miehet katsoivat heidän olevan miehiä huonompia poliitikkoja, pankinjohtajia, autonkuljettajia ja insinöörejä. Naisiin ei oltu totuttu, ja kenties naiset tekivät asiat eri tavoin. Samalla tavalla naiset katsovat miesten monesti olevan heitä huonompia kasvattajia ja kodinhoitajia. Mies pukee lapset miten sattuu eikä älyä imuroida kaikkia koloja.

Jos miehet ottaisivat rohkeasti roolia kodin ja lasten elämässä, naisten taakka pienenisi. Jos naiset antaisivat odotusten ja paineiden valua harteiltaan kuin – kuten sanonta kuuluu – veden hanhen selästä, heidän elämänsä helpottuisi. Siispä miehet, emansipoitukaa! Ottakaa lempeän päättäväisesti puolet vastuista ja kotitöistä! Ja naiset, hellittäkää, laskekaa rimaa, antakaa miehille mahdollisuuksia! Ja älkääkä vain unohtako, että olette ihania!

Topi Linjama

Isyys on hoivaamisen kokemus, mutta myös hoivaava kokemus

Keskittymässä olennaiseen. Kuva: Eemil Huttunen

Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.

Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.

Teoksessa Prekarisaatio ja affekti¹ tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:

"kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä."

Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä 'pysähtymisen performanssiksi'. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.

Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka "isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa", mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.

Dinner

Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi 18. 03ta 2015 klo 10.32 PDT

Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.

Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch², kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.

Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.

Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.

Pasi Huttunen

1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.

Isyyteen sitoutumisen hyödyt

Petteri Eerolan ja Johanna Mykkäsen toimittamassa kirjassa Isän kokemus (s. 49-52) väitetään, että isän sitoutuminen vanhemmuuteen hyödyttää isää itseään, lasta, vanhempien parisuhdetta sekä koko yhteiskuntaa. Seuraavassa käyn väittämiä läpi peilaamalla niitä omiin kokemuksiin, joilla tunnetusti on niin vahva todistusvoima, että ne voivat joko vahvistaa tai viedä pohjan kaikelta mahdolliselta tutkimustiedolta.

Tutkijoiden ensimmäinen väite: Vanhemmuuteen sitoutunut isä on psyykkisesti kypsempi, tyytyväisempi elämään ja kärsii vähemmän psyykkisistä vaivoista kuin lapseton veljensä. Isyyteen sitoutuminen vähentää itsekeskeisyyttä, rikastaa tunne-elämää, kirkastaa miehen elämän merkityksiä ja lisää tyytyväisyyttä elämään.

Omat kokemukseni: Olen tyytyväinen elämääni enkä kärsi psyykkisistä vaivoista, vaikka välillä ottaa kyllä päähän, mutta en tiedä, missä määrin nämä liittyvät siihen, että minulla on viisi lasta. Itsekkyyden en ole huomannut vähentyneen, mutta tunne-elämää lapset rikastavat: he esimerkiksi onnistuvat aika ajoin penkomaan isästään esiin regressiivisen lapsen, kaksivuotias kaksivuotiaan, viisivuotias viisivuotiaan ja niin edelleen. Tietenkään myöskään rakkaudentunteita ja muita myönteisiä asioita ei käy kiistäminen.

Merkityksiä lapset ovat elämään tuoneet. Toki kaikki muutkin tärkeät ihmiset tuovat merkityksiä, mutta on omat lapset silti vähän eri juttu. Lukiovuosina ajankohtainen ”miks mä muuten oon täällä” on jäänyt täyden elämän alle. Ehkä se sieltä vielä joku päivä pomppaa. Lisäksi lapset edesauttavat terveitä elämäntapoja. Isä on vastuussa sokerin, suolan, omenoiden, kalanmaksaöljyn, makkaran, alkoholin, polkupyörän ja tennareiden käytöstään jossain määrin myös lapsille, sillä nämä ottavat hänestä mallia.

Isä katsokoon, mitä suuhunsa pistää

Tutkijoiden toinen väite: Isyyteen sitoutuminen lisää lapsen sosiaalista, emotionaalista ja kognitiivista kyvykkyyttä. Sitoutuneen isyyden vahvistama hyvä vuorovaikutussuhde vähentää lapsen tunne- ja käytöshäiriöitä kuten masennusta, levottomuutta, väkivaltaista käytöstä ja ahdistuneisuutta. Hyötyjä näkyy myös koulumenestyksessä: sitoutuneiden isien lapset ovat kielellisesti lahjakkaampia ja kouluttautuvat pidemmälle kuin sitoutumattomien isien lapset.

Omat kokemukseni: Lapset kyllä ovat kielellisesti lahjakkaita eikä heillä ole ainakaan kovin isoja tunne- tai käytöshäiriöitä. Tai ehkä asia pitäisi vielä varmistaa koulun kuraattorilta. Sosiaalinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kyvykkyys taas liittyvät niin moneen muuhunkin asiaan, että en uskalla ottaa tästä ihan kaikkia pointseja itselleni.

Kysyin lapsilta, olisiko kiva, jos iskä olisi illat kotona, kuten on nykyisin laita, vai olisiko ehkä mukavampi niin, että iskä olisi töissä tai kapakassa iltamyöhään. Vallitseva tilanne kuulosti olevan hyvä asiaintila. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta löytyi sekä huonoa että hyvää: Huonoa olisi se, että jos iskä ei olisi kotona, me tehtäis enemmän tyhmyyksiä, analysoi 5 v. Isällä on siis lapsia hillitsevä vaikutus - tästä on muuten tutkimustakin. Toisaalta 11 v huomautti, että sittenpä iskä ei olisi illalla patistelemassa nukkumaan. Lapselle on kiistatta hyödyksi, jos hänellä on yhden turvallisen aikuisen sijasta kaksi, joiden puoleen hän voi kääntyä. En tiedä miksi, mutta tulee mieleen meillä melko useinkin toistuva keskustelu: 5 v huutaa äitiä ja kun vastaan ”mitä”, lapsi kertoo asiansa. Hänelle näyttää olevan yhdentekevää, kuunteleeko hänen asiansa isä vai äiti.

Tutkijoiden kolmas väite: Isyyteen sitoutuminen tuottaa jaettua vanhemmuutta, ja tukee isän ja äidin vanhemmuutta sekä vanhempien parisuhdetta. ”Se, kuinka kyvykäs isä mies itse ajattelee olevansa, riippuu ennen kaikkea lapsen äidin isyyteen liittyvistä asenteista ja uskomuksista. Äiti voi sekä vahvistaa että heikentää isyyteen sitoutumista”, sanovat tutkijat. Äiti voi toimia isyyden portinvartijana.

Omat kokemukseni: Isyyteen sitoutuminen on tuottanut jaettua vanhemmuutta, mikä on oikeastaan itsestään selvää. Se on myös vahvistanut sekä minun että vaimoni vanhemmuus-identiteettiä. Meillä portinvartija on edesauttanut sitoutumistani vanhemmuuteen esimerkiksi antamalla minulle tilaa opetella ja toteuttaa vanhempana olemista. Täydentäisin tutkijoiden näkemystä siten, että miehen sitoutuminen isyyteen hyödyttää lapsen äitiä myös vaikkapa siten, että hänen ei tarvitse huolehtia eikä ottaa vastuuta kaikesta.

Tutkijoiden neljäs väite: Isyyteen sitoutuminen on myös yhteiskunnallinen kysymys. On viitteitä siitä, että pitkällä aikavälillä miesten isyyteen sitoutuminen tuottaa taloudellista hyötyä koko yhteiskunnalle.

Sitoutunut isä tuo säästöjä

Omat kokemukseni tai oikeastaan päätelmäni: Isyyteen sitoutuminen vähentää monella tavalla eron riskiä. Hyvä parisuhde ja mielekäs elämä lisäävät hyvinvointia ja hyvinvoiva työntekijä tarvitsee vähemmän sairaslomaa ja on työssä tuottavampi kuin pahoinvoiva. Jos ero kuitenkin tulee, isyyteen sitoutuneen miehen suhde lapsiin jatkuu suuremmalla todennäköisyydellä kuin miehen, joka on osallistunut vain niukasti kodin askareisiin ja elämään. Isyyden jatkumisella puolestaan on merkittävä vaikutus miehen elämän laatuun ja -hallintaan. Suhteiden katkeamisella on kielteisiä vaikutuksia miehen elämänhallinnalle, mikä näkyy esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspuolella.

Lyhyesti sanottuna isyyteen sitoutumisesta on monenlaista hyötyä - kysymys on ainakin siitä, mikä on oikein, järkevää, taloudellista ja tasa-arvoista - joten asiaa kannattaisi edistää esimerkiksi tämäntyyppisillä keinoilla (ks. kissan häntä). Ja sanotaanpa vielä sekin, että lapsi saattaa voida hyvin, vaikka isää ei olisi mailla halmeilla, ja huonosti, vaikka isä olisi kotona aamusta iltaan.

Topi Linjama

Isän nimi (mietteitä Dostojevskin isistä)

Silloin tällöin käyn omalla autolla itärajan takana. Tällöin on joka kerta täytettävä maahantulokortti ja tulliselvityskaavake, joissa muiden tietojen ohella kysytään isän nimeä. Vaikka jätän isän nimi -sarakkeen tyhjäksi, tulen joka kerta lomakkeita täyttäessäni ajatelleeksi omaa isääni: millaista olisi, jos hänen nimensä kulkisi koko ajan mukanani? Miltä se tuntuisi?

Venäläiseen käytäntöön kuuluu, että ihmisen nimi koostuu etunimestä, isännimestä ja sukunimestä. Näin jokainen venäläinen kantaa isänsä nimeä mukanaan: tiedämme heti, että Anna Sergejevnan isän nimi on tai oli Sergei ja Juri Pavlovitshin isän nimi Pavel. 100-vuotiaan vanhuksen isä on saattanut kuolla 100 vuotta sitten, mutta yhä hänen nimensä elää maan päällä - siihen asti, kunnes viimeinen lapsista on saatettu hautaan.

Venäläisen ihmisen elämä on ollut kovaa. Miehiä on kuollut sotiin ja tauteihin, heitä on vangittu ja teloitettu poliittisista syistä, suljettu leireille ja karkotettu Siperiaan. Monelle näiden miesten lapselle ei ole jäänyt isästään edes muistoa. On ollut vain nimi, jonka kantaja on jäänyt elinikäisen kaipauksen kohteeksi. Lapsi on ehkä joutunut piirtämään mielikuvaa isästään muutaman säilyneen valokuvan ja aikuisten satunnaisten muisteluiden varaan.

Fjodor Mihailovitsh Dostojevskin romaaneista löytää helposti tällaisia varhain isänsä menettäneitä lapsia. 'Rikoksen ja rangaistuksen' Raskolnikov on menettänyt isänsä lapsena, 'Idiootin' ruhtinas Myshkin on täysorpo. Heidän isistään ei paljon kerrota. Molemmissa romaaneissa esiintyy kuitenkin perheenisiä sivuhenkilöinä. Ruhtinas Myshkinin ystäväperheen isä, kenraali Jepantshin, on vakaa ja varakas mies, josta hänen tyttärensä voivat olla ylpeitä. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov taas ystävystyy toisenlaisen perheenisän, nimineuvos Marmeladovin kanssa. Tämä on pohjalla rypevä juoppo, jonka ryhdittömyys on koitunut koko perheen onnettomuudeksi. Tämän isän nimeä lapset saavat kantaa häpeänsekaisin tuntein.

Toisin kuin Myshkinillä ja Raskolnikovilla, Dostojevskin viimeisen romaanin 'Karamazovin veljekset' päähenkilöillä on sentään isä. Tämä on kuitenkin karmea tyyppi: rikas porsastelija, joka on laiminlyönyt poikiensa kasvatuksen ja estää heidän kasvamisensa tasapainoisiksi aikuisiksi. Jokainen kolmesta pojasta tuntuu pakenevan isänsä elinpiiriä ja etsivän vapautusta kukin omalla tavallaan. Dmitri elää hummaavaa elämää, Ivan saa elämäänsä sisällön nihilistisestä filosofiasta ja puhdasmielinen Aleksei haaveilee tulevaisuudesta luostarissa. Jokainen tuntuu salaa toivovan: kunpa tuo iljettävä ukko kuolisi, että pääsisin lopultakin vapaaksi!

Toiveen täyttää poikien velipuoli, avioton lapsi Smerdjakov. Hän tekee isänmurhan, josta kuitenkin tuomitaan Dmitri. Oikeudenkäynnissä Dmitrin puolustusasianajaja pitää puheenvuoron, jossa hän puhuu muun muassa isyyden merkityksestä. Asianajajan mielestä ukko Karamazovin kaltainen isä ei ole lastensa kunnioituksen ja rakkauden arvoinen. Koska hän on tuottanut lapsilleen vain vahinkoa ja häpeää, hän ei ole ansainnut isän nimeä lainkaan. Isyyteen vaaditaan muutakin kuin lapsen siittäminen: "Menköön poika isänsä eteen ja kysyköön tältä järkevästi: - Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? (...) ja jos tuo isä kykenee vastaamaan sekä todistamaan hänelle, niin siinä on todellinen, normaali perhe (...). Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei pysty todistamaan, ei myöskään ole perhettä: hän ei ole pojan isä, ja pojalla on oikeus pitää isäänsä vieraana henkilönä, jopa vihamiehenään."

Isän nimi on siis ansaittava. Asianajajan vaatimus saa lukijan olon huteraksi. Miten minä todistaisin lapsilleni, että heidän pitää rakastaa minua? Miten minä ansaitsisin isän nimen heidän silmissään?

Siinä onkin miettimistä.

Jussi Hyvärinen

"Isi, toin siulle Sandelsia!"

Ylistäminen, jota isänä kohtaa voi ahdistaa. Sitä hymistelee kohteliaasti mukana, että kyllä joo, olen tälleen ihan ilman äitiä lapsen kanssa ulkona, että se on kyllä todella ihmeellistä. Tai kyllä, toin lapsen neuvolaan/lääkäriin/hammaslääkäriin. Tai tulin vanhempainiltaan tai päiväkodin varhaiskasvatuskeskusteluun. Kyllä, on uskomaton suoritus pukea lapsi, pakata se pyörän peräkärryyn ja ajaa jonnekin. On mieletön urotyö keskustella lapsen asioista varmistamatta äidiltä, että mites se nyt menikään. Olen supersankari!

Sitä paitsi: silloin kun aiheutin suurta äimistystä ja ylistyslauluja ollessani kaupungilla kahden lapsen kanssa toinen kantorepussa selässä ja toinen rattaissa, saatoin hyvin olla menossa ostamaan esimerkiksi kaljaa illaksi. Eikä edes mitään trendikästä erikoisolutta vaan kaupasta riippuen joko Sandelsia tai Pirkka-olutta. Ja ne lapset olivat mukana kun keräsin kaljat hyllystä. Oli jopa tilanteita, jolloin lapsi toi oluen ostoskärryyn suurella tohinalla, ylpeänä siitä, että tiesi mitä merkkiä isä haluaa. Ympärillä ihmiset kohahtivat tai yrittivät kovasti olla kohahtamatta. Joku naurahti, toinen näytti hymyn takana hiukan huolestuneelta, kolmas yritti kovasti olla kiinnittämättä huomiota kohtaukseen. Itse yritin hienoisesta vaivaantuneisuudesta huolimatta olla särkemättä lapsen iloa ja ylpeyttä onnistumisesta. En tiedä oliko tämä nyt sitä ylistysliturgian arvoista isän ja lapsen läheisyyttä? Minulle se ei ollut ylpeyden aihe, mutta ei myöskään kauhistus.

Tämä kuva ei kaikesta huolimatta vieläkään vastaa lasteni arkista todellisuutta. Kuvan lähde: Uljas 5/2010

Koska lapsi on herkkä olento, hän kyllä aistii ihmisten eleistä ja olemuksista, että tähän kaljajuttuun kätkeytyy jotain erikoista. Etenkin kun monelle äidille tilanne olisi mahdottomuus. Monelle äidille on vaikeaa ostaa olutta, vaikka lapset eivät olisi edes mukana. Se äitiys kulkee mukana, näkivät muut sitä tai eivät. Kunnollinen äiti ei juo kaljaa.

Oli vaikea ymmärtää, miksi ylistäminen ahdisti. Sitten tajusi, että ei minua ylistetty, Ylistettiin Uutta Isää, joka on edelleen vähän outo, jopa pelottava ilmestys. Ylistämällä määriteltiin. Taottiin se normi kunnolla sisään, että tämä on ylimääräistä, eikä oikeastaan kuulu isän hommiin. Että nyt on näitä Uusia Isiä, jotka tuosta vaan kykenevät uskomattomiin isyyssuorituksiin, mutta varmasti ovat hyvin poikkeuksellisia. Tavalliset isät kun eivät sellaiseen pysty. Oikeastihan mitään selkeää eroa uusiin isiin ja tavallisiin isiin tuskin on. On valtava kirjo tapoja olla lapsellinen mies.

Isyyteen tulee kannustaa, ja se näyttää olevan hienovaraista ja tarkkaa puuhaa. Meidän ilmeisesti pelätään karkaavan vuorille jos joku uskaltautuisi ehdottamaan, että on vanhempien vastuut. Ei isien vastuita ja äitien vastuita, vaan vanhempien vastuut. Tämä meneillään oleva isyyden hitaasti, mutta tasaisen varmasti etenevä muutos kohti osallistuvampaa ja hoivaavampaa isyyttä saa ihmiset, etenkin vanhemmat ikäluokat hiukan levottomiksi. Muutokset perheiden arjen asetelmissa tuntuvat järisyttävyydessään mannerlaattojen liikkeeltä.

Minä joka tapauksessa join illalla oluen, enkä usko tuhonneeni lasteni tulevaisuutta. Ehkä äitienkin pitäisi saada ostaa se olut ihan tuosta vain. Ja juoda se. Isä voi katsoa lapsia.

Pasi Huttunen