Vieraskynä: Lapsen häpeä

Markus: Luin illalla lehteä kun nuorimmainen alkoi hiljaa vaikertaa. Siinä se seisoi olohuoneessa lammikko allaan. Hän ei ollut huomannut pissahätäänsä kesken leikin ja housuihin ne sitten tuli. Sanoin hänelle että ei haittaa ja sattuuhan noita. Että otetaan uudet kalsarit ja leikki jatkuu. Mutta junnu halusikin laittaa vaipan ja sanoi ettei halua kalsareita. Häntä selvästi hävetti. Kaveri on vajaa kolme vuotias ja häpeän tunne oli siinä ihan käsinkosketeltava. Kuulostaako yhtään tutulta teidän perheessä?

Ilkka: Häpeä kyllä kuulostaa tutulta tunteelta. Se tuntuu usein liittyvän siihen, että tietää tehneensä väärin. Esimerkiksi meidän esikoisemme saattaa kiemurrella illalla ennen nukkumaan menoa sängyssä. Hänestä näkee selvästi, että jokin on vinossa. Pitkän tenttaamisen jälkeen joskus saa vastauksen ja toisinaan taas ei. Eräällä tällaisella kerralla poika juuri ennen nukahtamista paljasti piirtäneensä veljestään kuvan, jossa tämä oli laitettu vankilaan. Hän tiesi, että toista ei saa kiusata edes piirroksessa, niinpä kuva herätti hänessä häpeää. Kun tilanne oli käsitelty, myös hänen olonsa helpottui, ja unikin lopulta tuli.

Vankila lapsen piirtämänä. Kuva täältä.

Markus: Tunnistan tuosta sinun kertomasta sen, että lapsella ei ole sanoja selittää, mutta siinä fyysisessä olossaan hän kokee jotain. Miten itse noita tilanteita tunnistaa, ottaa puheeksi ja sanoittaa onkin toinen juttu. Niin, meillä on yhteensä kuusi lasta ja jokaisella niillä on eri tilanteet joissa he kokee häpeää.

Ilkka: Meidän perheessä on kolme poikaa, ja jokainen häpeää eri tavalla. Kaikilla lapsilla ja ehkä aikuisillakin on myös oma ilmeensä häpeälle. Kun tämän oppii tunnistamaan toisen kasvoilta, saattaa olla helpompi huomata, mistä kenkä puristaa ja millaisella sävyllä kannattaa itse lähteä keskustelua avaamaan.

Markus: Meillä taas esikoinen on tyttö ja sanallisesti lahjakas. Veljensä ilmaisevat tunteita enemmän huutamalla ja nyrkeillä. Minunkin pitäisi tunnistaa lapsen oma tapa kertoa tai näyttää pahaa oloa tai tuota häpeän tunnetta. Palaan vielä tuohon lätäkön äärelle. Mitä tuollaisessa tilanteessa pissalammikon vierellä minä olisin voinut lapselleni sanoa? Mikä häntä auttaisi häpeän yli?

Ilkka: Meillä tilanne ei aina laukea suoraviivaisesti. Esimerkiksi esikoinen saattaa jäädä sohvalle murehtimaan, vaikka kuinka lohduttaisi. Uskon kuitenkin, että halaaminen, lohdutus ja se, että lapsen tunne otetaan tosissaan, jäävät lapsen mieleen. Ehkä häpeä vastaavassa tilanteessa on seuraavalla kerralla pienempi. Kaikilla tunteilla on tarkoituksensa, myös häpeällä. Esimerkiksi kiusaamista on syytäkin hävetä. Jos häpeä taas liittyy johonkin ominaisuuteen, se ei ole hyvästä. Häpeän suhteen tärkeintä on luullakseni se, että vanhempi ottaa tunteen tosissaan eikä itse naura tai anna muiden nauraa lapselle missään tilanteessa.

Markus: Viisaita sanoja ystäväni. Teki hyvä jakaa sun kanssa hetki arkea. Kiitos ja palataan!

Ilkka Enkenberg on kolmen 3–7-vuotiaan pojan isä ja yhden vaimon aviomies. Työkseen hän kirjoittaa kirjoja ja kouluttaa yrityksiä kertomaan tarinoita.

Markus Forsell on myös kolmen 3–7-vuotiaan lapsen isä ja yhden vaimon aviomies. Hänet on palkittu Vuoden Isänä 2013 ja hän on toiminut Työterveyslaitoksen Työ- ja perhe-elämä -ohjelman lähettiläänä.

"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama

Älä tee sitä itse

Meillä remonttia tekevä remonttimies näyttää vaivaannuttavan helpottuneelta kun pääsee puhumaan remonttiasioista minun kanssani. Puolisoni on kantanut pääasiallisen vastuun remontin tilaamisesta ja se tuntuu selvästi epäsopivalta remonttimiehen mielestä. Remonttimies on sen ikäpolven miehiä.

Ylijäämälaatoista saa arkastelumateriaalia.
Kuva: Pasi Huttunen

Samalla on noloa, kuinka poden jollain epämääräisellä tavalla vähän huonoa omaatuntoa siitä, että en itse ole tekemässä sitä remonttia. Sinänsä se on absurdia, koska vaikka minulla olisi aikaa ja innostusta sen tekemiseen, mitä minulla siis ei ole, niin en osaisi sitä tehdä. Minun tekemänäni remontin aloittaminen olisi viivästynyt, tekeminen melkoista räveltämistä ja lopputulos huono.

Kyseessä on vessaremontti, joten sen valmistumista odotellaan kovasti. Yksi vessa neljälle henkilölle riittää kyllä, mutta kun on tottunut kahteen, niin se hankaloittaa arkea ja vetää hermoja kireälle. Tämä kaikki on aivan selvää, mutta silti minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä sitä remonttia. Onneksi minulla on sentään sen verran itsehillintää, että en änge pätemään remonttimiehen kanssa siihen pieneen vessakoppiin. Onneksi minulla myös sen verran kykyä suhteuttaa ja laittaa asoita mittasuhteisiinsa, että se huono omatunto on vain ohimenevä ja erittäin pieni ongelma.

Tiedostan vahvasti, että häpeä siitä, ettei suorita sukupuoltaan oikein on aika naurettavaa. Siitä sen sijaan tunnen paljon pahemman piston sydämessäni, että kotitöistä näyttää edelleen kasaantuvan isompi osa puolisolleni. Samalla on toki aika tervejärkistä, että omatunto soimaa siitä. Kotityöt ovat asioita, jotka kuuluvat kaikkien perustaitoihin. Märkätilojen remontointi sen sijaan on taito, jota ilman kyllä pärjää, kun voi soittaa sille remonttimiehelle.

Sukupuoli on sitkeässä istuva tapa, joka hiukan häiritsee elämää aika ajoin. Kun siis kyllähän minä remonttihommia teen, mutta voin kyllä kiveksistäni huolimatta antaa muiden tehdä hommat, joihin minulla ei millään taito riitä. Saman taidon olla liikaa välittämättä sukupuolen tuomista odotuksista toivon välittäväni lapsilleni.

Pasi Huttunen

Olen koti-isä ­­ – ja häpeän sitä

Olen aina ollut ihminen, jolle kieltäytyminen on erityisen vaikeaa. Haluan vastata niitä odotuksia, joita ihmisillä minusta on. Tämä ominaisuuteni kiusaa minua erityisesti silloin, kun pitää tehdä päätöksiä tai ilmaista mielipiteitä. Se saa minut pelkäämään toisinaan epäonnistumista, ja epäonnistumisen pelko jos mikä pilaa elämänilon. Olisi kivempaa olla iloinen epäonnistuja – ilman pelkoa onnistumisiakin tulisi taatusti aina silloin tällöin. Tavoitteeni on ollut jo pitkään muuttua tässä asiassa. Prosessi on vieläkin kesken.

Muutoksen keskeneräisyydestä todistaa hyvin tunne, josta olen saanut itseni muutaman kerran kiinni kävellessäni lasteni kanssa aamupäivällä pitkin asuinalueeni lähikatuja. Tunne on häpeä, miellyttämisen halun vaiettu velipuoli. Häpeä johtuu siitä, että ajattelen ihmisten katselevan ikkunoistaan ja miettivän, eikö minulla tosiaan ole oikeita töitä. Tunne voimistuu silloin, kun minun pitää kertoa pitkästä koti-isyydestäni jollekulle sellaiselle, jonka arvelen olevan erilaista miestyyppiä kuin itse koen edustavani; maskuliinisille, miesvaltaisella, mahdollisesti kaupallisella alalla työskenteleville tai ruumiillista työtä tekeville tuttaville. Pelkään, että talokauppiaat, sijoitusneuvojat, kirurgit ja konekuskit nauravat selkäni takana: tuota villasukkamiestä ei tarvitse ottaa vakavasti. Sen verran suoraselkäinen kuitenkin olen, että kaikille olen kertonut totuuden, vaikka katseeni on alaviistoon hakeutunutkin. Samaan hengenvetoon olen jotenkin nolosti selitellyt ratkaisuani vaimoni uudella viralla ja päiväkotirumban raskaudella pienten lasten kanssa. Tunne on sama kuin kylmän järvikylvyn jälkeen miesten saunassa: aivan kuin muutama sentti miehuudesta olisi kadonnut.

Mistä häpeä omasta koti-isyydestä johtuu, ja onko tunne yleinen laajemminkin miesten keskuudessa? Luulen, että en ole ainoa asiaa pohtinut. Kulttuurissamme elää edelleen vahvana ajatus miehestä perheen elättäjänä. Mielikuvissamme asiakastapaamisesta toiseen kiertävä kivitalokauppias on pienriistaa jahtaava luolamies, pohjanmaalainen autojoppari oravia loukuttava marjastaja. Osinkotuloilla rikastuvan pörssiyhtiön hallituksen ei tarvitse vaivautua metsälle ollenkaan; kunhan syö saaliista parhaat palat päältä ja jättää loput haaskaeläinten koluttavaksi. Ei siis ole ihme, että minua toisinaan nolottaa. Joku saattaa luulla, että vaimo tienaa enemmän, tai – vielä pahempaa – määrää minut jäämään kotiin, koska olen hänen tossunsa alla. 

On jotenkin iljettävää, että olen koti-isyydestäni erittäin ylpeä kertoessani siitä ihmisille, joiden arvelen arvostavan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ja lasten kanssa tehtävää työtä. On mukavaa jutella pitkästä koti-isyydestä opettajien, pappien, sosiaalityöntekijöiden, tutkijoiden ja muiden vähempiarvoista työtä tekevien ihmisten kanssa. He tuntuvat kannustavan ja jopa kadehtivan. Saan paistatella samanmielisyyden loisteessa.

Pidän tärkeänä, että ikävä tunne on saavuttanut tietoisuuteni. Hyvä siitä kuitenkin olisi päästä kokonaan irti. Olen kasvanut lapsuudenperheessäni sisaruksistani keskimmäisenä, millä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että olen tottunut vääntelemään itseäni mutkalle muiden odotusten mukaan. Tämä vuosi lasten kanssa on siis monella tapaa hyödyllinen: lapset saavat olla isänsä kanssa ja minä tulen tietoiseksi tunteista, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt. Seuraavia asioita olen opetellut sanomaan ääneen: Lasten kanssa on kivaa olla kotona. Se on yleensä rentoa mutta aina tärkeää ja arvokasta työtä. Ei sitä tarvitse hävetä, ei äitien eikä isien.

Loppuun vielä kaikille, jotka häpeävät. Tuure Kilpeläinen: Häpeää

https://www.youtube.com/watch?v=lzPo1-0iESw