Ydinperheisyyden kauheus ja kauneus

Kartoitin keskiluokkaistuvan ydinperhe-elämäni heikkouksia, vahvuuksia, uhkia ja mahdollisuuksia.

HEIKKOUDET

Tavaroiden pakkaaminen reissua varten
Kun talossa on monta ihmistä laittamassa tavaroitaan eri paikkoihin ja ne pitäisi yhtäkkiä nopeasti löytää pakattavaksi jotain matkaa varten, eivät ne tietenkään koskaan ole siellä, mistä niitä etsii. Eivät koskaan. Lapsillani on valtava määrä alusvaatteita, mutta jostain syystä niitä ei koskaan löydy mistään jos pitäisi pakata muutamat vaihtopikkarit mukaan reissuun.

Lähteminen jonnekin
Se kaaos. Asioiden vääjäämätön liukuminen käsistä. Pakkaamisen helvetillisys jo käsiteltiin, mutta ei siinä suinkaan kaikki. Kun tulee aika lähteä, taantuvat lapset viisi vuotta ikäistään nuoremmiksi ja ne kaikkein käsittämättömimmät toheloinnit ja huonoimmat vitsit ja aikaavievimmät asiat, jotka on tehtävä juuri sillä hetkellä muistuvat mieleen juuri silloin.

Toisten jälkien korjaaminen
Omien sotkujen siivoaminen ei haittaa, mutta vaikka joskus on ihan perusteltua jättää niitä myös toisen siivottavaksi, liittyy siihen lähes aina omanlaisensa turhautuminen. Muiden jälkiä on inhottava siivota, vaikka miten vakuuttelisi itselleen, että ei siinä mitään. Ja kun talossa on lapsia, on muiden jälkiä aina hyvin paljon siivottavana. Se juusto on aina pöydällä vielä tunti sen jälkeen kun kasivee on käynyt laittamassa välipalaa.

VAHVUUDET

Ruoanlaitto
Olen elävä todiste siitä, että ei tarvitse olla erityisen hyvä kokki nauttiakseen ruoanlaitosta. Se konkreettinen käsillä tekeminen ja työnsä tuloksen näkeminen, haistaminen ja maistaminen saman tien on kenties helpoin tapa päästä nopeasti flow-tilaan.

Pyykkien laittaminen
Pyykkien laittaminen on niin kevyttä, vaivatonta ja yksinkertaista puuhaa, että se jättää tilaa ajatuksille tai muulle oheistekemiselle. Iso korillinen puhtaita pyykkejä tarkoittaa hetkeä podcastin, radio-ohjelman, telkkariohjelman tai musiikin kuuntelemiseen ilman sitä lapsiperheen arjesta useimmille tuttua huonoa omaatuntoa, joka sellaisesta seuraa jos samalla ei tee mitään "hyödyllistä". Lisäetuna tulevat vielä puhtaiden kankaiden tuoksut.

Uunin lämmittäminen
Tulen sytyttäminen leivinuuniin tuottaa sellaisen, jollakin tapaa niin primitiivisen ilon tunteen, että siihen ei kyllästy. Samalla uunin polttaminen sitoo siihen paikkaan määräajaksi, mutta ei vaadi suurta vaivaa. Muutaman tunnin ajan on pysyttävä sen tulisijan lähellä ja lisättävä välillä, joten se avaa omanlaisensa pakotetun rauhoittumisen ajan.

UHAT

Tunaroivat lapset
"Ei, älä laita sitä sinne!" "Älä jätä sitä siihen!" "Laita se jääkaappiin!" "Jos lähdet kouluun, kannattaisiko ottaa mukaan reppu!?" "Ei, et voi lähteä kello kahdeksan aikaan arkipäivänä kolmen kilometrin päähän gymille!" "Katso autot, ennen kuin ylität tien!"
Pienet ja vähän isommatkin lapset ovat uskomattomia tunareita. Elämisen taidot ovat vielä hyvin vajaat ja vaikka asian tietää, niin on vaikea olla turhautumatta monta kertaa päivässä.

Arki tappaa parisuhteen
Kun on ollut päivän töissä, ja toiset viisi tuntia pyörittänyt kotia, harrastuksia ja ties mitä, ei välttämättä enää kymmenen aikaan illalla jaksa romanttisesti vikitellä puolisoa haureus mielessään. Kumpikaan ei kovin usein jaksa tehdä aloitetta, joten mitään ei kovin usein tapahdu. Ja kyse ei ole pelkästään seksistä. Arkiseen, puuduttavaan rytmiin jumahtaminen syö helposti leijonanosan elämänilosta, jos asialle ei tietoisesti tee jotain.

Keskiluokkainen ydinperhe -ahdistus
Kaksi lasta, lemmikit, talo ja auto, ylemmät korkeakoulututkinnot, työt asiantuntijahommissa, prekaari tilanne kuten kaikilla nykyään, mutta pärjätään, lomareissu kesällä ja talvilomalla ehkä kylpylään, pojat sählykerhossa. Ulkoisesti vaikutamme ihan tavalliselta, toimeentulevalta keskiluokkaiselta ydinperheeltä. Kauhea ajatus, että ehkä olemme sellainen.

MAHDOLLISUUDET

Perheen tarjoama välitön läheisyys ja rakkaus
Parhaimmillaan perhe-elämä tuottaa pakahduttavia onnentunteita. Eikä se pahimmillaankaan ole missään vaiheessa ollut niin paha, että siitä oikeasti haluaisi pois.

Ilo lasten kasvamisesta ja kehittymisestä
Lasten hoivaaminen ja opastaminen on uuvuttavaa, joskus stressaavaa ja usein runsasta univelkaa aiheuttavaa hommaa, mutta toisaalta se on myös loputtoman mielenkiintoista. Lapset eivät lakkaa yllättämästä ja osa niistä yllätyksistä on myös suloisia, mukavia ja pakahduttavia.

Sitten kun -asiat voivat oikeasti toteutua
Pää pursuilee usein kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia, joista kaikki eivät toteudu ikinä, mutta osa kyllä. Kun välillä pysähtyy katsomaan taaksepäin, huomaa, että hämmentävän moni kaukainen haave tai sumuinen unelma on totta tässä ja nyt.

Pasi Huttunen

Huono kokki saa helpot kiksit

Kokkaus on kivaa. Olen siinä itse asiassa aika keskinkertainen tai jopa huono, mutta mukavaa se on. Aika harva asia tarjoaa minulle samanlaista flow-tilaa. Flow-tilalla tarkoitan tässä sellaista hetkessä elämisen tilannetta, jossa nautinnollisesti uppoudun johonkin selkeästi hyödylliseen ja mielekkääseen puuhaan. Aika ei matele ja kelloa joutuu vilkuilemaan vain tarkistaakseen kuinka pitkään ruoka tai leivonnainen on ollut uunissa. Erityisen mukavaa on tietenkin olla tekemisissä esimerkiksi itse hankitun riistan tai kalan tai itse kasvatettujen tai kerättyjen kasvisainesten kanssa.

Itse tehdyn ruoan syöminenkin on tietysti aivan eri asia kuin muun ruoan syöminen. Millään objektiivisella mittarilla se ei ole sen kummempaa, mutta silti. Ja aijai sitä tunnetta jos lapsetkin tykkäävät.

Useimmista kotitöistä ei tuota tunnetta saa. Esimerkiksi siivoamisesta nauttii vasta jälkikäteen kun näkee puhtaat paikat. Pyykkien lajittelu on mukavaa lähinnä sen vuoksi, että samalla kuuntelen usein musiikkia tai esimerkiksi jotain podcastia. Samasta syystä imurointi ei ole mukavaa. Liikaa meluja päällekkäin jos samalla yrittää jotain kuunnella.

Osittain tämä tietenkin liittyy juuri siihen tosiasiaan, että ruoanlaitto ei ole minulle rutiininomaista. En osaa sitä niin hyvin. Oppimisen ilon ja tuskastumisen vuoristorata on melkoinen kohtalaisen perusruokiakin laittaessa.

Arvostan ruokahifistelijöitä ja asian harrastuksekseen ottaneita, mutta en ole ihan varma tuleeko minusta sellaista siinäkään vaiheessa jos taidot riittävät. Minä olen erityisesti viehättynyt arkisesta, niin sanotusti tavanomaisesta ruoanlaitosta. Minun taidoillani se toki määrittyy aika rajuksi ja haastavaksi lajiksi sekin. Tärkeää on se, että perhe saa mahan täyteen suhteellisen terveellistä ja hyvänmakuista ruokaa kohtuullisella hinnalla.
Tämä liittynee myös siihen, että kunnolla aloin perehtyä ruoanlaittoon vasta lasten myötä. Ja lapsille kokkaaminen on paitsi jännittävää, asettaa se myös omanlaisiaan vaatimuksia. On aika arpapeliä, mikä milloinkin maistuu, mutta liian monimutkaista ei yleensä kannata yrittää.

En ole yksin näine tunteineni. Jotain voi päätellä siitä, että kokkaus, etenkin kaikenlainen haute cuisine on perinteisesti ja edelleenkin mielletty miesten hommiksi muiden kotitöiden asettuessa naisten töiksi. Jännästi sille valta-asemassa olleelle sukupuolelle on valikoitunut mukavammat hommat.

Kuvailin kotityöaiheesta hiljattain myös videon:

Pasi Huttunen

Isät ja isien itsekkäät metatyöt

Jenny Lehtinen kirjoitti lokakuun lopussa kolumnin aivoja kuormittavasta metatyöstä otsikolla Metatyöräjäyttää äidin pään! Kuten kolumnin otsikkokin kertoo, kokee Lehtinen kodin metatyön raskaaksi juuri naiselle, äidille. Kolumni herätti heti tuoreeltaan valtavasti keskustelua sosiaalisessa mediassa, ja moni äiti sen jakoikin eteenpäin vaikuttuneena Lehtisen oivalluksista. Lapsellisista miehistä aiheeseen tarttui Pasi, joka ruotii tekstissään töistä palaavan miehen ajatuksia kodin näkymättömästä mutta välttämättömästä aivotyöstä. Ajatuksia aiheesta heräsi myös minulla, koti-isällä: kuka meillä tekee metatyöt, ja onko työnjako muuttunut vaimoni palattua töihin?

Lehtisen kolumnin luettuani omaksuin ajatuksen, että kodin metatyö on sellaista aivotyötä, joka liittyy nimenomaan lapsiin ja heidän tarpeisiinsa. Lehtisen esimerkeissä äiti huolehtii lasten syntymäpäiväkutsuihin liittyvät monimutkaiset järjestelyt silloinkin, kun isä kokee ottaneensa valtavan vastuun synttäreistä kattamalla pöydän ja vetämällä lapsilaumalle pari leikkiä, jotka nekin ovat äidin ideoimia. Myös lapsen koulunkäyntiin ja harrastuksiin kätkeytyy paljon aivo- ja paperityötä, jotka hoitaa Lehtisen maailmassa äiti, miehen toimiessa korkeintaan kuskina ja juhtana.

Puolen vuoden koti-isyyden aikana ja Lehtisen metatyökolumnin jälkihehkuissa olen muutaman kerran saanut huomata asioiden menneen ei-toivotulla tavalla johtuen siitä, että vaimoni on ajatellut minun kotona olevana vanhempana hoitavan tiettyjä lasten asioita. Hän on esimerkiksi olettanut, että käyn lukemassa opettajan lähettämiä Wilma-viestejä – varsinkin, kun itse olen opettaja – ja huolehdin siitä, että tokaluokkalainen tekee läksynsä ja lähtee ajoissa soittotunneille. Syyllistä ei siis tarvinnut kaukaa etsiä, kun lapsen kaksi viikkoa aiemmin Wilmassa ilmoitettu matematiikan koe ei mennyt niin kuin lapsi itse olisi toivonut. Myös muutamat lupalappuset ovat unohtuneet odottamaan otollisempaa allekirjoitushetkeä, eivätkä jalkapalloturnauksen yhteiskyytitkään olisi välttämättä järjestyneet ilman asiasta perillä olevan vaimoni vaivannäköä.

Naiset tekevät kotitöitä perheen yhteiseksi hyväksi ja oman mukavuudenhalunsa uhraten. Ilman äitien panosta lapsisynttäreitä vietettäisiin ilman prätkähiiriasuja ja prinsessakakkuja, lasten kavereiden syntymäpäivälahjat haettaisiin supermarketista juuri ennen juhlia, uimakoulut jäisivät käymättä ja lasten talvihaalarit lahkeista lyhyet. Koulujen lupalaput jäisivät lojumaan ja kihomatoepidemiat kroonistuisivat.

On ilmeistä, että perheissä äideille kasautuu liian paljon vastuuta arjen pyörittämisestä. Silti täytyy todeta, että monenlaista metatyötä ja muuta kotityötä riittää silti vielä miehellekin. Lehtisen lähipiirissä miesten rooli perheen arjen pyörittämisessä on kutistunut pieneksi, mutta minun lähipiirissäni on miehiä, jotka tekevät muutakin kuin raaputtavat silloin tällöin auton jäätyneen tuulilasin puhtaaksi. Vaikka perinteiset miesten työt ovat vähentyneetkin ja itse niitä syvästi ja hartaasti inhoankin, on jonkun silti edelleen

1) huolehdittava, että kodin viihde-elektroniikka on ajanmukaista ja kunnossa,

2) neuvoteltava pankin kanssa säästämisestä, sijoittamisesta, lainoista, koroista ja lyhennysvapaista,

3) ostettava autot, varattava huollot, käytävä Motonetissä ostamassa tarvittavat osat, vaihdettava (vaihdatettava) renkaat ja vaihdettava pyöriin uudet sisäkumit,

4) pohdittava, miten lapset oppisivat tehokkaimmin pallonkäsittelytaitoa jalkapallokentällä,

5) hommattava lämmityspuut, pilkottava, pinottava ja lopulta sytytettävä ne joko kiukaassa tai leivinuunissa,

6) vaihdettava puhelinnumeroita kotiäitien kanssa perhekerhossa, jotta viisivuotias saisi ikäistään leikkiseuraa muista kotihoidokeista,

7) käytävä ruokakaupassa ja mietittävä, mitä tekisi lounaaksi ja päivälliseksi sekä

8) siivottava perjantaisin, jotta väsynyt uranainen saisi tulla puhtaaseen kotiin.

Kun tätä puutteellista listaa tarkastelee, voi huomata yhden asian: miehen tekemille töille ja metatöille toimivat vaikuttimina tämän omat tarpeet, puhdas itsekkyys ja häpeällinen oman edun tavoittelu. Mies hommaa viihde-elektroniikkaa, koska haluaa ison ruudun ja uuden FIFA: n. Hän neuvottelee lainoista ja koroista silkkaa ahneuttaan. Auton ostoa ohjaa näyttämisen halu, huoltoa saituus ja kolkko laskelmointi. Lasten jalkapalloharrastukseen isä projisoi omia, toteutumatta jääneitä unelmiaan ammattiurheilusta. Lämmityspuiden haalimisesta ja talon lämmittämisestä jokainen mies saa alkukantaista, selittämätöntä tyydytystä. Lapsitreffejä koti-isä sopii, jotta itse pääsisi kotona helpommalla. Mies laittaa ruokaa, koska on perso rasvalle ja suolalle. Viikkosiivouksen mies tekee, koska…no niin, pitihän se arvata.

Yhdestä asiasta miehiä ja isiä pitää kuitenkin kiittää: he ovat onnistuneet kanavoimaan itsekkäät pyyteensä koskemaan sellaisia asioita, joista hyötyy ja nauttii koko perhe. Toivottavasti lasten äitikin, ainakin jonkin verran.