Kaikilla meillä on hiihtotraumamme

Talvikuukausien pitkittyneet plussakelit ja vesisateet ahdistavat. Peräpohjolan lumisiin talviin tottunutta uusmaalaista koti-isää heikottaa, kun kurahousuja etsitään varastosta helmikuussa. Lumen odottaminen on korostunut hoitovapaavuonna. Lumi on ihana elementti. Mitä enemmän sitä tulee taivaalta, sitä paremmin voin. Lapsilla on tekemistä ja touhua eikä sisälle kantaudu kuraa. Toisin kuin Otto, olen aina nauttinut talviulkoilusta. Erityisesti hiihtämisestä.

Meillä kaikilla on hiihtotrauma, jota käsittelemme kukin omalla tavallamme. Jotkut hiihtävät kilometrejä lisää, toiset vannovat suksien jääneen ikuisiksi ajoiksi varaston orrelle. Ovat saaneet kuulemma lapsuudessaan tarpeeksi. Kolmas tapa purkaa hiihtotuskaa on kasvattaa omasta lapsestaan menestyvä kilpahiihtäjä. Kun etelässä vihdoin hiihtokelit muutamaksi viikoksi alkavat, someen alkaa putkahdella laduilta upeita kuvia. Niiden tarkoituksena on herättää muiden traumat henkiin.

Allekirjoittanut seuraa siskonsa lähtöä.

Lapsena liikuin ja urheilin paljon. Sinä talvena olin hiihtänyt erityisen paljon ja ehkä vähän reenannutkin kisoja varten. Sukset luistivat kohtuullisesti, vaikka olivatkin aivan liian pitkät alakoululaisen kokoon nähden. Sauvat olivat liian lyhyet. Suksien jäykkyyksistä ei puhuttu, parafiinit jätettiin harhaoppisesti paksuna kerroksena pohjiin. Voitelun jälkeen luisto huononi. Ei ollut tietoa fluorivoiteista eikä Youtubea voiteluoppaaksi.

Otin pellolle viritetyllä kisaladulla näyttäviä lämmittelyvetoja tasatyönnöin. Silloin kuulin luokkatoverini sanat, joiden avulla jaksan vieläkin vaikean päivän koittaessa: ”Kato Kantoa! Pikkasenko vettää luijjaa!” Kehut kantautuivat epävarman pikkupojan korviin sulosävelinä. Palaute jäi kutkuttamaan itseluottamustani. Voitin kisan.

Yhdeksänkymmentäluvun alun kouluaikoina ei kehuja usein kuultu. Olin räjähtää paisutellessani kehuissa ja voitossa. Maine ja asema piti hankkia hiihtämällä. Olin onnekas, sillä meidän perheessä panostettiin hiihtoon. Olin lähes aina kolmen kärjessä. Mitaleja ja pokaaleja kertyi huoneeni kirjahyllyn koristeeksi. Vuosittain kiillotin palkintolusikoita hammastahnalla ja pakkasin takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa vuotta. Mikä mahtaa olla hiihtokisoja vastaava juttu koulumaailmassa silloin, kun lapseni saavuttavat koulukelpoisuuden?

Loppusuora

Lapseni oli juuri oppinut kävelemään, kun kahlitsin hänelle Järviset jalkaan. Siinä hän seisoa törrötti sauvoihin nojaten, kunnes päätti lysähtää velttona lumihankeen. Ensimmäinen talvi oli järjetöntä rettuuttamista. Kampesin lasta ylös ladulla ja työnsin metri kerrallaan eteenpäin. En ollut kylliksi varautunut pettymykseen, jonka yhteistyöstä kieltäytynyt lapsi minussa aiheutti. Olin haaveillut jo poikamiesaikoina, että oman lapsen kanssa hiihdän laavulta toiselle, makkaraa ja sinappia repussa. Illalla saunan lauteilla suunnittelemme hymyssäsuin seuraavaa retkeä.

Numerolappu rintaan ja viivalle, ajattelin reippaana. Lapsen vieminen hiihtokisoihin oli järjetöntä. Lapsi lähti viivalta kuin posti Ivalosta. Alkumatkan tekopirteä kannustus vaihtui toivon menettämiseen. Aloin hövelisti lupailla kanttiinista herkkuja. Nostin hänet pystyyn uudestaan ja uudestaan. Lopulta raahauduimme maaliviivan yli. Ottaen huomioon sen tosiseikan, etten ole kropaltani vapaaottelija, omaan heikot käsivoimat, olen pitkäselkäinen ja luotu enemmän pakenijaksi kuin taistelijaksi, olin totaalisen puhki. Petyin koko touhuun. Kuuma mehu ja rähmäpulla toi lohtua. Makkaraakin teki mieli.

Näyttelin reipasta hiihtäjäisää. Mielessäni kiehui ja ajatuksissani haukuin lapseni miljoonalla erilaisella tavalla. Selitin epätoivon itselleni niin, että ensimmäisenä talvena tutustutan lapseni välineisiin, ja tulevana kautena siirrytään tekniikkapuolelle. Vuorohiihto, tasatyöntö, ankka, kuokka, wassu ja mogren (molle). En halunnut nöyrtyä. Meistä tulee hiihtäjäperhe!

Olisin toivonut itselleni lisää malttia. Haaveeni Lapin hangilla isän kanssa hiihtävästä lapsesta voi toteutua, kunhan ikää tulee lisää. Omat lapsuudenkokemukset tulee käytyä läpi lasta kasvattaessa ja sen kehitystä seuratessa. Kun ensimmäistä kertaa ostin esikoiselle suksia, odotin sopivaa hiihtokeliä ja lopulta kiinnitin sukset lapsen jalkaan, tulvahti mieleen muistoja lapsuuden hiihdoista. Yllätyin, kuinka paljon muistin yksittäisiä asioita ja tunteita noilta ajoilta. Pysähdyin muistelemaan alakouluaikoja, kaverisuhteita, vanhempieni suhtautumista toimintaani, omaa asemaani kavereiden keskellä. Kaikkea mahdollista. Kipeitä ja ihania muistoja. Voittoja ja epäonnistumisia. Ensimmäinen lapsi näyttää todellakin raivaavan tietä lapsuudelle minussa.

Vuosi vierähti nopeaa ja tyttö on kasvanut melkoisesti. Tänä talvena ilmoitin hänet jälleen hiihtokisoihin. Osasin jopa kysyä lapsen mielipidettä. Hän tuntui olevan innostunut. Ennen lähtöä kerroin rauhallisesti, ettei kannata välittää, vaikka porukkaa lappaa ohi. Oma suoritus, oma suoritus. Hämmästykseni oli totaalista tytön saatua lähtöluvan. Hän suorastaa kiisi ladulle. Meno oli ahnasta, määrätietoista ja sujuvaa. Vuorohiihto oli ylvästä kuin Mietaalla. Pronssia napsahti. Kun katselin tyttöä pokaali kädessä auton takapenkillä, liikutuin. Olen hiihtäjäperheen ylpeä isä.

Antti Kanto

Lasten viihdyttämisestä keskustellaan tänään karkauspäivänä Marja Hintikka Livessä. Yle TV2 klo 21.00. Mukana ohjelmassa Lapsellisia miehiä jo toistamiseen.

Antti Pitkäjärvi on aiemmin julkaissut hiihtoaiheisia kuvia blogissamme. Katso kuvat tästä.

Hiihtohommia

Pärnävaaran hiihtokeskus on kaunis ja mukava hiihtoharrastuksen paikka, näin helmikuussa. Tällä kertaa joka toinen torstai tähän kauniiseen laaksoon kokoontuu PKO:n hiihtoliigaan yli 120 pientä hiihtäjän alkua. Ainoa tavoite on vain hiihtää lyhyt lenkki läpi ja nauttia kilpailutapahtuman ilmapiiristä. Hiihto Kataja järjestää oikean numeron lapun rintaa ja säestää aidolla kenttäkuulutuksella hiihdon kulkua stadionilla. (kuvia klikkaamalla näet ne suurempana) (7.3.2016 julkaisusta poistettu kuvia Hiihto-Katajan pyynnöstä.) 

Tuleeko lapsestani seiskapuolonen?

Usein kuulee puhuttavan, kuinka lasten harrastuksiin kuskaaminen täyttää arkiset illat. Työpäivän jälkeen vanhemmat katsovat jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettyä harrastuslukujärjestystä, laittavat taksikyltin auton katolle ja kiertelevät erikokoisten hallien pukutiloissa väistellen Kuoma-kenkäröykkiöitä. Mitä järkeä?

Omien harrastusten merkitys on kasvanut hoitovapaalla ollessani. On päästävä välillä pois kotoa, työpaikalta. Harrastukset ovat minulle kaiken kaikkiaan tärkeä osa elämää, eikä aika riitä kaikkeen, mitä tekisi mieli harrastaa. Lasten harrastukset on vähän eri juttu. Ne tuottavat minulle vanhempana iloa monesta syystä, mutta on ne myös rasitteeksi. Rasittavuuden hikikarpalot kuivuvat otsaltani ainakin osittain, kun näen lapseni viihtyvän. Lasten harrastamista ovat käsitelleet kirjoituksissaan aiemmin Antti ja Topi.

Harrastaminen on aloitettava hyvissä ajoin. Vauvaikäisille on tarjolla monenlaista harrastusta ja lisää keksitään kaiken aikaa. Vauvauinti on se perinteinen. Tarjolla on vauvajoogaa, värikylpyä, muskaria, jumppaa ja sanataidetta. Myös elokuvanäytöksiä järjestetään vauvojen makuun. Ei ole ihme, että nykyään kasvaa fiksua väkeä. Vauvojen harrastukset sitovat aina myös aikuisen. Vauvaa ei jätetä yksin uimahalliin. Ei omaa juoksulenkkiä tai kaupassakäyntiä lapsen harrastaessa.

Ihmislapsen ensimmäinen ikävuosi on toki merkittävä loppuelämän kannalta. Tarvitseeko olla huolissaan? Minä olin. Oma alle vuodenikäinen ei kysellyt harrastusten perään. Silti ajattelin, että vauvana se on vitsa väännettävä eikä pienokaisen herkkyyskautta korvaa mikään. Jos lapsi ei saa laaja-alaisesti virikkeitä ja tekemistä on vaarana, että lapsestani tulee keskinkertainen tossunkuluttaja. Isänsä kaltainen, seiskapuolonen. Muut muskarinsa ja värikylpynsä käyneinä painelevat kehityksessä ja taidoissa vilkku päällä ohi. Isänä sitten seuraan säälinsekaisin ajatuksin lapseni syrjäytymistä ja harmittelen omaa saamattomuuttani. Miksi en ollut hereillä? Edes vauvauinti!

Tutustuin tarjontaan ja tein alustavan viikko-ohjelman. Värikylpykurssilla aloitetaan. Värikylvyistä en ollutkaan kuullut aiemmin. Onneksi huomasin! Värikylpy on lempeä taideseikkailu, joka toteutetaan lapsentahtisesti. Tiistai on muskaripäivä. Muskari on aivan ehdoton harrastus lapselleni. Musiikki on minulle tärkeää ja siksi haluan antaa lapsellenikin avaimet musiikin maailmaan. Lapsi voi aloittaa muskarin jo kahden kuukauden ikäisenä. Mahtavaa! Heti kun lapseni pysyy suksilla vien hänet hiihtokisoihin. Omat muistoni verenmakuisesta ponnistelusta, kisan jälkeisen kuuman mehun mausta ja palkintolusikasta ovat niin väkeviä, että ne haluan lapsenikin kokevan. Vauvasirkus! Kuperkeikkoja, leikkiä, yhdessäoloa. Vuorovaikutusta vanhemman ja lapsen välillä. Lapsentahtisesti. Tietenkin! Onneksi vauvasirkuksen voi aloittaa kuuden kuukauden ikäisenä. Perjantaille ajattelin vauvamotocrossia tai joogaa, mutta silloin voisi pitää välipäivän. Viikonlopuksi palauttava treeni ja lepo.

Lopulta vain muskari toteutui. Siellä kyllä viihdyttiin. Lapsi ja iskä. Muskariin viedään edelleen, nyt jo nelivuotiasta. Nykyään tyttö ei enää tarvitse vanhempaa vierelleen kaiken aikaa, joten mahdollisuus omaan liikkumiseen on olemassa. Joskus tulee käytyä kaupassa. Yhtäkkiä lapsi alkaa takapenkillä tapailemaan laulua, joka on minulle ja vaimolleni outo. Katsomme toisiamme ja hymy karehtii. Lapsen muskarissa oppima laulu hivelee korviani. Joku toinen aikuinen on opettanut lastani, kaikki opettaminen ei olekaan omalla vastuullani. Helpotuksen lämmin tunne!

Jos harrastamisesta tulee väkisin vääntämistä, ei sitä pitkään jaksa. Luistelemaan haluttiin vaimoni kanssa lasta opettaa, mutta käynnit kentällä ovat harventuneet, koska lapsi vain seisoo paikallaan. On yritetty houkutella liikuttamaan luistimia pakolla ja palkinnoilla. Ei auta. Räkä valuu ja varpaat jäätyy. Kaikki ovat lopulta huonolla tuulella ja ei auta kuin poistua kentältä lämpimään pukukoppiin. Ponnistella tietenkin täytyy ja luovuttamisesta en pidä minäkään, mutta joku roti täytyy olla. Väkisin ei ole hyvä.

Miten minusta tuli ulkoilusta, urheilusta ja musiikista pitävä aikuinen? Ei minua vauvana kiikutettu muskariin tai temppujumppaan. Sitten kun ikää oli tarpeeksi, niin itse pyörällä tai kävellen sain mennä. Vanhempani harrastivat ja puuhasivat. Ulkoilua, taidetta, puutarhanhoitoa. Liikunta oli elämäntapa. Vanhempani kasvattivat esimerkillään, enkä usko, että se oli aina tiedostettua. Kunhan puuhasivat, mistä itse pitivät. Täytyy olla varovainen, sillä vanhempien tavat siirtyvät pelottavan helposti lapsille.

Antti Kanto

Lasten harrastuksia

Olen kuluneen vuoden aikana saanut monesti todistaa, kuinka yhtä armasta ei kiinnosta hengästyttävät liikuntalajit kuten jalkapallo, vaan enemmän ollaan testattu puiden oksien kestävyyttä tai katsomorakenteiden kiipeilyominaisuuksia. Viimein oli mahdollisuus kokeilla tätä pienen ihmisen unelmaa, kun Karelian Kiipeilijät pitivät yleisökiipeilytystapahtuman Joensuun areenalla. Lopputuloksena oli maailman onnellisin eskarilainen, joka haaveilee kiipeilyharrastuksen mahdollisuudesta Joensuussa. Tässä muutama tunnelma kuva rennosta ja runsaasti yleisöä keränneestä tapahtumasta.

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

Harrastelua

Tunnelmia onki-iltapäivästä Kuhasalosta

Kuvat: Antti Pitkäjärvi