Sellainen isä en ainakaan halua olla

"Oon valitettavasti aika paljon miettinut isyyttä sen kautta millanen isä en halua olla. Minulla on ollut hyvin jännitteinen isäsuhde. Usein mietin, että en halua olla jyräävä tai latistava tai piikittävä. En halua olla pelottava kun omaa lapsuutta on värittänyt pelko. Minua ja sisaruksiani on hallittu pelolla ja henkistä väkivaltaa on ollut. Tuommoista en ainakaan halua jatkaa."

Eräs haastattelemani uusperheen isä kiteytti hyvin tyypillisen suomalaisen tarinan isyydestä. Tarina on niin tyypillinen, että ymmärrämme sen hyvin.

"Isä ei sitä pahuuttaan ole tehnyt. Se on tietyn ajan lapsi. Pappa oli umpitraumatisoitunut sodasta, teki töitä kuin eläin ja ryyppäsi kuin eläin. Pahoinpiteli välillä vaimoaan. Se oli aika yleistä silloin. Se näkyy tavassa, jolla isä kasvatti meitä. Isä yritti päästä tästä perinnöstä eroon, mutta ei aivan onnistunut."

Kenties yleisin tapa määrittää omaa isyyttään on pohtia sitä sen kautta, millainen isä ei ainakaan halua olla ja erittäin usein ne esimerkit siitä, millainen ei halua olla löytyvät omasta isästä.

Sodan rikkomat isät eivät osanneet olla lapsilleen kovinkaan usein hoivaavia, rakastavia isiä ja tämä näkyy heidän isiksi tulleissa pojissaan kamppailuna tätä sodan runteleman isyyden perintöä vastaan. Me, heidän isiksi tulleet poikansa jatkamme kamppailua jossakin määrin heidän kamppailunsa satuttamina. Kukaan ei tässä sukupolvien ketjussa ole ollut paha tai ilkeä, mutta ei myöskään pelkkä olosuhteiden uhri.

Isyyttä on aina voinut päättää toteuttaa toisin ja aina joku on niin päättänyt tehdä. Sillä tavoin, normirikkomusten kautta isyys on muokkautunut sellaiseksi kuin nykyään yleensä on.

Haastattelemani isä tehnyt määrätietoisesti paljon työtä ollakseen läsnäoleva ja hoivaava isä lapsilleen, joita hänellä on kahden naisen kanssa. Hän on niitä, jotka rakentavat ydinperheen jälkeisen isyyden muotoa ja näköä. Mukana kulkee historian painolasti, joka on välillä avuksi ja välillä haitaksi.

Välillä hän saa itsensä kiinni lapsen jyräämisestä tai piikittelystä, mutta se ei määritä hänen isyyttään. Hän on itse määrittänyt sen toisenlaiseksi. Samalla hän on saanut ammennettua suomalaisena miehenä olemisen perinteestä ja kulttuurisesta käytännöstä määrätietoisuutta ja voimaa puskea tiensä vanhemmuuden esteiden läpi - isillä niitä edelleen riittää esimerkiksi erotilanteissa.

Kulttuuri ja yhteiskunta eivät muutu itsestään. Niitä muutetaan.

Pasi Huttunen, @paspah

Blogitekstissä esiintyvä isä on haastateltu tekeillä olevaa isäkirjaa varten. Siitä lisää myöhemmin.

Itkeekö isä?

Muistan hetken, kun opin olemaan itkemättä. Silmiä kirvelsi, kurkkua kaihersi ja itku oli tulossa, mutta sain sen vedettyä takaisin. Pari silmänräpäytystä, nielaisu, ja tilanne oli ohi. Voitettu itku tuntui hetken lievänä turtumuksena päänahassa ja katosi sitten tyynen rauhalliseen oloon.  Näinkö se käy, ihmettelin. Olin ehkä kuusivuotias.

Itkemättömyyttä olen enemmän tai vähemmän menestyksellisesti harjoittanut koko myöhemmän ikäni. Aivan kyyneleetön en ole ollut: erityisen herkkinä hetkinä olen tuntenut silmänurkan kostuvan ja palan nousevan kurkkuun, mutta useimmiten tämä on tapahtunut yksinäisyydessä.

Sanovat, että mieskin saa itkeä. Se on merkki inhimillisyydestä ja tunneherkkyydestä. On tärkeä oppia ilmaisemaan tunteitaan, keskustelemaan niistä. Itku helpottaa ja purkaa patoutuneita tunteita – ainakin naisilla. Miesten kokemuksia asiasta en ole päässyt kuulemaan.

Mieskin saa itkeä. Periaatteessa. Käytännössä miehen itku aiheuttaa useimmiten vaivautuneisuutta muissa läsnäolijoissa. On kiusallista todistaa miehen hetkellistä romahtamista, julkista avuttomuuden hetkeä. Sitähän itku merkitsee. Vai merkitseekö?

Mieleeni on jäänyt eräs tunnettu jääkiekkoilija, jota haastateltiin uskomattoman loistavasti pelatun ottelun jälkeen. Haastattelija, joka oli myös selostanut ottelun, oli liikuttunut: ääni oli koko ajan vähällä sortua, kyynelet virtasivat avoimesti. Jääkiekkoilijakin niiskutti, mistä haastattelija päätteli hänenkin itkevän. Tämän jääkiekkoilija kuitenkin kielsi tympääntyneen näköisenä. Mitä tässä nyt itkemään.

Ymmärsin kumpaakin, koska tunnistin molemmat miehet itsessäni. Useinkin liikutus valtaa mielen niin, että kontrolli on vähällä mennä, mutta silloin tulee sisäinen jääkiekkoilija, joka pysäyttää tilanteen: nyt ei enempää. Liikuttua voi, mutta ei kohtuuttomasti. Jonkun on pysyttävä tyynenä, kun muut antavat tunteiden purkautua.

 En tiedä, kuinka moni lapsi on nähnyt isänsä itkevän. Isän perinteiseen rooliin kuuluu olla kodin järkkymätön tukipylväs, joka ei anna tunteiden heilutella itseään. Isän odottamaton itku voi silloin olla lapselle järkyttävä, jopa pelottava kokemus. Toisaalta erityisesti pojan olisi hyvä oppia isältään, että  ei ole katastrofi, jos mieheltäkin joskus itku pääsee. Vaikka ei ihan avoin parku, niin edes sellainen silmäkulmassa kirkkaana kimmeltävä kyynel.

Mutta nyt riittää tästä aiheesta, sanoo sisäinen jääkiekkoilijani.

Jussi Hyvärinen

Vieräskynä: Pojat katsovat isiään

Jatkosodan aikana kotilomalle lähteville suomalaissotilaille jaettiin junalukemiseksi pientä lehdykkää ”Sinä lähdet kotiin”, jonka julkaisijana oli Kansalaisjärjestöjen Raittiustoiminnan Keskusliitto. Lehdykkä kehotti lomailijoita viinan välttämiseen ja moitteettomaan käytökseen: kotiväelle ei saanut aiheuttaa pettymyksiä ja lisähuolia. Lastensa luokse palaaville sotilaille neuvot olivat seuraavanlaisia:

He ovat odottaneet isää ”Isä on sankari, me tiedämme sen. Isä on uljas ja reipas suomalainen sotilas.” Näin he sanovat toisille lapsille. Luuletko olevasi uljas, luuletko vaikuttavasi sankarilta, jos askeleesi ovat epävarmat ja kielesi kangertelee, ja jos hämärtynyt muistisi estää Sinua juttelemasta pienokaisillesi, jotka Sinua ovat odottaneet ja jotka Sinua rakastavat – joita sinä rakastat. Älä tuhoa sankarin kuvaa lastesi sielusta!

Vuosien 1939–45 etulinjasotilaista suurin osa oli vielä naimattomia, lapsettomia nuorukaisia, joilla sota osui elämän aamupäivään. Normaalissa siviilielämässä tällöin lähdettiin kotoa, hankittiin ammatti, riiattiin ja pian jo perustettiin omaa perhettä. Sodan päätyttyä oli kova kiire kiriä kiinni näitä menetettyjä kokemuksia. Kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä elokuusta 1945 alkaen, kyse oli usein nuoren parin esikoisesta. Monesti perhehistoriassa huomioidaan vain lapset, mutta kahtena ensimmäisenä sodanjälkeisenä vuonna Suomeen tuli myös noin 70 000 uutta perheenisää, lähes kaikki heistä nuorta sotasukupolvea.

Haavoittunut vänrikki on saapunut toipumislomalle kotiin lokakuussa 1941. Olli-poika on juossut isäänsä vastaan. SA-kuva.

Olen lukenut suuren määrän sodan aikana ja sodan jälkeen syntyneiden suomalaisten kuvauksia veteraani-isistään. Sota ei useinkaan ollut paras koulu tulevalle isyydelle. Paljon on rikkinäisiä kertomuksia: tarinoita alkoholisoituneista, psyykkisesti ja fyysisesti lyödyistä miehistä, joille sankari-isän rooli oli liian raskas. Paljon on puhumattomia ja pussaamattomia kurinpitäjä-isiä, joiden ankarat sanat ja teot satuttivat etenkin pieniä miehenalkuja. Mutta silti moni sodan lapsi kertoo myös rakastavista, luotettavista ja lempeistä isistä, joiden kohdalla kovat sotavuodet olivat vain entisestään korostaneet perheen ja lasten merkitystä. Sota oli takana, lapset merkitsivät tulevaisuutta ja uutta rauhan aikaa.

”Älä tuhoa sankarin kuvaa lastesi sielusta!” Siinäpä raskas velvoite, jos sitä aikoi noudattaa. Isän tuli olla vahva, eheä ja miehenä esikuvallinen, mitä se sitten aina tarkoittikaan. Ei tämä ajatus vieras ole tänä päivänäkään, vaikka olosuhteet eivät toki yleensä olekaan niin ehdottomat. Isän on osattava, tiedettävä ja taidettava, oltava ”supermies” – usein ainakin isän omissa mielikuvissa. Mutta vaikka 1940-luvun ohjeen sanamuodot vieroksuttavat, voi lehdykkää lukea myös positiivisemmin. Sankaruutta tai ei, kyse oli vastuunkantamisesta. Lapset odottivat isäänsä, heitä ei saanut pettää.

Toisaalta ajatukseen sisältyy, että isä ja mies uurastaa sankarikentillä jossain poissa kotoa – töissä ja rintamalla. Sieltä hän palaa kotiinsa lepäämään ja nauttimaan hetkeksi perhe-elämästä, kunnes kutsu käy jälleen ”miesten töihin”. Nämä olivat realiteetteja sodassa ja pitkään sodan jälkeenkin, mutta nykypäivän miehiltä odotetaan kotona jo muutakin.

Menneen ja nykyisen isyyden vertaaminen paremmuusasteikolla on usein mahdotonta, sillä olosuhteet ovat niin erilaisia. Tekee kuitenkin mieli sanoa, että jotain me nykyisät osaamme paremmin kuin edeltäjämme. Yleistäen: me arvostamme enemmän lasten kanssa vietettyä aikaa ja koemme sen myös velvollisuudeksi työkiireiden ristipaineessakin. Me olemme enemmän läsnä kotona. Me turvaudumme harvemmin fyysiseen kuritukseen ja nöyryyttämällä kasvattamiseen. Me puhumme ja osoitamme tunteitamme.

Kyllä tällaisia isiä oli sotasukupolvessakin. Ja jos ulkoiset realiteetit olisivat olleet toisenlaiset, olisi heitä varmasti ollut paljon enemmän. Suomalaisen miehen myyttisenä mittana ovat yhä sotasukupolven veteraanit, nuo suuret tuntemattomat sotilaat. Heidän saavutustensa mittoihin on mahdoton venyä. Mutta karskin rintamajermun ominaisuudet eivät aina olleet samat kuin hyvän isän ja aviomiehen ominaisuudet. Meissä elävät yhtä aikaa nuo vanhat miehenmallit ja ne uudet tilanteet ja odotukset, joihin meidän on arjessamme vastattava. Kun herkästi puhutaan ”miehen kriisistä”, niin välillä on hyvä muistaa, että nykyisyydessä monia asioita tehdään oikein ja tuloksiakin jo näkyy lasten ja nuorten hyvinvoinnissa.

Meillä on mahdollisuus parempaan isyyteen – sellaiseen, jota hyvin monet sotasukupolvenkin isät toivoivat, jos aika ei olisi ollut niin ankara.

Ville Kivimäki

Kirjoittaja on historiantutkija Tampereen yliopistossa sekä 6-vuotiaan pojan ja 4-vuotiaan tytön isä

Vieraskynä: Tyhjästä taulusta psykiatrin sohvalle?

Poika alkaa hiljalleen olla murrosiässä, joten mielessäni pyörivät aika ajoin muistot vuosien varrelta. Murrosikä on juuri sellainen ikä, että alkaa tulla kontrastia siihen, millainen lapsi oli aiemmin - ja miten erilainen nyt.

Murrosiän kynnyksellä olemisessa on myös se hauska piirre, että ihmisessä on sekoitus sekä pikkulasta että jotakin aivan uutta persoonaa.

Onko lapsi sitten tyhjä taulu? “Jokaisesta elämästä voi tulla runo. Voi tulla runo, romaani tai laulu. Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu.” Näin laulaa Suurlähettiläät-bändi Tyhjä taulu -kappaleessa. Itse en ole koskaan uskonut tabula rasa -ajatteluun. Eli vanhemmat ja muu ympäristö vain kaatavat kaiken viisautensa tai tyhmyytensä tyhjälle taululle. On se osittain näinkin, mutta kyllä ihminen on mielestäni persoonansa jo vauvana. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin hän saa kasvaa omaksi itsekseen, vai tarvitseeko istua itsensä täysin hukanneena kolmikymppisenä psykiatrin sohvalla puimassa huonoa kohtelua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kasvatusoppaissa isyyteen liittyy jokin keinotekoinen ja ahdistava. Erityisesti vanhan polven lastenpsykiatrit saattavat nähdä yksioikoisesti, että isien ja poikien on käytävä kalassa. Pakollinen puinen pyssy on tehtävä, vaikkei lasta kiinnostaisi tippaakaan. Ja että tablettitietokone ja älykännykkä ovat yksinomaan perkeleestä. Usein nämä ajatukset tuntuvat herättävän hurraa-huutoja kansalaisten keskuudessa, koska saavat ilmeisesti nostalgisen käpylehmä-olon aikaan.

Kun on vuosia ollut ainoana aikuisena huushollissa, on vaikeaa (ja hyvä niin), jakaa kodin askareita miesten ja naisten töihin. Itse en edes jaksa ajatella, että olisin lapselleni jonkin sukupuolen edustaja. Vie liikaa energiaa, kun en aina edes muistakaan, kuinka miesten pitää olla ja käyttäytyä.

Tai ehkä pitäisi alistua yhteiskunnan vaatimuksiin ja korostaa esimerkiksi renkaanvaihtoa vaihtamalla yhtäkkiä luonnollinen puheääni toiseksi: matalaan kärisevään “miehekkääseen” ääneen. Ja missään nimessä ei saa puhua liikaa, koska miesten maailma on pyhä ja vain akat kälättävät. Pojalta voisi myös kysyä: “Haluatko olla mies vai hiiri”, jossakin sopivassa kohdassa. Mieluiten silloin, kun lapsella on hieman hapuileva olotila.

Pohjana omalle itselleni on ollut synnyinkotini, jossa oli toki omat puutteensa (kuten kaikissa), mutta mahdollisuus kasvaa persoonakseen. Jo 1970-luvulla vanhempani välttelivät hankkimasta punaista vaatetta tytölle ja sinistä pojalle. Toki jos lapsi itse halusi tiettyä perinteistä väriä, oli se ok. Isäni oli oman tiensä kulkija, mutta ei korostanut sitä että on MIES vaan ihminen, joka kulkee omaa tietään.

Ehkäpä poikani voi kirjoittaa tähän blogiin kirjoituksen vaikkapa 8 vuoden kuluttua ja pui, miten kummallinen isä hänellä onkaan. Että kunpa olisi käyty kalassa ja tehty käpylehmiä ja olisipa isi suhtautunut kielteisesti älykännykkään. Ja sitten kansa hurraa, että onpa viisas nuorukainen. 

Janne Ahjopalo

Kirjoittaja on YTM ja toimittaja. Ahjopalon pro gradu käsitteli lapsen huoltajuuskiistoja ja sitä kuinka lapsen etu voitaisiin saavuttaa nykyistä paremmin.