Kohti täysivaltaista vanhemmuutta

Täytätin jokin aika sitten muutamilla miehillä lomaketta, jossa selvitettiin kotitöiden jakautumista. Joku kommentoi, että "vaimo vastaisi varmaan ihan eri tavalla". Eräässä toisessa tehtävässä miesten tuli arvioida erilaisten väittämien avulla omaa vanhemmuuttaan. Miehet eivät mielellään näyttäneet lomaketta puolisolle, arvatenkin peläten "vääriä" vastauksia. Nainen on ykkösvanhempi, mies kakkos-.

Syksyllä ilmestyvässä Isän kirjassa eräs haastateltava tunnistaa ja tunnustaa toisinaan heittäytyvänsä vanhempana alaikäiseksi:

"Kysyn vaimolta jotain idioottimaista, kuten mitä lapselle pitää panna päälle kun on X astetta lämpöä, vaikka tiedän vastauksen itsekin ihan hyvin", tämä kahden lapsen isä kuvailee.

Kuinka mies voisi kasvaa täysivaltaiseksi vanhemmaksi? Isätutkija Jouko Huttunen sanoo, että hyvään isyyteen tarvitaan ennen kaikkea tahtoa. Sen lisäksi vaaditaan työtä tai tekemistä sekä tilaa tehdä ja toteuttaa vanhemmuutta. Hyvä isyys merkitsee täyttä, kokonaista vanhemmuutta.

Tarkastellaan seuraavassa Huttusen mainitsemaa tekemistä.

Yksi tapa hahmottaa vanhemmuutta on jakaa se osiin. Vanhemmuuden roolikartta on tuntemistani työvälineistä parhaita. Siinä vanhemmuus jaetaan viiteen rooliin, joita ovat huoltaja, rajojen asettaja, ihmissuhdeosaaja, elämän opettaja ja rakkauden antaja. Nämä jakautuvat vielä useisiin alarooleihin. Alleviivaan vielä sitä seikkaa, että vanhemmuuden roolikartta on pikemminkin ohjeellinen ja virikkeitä antava työkalu kuin tyhjentävä totuus aiheesta.

Alkukesästä meillä oli Isämies elämässä -hankkeen tiimoilta kymmenen tapaamista, joiden tavoitteena oli auttaa yrittäjäisiä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. Työelämävalmentaja Otto Kuivalaiselta opin mainion Vanhemmuuden roolikarttaan soveltuvan menetelmän: mieti kuhunkin rooliin liittyviä konkreettisia tekoja ja tee jokaiseen rooliin liittyviä asioita kunkin lapsesi kanssa.

Millaisia nuo teot voisivat olla?

Huoltajan roolin miehet hahmottavat yleensä melko helposti. Mies käy työssä, jotta perheelle olisi koti, ruoka ja vaatteet. Työnteon lisäämistä perustellaan ehkä perheen edulla, vaikka työn tekemisen lisääminen ei välttämättä palvele vanhemmuuden kokonaisuutta, sillä siihen kuuluu paljon muitakin asioita.

Myös rajojen asettajan roolissa on paljon tuttua, sillä isät haluavat, että lapsuus on turvallinen. Kuitenkaan ein-sanoja ei ole ainakaan pitkän päälle vanhemmuuden päätehtävä. Oletko koskaan muuten ihmetellyt sitä, että lapsia kasvatetaan kieltämällä ja koiria palkitsemalla?

Ihmissuhdeosaajan rooli vaikuttaa olevan meille miehille keskimäärin edellisiä vieraampi. Kuitenkin isä voi tietämättään olla vaikkapa kannustaja. Mikäli tuntuu, ettei kannustaminen onnistu luonnostaan, sitä voi harjoitella. Kun sitä harjoittelee riittävästi, siitä voi tulla tapa.

Ristiriidoissa auttamisen mahdollisuuksia tarjoutuu tavallisessa perheessä varsin usein ja me vanhemmat emme suinkaan aina onnistu luotsaamaan näitä tilanteita siten kuin haluaisimme. Eräs isä (minun lisäkseni) toivoi oppivansa vähemmän sanelevan tyylin ratkaista ristiriitoja. Kun tunnistat ristiriitatilanteen, älä reagoikaan sanelemalla niin kuin yleensä, vaan mieti muutama sekunti, miten voisit toimia rakentavammin.

Elämän opettajana vanhemmat toimivat usein huomaamattaan. Eräs yrittäjä kertoi, että jos hän on työpäivän jälkeen väsynyt ja haluaa ottaa päiväunet, hän ei halua syyttää työtä, jotta lapsille ei synny kielteinen mielikuva yrittäjyydestä tai työnteosta, vaan hän yksinkertaisesti toteaa, että "iskä ottaa ensin pienet päikkärit, niin sitten voidaan leikkiä".

Rakkauden antajan rooliin nykyisät eivät välttämättä ole saaneet kovin hyviä välineitä omilta isiltään. Isän kirjaan haastateltu isä ei muista oman isänsä pyytäneen häntä koskaan syliin eikä hän muista hakeneensa isän sylistä turvaa tai lämpöä. Tämän perinteen hän on muuttanut ja hän pitää omia lapsiaan sylissä hyvin paljon.

Hellyyttä voi opetella. Otapa tavoitteeksi - ellei asiat jo ole näin - että kosketat myönteisellä tavalla jokaista perheesi lasta ja aikuista joka päivä.

Tiukkuus jättää jälkensä.

Pointti tässä postauksessa oli siis se, että kun mies opettelee vanhemmuuden tekoja, hänen vanhemmuutensa vahvistuu. Samalla elämä saa merkityksiä ja syvyyttä. Mies - ja hänen lapsensa - on entistä tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämäänsä.

Sitten vielä konkreettinen vinkki, jonka otin heti käyttöön: Eräs kolmen lapsen isä kertoi ottavansa lasten kanssa iltaisin kivi-paperi-sakset -matsit. Kolmesta voitosta poikki. Jos lapsi voittaa, hän saa toivoa viisi minuuttia selän silitystä, lukemista tai muuta kivaa. Jos isä voittaa, lapsi hieroo viisi minuuttia isän hartioita.

Tässä mainiossa iltarutiinissa yhdistyy nähdäkseni useita eri vanhemmuuden rooleja: rakkauden antajan rooleista tähän natsaa hellyyden antaja, elämän opettajan roolista mallin antaja, arvojen opettaja ja sosiaalisten taitojen opettaja, ihmissuhdeosaajan roolista ihmissuhteiden vaalija ja huoltajan roolista oletettavasti vuorokausirytmistä huolehtija.

Mitkä ovat sinun vinkkisi?

Topi Linjama

Lempeä kosketus tekee ihmisestä ihmisen

Olenko koskaan sanonut
sinulle kultaseni, että
hengität upeasti?

Olenko muistanut mainita,
kuinka tavattoman paljon pidän
sinun tavastasi olla sinä?

Vasta elokuussa kirjoitin koskettamisesta ja nyt näköjään taas.

Joukko miestyön ammattilaisia kokoontuu kerran vuodessa Miestyön foorumiin pohtimaan miehen osaa, paikkaa ja tilaa. Tänä vuonna foorumi järjestettiin Mikkelissä otsikolla Koskettava mies. Mukana oli muun muassa väkivaltatutkija Satu Lidman sekä teatteriohjaaja Eino Saari, joka tekee dokumentaarista teatteriproduktiota suomalaisen miehen kosketushistoriasta.

Osallistuin Saaren vetämään työpajaan, jonka idea oli yksinkertainen ja vahva: kirjoitetaan tai piirretään kuudesta eri tehtävänannosta viisi minuuttia kustakin. Tehtävät olivat sellaisia otsikkoja kuin "kosketus, jota kaipaan" tai "hyvä kosketus lapsena". Kun kaikki tehtävät oli tehty, jokainen sai kertoa, millaisia ajatuksia oli herännyt.

Aihe tuli kirjaimellisesti iholle. Saari onnistui luomaan avoimen ja luottamuksellisen tilan, jossa jaettiin aika kipeitäkin juttuja.

Useammat pajaan osallistuneet kertoivat, että lapsuuden kosketusympäristö oli niukkaa. Isovanhemmat olivat olleet monelle niitä, jotka olivat olleet lähellä. "Mummon kainalo oli maailman turvallisin paikka", kertoi eräs pajaan osallistunut.

Kerrottiin myös isistä, joilla oli aikaa lapselle. Isien läheisyys saattoi olla hieman kulmikasta, esimerkiksi "parransiemenen" istuttamista pikkupojan poskeen.

Entä äidit? En ollut ainoa, jolta puuttui mielikuva äidin ihosta ja lempeästi koskettavasta kädestä. Jäin miettimään, mistä kaikesta tässä voisi olla kysymys.

Äidin iholla.

Ensimmäiseksi tulee mieleen epätasainen työnjako. Monesti on (ollut) niin, että isä tekee yhtä työvuoroa (ansiotyö), mutta äiti kahta (ansiotyö ja kotityöt). Siinä ei jää äidille aikaa lukea lapsille kiikkutuolissa kiireettömästi Hanhiemon iloista lipasta.

Eräs ystäväni kuvaili lapsuuttaan tähän tapaan: Isä tuli töistä kotiin ja rojahti sohvalle lepäämään. Lapset saivat olla isän lähellä, sylissä ja päällä. Pian isä nukahti. Ystävä kertoi pitäneensä lapsuuttaan tavallisen onnellisena. Äiti oli etäinen ja isä mukava veikko, jolla oli aikaa lapsille - kunnes ymmärsi, että suuren perheen äiti oli se, joka joutui kantamaan aivan liian paljon vastuuta ja tekemään aivan liikaa kotitöitä.

Toiseksi selitykseksi tarjoan hoivatyön jakautumista ja ihmismuistia. Ainakin omasta lapsuudestani on kuvadokumentteja, joissa olen äidin rakastavan ja täysin hyväksyvän katseensa kohteena. Mitään tietoista muistikuvaa minulla ei noista ajoista ole. Sain nauttia vauvuudestani pari vuotta ennen kuin pikkuveljeni syntyi.

Mietin foorumin aikana myös sitä, miksi lempeä koskettaminen ja hellyyden osoittaminen on monille meistä niin vaikeaa. Yhden ratkaisuehdotuksen teki kulttuuriantropologi Taina Kinnunen, joka kertoi Miestyön foorumin luennollaan Harlow'n epäeettisistä apinakokeista 50-luvulta. Nykyihmistä ei yllätä, että häkkiin ilman emoa suljetut reesusapinat eivät oppineet osoittamaan hellyyttä jälkikasvuaan kohtaan. Ehkäpä mekin silitämme vielä umpeen vuosien 1939-45 aiheuttamia haavoja.

Isän tai miehen lempeä kosketus on olennaista etenkin poikien hoivakyvyn kehittymiselle, sanoo isätutkija Jouko Huttunen. Lempeän hyväksyvästi koskettavilla miehillä voisi olla yhteiskunnallistakin merkitystä, sillä he ovat todennäköisesti rauhantahtoisia, empaattisia ja lähimmäisistä välittäviä. Eino Saaren työpajassa monet sanoivat lempikosketuksekseen halauksen. Halaus lohduttaa ja eheyttää, vahvistaa ja hyväksyy.

Lempeä koskettaminen ja rakkaan ihmisen lähellä oleminen on ihanaa. Olisi hienoa, jos jokaisella lapsella olisi kokemusta molempien vanhempien hyväksyvästä, lempeästä kosketuksesta, tai ellei omat vanhemmat tähän kykene, niin että olisi joku läheinen, jonka kainaloon käpertyä.

Topi Linjama