Isän kuusi syytä rakastaa hyvinvointivaltiota

Olen niin sanotusti hyväosainen, joten voi hyvin olla, että pärjäisin toisenlaisessa järjestelmässä. Mieluummin kuitenkin elän hyvinvointivaltiossa ja toivon todella, että Suomi pidetään sellaisena.

1. Ilman tuloerojen ja eriarvoisuuden tasaamista yhteiskunta olisi paitsi räikeän epäoikeudenmukainen myös räikeän epätasa-arvoinen. Vaikka tasa-arvon eteen on vielä paljon työtä tehtävänä, on tilanne Suomessa kuitenkin vertailtaessa aika hyvä. Joutuisin luultavasti tekemään jotain paljon epämiellyttävämpää työtä paljon epätoivoisemmalla vimmalla saadakseni perheelleni leipää pöytään. Puolisoni puolestaan olisi luultavasti melko lopullisesti jumahtanut kotiin jos emme sattumoisin olisi löytäneet jotain vielä huono-osaisempaa nälkäpalkalla lapsia kaitsemaan, jotta puolisonikin voisi tehdä jotain, mitä vain, työtä huonolla palkalla ja olemattomilla työehdoilla. Osallistuva isyys olisi sitä, että joskus näkisin lapsiani. Koulutustasoni tosin saattaisi olla sitä luokkaa, että en ehkä hahmottaisi osallistuvaa isyyttä ylipäänsä mahdollisuutena.

2. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka löydän valtavia rahasummia lasteni kouluttamiseen. Minun ei tarvinnut koulushoppailla, koska kaikki koulut ovat melkoisen tasalaatuisia. Lapseni saavat koulussa riittävästi hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ekaluokkalaiseni pääsee iltapäivällä kohtuuhintaiseen iltapäiväkerhoon sen sijaan, että istuisi yksin kotona tuntikausia ennen kuin muut ehtivät kotiin.

3. Perheenjäsenen sairastuminen ei syökse perhettä köyhyys- ja syrjäytymiskierteeseen, eikä sitä varten ole tarvinnut ottaa vakuutusta. lapseni on myös rokotettu. Neuvolajärjestelmä on ollut tukena etenkin äidille ja ottanut isoja askeleita myös isien huomioimisessa. Nyt taidamme tarvita röntgenkuvat toisen lapsen kädestä, eikä ole homma eikä mikään marssia sairaalaan, jossa kuvat otetaan. Siihenkään ei talous kaadu, vaikka jotain toimenpiteitäkin jouduttaisiin tekemään. Hyvinvointivaltio on se vakuutus.

4. Varhaiskasvatus on ollut hyvin merkittävä lasteni kasvussa ja kehityksessä sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja se on antanut mahdollisuuden siihen, että sekä minä että puolisoni olemme voineet opiskella ja tehdä töitä. Saimme nauttia jopa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ikävä kyllä se ilo meni seuraavilta, sillä joensuulaisilla poliitikoilla ei ollut rohkeutta pitää siitä kiinni.

5. Sekä päiväkodissa että koulussa lapsiani on kuskattu teatteriin ja muihin taidepläjäyksiin ilman lisäkustannuksia vanhemmille. Minulla ehkä olisi ollut sekä varaa että halua maksaa jopa ne lisäkustannukset, mutta kaikilla ei. Lapsista tuskin kuitenkaan juuri kukaan haluaa jäädä pois niiltä retkiltä ja taide-elämykset ovat niin tavattoman tärkeitä lapselle. Julkisella rahalla on rakennettu nekin tilat, joissa lapseni käyvät pelaamassa sählyä ja harjoittelemassa karatea.

6. Minun ei tarvitse toppuutella lasteni haaveita ja unelmia, koska yhteiskuntamme kohtalaisen hyvin takaa jokaiselle mahdollisuudet toteuttaa mitä erilaisimpia unelmia. Minun ei tarvitse kertoa lapselle, että tämäkin haave on meidän tuloluokkamme saavuttamattomissa.

Ilman hyvinvointivaltiota tätäkään blogia ja montaa muuta vapaaehtoisena sivuhommana tehtyä kulttuurituotetta tuskin olisi. Valtavat määrät potentiaalia jäisi hyödyntämättä kun lahjakkaat, luovat ja idearikkaat ihmiset joutuisivat keskittämään energiansa perustoimeentulon hankintaan. Sellaista isyyden asiantuntijuutta, jota mekin tässä jalostamme, ei välttämättä olisi eikä sen kaipuuta ehkä osattaisi sanoiksi pukea. Virheetön ei hyvinvointivaltio ole, mutta ei toisaalta korjaus- ja kehittämiskelvotonkaan. Olisi parempi tapella siitä kuinka kehitämme sitä kuin ajaa sitä alas. Tämä tulee olemaan ajatukseni myös silloin kun teen äänestyspäätöstä ensi keväänä kuntavaaleissa. Toivottavasti moni muukin ajattelee samoin.

Kirjailija-ohjaaja Aino Kiven käynnistämä #EnOlisiTässä -kampanja on saanut jo paljon ihmisiä mukaansa ja tänään tiedotettiin, että se laajennetaan "koko itsenäisen Suomen juhlavuoden kestäväksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi". Tätä on aika helppo kannattaa. Kampanja löytyy sosiaalisesta mediasta sekä sivulta prohyvinvointivaltio.fi.

Pasi Huttunen

Työhön on vain lyötävä perheen mentävä reikä

Työmoodiin on yllättävän helppo asettua. Siihen mielekkään ja intensiivisen työn tuomaan sulavaan suorittamiseen on niin helppo unohtaa itsensä. Perhe-elämä on kaikkine sotkuineen ja ristiriitoineen paljon vaikeampaa. Toki myös lopulta palkitsevampaa, mutta vaikeampaa.
Poikani olivat viikon mittaisella monitaiteellisella päiväleirillä, jonka lopuksi lapset esittivät näytelmän. Leirin nimi muuten oli Sieniä, mörköjä ja megapixeleitä. Kyllä, oikeasti. Lasten kertomuksista viikon mittaan oli helppo päätellä, että siellä oli juuri niin hauskaa ja luovaa kuin nimestä voi päätellä. Poikien silmistä näki, kuinka aivoissa kihisivät ideat ja ajatukset.

Toinen pojistani (kuvassa) näytteli
rosvoa, toinen elävää tietokonevirusta ja
pormestaria. Ei vähä mitään.

Esitys alkoi perjantaina puoli kahden aikaan ja koska puoliso oli hoitanut leiriasiaa - minähän olin töissä - tajusin tämän asian vasta keskellä viikkoa. Ensimmäinen reaktio oli selkeä toteamus, että en minä sinne pääse kesken työpäivän. Ajomatkaakin oli se puolisen tuntia ja paljon hommia tehtävänä päivän aikana. Se tuntui siinä hetkessä ihan luontevalta ratkaisulta. Hetken ajan.

Hyvin nopeasti tämä ihailtavan protestanttinen työmoraali mureni kuin korttitalo. En kai minä nyt oikeasti missaisi lasteni näytelmää jonkun palkkatyön vuoksi! Kamppailin asian kanssa jonkin aikaa, kunnes se lopulta järjestyi puolivahingossa niin, että kävin aamupäivällä hoitamassa yhden juttukeikan, ajoin katsomaan poikien näytelmää ja jatkoin sieltä sitten matkaa toiselle juttukeikalle. Pakkahuone, jossa pojat näytelmänsä vetivät, oli itse asiassa matkan varrella. Asiat järjestyivät näppärästi, mutta kyllä se sen vaati, että halusin tehdä näin. Edistystä on tapahtunut paljonkin, mutta työn ja perheen yhteensovittaminen on edelleen usein sitä, että pitää olla tarpeeksi tahtoa lyödä perheen mentävä reikä siihen työhön.
Loppujen lopuksi saattaa olla jopa niin, että harva työnantaja kieltäisi tai edes nihkeilisi, jos isä sanoo, että nyt haluan ottaa aikaa lapsilleni. Tässä minun tapauksessani nihkeilyyn ei ollut edes mitään syytä, koska työt hoidin joka tapauksessa. Minä voitin, mutta työnantaja ei hävinnyt. Eikä minua, työntekijää nyt vituta, koska pääsin katsomaan lasteni esityksen. Sen takia olen luultavasti parempi työntekijä.

Tietenkin olen etuoikeutettu monessa mielessä. Minulla on työ, josta vieläpä pidän todella paljon. Jos tarkkoja ollaan, niin minulla on tällä hetkellä itse asiassa kaksi työtä, joista molemmista pidän todella paljon, mutta kuitenkin. Työni luonne on sellainen, että työajoissa on paljon joustoa ja työnantajikseni on sattunut sellaisia, että joustaminen ei tarkoita sitä, että vain minä joutuisin venymään. Lisäksi olen tietenkin valkoinen, hyvinvointivaltiossa asuva korkeasti koulutettu ydinperheen isä.
Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Jos edes me, joilla mahdollisuuksia on käyttäisimme niitä vähän nykyistä paremmin, niin ei maailma siitä ainakaan huononisi. Onneksi valitsin sienet, möröt ja megapikselit, mutta oikeastaan yhteiskunnan pitäisi tehdä paljon paremmin selväksi, että tämä valinta on mahdollinen. Ei sen eteen pitäisi joutua kamppailemaan.

Pasi Huttunen