Venäjänkieli ei tunne sanaa koti-isä

Lauantai-iltana hypättyäni meidät Kronstadista takaisin Pietariin tuoneesta marshrutkasta, venäläisestä pikkubussista, metroon kohti Ulitka na Sklone -yökerhon metallikeikkoja ylittyi hetki, jolloin olin ollut lapsistani, 8 ja 9, erossa pitempään kuin koskaan aiemmin. Oli vähän yllättävää tajuta, että on kulunut lähes vuosikymmen niin, että on ollut ihmisiä, joiden lähellä olen ollut koko ajan niin tiiviisti. Etenkin seuraavana päivänä oli paha olo, vaikka en edes hankkinut krapulaa sieltä yökerhosta. Tällainen ikävä kotiin oli uudenlainen tunne, vaikka olenkin tehnyt pitkiä reissuja. Perheen ja lasten myötä on yhtäkkiä olemassa arki, josta irrottautuminen on toki välillä tarpeen, mutta myös hiukan vaikeaa.

Venäjällä on tietenkin helpompi lipsua pois siitä hoivaavan ja läsnäolevan isän roolista, johon on itseään kovasti yrittänyt asettaa. Venäjänkieli ei edes tunne sanaa koti-isä. Kotiäiti on домохозяйка (domohozjaika vapaalla kädellä translitteroituna). Kysyin kielenopettajalta, että onko sille maskuliinimuotoa. Opettaja, nuori nainen naurahti ja vastasi, että Venäjä on sellaiseen aivan liian patriarkaalinen yhteiskunta.

Parin viikon reissulta kotiin palatessa oli samaan aikaan hyvin outoa olla Suomessa. Kielen, kulttuurin ja suurkaupungin opettelemisen kannalta olisi Pietarissa hyvin mennyt vielä pari viikkoa. Toisaalta oli kova kiire kotiin. Sattuma toi Joensuun-junassa lohdullista matkaseuraa kun lähettyvillä puuhasteli venäläisperhe, jonka kaksi poikaa olivat suunnilleen samanikäisiä kuin omani ja vanhemmatkin suunnilleen ikäisiäni. Vanhemmat olivat selvästikin laskeutumassa arkistresseistään ja pääsemässä lomatunnelmiin. Lapset puolestaan olivat lähdössä hetki hetkeltä enemmän lapasesta. Alkoi olla jo myöhä jopa venäläislasten mittapuulla, vaikka siellä nukkumaanmenoajat tuntuvat olevan vähän myöhäisemmät kuin suomalaislapsilla. Yleisesti ottaen perhe vaikutti hyvin onnelliselta. Perhe ei ilmeisesti osannut lainkaan arvata, että joku ympärillä ymmärtäisi lainkaan venäjää. Minulle se oli pehmeää laskettelua kotitunnelmiin, mutta ilman suomen kielen kovuutta, joka vielä tuntuu korvissa ennen kuin siihen taas tottuu. Kaikki tuntui hyvin tutulta ja tiesin, että pian voin hiippailla katselemaan omia jo nukahtaneita lapsiani kotona.

Mikä siinä oikein sattuu olla erossa lapsistaan tai muista niin läheisistä ihmisistä? Senhän tietää, että äänen kuuleminen ja naaman näkeminen ei ole sen kauempana kuin Skype-puhelun soittaminen muutamalla klikkauksella. Kaksi viikkoa ei myöskään ole erityisen pitkä aika kun miettii kaikkia reissutyöläisiä, jotka saattavat olla poissa kuukausia. Puhumattakaan niistä, joiden perheet konfliktit ovat repineet rikki, eikä perheitä ole aina helppo saada yhteen edes silloin kun kaikki ovat hengissä. Minun ei ollut edes pakko lähteä.

Siinä menettää jotain. En päässyt kevätjuhlaan, enkä Suomen suven avaukseen, jossa Robin esitti turmiollisen kappaleensa Hula hula. En ollut vieressä jakamassa turhauttavan hitaita ja jahkailevia viimeisiä kouluviikkoja.

Paljon siitä on jossakin määrin tiedostamatonta. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä enemmän alkaa tulla vastaan erilaisia näkyjä, ääniä ja tuoksuja, jotka tuovat mieleen lapset ja kodin. Majapaikkani lähellä oleva leikkikenttä ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Kerta kerralta se kirpaisee vähän enemmän. Niihin lapsiin on kasvanut kiinni ja kaukana ollessa tuntuu ahdistavalta kun etäisyys uhkaa kasvaa. Jos reissu jatkuisi tarpeeksi pitkään, ne ikävän piikit epäilemättä harvenisivat ja laimenisivat jonkinlaiseksi tylsäksi kivuksi, johon tottuisi.

Perhe ei hajoa, vaikka se olisi erossa jonkin aikaa, mutta on paljonhan siinä menettää jos ei pääse olemaan lastensa lähellä. Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että ei siinä kohtuuttomasti menetä. Reissaaminenkin on tärkeää kuten taas pitkästä aikaa reissatessa nopeasti muisti. Ilmeinen ratkaisu tietenkin on ottaa lapset mukaan ainakin osalle reissuista, mutta joskus on mentävä myös omin päin.

Pasi Huttunen, @paspah

Isi, mennään leikkimään.

Se oli yhteinen hetki arjen keskellä. Tunti ja toinenkin kului kuin siivillä. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi Photography

Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh...” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen

Antti Kanto

Ydinperheisyyden kauheus ja kauneus

Kartoitin keskiluokkaistuvan ydinperhe-elämäni heikkouksia, vahvuuksia, uhkia ja mahdollisuuksia.

HEIKKOUDET

Tavaroiden pakkaaminen reissua varten
Kun talossa on monta ihmistä laittamassa tavaroitaan eri paikkoihin ja ne pitäisi yhtäkkiä nopeasti löytää pakattavaksi jotain matkaa varten, eivät ne tietenkään koskaan ole siellä, mistä niitä etsii. Eivät koskaan. Lapsillani on valtava määrä alusvaatteita, mutta jostain syystä niitä ei koskaan löydy mistään jos pitäisi pakata muutamat vaihtopikkarit mukaan reissuun.

Lähteminen jonnekin
Se kaaos. Asioiden vääjäämätön liukuminen käsistä. Pakkaamisen helvetillisys jo käsiteltiin, mutta ei siinä suinkaan kaikki. Kun tulee aika lähteä, taantuvat lapset viisi vuotta ikäistään nuoremmiksi ja ne kaikkein käsittämättömimmät toheloinnit ja huonoimmat vitsit ja aikaavievimmät asiat, jotka on tehtävä juuri sillä hetkellä muistuvat mieleen juuri silloin.

Toisten jälkien korjaaminen
Omien sotkujen siivoaminen ei haittaa, mutta vaikka joskus on ihan perusteltua jättää niitä myös toisen siivottavaksi, liittyy siihen lähes aina omanlaisensa turhautuminen. Muiden jälkiä on inhottava siivota, vaikka miten vakuuttelisi itselleen, että ei siinä mitään. Ja kun talossa on lapsia, on muiden jälkiä aina hyvin paljon siivottavana. Se juusto on aina pöydällä vielä tunti sen jälkeen kun kasivee on käynyt laittamassa välipalaa.

VAHVUUDET

Ruoanlaitto
Olen elävä todiste siitä, että ei tarvitse olla erityisen hyvä kokki nauttiakseen ruoanlaitosta. Se konkreettinen käsillä tekeminen ja työnsä tuloksen näkeminen, haistaminen ja maistaminen saman tien on kenties helpoin tapa päästä nopeasti flow-tilaan.

Pyykkien laittaminen
Pyykkien laittaminen on niin kevyttä, vaivatonta ja yksinkertaista puuhaa, että se jättää tilaa ajatuksille tai muulle oheistekemiselle. Iso korillinen puhtaita pyykkejä tarkoittaa hetkeä podcastin, radio-ohjelman, telkkariohjelman tai musiikin kuuntelemiseen ilman sitä lapsiperheen arjesta useimmille tuttua huonoa omaatuntoa, joka sellaisesta seuraa jos samalla ei tee mitään "hyödyllistä". Lisäetuna tulevat vielä puhtaiden kankaiden tuoksut.

Uunin lämmittäminen
Tulen sytyttäminen leivinuuniin tuottaa sellaisen, jollakin tapaa niin primitiivisen ilon tunteen, että siihen ei kyllästy. Samalla uunin polttaminen sitoo siihen paikkaan määräajaksi, mutta ei vaadi suurta vaivaa. Muutaman tunnin ajan on pysyttävä sen tulisijan lähellä ja lisättävä välillä, joten se avaa omanlaisensa pakotetun rauhoittumisen ajan.

UHAT

Tunaroivat lapset
"Ei, älä laita sitä sinne!" "Älä jätä sitä siihen!" "Laita se jääkaappiin!" "Jos lähdet kouluun, kannattaisiko ottaa mukaan reppu!?" "Ei, et voi lähteä kello kahdeksan aikaan arkipäivänä kolmen kilometrin päähän gymille!" "Katso autot, ennen kuin ylität tien!"
Pienet ja vähän isommatkin lapset ovat uskomattomia tunareita. Elämisen taidot ovat vielä hyvin vajaat ja vaikka asian tietää, niin on vaikea olla turhautumatta monta kertaa päivässä.

Arki tappaa parisuhteen
Kun on ollut päivän töissä, ja toiset viisi tuntia pyörittänyt kotia, harrastuksia ja ties mitä, ei välttämättä enää kymmenen aikaan illalla jaksa romanttisesti vikitellä puolisoa haureus mielessään. Kumpikaan ei kovin usein jaksa tehdä aloitetta, joten mitään ei kovin usein tapahdu. Ja kyse ei ole pelkästään seksistä. Arkiseen, puuduttavaan rytmiin jumahtaminen syö helposti leijonanosan elämänilosta, jos asialle ei tietoisesti tee jotain.

Keskiluokkainen ydinperhe -ahdistus
Kaksi lasta, lemmikit, talo ja auto, ylemmät korkeakoulututkinnot, työt asiantuntijahommissa, prekaari tilanne kuten kaikilla nykyään, mutta pärjätään, lomareissu kesällä ja talvilomalla ehkä kylpylään, pojat sählykerhossa. Ulkoisesti vaikutamme ihan tavalliselta, toimeentulevalta keskiluokkaiselta ydinperheeltä. Kauhea ajatus, että ehkä olemme sellainen.

MAHDOLLISUUDET

Perheen tarjoama välitön läheisyys ja rakkaus
Parhaimmillaan perhe-elämä tuottaa pakahduttavia onnentunteita. Eikä se pahimmillaankaan ole missään vaiheessa ollut niin paha, että siitä oikeasti haluaisi pois.

Ilo lasten kasvamisesta ja kehittymisestä
Lasten hoivaaminen ja opastaminen on uuvuttavaa, joskus stressaavaa ja usein runsasta univelkaa aiheuttavaa hommaa, mutta toisaalta se on myös loputtoman mielenkiintoista. Lapset eivät lakkaa yllättämästä ja osa niistä yllätyksistä on myös suloisia, mukavia ja pakahduttavia.

Sitten kun -asiat voivat oikeasti toteutua
Pää pursuilee usein kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia, joista kaikki eivät toteudu ikinä, mutta osa kyllä. Kun välillä pysähtyy katsomaan taaksepäin, huomaa, että hämmentävän moni kaukainen haave tai sumuinen unelma on totta tässä ja nyt.

Pasi Huttunen

11 tapaa selättää arki

Yksitoista tapaa -sarja saa nyt jatko-osan. Sarjan ensimmäisessä osassa ohjeistettiin, kuinka sössit kesäloman varmimmin. Nyt pureudutaan loman vastapeluriin, arkeen. Arki maistuu sanana suussa terävältä ja lyhyeltä, kun taas loma lempeältä ja löysältä. Koikeilepa vaikka ääneen: loma, loma, loma, loma. Arki, arki, arki, arki. Huomasitko? Kun hoet arkea riittävän paljon, alkavat poskilihakset, leuka, niskat ja kieli jäykistyä.

Arki on vastenmielistä ja se edustaa epämielyttäviä vastuita, joista tulee yrittää selvitä. Lapsiperheissä vaaputaan harakanlentoa päivästä toiseen, nähdään toisia pikaisesti aamuisin tai iltaisin ja päivän päätteeksi rojahdetaan petiin. Aivot alkavat jälkikäsitellä täpötäyttä päivää eikä uni tahdo tavoittaa. Alkaa armoton pohdinta, mitä asioita jäi tekemättä tai olimmeko riittävän hyviä. Miksi piti taas tänään ärjyä kohtuuttomasti lajitovereillemme? Lopulta itkemme itsemme syylliseen uneen.

Onko sinun elämäsi edelläkuvattua arjen täyttämää suorittamista? Onko perheesi tiukoissa trikoissa painimolskilla vääntämässä pullistelevaa arkea siltaan? Tuntuuko siltä, että vastassa on valtava kirgisialainen mörssäri ja perheenne on puulaakitason hintelä kärpässarjalainen? Meinaatteko hävitä ottelun? Ei hätää, sillä olen tehnyt listan, jonka avulla raskainkin arki selätetään.

1. Tee aamuista sujuvia. Alkuviikon arkiaamut ovat raskaita ja ahdistavia, joten valmistele illalla kaikki mahdollinen valmiiksi: asettele perheenjäsenten vaatteet selkeisiin pinoihin, tee aamupala valmiiksi jääkaappiin ja ajasta kodinkoneet. Aamu alkaa leikiten, kun ajastimella toimiva kahvinkeitin on turauttanut tuoreen sumpin, leipäkone rykäissyt rapean leivän ja appelsiinimehukone lirauttanut helmeilevän nesteen lasiin. Kaiken kruunaa automaattiblenderi, joka jyrskää kuitupitoiset timoteismoothiet aamujen iloksi. Hammasharjaan kannattaa laittaa iltaisin tahna valmiiksi ja lämpimään autoon on mukava kömpiä ajastetun polttoainelämmittimen ansiosta.

2. Osta Toyota. Hieman kalliimman mutta huoltovapaan auton avulla selviät arjesta iloisesti vain polttoainetta lisäämällä. Saat ajaa huolettomasti ilman autokorjaamon nöyryyttäviä hintoja ja ajanvarauksen tuomaa tuskallista säätöä. Harvakseltaan hiukan uutta öljyä ja suodatinta konehuoneeseen ja taas kelpaa kuljettaa lapsia päiväkotiin. (Toyota ei sponsoroi Lapsellisia miehiä)

3. Urheile paljon. Kun mieli on väsynyt on syytä rasittaa ruumista, ohjeistaa vanha sanonta. Kuten tiedät, arjessa on aika kortilla, eikä urheiluun ole välttämättä erikseen aikaa. Älä sure, sillä voit esimerkiksi lankuttaa kauppakeskuksen rullaportaissa, venyttää etureisiä kassajonossa tai kävellä junan keskikäytävää edestakaisin. Pidä syviä vatsalihaksia jännityksessä mahdollisimman paljon ja treenaa ojentajat jänteviksi hiekkalaatikon reunaa apuna käyttäen. Parhaiten kuntosi kohenee, jos silloin tällöin ryömisit kotona huoneesta toiseen.

4. Iloitse arjen pienistä asioista. Jos esimerkiksi sattuisi niin, ettei jonakin päivänä sada vettä, iloitse. Jos käy niin erikoisesti, etteivät lapset tappele eikä kumppanilta tule pyyhkeitä, iloitse. Jos sattuisikin niin harvinainen tilanne, ettei sinua ahdista mikään, iloitse.

5. Syö terveellisesti. Arkipäivän nopeat hiilarit turvottavat, väsyttävät ja tekevät ruumiin arvaamattomaksi. Listasin tähän suuhunpantavia, joita vastuullinen ihminen tarjoaa päivittäin perheelleen: ravitseva puuro, mustikoita, tyrnimarjoja, lakkoja, nokkosia smoothiena, pinaattia eri muodoissa, sekalaista lehtivihreää, kalanmaksaöljyä, chia-siemeniä, kaikenlaisia muita siemeniä, ituja, pettua, kalkkia, inkivääriä, poronsarvijauhoa, ternimaitoa, flavonoideja, antioksidantteja, rasvahappoa, vitamiineja (a-å), juureksia, juuria, sieniä, kuitua ja katajaa.

6. Herkuttele. Kätke kotiisi suklaalevy sinne karkkipussi tänne. Napostele juustoja ja leivo pullaa. Pidä perheen ja ystävien kanssa ihana pitsailta tai ota vihdoinkin hyötykäyttöön joululahjaksi saatu suklaakakkureseptikirja. Me tarvitsemme väsyneenä hyvää oloa keinolla millä hyvänsä ja syömällä herkkuja vointi kohenee helposti.

7. Nuku riittävästi. Kymmenen tuntia on ehdoton minimi. Haasteet töissä ja kotona saat varmaan hallintaan vain hyvin levänneenä.

8. Älä kuitenkaan kiirehdi nukkumaan, vaan ota omaa aikaa iltaisin. Lasten nukahdettua alkaa sinun ikioma hetkesi, joten turha huolehtia esimerkiksi aikaisesta töihinmenosta. Pohdi elämän syvintä olemusta, surffaile netissä, lue kirjoja, töllötä telkkua, napostele herkkuja tai istu sohvalla eleettömästi. Anna mediasisältöjen virrata lävitsesi. Muistathan irtaantua kotoa tarpeeksi usein ja vastaa saunailtakutsuihin myöntyvästi. Anna aikaa ystäville.

9. Panosta perheeseen. Läheisten kanssa vietettyä aikaa muistelet elämäsi ehtoopuolella lämmöllä. Antaudu leikkeihin lasten kanssa ja hiero kumppanin jalkoja. Keksi jokaiselle arkiviikolle jotakin yllättävää ja jänskää tekemistä. Vie arki-iltaa piristääksesi perhe uimahalliin ja anna lämpimän veden hoitaa kehonne velton raukeiksi. Ruoki nälkäinen perhe kebabilla ranskalaisten kera.

10. Viihdy töissä. Ota vastuuta, tartu haasteisiin ja kouluta itseäsi jatkuvasti. Ala työyhteisön hyvänilmanlinnuksi, kujeile ja hassuttele työkavereiden kanssa. Ole hyvä alainen ja erinomainen esimies. Tee piristäviä jekkuja ja liity työpaikan virkistysjaokseen. Anna hymyillen positiivista palautetta estottomasti ja vie työpaikan kahvihuoneeseen piirakkaa.

11. Mene metsään ja huuda arjen tuska ulos. Makoile kosteikossa ja tunne suopursun tuoksu. Huomaa selässäsi mannerlaattojen liike ja ymmärrä arkimurheiden pienuus. Tarkenna katseesi jäkälään ja haaveile tulevasta. Kohta on joulu.

Antti Kanto

Koulun alku ja vapauden huuma

Haikeudestaan huolimatta oli se tietysti iso helpotus kun viimeinenkin lapsi katosi päiväksi uuden luokkansa myötä uuteen, ekaluokkalaiseen elämäänsä. Vapauteni suunnitella tulemisiani ja menemisiäni lisääntyi tuntuvasti kun toinenkin lapsi kulkee nyt itse kouluun, iltapäiväkerhoon ja takaisin.

Vanhemmat seurasivat liikuttuneina ja hiukan hämmentyneinä
lastensa katoamista uuteen elämäänsä koulun uumeniin.

Miksi siis haikeaa? Yksi vaihe elämässä päättyi peruuttamattomasti siihen kun nuoremman poikani nimi huudettiin ja hän kirmasi sinne koulun uumeniin ryhmänsä kera. Nyt olen koululaisten isä. Se on aivan eri asia kuin olla vauvan, taaperon, päiväkoti-ikäisen tai eskarilaisen isä. Kyllä se pojan nimen kuuleminen vähän kirpaisi. Roska meni ehkä silmään.

Molemmilla lapsillani on vielä paljon viime viikkoa konkreettisemmin oma, minusta erillinen elämä. Se on todella hienoa, se avaa monia uusia ovia kaikille perheessä ja on tietyllä tavalla kammottavaa. Irti päästäminen vaatii vähän ajatustyötä ja totuttelua.

En enää päivittäin tapaa opettajia, jotka lapsiani päivät kaitsevat. Wilma on näppärä, mutta ei sama asia, eikä tarkoituskaan ole pitää yhtä tiiviisti yhteyttä kuin päiväkodin henkilökunnan kanssa. Ja niin kuuluu ollakin. Nyt ollaan yhä enemmän sen varassa, että minä vanhempana pidän keskusteluyhteyden auki suoraan lapsiini, jotta edes jollain tavalla pysyn kärryillä siitä, mitä he ajattelevat ja mitä heidän elämässään tapahtuu.

Samalla minulla on nyt toinenkin lapsi, jonka läksyissä auttelen tarpeen mukaan. Se on lähes poikkeuksetta mukavaa puuhaa, koska on äärimmäisen mielenkiintoista tehdä samalla huomioita siitä, mitä pentu osaa, mitä oikein vielä ei ja mikä hänelle tuntuisi olevan se oma juttu. Nyt kun ovat kumpikin vielä peruskoulun alkutaipaleella, riittää osaaminenkin auttamiseen oikein hyvin. Tämä on sitä kiehtovaa uutta, joka tulee siitä, kun talossa asuu yhtäkkiä uusia, aika erikoisia tyyppejä, joita en koko ajan paimenna vaan joilla on omat asiat. Minä en tiedä läheskään kaikkia niitä asioita. Niin sen kuuluu mennäkin, mutta on se vähän huimaa.

Olen aiemmin usein kuvaillut kuinka elämääni tuli oikeastaan vasta lasten myötä sellainen asia kuin arki. Päiväkodin myötä siitä arjesta tuli aikatauluiltaan selvästi määriteltyä. Nyt koulu ja poikien omatoimisuus tuo siihen taas uudenlaista vapautta. Olemme kaikki, paitsi ehkä se hitusen jo kouluun leipääntynyt kolmannelle luokalle menijä, yhä ihastuttavassa, huolestuttavassa ja oudossa vapauden huumassa.

Kun tulen kotiin

Kun tulen kotiin, on ruoka jo käytännössä valmista ja lapsilauma olohuoneessa leikkimässä. Puoliso lähtee joogaansa, otan ruoan uunista ja annan lapsille. Syönnin ja käsienpesujen jälkeen on kello jo alkuillan partaalla, enkä ole oikein löytänyt sitä kotimoodia. En oikeastaan tiedä miten noilla pennuilla on päivä mennyt, enkä sitä missä vaiheessa kotityöt ovat. Kodin metatyölle* ei ole ollut aikaa eikä paikkaa, joten olen aivan pihalla ja on hankala tarttua mihinkään hommaan.

Koti.

Lastenkin touhut vähän ärsyttävät kun ei oikein jaksaisi kuunnella taas yhtä tarinaa siitä mitä Minecraftissa on tehty ja rakennettu. En ymmärrä niistä tarinoista kuitenkaan kovin paljoa, koska en ole ehtinyt perehtyä. Olisi kyllä kiinnostava ymmärtää enemmän. Sitä paitsi kyllähän se lapsi huomaa, etten oikein kuuntele.

Kissakin änkeää syliin kun yritän kirjoittaa. Mielenosoituksellisesti.

Joku nokkela ehkä huomaa, että kuvailen varsin tyypillistä palkkatyössä käyvän ydinperheen isän iltapäivää. Vielä parikymmentä vuotta sitten se oli kunnollista ja tavoiteltavaa. Mutta ei se kivaa ole. Jos koti ei ole minun tilani, jossa tiedän mitä tapahtuu, niin ei mikään muukaan oikein ole. Tai aina voisin mennä sen parinkymmenen vuoden takaisen ydinperheisän tapaan autotalliin tai pihatöihin, mutta ei sekään ihan omalta tunnu.

Työni on innostavaa, vaihtelevaa ja haastavaa. Teen sitä mielelläni, mutta voisin kyllä tehdä sitä vähän vähemmän. Voisin, jos olisi vähemmän velkaa ja vähän pienemmät elinkustannukset.

Jos olemme vain työmme, ei mikään toimi. Arjen palikoiden kokonaisuus vaikuttaa olennaisesti siihen keitä olemme ja keitä meistä tulee. Ja ne arjen palikat muovaavat meistä todella ankeita tyyppejä jos emme kamppaile vastaan.

Pasi Huttunen

---

*Metatyö on sitä jatkuvaa suunnittelua, valmistelua, tilanteen tasalla olemista ja ennakoimista, jota vanhemman on tehtävä, jotta yhtään mikään toimisi. Lue myös: Jenny Lehtinen: Metatyö räjäyttää äidin pään!

Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen

Kravattikauppiaan päivä

Usuvampi kuin tekijä osasi ehkä edes ajatella.

Isänpäivä on vähän ahdistanut minua koko sen ajan kun olen itse ollut isä. Mutta minä en kyllä juuri koskaan käytä kravattiakaan ja se on luultavasti kaikkein ikonisin symboli isänpäivän kuvastossa.

Isyys ei ole yksi juhlapäivä, se on aina läsnäoleva arki. Voimakkaimmin isyys tuntuu arkisissa, keskimäärin tylsissä ja hyvin epäjuhlavissa kodin hetkissä ja Isän nostaminen yhdeksi päiväksi jalustalle tuntuu huolestuttavalla tavalla huutavan tarvetta määritellä Oikeanlainen Isä. Lisäksi isänpäivän merkitys on historiankin valossa hyvin epäselvä.

Ensimmäistä kertaa isänpäivää (Fathers's Day) vietettiin Graftonissa West Virginiassa Yhdysvalloissa 5. heinäkuuta vuonna 1908. Joulukuussa 1907 Grace Golden Claytonin isä kuoli yhteensä 361 miestä tappaneessa Monongahin kaivosonnettomuudessa. Näistä miehistä isiä oli 250. Ensimmäinen isänpäivä vietettiin näiden miesten muistoksi. Sitä ei tarina kerro, muistiko kukaan niitä 111 miestä, jotka eivät olleet isiä. Inspiraationa isänpäivälle toimi joitakin kuukausia aiemmin vietetty ensimmäinen äitienpäivä.

Silloin isänpäivä ei silti vakiintunut ja unohtui pariksikymmeneksi vuodeksi. Sen vakiintuminen kansalliseksi juhlapäiväksi Yhdysvalloissa alkoi 30-luvulla lähinnä miestenvaate- ja esimerkiksi tupakointivälineteollisuuden haistettua sen kaupallisen potentiaalin. Jotain vaikutusta voi olla toki silläkin, että maailmansotien välillä koettiin Yhdysvalloissa lyhyt aktiivisen, osallistuvan isyyden nousukausi, jonka toinen maailmansota lopetti.

Suomessa Helsingin yliopisto katsoi isänpäivän vasta vuonna 1987 niin vakiintuneeksi, että merkitsi sen pysyvästi kalenteriin ja liputuspäiväksi, mutta juhla on täälläkin vanhempi. Suomessa isänpäivä syntyi kaupallisiin tarkoituksiin 1940-luvun loppupuolella. Kauppiaat tuskailivat hiljaista hetkeä ennen joulusesongin alkamista ja isänpäivästä saatiinkin vakiinnutettua "toinen joulu". Tämä perinne jatkuu vahvana edelleen. Aiemmin esimerkiksi Ilkka Remes julkaisi vuosittaisen jännityskirjansa joulumarkkinoille, mutta en pidä mahdottomana, että hän olisi vaistonnut isänpäivän alla nousevan ostovimman, sillä julkaisuajankohta on siirtynyt varhaisempaan syksyyn. Kaupunkilehti Karjalan Heilin isänpäiväjuttu (Heili 31.10., sivu 9) ottaa juhlan kaupallisuuden annettuna. Toimittaja on kuljeskellut Joensuun keskustan liikkeissä kyselemässä kauppiailta lahjavinkkejä.

En ole niitä, jotka suuresti paheksuisivat juhlien kaupallisuutta. Kyllä sen juhlan "todellisen merkityksen" voi sieltä sielunsa syövereistä kaivaa lehtimainoksista huolimatta. Isänpäivän kohdalla vain on kyse siitä, että muuta todellista merkitystä kuin kaupallisuus ei ole. Ei taida olla mitään vakiintunutta koko kansan tapaa viettää isänpäivää, mutta se partakone, kravatti, sotakirja, dekkari tai Remes on ostettava, jotta perhe-elämä tulee suoritettua. Isänpäivä ei edes ole ylimääräinen vapaapäivä, koska se on aina sunnuntaina.

Ja nyt isänpäivän onttouden osoittamisen vastapainoksi on todettava, että isänpäivä on yleensä mukava päivä. Eikä lahjoissakaan toki mitään pahaa ole, päinvastoin. Sain kerran puolisoltani lahjaksi upean kantoliinan ja muistaakseni juuri isänpäivälahjaksi. Lisäksi sain kerran pojaltani hänen itse valmistamiaan suolakurkkuja. Ja ovathan ne pojilta saadut lahjat ja kortit aina koskettavia.

Isänpäivänä saatamme esimerkiksi mennä ulos syömään lasten ja isovanhempien kanssa tai kiertää viikonlopun aikana mummolat. Huono syy ei estä juhlimasta hyvin, eikä keinotekoisuus estä rakentamasta omia perinteitä. Me menemme isänpäivälounaalle Hilun paikkaan jo toisena isänpäivänä peräkkäin.

Pasi Huttunen

Kuinka vaikeaa on olla läsnä

Keskityn tämän blogin kirjoittamiseen kun lapsi huutaa ovelta, että joutuu menemään suihkuun, koska joku pissi hänen housuilleen. Tilanne ei lopulta kuulosta niin oudolta tai yllättävältä kuin sen ehkä kunnollisemmassa kodissa pitäisi. Samalla tunnen hieman ylpeyttä siitä, että lapsi hoitaa tilanteen ja ratkaisee ongelman itse. Keskityn taas blogiin.

Myöhemmin käy ilmi, että lapsi oli suihkussa käytyään lähtenyt takaisin ulos. Ilman vaatteita. Tässäkään ei sinänsä tuon luonnonlapsen kohdalla ole mitään kovin yllättävää. Tämä tapahtui vähän aiemmin syksyllä, kun oli vielä lämpimämmät säät, eikä mitään vahinkoa lopulta tapahtunut. Ehkä olisin kuitenkin voinut olla vähän tarkkaavaisempana tilanteessa. Olisin voinut olla läsnä.

Old school TV

A photo posted by Pasi Huttunen (@pasihuttunen) on Dec 7, 2014 at 8:27am PST

Läsnäolo kotona on vaikeaa aika ajoin. Sitä alkaa vaikka googletella, että miten saa valmistettua perunamuussin niin, että siitä ei tule täysin syömäkelvotonta. Se on ollut minulle jostain syystä tavattoman vaikeaa. Sitten huomaakin kirjoittavansa tätä. Lapset vieresssä ovat joutuneet kysymään kaksi tai kolme kertaa, että ovat saaneet vastauksen kysymykseensä. Se tuntuu pahalta. Lisäksi se tuntuu kuumottavalta kaiulta omasta lapsuudesta, jossa omalla isälläni oli sama taito olla välillä vain fyysisesti läsnä.

Toisaalta aina ei tarvitse olla läsnä, eikä se varmaankaan olisi kovin terveellistäkään. Se tasapainottelu, jotta yksi ystäväni kutsui itsensä manageroinniksi on yksi arjen perustaidoista. Esimerkiksi töistä tullessa on jostain löydettävä keinot, joilla pääsee kotimoodiin ja saa työasiat pois mielestä. Pienemmät lapset ovat silkassa intensiivisyydessään tehokkaita vaatimaan läsnäoloa, mutta nyt kun ne ovat vähän isompia, vaatii se enemmän itseltä.

Vielä tässä vaiheessa toimii onneksi se, että tarjoudun lukemaan heille jotain. Asetummme sänkyyn tai sohvalle, yksi toiseen, toinen toiseen kainaloon ja siinä lapset viihtyvät niin pitkään kuin vain lukea jaksan. Kammoan hiukan sitä edessä olevaa aikaa, jolloin pennut eivät enää ole kiinnostuneita tällaisesta. Noita lähellä olemisen hetkiä tulen ikävöimään, jos en sitten onnistu keksimään jotain uusia tilalle.

Tärkeitä hetkiä ovat myös kuulumisten vaihtamiset koulun ja esikoulun jälkeen. Sekin on tekniikkalaji. "Kuinkas koulussa/esikoulussa meni?" ei vain toimi. On mentävä yksityiskohtiin: "mitä söit, mitä leikit, mitä opit, ai kävi noin, no mitä ne siihen sanoivat?" Ja vastausten kuunteleminen kunnolla on äärimmäisen tärkeää lapselle. Tuolla tavalla kyselemällä saa myös sellaisen tarinan kasaan, jonka avulla voi tosiaan hahmottaa lapsen päivän. Optimistisesti uskon, että myös lapsi oppii siinä niitä tarinankerronnan peruspalikoita, joista esimerkiksi minä saan toimeentuloni.

Yksi klassisimmista keinoista on tietenkin laittaa johonkin nuotio. Siihen väki kyllä kerääntyy ympärille kuin magneetin vetämänä. Se ei vain kaupunkiasujalle ihan aina ole mahdollista.

Samalla mahdollisuus läsnäoloon tuntuu hyvin etuoikeutetulta. Kun on viime aikoina jutellut sekä pakolaisena maahan tulleen yksinhuoltajaisän että vankilassa tuomiotaan suorittavan kuuden lapsen isän kanssa, niin voi taas muistuttaa itseään, että minulla on mahdollisuus valita olenko läsnä vai en.

On jopa aika tragikoomista, kuinka vapaa todella olen valitsemaan tässä asiassa. Sehän on olennainen tasa-arvokysymys, sillä äideillä ei usein ole sitä valinnan vapautta. Joskus on toki helpottavaa, mutta useammin ahdistavaa, että meidänkin lapsillemme äiti on yleensä se, jota ensimmäisenä huudellaan. Minäkin toki kelpaan vastaamaan aivan samaan tapaan kuin Topi mainitsee aiemmassa blogitekstissään, mutta kertoohan se jotain, että äiti on se ensimmäinen.

Olen kyllä oppinut. Yleensä käyn tätä nykyä tarkistamassa, että lapsi lähtee pihalle vaatteet päällä eikä ilman. Kohta varmaan opin sen perunamuussinkin teon.

Pasi Huttunen