Näytetään tekstit, joissa on tunniste syntymä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syntymä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Vieraskynä: Mitä isyys on tuonut mukanaan?

Esikoispoikamme täytti muutama viikko sitten huikeat kaksi kuukautta ja nyt olemme saaneet viettää yhdessä ensimmäistä pääsiäistä pojan kanssa. Muutaman vuoden kuluttua pääsemme istuttamaan yhdessä ensimmäiset rai-ruohot ja kisaamaan kumpi kasaa nopeammin suklaamunien yllätyslelut. Tänä vuonna jouduin vielä uhrautumaan ja hoitamaan suklaamunien tuhoamisen yksin. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon kaikenlaista tapahtumaa. Kirjoitin jokin aika sitten postauksen, jossa kerroin tuntemuksiani ensimmäisten neljän viikon ajalta.

Nyt kun mittariin on tullut vielä vähän yli kuukausi lisää, tunnen itseni eräänlaiseksi voittajaksi. Koen jo sulautuneeni lapsiperheen arkeen ja tietynlaiset rutiinit (esim. lapsen nukuttaminen) ovat pikkuhiljaa muotoutuneet.

Lapsen odotukseen mahtui monenlaisia seikkailuja raskauskuvauksesta aina väittelyihin lapsen nimeämisestä. Kun H-hetki vihdoin koitti ja tuli lähtö synnärille, fiilikset olivat odottavat, mutta jännittyneet. Sairaala-aika oli myös mielenkiintoinen seikkailu, joka tuntui hieman jopa minilomalta. Nämä kokemukset kasvattivat ja valmistivat minua tulevaan koitokseen isänä.

Käsitys oman ajan rajallisuudesta on konkretisoitunut minulle aika selkeästi. Elin kuvitelmissa, että voisin jatkaa omia harrastuksiani normaalisti lapsenhoidon ohella. On kuitenkin tullut huomattua, että töiden jälkeen ilta on kovin lyhyt ja väsymys alkaa painamaan melko nopeasti. Haluan olla niin vaimon kuin pojankin kanssa, mutta on myös kiva välillä syventyä omiin juttuihin.

On ollut jännä myös huomata miten ajantaju hämärtyy niin minulla kuin vaimolla. Viikot menevät ja päivät vaihtuvat. Istuimme eräänä iltana television ääreen katsoaksemme lempisarjaamme Quanticoa. Kello tuli yhdeksän ja iltapalat oli tehty valmiiksi, jotta voimme syödä ne siinä samalla ohjelmaa katsoen. Sitten ruutuun tulee tieto seuraavasta ohjelmasta, joka on aivan muuta kuin Quantico. Tässä vaiheessa mieleeni muistui, että tänään olikin jo torstai. Mihin keskiviikko katosi?

Musiikki on ollut pitkäaikainen harrastukseni, mutta viime aikoina olen joutunut hieman tinkimään tästä huvista. Aikaisemmin saatoin istua tietokoneen ääressä tuntitolkulla ja säveltää musiikkia, tai soittaa viikonloppuisin pianoa lähes koko päivän. Onneksi on vielä muutama bändihomma vireillä, niin saan purkaa musiikkivajetta. Odotan jo innolla pojan kasvavan sen verran, että voin alkaa siirtämään näitä musiikillisia oppeja hänelle. Meistä tulee vielä vuosisadan Isä-Poika bändi, LattePappa & the Boy(s). Mikäli poika ei innostu musiikista, niin toivottavasti edes autoradasta.

Nyt isänä olen päässyt tutustumaan vauvanvaatteisiin sekä perehtymän erilaisiin pulmiin rintapumpun kasaamisesta lähtien. En olisi osannut kuvitella, että pojan herätessä aamu viideltä olen itsekin melko pirteä. Herätykseen olisi vielä tunti aikaa, mutta meneehän se pojan kanssa jutustellessa. Jutun taso on kyllä vielä "gii, guu, kukkuu" -tasolla. Unet ovat muutenkin jääneet vähän katkonaisiksi, mutta onneksi kahvia riittää. Elättelen toivoa, että lapsen yöheräämiset joskus loppuvat.

Voin todeta, että olemme vaimoni kanssa erittäin onnellisia vaikka arki on nyt hieman erilaista kuin ennen. Kaikista tärkeintä on kuitenkin oma suhtautuminen ja asenne perheenlisäystä kohtaan. Siitä osaa nauttia tai sitten ei, päätä itse.

Ai niin… Joskus luovuus kumpuaa vauva-arjesta ja syntyy tällaisia huumorivideoita. Ajattelin antaa vaunuesittelyyn hieman miehistä näkökulmaa :)

Juho Kokki
Kirjoittaja pitää LattePappa-blogia

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vieraskynä: Isän kirje 1-vuotiaalle Down-lapselleen

Vuosi sitten saimme lahjan, sinut Ukko. Lahjan, jonka saapumista jännitimme ja pelkäsimme. Olimme muutamaa kuukautta aikaisemmin saaneet tietää, että olet erilainen, erityinen downlapsi. Emme me sellaista olleet tilanneet! Vaikka tunsin muutaman hienon downihmisen, oli järkytys, että sinä olit tulossa juuri meille. Miksi meille?!

Meille, joilla oli jo ollut niin monenlaista ongelmaa, sairautta, tuskaa ja kipua. Ajattelimme, että elämä on epäreilua. Joku muu perhe olisi varmasti parempi tulevaan vaikeaan tehtävään. Raskauden aikana kuljimme vaimon kanssa syvissä vesissä. Aluksi molempien oli vaikea katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen. Kummisi ja muut ystävämme kantoivat ja taluttivat meitä. Ilman heitä olisimme olleet todella hukassa.

Synnytys käynnistyi Jyväskylässä, josta sinut kuljetettiin äitisi vatsassa ambulanssilla Ouluun. Minä ajoin illalla vauhdilla Ylivieskasta Ouluun sen jälkeen, kun olin saanut ystävämme hoitamaan vanhempia sisaruksiasi. Emme voi sanoin kuvailla sitä pelkoa, mikä vallitsi, kun synnytys läheni. Kun tulit maailmaan, paikalla oli meidän lisäksi kaksi kätilöä ja lääkäri. Äitisi ei saanutkaan sinua heti rinnalle, koska napanuora oli niin lyhyt. Emme nähneet sinua, mutta kuulimme itkusi. Se oli ehkä parasta, mitä olen ikinä kuullut. Siinä hetkessä meiltä, äidiltäsi ja minulta, tippui suuri taakka harteilta. Olimme siinä hetkessä vapaita jännityksestä ja pelosta. Itkien halasimme toisiamme pitkään. Kun siitä nousin, sinut oli siirretty tutkimuspöydälle, siinä itkit persoonallista itkuasi. Ihmettelin - sinähän vaikutat samalta kuin muutkin lapset. Kädet, jalat, sormet, varpaat ja silmät. Munat ja kaikki. Lääkärin sanat "terve poika" oli jotain, mitä vain hiljaa uskalsimme toivoa ja rukoilla.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olimme kolmestaan synnytyssalissa. Sinä, minä ja äitisi. Pari tuntia siinä sinua syleilimme ja ihmettelimme. Söit ahnaasti, ihan samalla tavalla kuin vanhemmat sisaruksesi. Monilla kollegoillasi on ollut sitä ongelmaa, että he eivät ole oppineet syömään kunnolla. Sinä söit. Itkit, kakkasit, nukuit ja söit. Tai itseasiassa ensimmäisten neljän kuukauden aikana et juuri lainkaan itkenyt.

Saimme viedä sinut kotiin jo seuraavana perjantaina, vain 5 päivää sairaalassa! Luulimme, että tulisit olemaan ainakin kuukauden. Monet ystävät ja läheiset kävivät katsomassa sinua. Nukuit hyvin ja olit kiltti vauva.

Viikon ikäinen Ukko.

Tänään täytät vuoden. Olet vienyt meidät erityiselle matkalle. Matkalla on sattunut ja tapahtunut. Sinulla on ollut kipua, sairautta ja tuskaakin. Olemme olleet väsyneitä, kun et ole nukkunut öitä kunnolla viimeiseen puoleen vuoteen. Itket harvoin, mutta hästäät omia juttujasi vaikka sitten keskellä yötä. Mutta sinä olet ollut onnellinen. Mikä parempaa kuin herätä aamulla ja ottaa sinut aina hymyilevänä syliin. Ilmaiset itseäsi erilaisilla hymyillä, äänteilyillä ja kehon kielellä. Isi, äiti ja sisaruksesi tunnistavat ääntelystäsi, hymystäsi ja vartalon liikkeistäsi, haluatko isin vai äidin syliin. Aina, kun joku sisaruksistasi ottaa sinut syliin, ensin halaat ja sitten pussaat. Äitiäkin pussaat. Minua et juurikaan enää, johtuisiko parransängen pistelystä.

Aina kun tulen kotiin, sinun on heti päästävä isin syliin. Laitat kädet kaulalleni ja pään sivuttain olkapäätäni vasten. Sanomme, että menet silloin laturiin. Saatat viihtyä siinä pitkäänkin.

Olet tuonut meille, läheisille ja monille muillekin ihmisille, valtavan määrän positiivista ja hyvää. Säihkyvällä hymylläsi hurmaat kaikki ja luot valoa ympärillesi. Sulatat kylmimmänkin sydämen. Tiedät tästä elämästä ja onnellisuudesta kromosomin verran enemmän kuin me tavikset. Opetat meille hetkessä elämistä ja pienistä asioista nauttimista, positiivisuutta sekä välittömyyttä. Olemme saaneet sinut matkallemme saattajaksi ja saatettavaksi.

Huomattavasti enemmän olet antanut kuin ottanut.

Olet erityinen ihminen. Olen välillä potenut syyllisyyttä erityisyydestäsi suhteessa vanhempiin sisaruksiisi. Mikä siinä on erona, että olet downpoika? Ehkä suurin ero on siinä, että meillä on erilainen huoli siitä, miten sisaruksesi tulevat pärjäämään elämässään. He joutuvat tekemään enemmän töitä elämänsä eteen ja kantamaan enemmän vastuuta. Sinulle tie on tasoiteltu aivan erityisellä tavalla valmiiksi. Yhteiskunta kantaa vastuun yhdessä vanhempiesi ja ystäviesi kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sinunkin elämässäsi tule vaikeuksia. Tottakai tulee. Mutta positiivisuutesi avulla selviät kaikesta.

KELAn laatikossa odottaa valmiina eläkepäätös, jonka saat 16-vuotislahjaksi. Toki saat tehdä töitäkin, jos haluat ja kykenet siihen. Suomessa kaltaisillasi on asiat hyvin, syrjintää ei ole juurikaan ja ihmisoikeudet toteutuvat parhaiten koko maailmassa. Pidämme kädestäsi, kuljemme aina rinnallasi ja saatamme jokaiselle portille. Kävelet punaista mattoa pitkin, senkin kuningas!

Onnea Ukko!

Tapio Hintsala
Kirjoittaja on yrittäjä ja neljän lapsen isä

Aiheesta keskusteltiin helmikuussa YLEn Inhimillisessä tekijässä

maanantai 24. elokuuta 2015

Maailma uuteen asentoon

Ensimmäisen lapsen syntymä tiivistyy kahteen sanaan, hämmennys ja muutos.

Hämmennys: Voin nähdä vuosien takaisen itseni kuljeksimassa synnytyssalista isien lepohuoneeseen hölmistyneenä, kun synnytys ei etene eikä hän tiedä, mitä hän voisi tehdä. Ja kun lapsi lopulta syntyi, tuo minä tajusi vasta silloin, että näin todella oli tapahtuva.

Muutos: Maailma keikahti täysin uuteen asentoon. Vastoin painovoiman lakeja kaikki alkoi pyöriä 3,5-kiloisen tyttösen ympäri. Tietenkin elämä ajan oloon tasoittui, mutta se oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla merkityksellisemmäksi.

Kun astuimme sairaalasta pienen nyytin kanssa aurinkoiseen alkukesän päivään, kaikki näytti olevan ennallaan. Vanhus käveli hitain askelin kohti pääovea, taksi odotti asiakastaan, joku oli tupakalla sairaalan edustalla. Täällä sitä vaan tupakoidaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut! Ettekö te tiedä, että kaikki on muuttunut! Meille on syntynyt lapsi!

Muistan yhden ensimmäisistä kaupunkireissuista. Nyytti oli noin viikon ikäinen ja hänellä oli yllään vain vaippa ja body, koska ilma oli helteinen. Kantoliinasta pilkistivät hänen pikkiriikkiset varpaansa. Tutut ja tuntemattomat ihailivat, että "onpa se pieni!" Tuskin koskaan olen kävellyt yhtä ylpeänä - ja varovasti.


Nyt, 13 vuotta myöhemmin, kun pikkuprinsessasta on sukeutunut neitokainen, olen päässyt perhevalmennuksissa keskustelemaan ensimmäistä lastaan odottavien miesten kanssa. Perhevalmennukset ovat varsinainen aitiopaikka oraalla olevaan isyyteen. Niissä on miesten vanhemmuutta tukevaa hyödyntämätöntä potentiaalia.

Valmennusten miehet ovat keskimäärin paljon paremmin valmistautuneita tulevaan elämänmuutokseen kuin mitä minä olin kaksvitosena. Silti huomaan heissä paljon tuttua: He eivät oikein tiedä, mikä heitä odottaa, ja kuinka voisivatkaan tietää. He eivät ole välttämättä kovin paljon funtsineet, mitä kaikkea lapsen tulo merkitsee, vaikka raskaus olisi jo viikolla 36. Eipä tuota itsekään tullut vauvalehtiä luettua, vaikka vaimo niitä suositteli.

Miehet eivät myöskään oikein tiedä, mitä synnytyssalissa voi tehdä. Omien kokemusteni perusteella mies voi tsempata ja elää mukana, hän voi tuoda juotavaa, hieroa, auttaa sopivan asennon löytämisessä. Hän voi myös toimia naisen asian ajajana, mikä tietenkin edellyttää sitä, että mies tietää, mitä asioita nainen haluaa ajettavan.

Ensimmäisen lapsen syntymä on miehen elämän merkittävimpiä, ellei merkittävin tapahtuma. Vanhemmuuteen sitoutumisesta on tutkimusten mukaan miehelle paljon hyötyä. Lapsi tuo elämään merkityksiä ja avaa uusia näkökulmia. Hän lisää vanhempien itsetuntemusta, mikä ei toki ole hauskaa esimerkiksi silloin, kun huomaa vastaavansa kaksivuotiaan tunnereaktioon kaksivuotiaan tunnereaktiolla.

Sitä paitsi lapsesta saa elinikäisen ystävän. Meille ei siis syntynytkään vauvaa, lasta tai prinsessaa, vaan ihminen ja ystävä.

Topi Linjama