Jokelassa lapsiperhe voi saada kaiken

Asuinpaikalla on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Toiset kaipaavat maaseudun rauhaa, toiset kaupungin sykettä ja spåran kolinaa. Suurin osa suomalaisista haluaisi yhdistää eri asuinpaikkojen parhaat puolet. Jakomielitautinen nykyihminen asuisi mieluiten keskellä kaupunkia järven rannalla. Se ei kuulemma ole mahdollista muuta kuin kuopiolaisille ja alajärveläisille.

Jokelan asema

Myös me aloimme miettiä asuinpaikkaa, kun esikoisemme alkoi lähestyä kouluikää. Asuimme Helsingissä ja pohdimme, missä haluaisimme lapsemme kasvattaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme muuttamaan Jokelaan, 1800-luvun lopussa kasvaneeseen radanvarsitaajamaan, joka oli 1980-luvulle asti tunnettu tulitikku- ja tiilitehtaistaan. Jostain syystä tämä Keski-Uudenmaan helmi on jäänyt hieman tuntemattomaksi useimmille suomalaisille, jopa uusmaalaisille - ainakin hyvässä. Se on sääli, sillä paikka on paratiisi monella tapaa.

Jokelan miljöö on kylämäinen ja kodikas: noin 7000 ihmistä asuu mukavasti pien-, rivi- tai luhti- ja pienkerrostaloissaan melko tiiviisti pääradan molemmin puolin. Taajamaa täplittävät pienet lammet, joista aikanaan kaivettiin savea tiilitehtaiden tarpeisiin ja jotka sittemmin kunnostettiin virkistyskäyttöön. Keskustan lammessa asuvat tätä nykyä kuuluisat Jokelan joutsenet. Vanhat ja arvokkaat tehdasrakennukset muistuttavat teollisesta menneisyydestä. Tehtaanjohtajien pittoreskit huvilat on restauroitu asuinkäyttöön.

Jokelan joutsenet (Kuva: Mirjam Kallioranta)

Lapseni rakastavat Jokelaa, ennen kaikkea sen turvallisuutta ja harrastuspaikkojen läheisyyttä. Vireä paikallinen urheiluseura, Jokela Kisa, liikuttaa paikallisia vauvasta vaariin. Tarjolla on ainakin jalkapalloa ympäri vuoden hyvin hoidetulla tekonurmella, salibandyä ja sulkapalloa. Harrastuksia tarjoavat myös Tanssikoulu Flow, Jokelan kansalaisopisto, kirjasto ja kaksi teatteria - kaikki kävelymatkan päässä. Alle kymmenen minuutin ajomatkan päässä jokelalaisia houkuttelevat Nukarinkosken lohiapajat, jonka ottipaikoille kalastajat ajavat kaukaakin. Lähimetsissä kulkee kymmeniä kilometrejä polkuja maastopyöräilijöiden ja lenkkeilijöiden iloksi. Skeittipuistokin kuhisee rullalautailevaa nuorisoa ilmastonmuutoksen ansiosta läpi talven. Myös valaistu latu ja luistelukentät ovat läpi talven hyvässä kunnossa - ilmastonmuutoksesta huolimatta. Terveysasema oikoo sunnuntaipalloilijoiden nyrjähtäneet jäsenet (ark. 8-16).

Jokelassa on helppo kasvattaa (valvoa) lapsiaan aikuisuuden kynnykselle asti: päiväkoteja on lukuisia, alakouluja kolme, yläkoulu ja lukio. Jos oman kylän lukio ei innosta, junalla pääsee halvalla kymmeniin pääkaupunkiseudun ja uudenmaan lukioihin. R-juna kuljettaa halukkaat näppärästi Hyvinkäälle, Riihimäeelle, Hämeenlinnaan ja jopa Suomen Tampereelle, jos halua on. Kahdeksan vuoden kuluttua ison kirkon suuntaan pääsee neljä kertaa tunnissa, kun rakenteilla olevat kaksi lisäraidetta valmistuvat. Opiskelu- ja työssäkäyntialue on laaja, ja ensi vuoden alusta HSL-lipulla voi matkustaa vaikka Ruoholahteen. Kun länsimetro hamassa tulevaisuudessa valmistuu, voi matkaa jatkaa jopa Kivenlahteen - ja kannattaakin, koska HSL: n myötä myös me jokelalaiset osallistumme metron kustannuksiin. Miksi emme siis käyttäisi sitä?

Tekonurmella pelataan ympäri vuoden. 

Minä ja perheeni olemme onnellisia Jokelassa. Ihmiset ovat sivistyneitä, ystävällisiä, onnellisia ja yhteisöllisiä. Paikan lämmintä ja välittävää henkeä kuvastaa hyvin se, että viiden vuoden asumisen jälkeen joudun päivittäisillä kauppareissullani pitämään  kättäni kohotettuna tuttavien tervehdykseen laskematta sitä välillä alas, koska haluan välttää jatkuvasta käden nostelusta koituvat nivelkulumat. Suurin osa jokelalaisista kulkeekin kylillä käsi pystyssä.

Kaurismäkeläinen autohuoltamo keskustassa (Kuva: Heikki Nenonen)

Totesin alussa, että jakomielinen nykyihminen haluaisi saada asumiseltaan kaiken: luonnan rauhan ja kaupungin sykkeen. Jokelassa tämä kaikki on mahdollista. Olen joskus kysynyt, mitä eroa on Jokelalla ja Pohjois-Espoolla. Vastaus kuuluu: matka julkisilla Jokelasta Helsinkiin kestää puolet vähemmän aikaa ja asuminen on puolet halvempaa.

Kun tänään aamulla heräsin, kuuntelin raukeana toisella korvallani harmaapäätikan soidinääntä ja toisella paikallisjunan jarrujen kirskunaa. Mietin: missä muualla tämä olisi mahdollista?

Otto Kallioranta, Jokela

P.S. Tutustu Jokelan vapaisiin omakotitontteihin osoitteessa  https://www.tuusula.fi/omakotitontit/index.tmpl?alue_id=13;sivu_id=1281

ja asuntoihin osoitteessa https://asunnot.oikotie.fi/myytavat-asunnot?cardType=100&locations=%5B%5B335250,4,%22Jokela,%20Tuusula%22%5D%5D

Missä kuljimme kerran - lasten reviirit ennen ja nyt

Esikoululaisten reviirin rajat on turvattu nykyään aidoilla. Kuvassa poikani odottaa

vapauteen pääsyä. 

Lasten oikeus itsenäiseen ja vapaaseen kulkemiseen on teema, jonka kanssa jokainen vanhempi joutuu tekemisiin heti, kun esikoinen oppii ryömimään. Aluksi lasta pitää vahtia jatkuvasti, mutta vähitellen toimintasäde laajenee: olohuoneesta keittiön kautta portaisiin, lastenhuoneesta omalle pihalle, pihalta tielle, jota myöten naapuriin. Naapurista leikkipuiston kautta kouluun, treeneihin, ostarille. Jokelasta Järvenpäähän, Tikkurilan kautta Helsinkiin, lautalla Tukholmaan, Arlandasta Amerikkaan. Liikkuvatko nykylapset vapaammin kuin ikätoverinsa taannoin? Rajoittaako lasten liikkumista edelleen sama koulun ympärillä kiertelevä lysmyinen paku, jonka kuljettajan kanssa ei missään nimessä saanut antautua minkäänlaiseen keskusteluun? Vaikuttavatko lasten liikkumisvapauteen muutkin asian kuin lasten ja vanhempien temperamentti ja opitut pelot, niin todelliset kuin kuvitellutkin? Missä kuljimme kerran, missä lapsemme kulkevat nyt? 

Uusimman Lapsen Maailma -lehden mukaan lasten liikkuminen on vähentynyt 1990-luvulta alkaen varsinkin maaseudulla, koska koulumatkat ovat pidentyneet kohtuuttomasti. Juttua varten haastateltujen helsinkiläislasten nykyreviirit eivät taas tunnu erityisen rajoitetuilta, ottaen huomioon, että pääkaupungissa liikennettä on melko paljon: kahdeksanvuotias käy yksin lähikaupassa, 11-vuotias pääsee kavereidensa kanssa ostoskeskukseen ja bussilla elokuviin. Nykyisenä älypuhelinaikana vanhempien ei tosin tarvitse turvautua pelkkään luottamukseen; jotkut valvovat lapsiaan jopa gps-paikantimien avulla. Helsingin Sanomien mukaan juuri kännyköiden määrän kasvu on syy siihen, että reviirit ovat alkaneet viime vuosina laajentua jopa pääkaupunkiseudulla, jossa lasten liekanaru ensin lyheni dramaattisesti 1950-luvulta alkaen. 

Minä asun puolisoni ja kolmen lapseni kanssa Jokelassa, kodikkaassa ja turvallisessa uusmaalaisessa radanvarsitaajamassa, jota Heikki kutsui omassa tekstissään leikkisästi nukkumalähiöksi. Lapsemme liikkuvat pientaloidyllin keskellä lähes yhtä uskaliaasti kuin minä omassa lapsuudessani Tornion Kivirannalla. Kaksivuotiaan voi jättää hetkeksi kotipihaan, esikoululainen hakee kavereitaan omatoimisesti. Viime aikoina hän on laajentanut reviiriään kilometrin päässä sijaitsevaan leikkipuistoon, vaikka ei puhelinta vielä omistakaan. Toki tiedämme tarkasti, missä poika kulloinkin on ja kenen kanssa. Kolmasluokkalainen esikoisemme kulkee kouluun ja kavereiden luo omin nokkineen, ja jos sää sallii, menee hän harrastuspaikoillekin pyörällä yksin tai ystäviensä kanssa. Junalla matkustaminen ilman aikuista antaa vielä odottaa itseään, ehkä tyttären isältä perityn varovaisen ja turvallisuushakuisen luonteen vuoksi. 

On vaikeaa verrata oman lapsuudenreviirini laajutta nykylasten liikkumisympäristöön. Minä asuin lapsena maalla, vaikka en itse haja-asutusaluetta viiden kilometrin päässä Tornion keskustasta miksikään ydinmaaseuduksi mieltänyt. Ei ympäristö silti urbaaniltakaan tuntunut: naapurin lehmät ammuivat ja paskansivat muutaman sadan metrin päässä, katu oli pinnoitettu öljysoralla eikä siinä voinut esimerkiksi rullalautailla. Katuvalot tulivat, kun olin kymmenvuotias. Ympäristön urbanisoitumiskehitys oli kuitenkin paljon pidemmällä kuin isäni lapsuudessa. Hänen reviirinsä ulottui kymmenen kilometriä joka ilmansuuntaan. Kärrypolkua - joka antoi kutsuttaa itseään tieksi joskus 70-luvulla - kuljettiin Tornion keskustaan, jos tarvetta oli, eli ei kovin usein. Kouluun isä hiihti umpihankea, yleensä 40 asteen pakkasessa ja lumipyryssä. 

Lapsuudenkotini on isäni vanhan, nyt jo puretun kotitalon lähellä. Kouluun pääsin talvisin bussilla, mutta kolmannesta luokasta eteenpäin piti 3,5 kilometrin koulumatka suoriutua pyöräillen. Viisi-kuusivuotiaana reviirini säde oli noin 800 metriä joka suuntaan, ellen väärin muista. Reviirin äärilaidalla asui eräs läheisimmistä kavereistani. Mummolaan oli puoli kilometriä. Lähistöllä oli kolkko autiotalo, isäni ammoin poisnukkuneen tädin ja hänen miehensä ränsistynyt vanha tölli, jonka jouduin kauhusta väristen ohittamaan oijustaessani metsäpolkua lähellä asuvan ystäväni luo. Metsässä kompastelimme saksalaissodan jäänteisiin: kypäriin, torrakoihin, jopa luurankoihin. Lähistöllä asui erakko, joka vain harvoin työnsi nenänsä ulos peltimökistään. Pelättävää oli lapsen näkökulmasta melko paljon. 

Pelot asettuivat mittasuhteisiinsa vähitellen. Tornion ja Haaparannan keskustaan pyöräilin huomattavasti uskaliaammalla luonteella varustetun veljeni kanssa ehkä viidesluokkalaisena. Pienempänä ylilyöntejä sattui minullekin: Neljävuotiaana karkasin kerran kotoa pyörällä katsomaan veljeäni esikouluun. Matkaa oli useampi kilometri, keltaisen lastenpyöräni etukumi oli puhki. Kaaduin kerran kauppojen kohdalla suojatiellä, mutta ilokseni löysin maasta sievän kymmenpennisen. Kun pääsin perille, eskarin täti vei minut sisään ja tarjosi karkkia. Veljeni nappasi kymmenpennisen kädestäni, ja täti heitti minut takaisin kotiin sinisellä Volvolla, jonka etuikkunasta katselin raukeana tuulilasin tummennettua yläosaa. Aurinko paistoi, eikä minua pelottanut ollenkaan. Kotonakaan asiasta ei nostettu suurta meteliä. Muistelen omille lapsilleni karkureissua suurena sankaritarinana.  

Asuinympäristö ylitettävine katuineen ja välteltäviksi miellettyine ihmisineen ja eläimineen on aina vaikuttanut lasten reviirien laajuuteen. Todellista, fyysistä asuinympäristöä enemmän lasten reviiriin vaikuttaa kuitenkin kokemus maailmasta, sekä lasten että vanhempien; olemmeko turvassa, ovatko lapsemme turvassa? Tunnettu tosiasia on, että suomalaislapset liikkuvat paljon vapaammin kuin esimerkiksi amerikkalaiset lajitoverinsa. Koemme olevamme turvassa ympäröivässä maailmassa - ainakin toistaiseki. Maailmanpolitiikan käänteet heijastelevat yleiseen turvallisuudentunteeseen median ansiosta myös täällä Pohjolassa. 

Aina ei tarvita sotia tai sekopäisiä presidenttejä horjuttamaan lasten ja aikuisten turvallisuudentunnetta. Tästä hyvä esimerkki on viimeaikainen klovnikohu. Sekä lapsia että aikuisia pelotelleet pellet saivat aikaan sen, että myös oma tyttäreni pohti pitkään, uskaltaako tulla ystävänsä luota illalla kotiin ilman saattajaa. Matkaa on puoli kilometriä, reitti turvallinen ja tuttu. Whatsappissa oli kerrottu, että klovneja on myös Jokelassa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Tyttäreni turvallisuudentunne järkkyi, ja pelko uhkasi supistaa hänen reviiriään. Pelko meni onneksi ohi, mutta sen syntymekanismi on tullut jäädäkseen. Lapseni elävät uusien, omassa lapsuudessani vielä tuntemattomien reviirien keskellä.  

Uudet reviirit ovat ennen kaikkea teknologian avaamia reviireitä, jotka ovat jopa maailmanlaajuisia. Älypuhelimiensa avulla lapset ovat perillä ilmiöistä, joita ennen ei ollut olemassakaan. Ehkä television kolme kanavaa uutisklippeineen riittivät herättämään pelkoa monessa lapsessa jo ennen internetaikaa, mutta ainakin minua olisi lapsena pelottanut enemmän pusikossa lymyävä moottorisahaklovni kuin Euroopan laidalla riehunut Balkanin sota. Sota ei vain tullut lapsen maailmassa tarpeeksi lähelle, mikä kuvastaa hyvin sitä lintukotoa, jossa ainakin itse sain lapsena elää. Nykylapset pitävät sosiaalisessa mediassa aikuisten tavoin yhteyttä laajaan kaveripiiriin, linkkaavat videoita, meemejä ja kuvia. Ne tuovat lähelle niin maailman ilot kuin kauhutkin, eikä kehitykselle oikein mahda mitään. Ikään kuin oman kylän hulluissa ei olisi tarpeeksi pelkäämistä. 

Parempi kai olisi piiloutua peiton alle. 

Otto Kallioranta