Lapsen läsnä ollessa saa juoda viinaa

Elämme vuotta 2017 ja Yle aloittaa uutisen kyselystään näillä kysymyksillä: onko lasten seurassa hyväksyttyä juoda saunaolut? Entä saako pienen lapsen vanhempi ottaa viinilasillisen illallispöydässä? Voi hyvä tavaton.

Joensuulaiseen räppiporukkaan JNZ Soundiin kuuluvan VITOSin keikalla Ilosaarirockissa oli hyvin laaja ikähaitari. Kuva: Pasi Huttunen 

Toisaalta tuntuu kummalliselta, että tällaista pitää kysyä. Emmekö kansakuntana voisi jo pikkuhiljaa päästä yli tästä vaikeasta, jännitteisestä ja ristiriitaisesta suhteestamme alkoholiin. Toisaalta taas on hyvä huomata, että koko sen ajan kun Suomi kansakuntana on ollut olemassa, olemme tosiasiassa ryypänneet lasten nähden melko surutta ja silti meillä on tässä käsissämme valtio, joka on menestynyt aivan häkellyttävän hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Ehkä suurimpana kysymyksenä mieleen nousee, että onko Ylen kyselyssään esittämä kysymys "hyväksyttekö sen, että alkoholia käytetään lasten länsä ollessa?" todellakin relevantti kysymys.

Pohdiskelin tätä asiaa muun muassa ollessani Ilosaarirockissa paikallisen räppipoppoon VITOSin keikalla. Keikkaa oli katsomassa väkeä taaperoista lapsiin, nuoriin ja keski-ikäisiin. Ja Ilosaarirockissahan ryypätään. Se on rauhallinen ja mukava festari ja siellä on hyvä, ystävällinen tunnelma, mutta siellä ryypätään. Alkoholi ja pähtyneet ihmiset ovat näkyvästi läsnä koko ajan. Silti pidän täysin hyväksyttävänä, että vanhemmat ottavat myös lapsensa alueelle. Edellytyksenä tietysti on se, että vanhemmat tietävät, ettei lapsi kärsi esimerkiksi sellaisista herkkyyksistä, joiden vuoksi festivaalialueella olisi tukalaa olla. Vanhempien on pystyttävä varmistamaan, että myös lapsella on siellä hyvä ja turvallinen olo. Usein festivaaleilla on näyttänyt siltä, että niillä lapsilla on ollut oikein mukavaa. Tänä kesänä Ilosaarirockissa ei tosin ollut mitään Robinin, Sannin tai Antti Tuiskun kaltaista lapsimagneettia, mutta Sigen ja Puren keikalla oli hyvänkokoinen nippu varhaisteinejä. Heidän vanhempansa olisivat saattaneet järkyttyä joistakin sen shown osista, mutta teineille luultavasti tärkeä kokemus.

Yleistä sääntöä ei ole mielekästä tehdä asiasta suuntaan tai toiseen. Silloin lapsia turhaan rajattaisiin ulos sosiaalisista tilanteista.

Kyllä, lapsen läsnäollessa saa käyttää alkoholia jos se ei siinä nimenomaisessa tilanteessa uhkaa lapsen turvallisuudentunnetta eikä aiheuta ahdistusta. Kyllä, vanhempi saa jopa hiukan päihtyä jos tietää, että hänen käytöksensä tai olemuksensa ei silloin muutu ahdistavaksi lapselle. Vastuu näistä asioista on niillä aikuisilla, jotka lasten läsnä ollessa käyttävät alkoholia. Piste.

Erityisen tärkeää on silti muistaa, että on täysin hyväksyttävää myös olla käyttämättä alkoholia. Se on täysin hyväksyttävää jopa silloin kun lapsia ei ole läsnä. Joku voi pitää tätä itsestäänselvänä asiana, mutta silloin hän luultavasti ole koskaan tilannut alkoholitonta juomaa suomalaisessa baarissa tai tapahtuman anniskelualueella eikä ilmestynyt alkoholittoman juoman kanssa kotibileisiin. On edelleen tilanteita ja paikkoja, joissa kuskina olo, alkoholismista toipuminen tai kiihkouskovaisuus ovat ainoita sosiaalisesti hyväksyttäviä syitä olla ryyppäämättä.

Minä olen ollut hiukan päihtynyt lasteni läsnä ollessa ja pidän mahdollisena, että niin tulee käymään toistekin. Paitsi jos päätän olla päihtymättä. Jos lapsistani tulee syrjäytyneitä ja rikoksia tehtailevia rappioalkoholisteja, niin myönnän sitten erheeni. Tällä hetkellä ei siltä näytä.

Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa "tavallista elämää epätavallisissa puitteissa", mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s

"Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
- Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani."

En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

Venäjänkieli ei tunne sanaa koti-isä

Lauantai-iltana hypättyäni meidät Kronstadista takaisin Pietariin tuoneesta marshrutkasta, venäläisestä pikkubussista, metroon kohti Ulitka na Sklone -yökerhon metallikeikkoja ylittyi hetki, jolloin olin ollut lapsistani, 8 ja 9, erossa pitempään kuin koskaan aiemmin. Oli vähän yllättävää tajuta, että on kulunut lähes vuosikymmen niin, että on ollut ihmisiä, joiden lähellä olen ollut koko ajan niin tiiviisti. Etenkin seuraavana päivänä oli paha olo, vaikka en edes hankkinut krapulaa sieltä yökerhosta. Tällainen ikävä kotiin oli uudenlainen tunne, vaikka olenkin tehnyt pitkiä reissuja. Perheen ja lasten myötä on yhtäkkiä olemassa arki, josta irrottautuminen on toki välillä tarpeen, mutta myös hiukan vaikeaa.

Venäjällä on tietenkin helpompi lipsua pois siitä hoivaavan ja läsnäolevan isän roolista, johon on itseään kovasti yrittänyt asettaa. Venäjänkieli ei edes tunne sanaa koti-isä. Kotiäiti on домохозяйка (domohozjaika vapaalla kädellä translitteroituna). Kysyin kielenopettajalta, että onko sille maskuliinimuotoa. Opettaja, nuori nainen naurahti ja vastasi, että Venäjä on sellaiseen aivan liian patriarkaalinen yhteiskunta.

Parin viikon reissulta kotiin palatessa oli samaan aikaan hyvin outoa olla Suomessa. Kielen, kulttuurin ja suurkaupungin opettelemisen kannalta olisi Pietarissa hyvin mennyt vielä pari viikkoa. Toisaalta oli kova kiire kotiin. Sattuma toi Joensuun-junassa lohdullista matkaseuraa kun lähettyvillä puuhasteli venäläisperhe, jonka kaksi poikaa olivat suunnilleen samanikäisiä kuin omani ja vanhemmatkin suunnilleen ikäisiäni. Vanhemmat olivat selvästikin laskeutumassa arkistresseistään ja pääsemässä lomatunnelmiin. Lapset puolestaan olivat lähdössä hetki hetkeltä enemmän lapasesta. Alkoi olla jo myöhä jopa venäläislasten mittapuulla, vaikka siellä nukkumaanmenoajat tuntuvat olevan vähän myöhäisemmät kuin suomalaislapsilla. Yleisesti ottaen perhe vaikutti hyvin onnelliselta. Perhe ei ilmeisesti osannut lainkaan arvata, että joku ympärillä ymmärtäisi lainkaan venäjää. Minulle se oli pehmeää laskettelua kotitunnelmiin, mutta ilman suomen kielen kovuutta, joka vielä tuntuu korvissa ennen kuin siihen taas tottuu. Kaikki tuntui hyvin tutulta ja tiesin, että pian voin hiippailla katselemaan omia jo nukahtaneita lapsiani kotona.

Mikä siinä oikein sattuu olla erossa lapsistaan tai muista niin läheisistä ihmisistä? Senhän tietää, että äänen kuuleminen ja naaman näkeminen ei ole sen kauempana kuin Skype-puhelun soittaminen muutamalla klikkauksella. Kaksi viikkoa ei myöskään ole erityisen pitkä aika kun miettii kaikkia reissutyöläisiä, jotka saattavat olla poissa kuukausia. Puhumattakaan niistä, joiden perheet konfliktit ovat repineet rikki, eikä perheitä ole aina helppo saada yhteen edes silloin kun kaikki ovat hengissä. Minun ei ollut edes pakko lähteä.

Siinä menettää jotain. En päässyt kevätjuhlaan, enkä Suomen suven avaukseen, jossa Robin esitti turmiollisen kappaleensa Hula hula. En ollut vieressä jakamassa turhauttavan hitaita ja jahkailevia viimeisiä kouluviikkoja.

Paljon siitä on jossakin määrin tiedostamatonta. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä enemmän alkaa tulla vastaan erilaisia näkyjä, ääniä ja tuoksuja, jotka tuovat mieleen lapset ja kodin. Majapaikkani lähellä oleva leikkikenttä ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Kerta kerralta se kirpaisee vähän enemmän. Niihin lapsiin on kasvanut kiinni ja kaukana ollessa tuntuu ahdistavalta kun etäisyys uhkaa kasvaa. Jos reissu jatkuisi tarpeeksi pitkään, ne ikävän piikit epäilemättä harvenisivat ja laimenisivat jonkinlaiseksi tylsäksi kivuksi, johon tottuisi.

Perhe ei hajoa, vaikka se olisi erossa jonkin aikaa, mutta on paljonhan siinä menettää jos ei pääse olemaan lastensa lähellä. Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että ei siinä kohtuuttomasti menetä. Reissaaminenkin on tärkeää kuten taas pitkästä aikaa reissatessa nopeasti muisti. Ilmeinen ratkaisu tietenkin on ottaa lapset mukaan ainakin osalle reissuista, mutta joskus on mentävä myös omin päin.

Pasi Huttunen, @paspah

Sellainen isä en ainakaan halua olla

"Oon valitettavasti aika paljon miettinut isyyttä sen kautta millanen isä en halua olla. Minulla on ollut hyvin jännitteinen isäsuhde. Usein mietin, että en halua olla jyräävä tai latistava tai piikittävä. En halua olla pelottava kun omaa lapsuutta on värittänyt pelko. Minua ja sisaruksiani on hallittu pelolla ja henkistä väkivaltaa on ollut. Tuommoista en ainakaan halua jatkaa."

Eräs haastattelemani uusperheen isä kiteytti hyvin tyypillisen suomalaisen tarinan isyydestä. Tarina on niin tyypillinen, että ymmärrämme sen hyvin.

"Isä ei sitä pahuuttaan ole tehnyt. Se on tietyn ajan lapsi. Pappa oli umpitraumatisoitunut sodasta, teki töitä kuin eläin ja ryyppäsi kuin eläin. Pahoinpiteli välillä vaimoaan. Se oli aika yleistä silloin. Se näkyy tavassa, jolla isä kasvatti meitä. Isä yritti päästä tästä perinnöstä eroon, mutta ei aivan onnistunut."

Kenties yleisin tapa määrittää omaa isyyttään on pohtia sitä sen kautta, millainen isä ei ainakaan halua olla ja erittäin usein ne esimerkit siitä, millainen ei halua olla löytyvät omasta isästä.

Sodan rikkomat isät eivät osanneet olla lapsilleen kovinkaan usein hoivaavia, rakastavia isiä ja tämä näkyy heidän isiksi tulleissa pojissaan kamppailuna tätä sodan runteleman isyyden perintöä vastaan. Me, heidän isiksi tulleet poikansa jatkamme kamppailua jossakin määrin heidän kamppailunsa satuttamina. Kukaan ei tässä sukupolvien ketjussa ole ollut paha tai ilkeä, mutta ei myöskään pelkkä olosuhteiden uhri.

Isyyttä on aina voinut päättää toteuttaa toisin ja aina joku on niin päättänyt tehdä. Sillä tavoin, normirikkomusten kautta isyys on muokkautunut sellaiseksi kuin nykyään yleensä on.

Haastattelemani isä tehnyt määrätietoisesti paljon työtä ollakseen läsnäoleva ja hoivaava isä lapsilleen, joita hänellä on kahden naisen kanssa. Hän on niitä, jotka rakentavat ydinperheen jälkeisen isyyden muotoa ja näköä. Mukana kulkee historian painolasti, joka on välillä avuksi ja välillä haitaksi.

Välillä hän saa itsensä kiinni lapsen jyräämisestä tai piikittelystä, mutta se ei määritä hänen isyyttään. Hän on itse määrittänyt sen toisenlaiseksi. Samalla hän on saanut ammennettua suomalaisena miehenä olemisen perinteestä ja kulttuurisesta käytännöstä määrätietoisuutta ja voimaa puskea tiensä vanhemmuuden esteiden läpi - isillä niitä edelleen riittää esimerkiksi erotilanteissa.

Kulttuuri ja yhteiskunta eivät muutu itsestään. Niitä muutetaan.

Pasi Huttunen, @paspah

Blogitekstissä esiintyvä isä on haastateltu tekeillä olevaa isäkirjaa varten. Siitä lisää myöhemmin.

"Miksi tuo Illusia ei ole alasti?"

"Miksi tuo Illusia ei ole alasti niinkuin siinä kirjan kannessa?" poikani kysyy ja yritän olla naurahtamatta ääneen. Esitys on nimittäin parhaillaan menossa. Tottahan se on, että äitini kirjahyllystä lainatussa Pessi ja Illusia painoksessa on kannessa alaston tyttö. Olemme nuoremman poikani kanssa tämän klassikon näyttämösovituksen ensi-illassa 6.5.2017.

Vanhempi poika on seuraavana keskiviikkona menossa koulun kanssa katsomaan saman näytelmän. Myöhemmin kun saunassa juttelemme näytelmästä vanhempaa selvästi vähän piinaa kun toisaalta olisi mukava kuulla näytelmästä ja toisaalta taas olisi mukavampi ensin itse nähdä se.

Joensuun kaupunginteatteri on aivan erinomainen paikka lasten teatterikasvatuksen kannalta. Eivät siellä kaikki esitykset aina ihan silkkaa timanttia ole, mutta lastenteatterin ovat aina osanneet tehdä älyttömän hyvin. Niin nytkin.

Osoitan, että tuolla muutamaa penkkiriviä edempänä istuu myös näytelmän ohjaaja Ilmari Pursiainen ja poika on selvästi ihmeissään, että tuon näköinen tyyppi. Näytti ilmeisesti sen verran tavalliselta tallaajalta, vaikka luulisi, että teatteriohjaaja olisi jotain paljon ihmeellisempää. Laitan mieleeni, että jossain sopivassa tilanteessa voin muistuttaa, että kyllähän sitä näytelmän voi kirjoittaa ja ohjata vaikka kuka kun vähän harjoittelee. Paino sanalla harjoittelee.

Lasten kanssa on mahtavaa käydä teatterissa, jos näytelmä on sellainen, että lapsi on siitä kiinnostunut. Lapset elävät niin täysillä esityksen mukana, että siihen tempautuu itsekin mukaan ihan eri tavalla. Vaikuttuminen alkaa jo teatterisaliin tullessa:

- Isi, onko tällä talolla niinku virallista omistajaa?
- On joo, kaupunki omistaa tämän talon. Tämä on samalla kaupungintalo
- Niin, mutta ei niinkun kukaan yksittäinen ihminen omista?
- No ei.
- Niin no eihän kenelläkään tällaiseen olisi varaa!

Onneksi valtiolla ja kaupungilla on varaa, ajattelen ja toivon vilpittömästi, että poliitikot pitävät siitä huolen jatkossakin.

Väliaikamunkki ja limppari katoavat nopeasti. Niin nopeasti, että itse hädin tuskin ehdin verottaa pohjat limsasta. Vessassa ollessa tulee kuulutus, että esitys jatkuu viiden minuutin kuluttua ja pojalle tulee kiire. Ei kuitenkaan niin kiire, ettei ehtisi ohi viilettäessään moikata tuttua vahtimestaria.

Mahtaisiko mennä enää läpi
tällainen kansi kirjassa?

Näytelmä saa lapselta arvosanan 3/5. Parasta on kuulemma se kun Martes-lumikko piiloutuu laittamalla pesäkkeen päähänsä ja esittää lamppua. Huonointa on se haikara, joka puhuu oudosti (ranskalaisittain ääntäen). Minä ihailin tanssijoiden liikekieltä, myös tämän haikaran. Mikään ei kuulemma ollut näytelmässä surullista tai jännittävää, mutta kehonkieli esityksen aikana kertoi kyllä hiukan toista. Esimerkiksi Markku Maasillan esittämä Ristilukki saa lapsen jännittymään penkissään. Katse ei karkaa näyttämöltä hetkeksikään kun Illusia menettää siipensä intensiivisessä kohtauksessa.

Itse olen valmis antamaan esitykselle jopa 4/5. Etenkin, koska poikani kanssa teatteri on ollut vielä tavallistakin isompi elämys.

Pasi Huttunen, @paspah

Näin pelastat lapsesi homoudelta - 7 vinkkiä!

Pinkki vaara uhkaa ja jatkuva homorummutus saattaa pian tehdä meistä kaikista homoja. Aiemmin riitti, että me isät näytimme esimerkillämme oikean tavan elää. Kunhan jättää kotityöt ja lasten hoitamisen eukoille, omistaa aseen ja viettää paljon aikaa television ääressä kaljaa juoden ja jääkiekkoa katsellen, niin lapsi tuskin kasvaa kukkakauppiaaksi. Homorummutus kuitenkin yltyy sellaista tahtia, että se ei enää riitä. Homokaasun mahdollisuuttakaan ei ole voitu sulkea pois.

Listasimme seitsemän tärkeintä keinoa, joilla isä voi suojella lapsiaan - etenkin poikiaan - homouden uhalta, tuolta aikamme vitsaukselta. Seitsemän vinkkiä riittää, sillä seitsemässä päivässä maailmakin luotiin.



1. On oltava jatkuvasti valppaana, jotta muistaa vastustaa homoja ihan koko ajan. On hyvä esimerkiksi aamulla viettää puolisen tuntia peilin edessä hengittäen syvään, katsoen itseään tiukasti silmiin ja hokien "vastustan homoja, vastustan homoja". Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa koko ajan vastustaa homoja, sillä esimerkiksi kiinnostava työtehtävä tai oma harrastus ei välttämättä mitenkään liity homoihin ja koko asia uhkaa karata mielestä. Tämän listan kohta 2 auttaa asian pitämisessä mielessä ja työpäivän aikana on tärkeää pitää homoudenvastustamistaukoja esimerkiksi tunnin välein. Vuosien harjaantumisella saattaa vihdoin kouliintua vastustamaan homoutta aivan koko ajan. Tämä on isälle raskas ja kuluttava tie, mutta täysin välttämätön. Paitsi jos vihaa lapsiaan ja tahtoo heille pahaa.

2. On varustauduttava hyvin. Näinä aikoina tarvitaan paljon materiaalia, jotta pysyy selvillä homojen metkuista. Ainakin Ranneliike.net ja Grindr on laitettava kestoseurantaan. Lisäksi Google auttaa erilaisten alan sivujen kuten ManHubin, Spank Wiren tai Youporn Gayn löytämisessä. Näitä on seurattava herkeämättä - mieluiten useita kertoja päivässä. Homouden uhka ei lepää!

3. Muista paheksua äänekkäästi kaikkia, jotka pukeutuvat vääränlaisiin ja -värisiin vaatteisiin. Pinkki ei ole heteromiehen tai pojan väri eikä kunniallinen nainen voi mitenkään pukeutua siniseen. Jotain epäilyttävää siinä välttämättä on. Jos miehellä on hame ja se väittää sitä "kiltiksi" tai "sarongiksi", niin selvähän se on, että homo se on! Kännissä voi tietenkin pukeutua miten vain, mutta silloinkin suositeltavaa on tyytyä tekemään hattu sixpackin kuoresta.

4. Älä mene julkisiin peseytymistiloihin tai vessoihin missään tilanteessa. Niissä vaanii loputon vaara. Joku toinen siellä saattaa olla homo ja hänellä saattaa liikkua mielessä ties mitä!

5. Selvitä aina sukupuoli ja muista, että niitä on vain kaksi! Jotta asiat pysyvät järjestyksessä, on kaikkien sukupuolen oltava kaikille selvillä. Muista tentata se kaikissa tapauksissa, joissa et ole varma silläkin uhalla, että vaikutat hiukan pakkomielteiseltä. Esimerkiksi vauvoista ei aina tiedä, joten sekaannuksen ja siten homouden riski on ilmeinen.

6. Varo tarkasti läheisyyttä muiden mieheltä vaikuttavien kanssa. Jos kosketus tapahtuu, muista alleviivata heterouttasi esimerkiksi kaikille tutulla homovitsillä. Älä yritä olla luova ja keksiä uutta homovitsiä. Luovuus haisee homolle. Kosketusta kännissä ei tietenkään lasketa.

7. Pysy etäällä lapsista! Opeta lapsille, että hellyys ja koskettaminen eivät yksinkertaisesti ole miehelle sopivaa puuhaa. Erityisen tärkeää tämä on jos lapset ovat poikia. Kun poika on kirjoittanut ylioppilaaksi voi kätellä. Muu on homoa. Tämä voi tuntua kovalta, mutta homoustartunnan vaara on liian ilmeinen. Länsimaiden dekadentissa ilmapiirissä suvun ei sallita toimivan kuten kuuluu ja tappavan homosukulaista kunnian tähden. Häpeä vaanii siis jatkuvasti!

Muiden on joustettava, jotta lapsen ei tarvitse

Aamulla laitan lapset päiväkotiin ja kouluun kaaoksen saattelemana ja kiiruhdan tapaamaan asiakkaita. Sen jälkeen on kokous. Pysähdyn pariksi sekunniksi siunailemaan onneani, kun tänään kukaan ei ole sairastunut. Lounaan jälkeen ehdin koordinoida tiimin kanssa hommia eteenpäin. Iltapäivällä pääsen pyörähtämään salilla, laitan kuulokkeisiin hyvää musiikkia ja unohdan hetkeksi kaiken muun. Myöhemmin kotona lasten hakemisen ja ruokkimisen jälkeen on hyvä hetki tehdä vähän rutiiniluontoisia toimistohommia. Ne vaativat sen verran vähän ajattelua, että onnistuvat, vaikka meuhkaava taapero roikkuu jalassa ja toinen on hetkenä minä hyvänsä putoamassa jostain.
Tänään on kerrankin sellainen päivä, ettei illalla ole minkään järjestön tai yhdistyksen kokousta tai muuta menoa. Leikkimistä, läheisyyttä ja iltatoimet, lapset nukkumaan. Pysyn hereillä melkein Netflix-sarjan loppuun saakka. Aamulla herään hävyttömän aikaisin. On aikaa ottaa iso kupillinen kahvia ja omistautua luovalle työlle. Sitten sama rumba alkaa uudestaan – paitsi jos illalla lapsella nousee kuume ja seuraavasta päivästä tuleekin kotipäivä.

Isyyteen on löydettävä harmoniaa. Musiikissa harmonia on sitä, että monta ääntä soi yhtä aikaa, ja se kuulostaa hyvältä. Tämä sopii kuvaamaan perhearkea, jossa ihminen tekee töitä hankkiakseen toimeentulon, hoitaa lapsia, luultavasti harrastaa jotain ja haluaa välillä levätä. Lisäksi tulee kaikenlaisia yllättäviä, iloisia, surullisia, inspiroivia ja pelottavia yllätyksiä sekä itselle että muille perheessä. On sairastumisia, työttömyysjaksoja, ylityöllistymisen jaksoja, loma-aikoja, jotka eivät perheenjäsenillä satu samaan aikaan ja ties mitä. Yksi hyväksi havaittu tapa hahmottaa vanhemmuutta on kysyä kolme kysymystä:

1. Kuinka läsnä olen lapselleni?
   
2. Olenko hoivaava vanhempi, jääkö hoivaaminen pääasiassa toiselle vanhemmalle, vai jääkö lapsi peräti ilman riittävää hoivaa?
   
3. Onko minulla isänä usko osaamiseeni vai olenko epävarma ja arka olemaan läsnä ja hoivaamaan?

Läsnäolo on periaatteessa äärimmäisen helppo asia: lasta on kuultava silloin kun lapsella on kuulemiseksi tulemisen tarve ja katsottava silloin kun tämä haluaa tulla nähdyksi. Kyse on siitä, että lapsella on joku, jolle sanoa tai näyttää kulloinenkin asiansa. Läsnäolon on tapahduttava pitkälti lapsen ehdoilla. Vanhempi voi yrittää määritellä ajan, milloin on läsnä lapselle, mutta se on vaikeaa ja silloin lapsi muuttuu vanhemmalle helposti häiriötekijäksi. Aina läsnäolo ei ole mahdollista, mutta sille on yritettävä löytää sen verran aikaa kuin lapsi tarvitsee.
Hoivaavuus ei välttämättä tule luontevasti, mutta sitä voi ja kannattaa opetella. Yksi osa hoivaamista on se, että puhuu lapselle hellästi ja rakastavasti ja koskettaa tätä, pitää sylissä ja silittää päätä. Toinen on se, että huolehtii lapsen tarpeista. Syöttää, vaihtaa vaippoja, pyyhkii nenää, käyttää kylvyssä. Hoivaaminen ja läsnäolo eivät ole erotettavissa toisistaan. Läsnä voi olla hoivaamatta ja hoivata voi olematta läsnä, mutta tilanne on paras silloin kun ne käyvät käsi kädessä.
Isyys on vahvimmillaan silloin, kun sitä tekee, eli viettää aikaa hoitaen lapsiaan ja on lapsen saatavilla. Töitä tehdessä tai harrastaessa isyys ei ole tunteissa ja ajatuksissa välttämättä päällimmäisenä. Tämä on hyvä asia. Mieli keskittyy kulloiseenkin käsillä olevaan asiaan. Isyyden vahvuus näkyy siinä, kuinka jouhevasti pystyy liikkumaan roolien välillä. Isyys muodostuu ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi tekemällä ja oppimalla isyyden taitoja. Silloin on helpompi myös poistua isyyden tekemisen parista aika ajoin. Jos isyyden tekemistä on vähän, on siihen vaikeampi tarttua. Joskus lapsen äidille saattaa joutua jämäkästikin sanomaan, että nyt minä hoidan lasta.

Yhteiskunta ei ole enää sellainen, että Jamppa marssii aamukahdeksaksi tehtaaseen tai toimistoon töihin, tulee neljän aikaan kotiin ja vaimo hoitaa lapset kotona. Työsuhteet ovat sirpaleisempia ja yhä useampi elättää itsensä yrittäjämäisesti. Työajat eivät ole selkeät ja ne vaihtelevat usein. Työn luonnekin saattaa muuttua usein. Työpaikka vaihtelee tai se voi olla siellä, mihin läppärinsä ja puhelimensa kanssa milloinkin asettuu. Työntekijältä vaaditaan joustavuutta. Toisaalta myös työnantaja joustaa monessa tilanteessa paljon aiempaa paremmin. Lapsi joustaa kaikkein vähiten, joten loogisin ratkaisu on pyrkiä rytmittämään arki lapsen mukaan.

Nykyisessä työelämässä ei perheen työnjako isän töissä käymiseen ja äidin kodin ja lasten hoitamiseen enää kovin usein onnistu, eikä moni sitä enää edes halua. Vanhempana olemisen taitoja ja töitä ei voi enää jakaa sukupuolen mukaan. Sekä isän että äidin on kyettävä tarvittaessa kantamaan kokonaisvastuu kodin ja lasten hoitamisesta. Muuten tarvittavaa joustavuutta ei saada aikaan. Vanhemmuus ei ole asia, joka joko luonnostaan osataan tai ei osata. Se on asia, jonka voi opetella. Koko perheen hyvinvointi ja tyytyväisyys lisääntyvät, jos pystyy sovittamaan arkensa suhteellisen hyvin lapsen rytmiin sopivaksi.

Pasi Huttunen, @paspah

Teksti on julkaistu Pelastakaa lapset ry:n julkaisussa Uudet muuttujat - työelämä ja isyys 25.4.2017.

Julkaisu tarjoaa tietoa ja tuoreita näkökulmia työn ja perheen yhteensovittamiseen. Julkaisussa pohditaan muun muassa arvoja, johtamista ja ajankäyttöä, ja autetaan näkemään aikuisen ruuhkavuosia lapsen kannalta.

Kuuden pysähdyksen luokkaretki omaan kotiin

Tutkimusretki oman kodin eri huoneisiin voi olla hyvin jännittävä. Yksi jos toinenkin esine kodissamme kantaa melkoista kulttuurihistoriallista latausta. Arki on tylsää vain jos sitä ei katso tarkasti.

Ilana Aallon mainion Paikka kaikelle (2017) -kirjan alaotsikko kuuluu Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan ja kirja vastaa kyllä kysymykseen, mutta varsinainen tavoite on kunnianhimoisempi. Kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, miksi tavaratulva syntyy ja miksi sen patoaminen on niin hankalaa, että siitä on kirjoitettava jatkuvana virtana kirjoja.

Ilana Aalto: Paikka Kaikelle
 - Mistä tavaratulva syntyy
ja kuinka se padotaan. Atena
2017. 278s. 

Kyse ei siis ole samalla tavalla käytännönläheisestä tee näin -oppaasta kuin Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Leppoisa opas huusholliin (2014) eikä myöskään kodinjärjestämisen uskonlahdosta kuten Marie Kondon hittikirjassa KonMari (2015). Aalto on esimerkiksi isyyttä tutkinut kulttuurihistorian tohtori, joka sittemmin ryhtyi ammattijärjestäjäksi.

Syvällinen yhteiskuntatieteellinen ymmärrys tuo tekstiin kontekstintajua ja syvyyttä. Kirja valottaa, kuinka paljon koti kertoo siellä asuvan yhteiskunnallisesta asemasta ja kuinka paljon sisustuksestamme on tarkoitettu viestiksi kodin ulkopuolelle. Teksti ei ole tieteellistä, raskasta eikä vaikealukuista. Se inspiroi pohtimaan oman kodin ratkaisuja ja kävinkin hiukan omaa kotiani läpi Aallon harjalla.

1. Keittiö

Keittiö on paikka, jossa tehdään ruoan lisäksi paljon muutakin. Ainakaan perinteisessä mielessä ei kerro hienostuneisuudesta, että ruokapöytä on keittiössä, mutta keittiönpöytä onkin monenlaisten asioiden tapahtumapaikka. Askartelu, erilaisten lomakkeiden täyttäminen, vieraiden kahvittaminen ja ajoittain läksyjen tekeminen tapahtuvat paljolti keittiön pöydän ääressä. Käytäntö on ajanut ohi yläluokkaisuudesta ja kunnollisten illallisten järjestämiseen ei pöydässä oikein edes tila riitä. Keittiö on kodin vallan paikkana merkittävä. Kuka päättää miten astiat ja välineet on eri kaappeihin järjestelty? Samalla tulee tuotetuksi niitä rooleja ja työnjakoja, joiden väitetään eri sukupuolilta onnistuvan luonnostaan paremmin.

2. Kirjahylly

Kirjahylly, jossa on paljon kirjoja kertoo sivistyskodista melkeinpä sisällöstään riippumatta. Kirja on yhteiskunnassamme asia, johon kulutuskriittisyys ei juurikaan ole iskenyt ja ekologisena itseään pitävällekin hyväksytään valtava määrä kirjoja. Vieraaseen taloon tullessa on loputtoman kiinnostavaa vilkuilla läpi kirjahylly, eikä sitä pidetä edes huonona tapana. Kirjat ovat yleensä esillä, esimerkiksi olohuoneessa. Tätä nimenomaista kirjahyllyä selaileva saattaa pian tulla johtopäätökseen, että talossa asuu yhteiskuntatieteilijöitä. Kirjojen määrä kodissa toimii luokka-aseman indikaattorina, mutta luokka itsessään on tätä nykyä liikkuvampi ja elävämpi käsite. Kirjoihin ei välttämättä poisto-, vaihto- ja alehyllyjen vuoksi kulu erityisen paljoa rahaa. Kulttuurinen pääoma tietenkin myös sitoo konkreettisesti. Muuta itse tällaisen kirjamäärän kanssa, niin natsien kirjaroviot vaikuttavat äkkiä erinomaiselta idealta.

3. Kissatalous

Lemmikkieläimet jättävät monenlaisia jälkiä taloon ja rutiineihin nopeasti. Ulko-oven avaa varovaisesti, koska joku saattaa suunnitella suurta pakoretkeä. Sisällä olevien ovien sulkemisen kissat ottavat henkilökohtaisena loukkauksena halusivat ne kulkea siitä tai eivät. Uunin kyljessä on kynnenjälkiä siinä kohtaa, mistä kissa yleensä hyppää uunin päälle lämpimään nukkumaan. Hiekkalaatikon lähellä haju on aika ajoin tyrmäävä. Taaperoikäisille lapsille aikoinaan rakennetun portaissa olleen portin puutavara jatkaa elämäänsä kissanluukkuna, joka johtaa kissojen valloittamalle takaterassille. Terassi ja vähän ympäröivää nurmikkoa on aidattu, jotta kissat pääsevät halutessaan ulkoilmaan. Ihmisten kulkeminen on hankaloitunut, kissojen helpottunut. Toisaalta ihmisen ei tarvitse enää kuunnella kissan huutelua joka kerta, kun se haluaa ulos. Ja kaikesta huolimatta kissa karkaa säännöllisesti ja olohuoneen parketilla on verijälkiä pienistä eläimistä, jotka toivottavasti eivät ole nauttineet mitään suojelustatusta.

4. Televisio

Televisio on pian jo menneiden sukupolvien juttu. Kunhan lähes 15 vuotta vanhasta kuvaputkihirviöstä aika jättää, on vakavasti harkittava television hankkimisen mielekkyyttä. Lähinnä sitä katsovat lapset tunnin tai pari viikonloppuaamuisin ja nekin ohjelmat löytynevät netistä tätä nykyä. Vanhemmat katsovat viihteensä lähinnä läppärin ruudulta. Tästä huolimatta olohuone on edelleen sisustettu television ehdoilla ihan vain, koska niin kuuluu tehdä. Television asema elintason osoittajan lienee sekin vähenemään päin. Ja todellisilla leffafriikeillä on valkokankaat ja projektorit.

5. Pakastin

Arkkupakastin on käytännöllinen ratkaisu ja sitten taas epäkäytännöllinen. Sinne mahtuu valtavasti tavaraa, mutta pohjalle sitä sitten katoaakin. Kun arkun sisällön aina välillä käy läpi, löytyy sieltä yleensä aina jotain yllätyksiä. Arkunpäällys on yksi niistä tasoista, johon kasautuu tavara, joka on liikkeessä pisteestä A pisteeseen B ja joskus liike ottaa aikansa. Kissa on ehdollistunut siihen, että kun arkun kansi narahtaa, on se saamassa kalaa. Pettymys on silminähtävä jos se ei saakaan. Arkku joka tapauksessa viestii vanhan liiton käytännöllisyydestä, järkevyydestä ja säästäväisyydestä oli viestille katetta tai ei.

6. Leivinuuni

Leivinuuni lämmittää taloa ja sillä voi laittaa ruokaa. Lisäksi kissat arvostavat lämmintä uuninpankkoa. Estetiikka on tässä kohdannut käytännöllisyyden ja kustannustehokkuuden. Vuolukivifirmoilla olisi solakampia, trendikkäämpiä ja Pohjois-Karjalassa paikallisuuden vuoksi erityistä luottamusta nauttivia uuneja, mutta toisaalta ne ovat paljon tällaista tutun kautta löydetyllä muurarilla teetettyä tiiliuunia kalliimpia. Lisäksi nuohoojani on vuosien varrella pitänyt monta hyvin suorasanaista saarnaa erityisesti sen yhden tunnetuimman vuolukiviuuneja valmistavan firman tuotteita vastaan. Saattoi sekin vaikuttaa. Tämän tekemiseen toki pystyi osallistumaan myös itse paljon, joten voi sanoa tuntevansa tämän tiilimötikän aika hyvin. Keskiluokkaisen kaupunkilaisen ratkaisu tämä ei silti oikein tainnut olla. Leivinuuni on myös yksi hyvin konkreettinen tapa juurruttaa itseään paikkaan. Olen rakentanut itselleni tulisijan, kodin sydämen (englanninkielinen sana hearth jopa kuulostaa sydämeltä), jonka siirtäminen on niin hemmetin vaivalloista, että pysyn tässä.

Pasi Huttunen
@paspah

Yksi joo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

"Joo", sanoin pojalleni ja jatkoin porkkanoiden pilkkomista samalla kun silmäilin välillä uunissa kypsyvää ruokaa ja hellalla kiehuvaa kattilaa. Hän oli juuri selittänyt, kuinka tekee kokeita vessassa. Ihmettelinkin aiemmin, miksi sinne vessaan piti kantaa kolme kattilaa ja tyhjä pilttipurkki. Jälkiviisaana voisi sanoa, että luulisi minun miettineen vähän enemmänkin. Kaikki meni silti silläkin kertaa suhteellisen hyvin, eikä jälkien siivoaminen ollut kohtuuton vaiva.

Joo on tavattoman monikäyttöinen sana. Yksi, hyvin yleinen käyttö sille on tuo lakoninen ja ilman tunnetta tai merkkiä kiinnostuksesta sanottu joo juuri ennen kuin jatkaa sitä mitä oli tekemässä. Toinen on se tunteen täyttämä ja salamana eläytyvä, kiihkeä joo, kun lapsi pyytää tekemään jotain ja siihen heittäytyy mukaan.

Hiukan skeptinen joo-o on käyttökelpoinen ala-asteikäisten kanssa useammin kuin moni osaa kuvitellakaan. Sen ikäisen lapsen maailmassa moni suunnattoman typerä asia ei tunnu sitä tehdessä lainkaan typerältä. Lapsen tunne sen tekemisen mielekkyydestä kilpistyy vasta tuohon joohon, henkiseen käsien puuskaan laittamiseen.

Vielä välinpitämätöntä, mutta kuitenkin läsnäolevaa olevaa joota vaarallisempi on kuitenkin se kiireessä tokaistu joo joo, joka tarkoittaa, että lapsi on yksin oli vanhempi fyysisesti läsnä tai ei. Sen joo joon jälkeen jotain hajoaa tai joku loukkaa itsensä.

---

Ja joo toimii monipuolisena ilmauksena toiseenkin suuntaan.

Pojan sanoma reipas ja kuuluva "Joo!" silmiin katsoen kertoo siitä tuohtumuksesta kun olen suvaillut epäillä, että hän on unohtanut tehdä jotain, tehnyt jotain huolimattomasti tai tehnyt sen väärin, eikä näin ole. Maahan vilkuillen sanottu puoliksi nielaistu joo puolestaan tarkoittaa useimmiten sitä, että kannatti kysyä.

Ohimennen innostuksesta pinkeällä äänellä huikattu joojoo puolestaan tarkoittaa usein sitä, että jotain saattaa pian hajota. Toisaalta se voi tarkoittaa sitäkin, että meneillään on jotain erityisen hauskaa ja tärkeää. Joskus se tarkoittaa näitä molempia. Siihen puuttuminen tuntuu vaistomaisesti oikealta reaktiolta, mutta ei aina ole sitä.

---

Perhe on niin tiivis yhteisö, että pieniinkin sanoihin mahtuu valtava määrä merkityksiä. Vanhemmuus ei sinänsä vaadi kauhean paljoa erityisosaamista. Se ei ole rakettitiedettä kunhan nyt kodin hommat hoituvat. Vaatii silti kauheasti yhdessäoloa, hakemista, tasapainoilua ja opettelua, että joo muodostuu perheen sisäisessä maailmassa noin vivahteikkaaksi ja monipuoliseksi sanaksi.

Pasi Huttunen

Lapsista säästäminen on omaan jalkaan ampumista

Jos nyt jotain on edellisen laman jälkeen todettu moneen kertaan, niin se, että lapsista ei kannata säästää. Sipilän hallitus päätti silti tehdä juuri niin ja rajasi lasten oikeutta päivähoitoon. Samalla siitä tuli iso kuntavaaliteema. Moni kunta keskustelee vaalien alla siitä, pitäisikö kunnan ottaa harteilleen vastuu, jota valtio ei enää halunnut kantaa. Minusta tässä ei ole paljoakaan harkittavaa, jos kunta vain mistään saa ne rahat revittyä. Ja uskon, että jos on poliittista tahtoa, niin ne rahatkin löydetään. Kokeilin puolueihmisten pöksyihin hyppäämistä.

Jos olisin kokoomuslainen tekisin laskelman siitä, millainen panos-hyöty -suhde investoinnilla varhaiskasvatukseen saadaan. Laadukas varhaiskasvatus tuottaa todennäköisesti tuottavia kansalaisia. Sen lisäksi pohtisin, että varhaiskasvatus on hyvä keino lisätä parhaassa työiässä olevan työvoiman tarjontaa. Tämänhän opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on näin kuntavaalien alla huomannutkin. Perinteisestihän oikeisto on toki mieluummin pitänyt äidit kotona hoivaamassa lapsia, mutta jopa konservatiivisemmat alkavat pikku hiljaa huomata, että nykyinen työelämä ei oikein enää toimi niin, että vain yksi perheessä saisi tuloja.

Laadukas varhaiskasvatus on yksi niistä keinoista, joilla kansalaisia sitoutetaan alueille ja tarjotaan heille keinoja tehdä töitä myös ruuhkavuosien aikaan. Kun vielä huomioidaan kattavan päivähoitoverkoston työllistävä vaikutus, pidetään varhaiskasvatuksen avulla osaltaan koko maata asutettuna. Jos olisin kepulainen panostaisin siihen.

Mikäpä sen parempi tapa jakaa kasaantunutta pääomaa yhteiseksi hyväksi kuin verottaa sitä progressiivisesti ja käyttää lapsia erittäin paljon hyödyttävällä tavalla. Lisäksi varhaiskasvatus antaa hyvin toteutettuna perheille paremmat mahdollisuudet luovia arjessaan eteenpäin. Vasemmistolaisena satsaisin varhaiskasvatukseen.

Tokihan uhkana on, että jos varhaiskasvatus on hyvin hoidettu, niin nainenkin saattaa pelkän siveellisen äitiyden lisäksi rakentaa työuraa, mutta toisaalta päiväkodin arki on edelleen monella tavoin kristillisen valtiokirkollisuuden kyllästämää, joten varhaiskasvatus koulii lapsia edelleen aika tehokkaasti niihin paljon puhuttuihin kristillisiin arvoihin. Kristillisenä siis kaikesta huolimatta panostaisin varhaiskasvatukseen.

Varhaiskasvatus tarjoaa uskomattoman alustan myös ekologisesti kestävien ajatus- ja toimintamallien opettamiseen ja lisäksi siellä tarjoutuu mittava kirjo mahdollisuuksia erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten kohtaamiseen. Jos varhaiskasvatusta on monipuolisesti tarjolla, tarjoaa se monille erilaisille perhemalleille helpomman arjen. Vihreänä näkisin varhaiskasvatuksessa valtavan potentiaalin.

Varhaiskasvatus tarjoaa mahdollisuuksia suomalaisen kulttuurin opettamiseen niin kantasuomalaisille kuin tulokkaillekin. On vaikea keksiä parempaa kotouttamisen paikkaa maahanmuuttajalapselle kuin päiväkoti. Laitosolosuhteissa joudutaan pitämään kuria ja järjestystä, jotta ei taannuta kaaokseen ja anarkiaan. Sekin olisi mielestäni hyvä asia jos olisin perussuomalainen.

Jos olisin demari, olisi helppoa. Liikkeeni on kamppaillut koko historiansa juuri tällaisen puolesta. Puolustaisin sitä innolla.

Kyllä tämä minusta näyttää aika selkeältä, mutta saa nähdä mitä tulevissa valtuustoissa päätetään.

Pasi Huttunen

Huomaatko kuinka tänään kaikki on toisin?

Rummutus kantautuu korviini ensin heikkona aamun sarastaessa. Aamukahvin juominen lohdullisessa jämähtäneisyydessä kelluvan konservatiivisen maakuntalehden parissa sujuu tuttuun tapaan. Eukko häärää naistenpuuhiaan ja lapset heräilevät. Rummutuksen voimistumisen huomaa vain vain hetkittäin.

Ensimmäinen aavistus tulee kun työmatkalla vastaan kävelee petomaisen komea nuori mies.
"Huhhuh, että tämä pillifarkkumuoti hyväilee sopivasti treenattuja muotoja", saan itseni kiinni ajattelemasta. Käännän äkkiä maakuntaradion tyhjän iskelmän sävyttämää ihan tavallisista asioista jauhavaa puhemattoa kovemmalle. Helpottaa vähän. Silti tuntuu kuin auton ilmastointisäleiköistä puskisi jotain outoa kaasua. Mieli on levoton ja on vaikea keskittyä. Tiedostan puolihuomaamatta, että omat vaatteeni ovat aika harmaat eivätkä istu kovin hyvin. Partakin siistimättä.

Rummun ääni on jo niin voimakas, että sen ääni peittää alleen muistot eukon kasvoista ja muodoista. Vielä eilen pidin niitä kauniina, jopa houkuttelevina. Nyt en oikein enää ymmärrä tätä hiipuvaa tunnemuistoa. Kaikki nämä ympärillä olevat äijät vaativat katsettani niin vastustamattoman voimakkaasti. Tuokin tyyppi nahkatakissaan. En kestä. Läpsäytän itseäni poskelle, mutta ei se enää auta.

Nousevan epätoivon vallassa keksin turvautua puhelimeeni. Se on aina ennenkin ollut niin täydellinen turvapaikka ahdistavan intensiiviseltä sosiaaliselta kontaktilta ja ensimmäinen puhelimen ruudulta silmiin lävähtävä asia on päivämäärä. 1.3.2017! Tietysti!

Nyt kaikki on yhtäkkiä kristallinkirkasta ja ymmärrän, että minä olen muuttunut peruuttamattomasti, koska maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Repäisen paidan päältäni ja kaadan sopivasti öljyä. Sivelen. Puhelimen selaimeenkin on kuin varkain ilmestynyt osoite ranneliike.net. Pakko myöntää, että housut tuntuvat vähän kiristävän tietyistä paikoista. Jotain muutakin on tainnut kovettua kuin nännit.

Joudun menemään naimisiin miehen kanssa ja hylkäämään eukon ja lapset, jotka jäävät lohduttomina itkemään. Homorummutus hukuttaa kyynelten äänet, enkä tunne kuin ohikiitävän säälinpilkahduksen. Mielessä vilahtaa silti ajatus, että kyllä se tosiaan on joltakulta pois! Mutta nyt kun kaikki perinteinen ja oikea on tuhottu ei millään vain ole enää yhtään mitään väliä. Isä en voi enää olla kun perhettäkään ei ole enää olemassa. Suvaitsevaisto juuri lakkautti sen! Nappaan telineestä Normihomolehden ja alan selvittää, millainen ihminen olen uudessa maailmassa! Huomaan sen olevan viimeinen, sillä samaa lehteä selataan joka puolella ympärilläni.

Sinäkin tätä lukeva kaltaiseni keskiluokkainen, ydinperheisä varmasti huomasit, kuinka elämässäsi on aivan kaikki

perustavanlaatuisesti täysin toisin tänään. Sillä tänään on astunut voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki.

Niille, joiden elämää ja mahdollisuuksia laki konkreettisesti koskettaa on tilanne sikäli mielenkiintoinen, että he ovat nyt vähän vähemmän sorretussa asemassa. Aika hieno lahja heille satavuotiaalta Suomelta.

Pasi Huttunen

Käytöskoulu: Käyttäydy itse ja selitä lapselle miksi teet niin

Käytöstavat eivät välttämättä ole kovin vaikea asia. Ne on lopulta helppo opettaa lapsille ja lapset oppivat ne nopeasti. Ikävä kyllä näyttää siltä, että keski-ikään tultaessa ne on vielä helpompi unohtaa.
Tämä tulee tuskallisen selväksi esimerkiksi siinä vaiheessa kun pyöräilee kaupungin keskustassa ja meinaa parhaimmillaan pari kertaa päivässä päästä hengestään piittaamattomien autoilijoiden vuoksi. Yleensä se auto on keskimääräistä uudempi ja kalliimpi ja keskimääräistä useammin sitä ajaa keski-ikäinen mies.

Sosiaalinen media on toinen paikka, jossa keski-ikäisillä (siellä sukupuoleen katsomatta) on todella vaikeaa. Nettikeskusteluissa minulla on yleensä helppoa ikäisteni tai sitä nuorempien kanssa, mutta osapuilleen 40 vuotta tuntuu olevan jonkinlainen vedenjakaja, jossa alkeellisetkin käytöstavat lentävät ikkunasta. Kerta toisensa jälkeen joutuu muistuttamaan ihan perusasioista, jotta keskustelu ei taannu silkaksi sekoiluksi. En sano, että ala-astetasolle, koska ne ala-asteikäisten keskustelut, joita satun usein kuulemaan ovat yleensä suhteellisen kohteliaita ja niissä päästään eteenpäin.

Hyvä tapa opettaa tapoja lapsille on esimerkki. Se ei tietenkään aina onnistu eikä aina ole mahdollista, mutta kannattaa yrittää. Jos yrittää olla empaattinen, läsnä tilanteissa ja ottaa toiset huomioon, niin lapsikin ehkä oppii tekemään niin. Esimerkin kannalta on tietysti hankalaa, että esimerkkiä näyttävät myös ne keski-ikäiset, jotka joko ovat unohtaneet tai ajattelevat olevansa käytöstapojen yläpuolella. Sen vuoksi pelkkä esimerkki ei riitä.

Toinen hyväksi havaitsemani vinkki on se, että näitä asioita ei opeta lapselle dogmina: ehdottomina pyhinä opinkappaleina. Kokemukseni mukaan on parempi kertoa lapselle miksi pyrimme toimimaan sosiaalisten normien mukaan, miksi niitä joskus on hyvä myös rikkoa ja pyrkiä tässä kaikessa jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Lapsikin hahmottaa, että asiat sujuvat paremmin, jos tulemme keskenämme toimeen. Parasta tässä on se, että kun asioita selittää lapselle, joutuu myös itse pohtimaan, miksi tapaa on syytä noudattaa - vai onko?

On totta, että jotkut käytöstavat ovat huonoja tapoja, joista voisi pyristellä eroon. Esimerkiksi edelleen häiritsevän yleinen tapa paheksua imettämistä julkisella paikalla on sellainen sosiaalinen normi, joka tulisi murtaa. On myös paljon pukeutumiseen liittyviä normeja, jotka ovat puhtaasti älyvapaita. Jos olet mieheksi itsesi mieltävä, voit kokeilla: laita hame päällesi ja mene lähikauppaan tekemään päivän ostokset. Tarkkaile reaktioita. Yritä sitten keksiä joku oikeasti hyvä, pitävä ja järkevä syy siihen, miksi se herättää niin paljon hämmennystä ja jopa paheksuntaa. Minä en ole keksinyt.

Käytöstapoja ei tarvitse noudattaa sen takia, että niillä on itseisarvo vaan silloin jos ne toimivat, eli parantavat yhteiskunnan toimintaa. Käytöstavat ovat ajan kuluessa elävä ja muuttuva asia, jotka muuttuvat sillä tavalla, että joku alkaa rikkoa niitä ja muut liittyvät mukaan. Joskus niin siis kannattaa tehdä.

Pasi Huttunen
Käytöskoulu-sarja pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä.

Onko pakko roudata lapsi harrastuksiin?

"Äiti, joko saahaan mennä rinteeseen", kärtämme taas veljeni kanssa. Olemme olleet hiljaa ehkä viisi tai jopa kuusi minuuttia. Äiti katsoo ulkolämpömittaria ja huokaisee helpotuksesta voidessaan todeta, että nyt voi mennä. Lämpötila on noussut -30 asteen puolelta kakkosella alkavaksi ja aamulla on sovittu, että silloin voidaan lähteä laskemaan.
En muista montaa niin nautinnollista asiaa lapsuudestani ja nuoruudestani kuin laskettelu ja nyt kun ruuhkavuodet ovat vieneet pitkäksi aikaa mahdollisuudet sitä tehdä, huomaan edelleen joka talvi kaipaavani rinteeseen.
Kävimme paljon laskemassa kun olin lapsi, joten opin siinä hyväksi jo melko nuorena. Se tekniikan saaminen haltuun ja kehon hallinta kovassa vauhdissa, jyrkässä mäessä ja tilanteissa joissa kenties vakavaltakin loukkaantumiselta välttyy vain taidolla, on jotain, mistä nautin aivan valtavasti. Välillä tietysti kaatui ja joskus se sattui, mutta se pieni haitta ei vaakakupissa juuri painanut. Omat lapseni ehkä laitan käyttämään kypärää jos laskettelusta innostuvat.
Lisäksi oli tietysti sosiaalinen puoli kavereiden kanssa. Kuka oli eeppisimmin vetänyt turvalleen, kuka eksynyt mitenkin kauas milläkin metsäreitillä ja kuka korkeimmalta jyrkänteeltä hypännyt.
Merkittävää oli tietysti sekin, ja ehkä erityisesti se, että laskettelu oli asia, jota tehtiin isän kanssa ja josta kaikki nauttivat yhtä paljon.

Oma kokemukseni harrastamisesta on siis positiivinen, mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että lasten kuskaaminen harrastuksiin on rasittavaa ja harrastukset ovat usein kalliita sekä vaativia koko perheelle. Joskus lapsellakin on motivaatio hukassa ja sen saa puoliksi raahata sinne. Ja harrastusvälineistä huolehtiminenkin jää vanhemmille kaikista hurskaista puheista huolimatta. Onko pakko? Lyhyt vastaus: ei, mutta voi olla, että se kannattaa.

Urho Vaakanaisen perhe muutti hänen jääkiekkoharrastuksensa perässä Joensuusta Espooseen. Isä, Harri Vaakanainen sanoi itsensä irti vailla tietoa työllistymisestä uudessa kaupungissa ja siellä saman katon alle päätyi vielä tuttavaperheen lapsi, joka myös harrasti jääkiekkoa. Kaikki eivät panosta näin paljon eikä kaikkien missään tapauksessa tarvitse. Eivätkä kaikki kykene. Juuri jääkiekko on, sen laskettelun ohella, Suomessa luokkalaji. Kustannuksia kasaantuu sen verran, että kaikki perheet eivät niihin kykene. Halvemmatkin harrastukset vievät vähintään aikaa ja saattavat kuormittaa. Kuinka paljon on tarpeeksi ja mikä on liikaa? Tätä pohdittiin 30. tammikuuta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.

Lapsen, nuoren ja oikeastaan aikuisenkin harrastamisen on oltava leikkiä. Muuten siitä tulee työtä eikä se enää toimi palautumisen ja viihtymisen keinona samalla tavalla. Jos harrastus on kuin hyvä leikki siitä saa enemmän voimia kuin se kuluttaa. Noljakanfaijanakin tunnettu Anssi Kekkonen kiteyttää:

"Monilla huipuillakin tuntuu olevan se leikki mukana. Kun leikillisyyden pitää mukana, niin pysyy nuorempana."

Toinen panelisti, taiteen monitoimimies Esko-Pekka Tiitinen kertoo, kuinka heidän kotonaan on saapuvilla aina ollut soittimia tai maalausvälineitä, jotta on voinut soittaa tai maalata silloin kun huvittaa. Hän muistuttaa, että puhe on vain yksi ihmisen keinoista ilmaista itseään. Muita ovat liike, kuva ja laulu, ja ihmiselle olisi hyväksi jos näistä useampi olisi käytössä. Hän painottaa, että monenlaista on hyvä tarjota, mutta tiedostaa, että joskus vähempikin riittää. Ja kaikkein tärkein on lapsen oma halu.

"Maailma on mielettömän paineistettu. Jotenkin harrastusten kautta pitäisi miettiä mikä lapsesta tulee. Se suunta on väärä. Tutkimukset osoittavat, että lapsen pitää saada leikkiä kiireettömästi joka päivä."

Tiitinen kuuluu itsekin siihen suureen osaan suomalaisia, jotka nuorena tuskastuivat hiihtoon. Pakko on huono opettaja ja harrastamisen tavoitteena pitäisi olla se, että voidaan oppia ja saada mielihyvää.
On vaikea sanoa, montako harrastusta on tarpeeksi, eikä siihen ole oikeaa vastausta. Lopulta ainoa oikea vastaus löytyy vanhemman omasta intuitiosta. Tarkkailemalla ja keskustelemalla näkee kyllä, kuinka paljon lapsi haluaa ja jaksaa harrastaa. Kokemukseni mukaan lapsi osaa tavalla tai toisella ilmaista sen, mihin kaikkeen paukut riittävät. Jotain liikunnallista on hyvä tehdä, koska silloin voi paremmin ja on parempi mieli. Sen ei silti tarvitse olla minuuttiaikataulutettua ja kilpailuhenkistä, eikä siitä tarvitse tavoitella ammattia.

Asiantuntijaroolissa panelistina ollut koulupsykologi Tiina Viinikainen muistuttaa, että harrastaminen ei ole paha asia. Sitä ei kannattaisi katsoa pelkkänä ongelmana, vaikka keskusteluissa usein keskitytään paljolti ongelmakohtiin. Tämä on helppo allekirjoittaa jos on joskus nähnyt lapsen harrastuksensa parissa sillä hetkellä, kun tämä huomaa, että minä pidän tästä, pystyn tähän ja kehityn tässä paremmaksi. Se hetki on yksi lumoavimmista hetkistä mitä vanhemmuus on tarjonnut.

Tilaisuuden anti kiteytetysti:

• Jos lapsi haluaa harrastaa, anna lapsen harrastaa
  
• Jos lapsi haluaa lopettaa harrastuksen, keskustele lopettamisen mielekkyydestä, mutta älä pakota jatkamaan
  
• Tarjoa lapselle tilaisuuksia kokeilla ja etsiä. Mahdollista suoran ohjaamisen sijaan.
  
• Sopiva määrä harrastuksia riippuu lapsesta ja perheen elämäntilanteesta. Yhtä oikeaa vastausta ei ole.
  
• Harrastuksen ei tarvitse määrittää loppuelämää tai ammatinvalintaa.

Loppuun voi vielä liittää Jari Sinkkosen toteamuksen: on aika suuri vaara, että jos lapsi ei harrasta mitään, niin siitä tulee täysin normaali.

Pasi Huttunen

11 asiaa, jotka teet oikein

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että olet paska iskä? Niin meistäkin. Mutta onneksi sentään on monta asiaa, jotka teet luultavasti oikein, vaikka et sitä välttämättä aina huomaa.

Lapselliset miehet kokosi yksitoista onnistumista ajatuksella "tavallinen vanhemmuus kouluarvosanalla 7½ on ihan OK!"

1. Suutut, kun suututtaa. On hyvä, että lapsi oppii käsittelemään ja nimeämään tunteita turvallisessa ihmissuhteessa, oman vanhemman kanssa.
2. Teet, mitä lupaat. Tietysti asiat joskus venyvät ja joitakin unohtuu, mutta kyllä moni asia hoituukin. Lapsi ymmärtää, että kannattelet häntä mielessäsi ja että hän toiveineen on sinulle tärkeä.
3. Vietät kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. No joo, enemmänkin sitä voisi olla, mutta pienet arkiset hetket voivat olla lapselle hyvin merkityksellisiä. Näistä muodostuvat hänen lapsuudenmuistonsa.
4. Halaat, pussaat, päristät lapsen massua, pörrötät hiuksia. Olet lapselle hevonen, kannat häntä olkapäillä ja reppuselässä.
5. Annat lapsen tulla nukkumaan viereesi - ainakin joskus - jos hän on nähnyt pahaa unta tai jos häntä muuten pelottaa.
6. Kuuntelet lasten juttuja, vaikka ne ovat joskus tylsiä, joskus hyvin outoja ja aika ajoin täysin järjettömiä. Se riittää.
7. Huolehdit omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Jos olet väsynyt ja ahdistunut, jaksat tuskin olla läheinen ja läsnä lapsillesi. Lapset aistivat herkästi vanhempiensa mielialoja ja ahdistuvat itsekin pahoinvoivan isän vanavedessä.
8. Pyrit olemaan johdonmukainen. Säännöt ja rajat eivät muutu ihan joka päivä. Vakaus luo turvallisuutta.
9. Olet tarvittaessa joustava. Säännöt eivät ole kiveen hakattua Jumalan sanaa. Joskus lapsi on oikeassa ja sinä väärässä.
10. Huolehdit perustarpeista. Et ole välttämättä mestarikokki tai ammattitason kodinhoitaja, mutta talo ei ole räjähtänyt ja lapsilla on puhtaita vaatteita sekä maha täynnä myös sinun vahtivuorollasi. Ehkä muistat huolehtia myös lasten hampaidenpesusta!
11. Höntsäät. Et ole Messi etkä Laine, mutta lasten kanssa pelatessa ja puuhatessa olet silti mestari. Eivät nekään osaa ja kaikilla on silti hauskaa.

Vaikka kaikki ei aina sujukaan hyvin, niin silti luot arjen keskellä lapsen mieleen koko hänen elämänsä kestäviä, myönteisiä muistijälkiä.

Osa ideoista on pöllitty psykologi Teemu Ollikaisen mainiosta blogitekstistä.

yhteenkokosivat Topi & Pasi

Käytöskoulu: Miksi helvetissä ei saisi kiroilla?

Kiroilun sanotaan olevan rumaa ja kiellettyä, mutta paskat! Aloitan tällä postauksella kevään mittaan epäsäännöllisesti etenevän postausten sarjan nimeltä Käytöskoulu. Muita aiheita tulevat olemaan ainakin pöytätavat ja pukeutuminen. Kenties keksin muutakin. Käytöskoulu pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Näin vuoden alussa on tapana tehdä elämäntaparemontteja, kääntää uusia lehtiä ja lupailla kaikenlaista ja olen yllättävän usein kuullut lupausten joukossa senkin, että "aion kiroilla vähemmän". Vaikka tekisin uudenvuoden lupauksia, niin tuo ei olisi yksi niistä.

Kiroiluun suhtautuminen on vanhempana vähän vaikeaa. En paheksu kovaakaan kiroilua ja kyllähän se nyt helvetti vieköön on usein ihan täysin paikallaan jos vaikka vituttaa. Osaan myös arvostaa taidokasta kiroilua. Voimasanailussakin on estetiikkansa.
On silti vaikeampi kysymys, sopiiko kiroilu lapsen suuhun. Kyllä se minunkin korvaani kuulostaa pahalta jos lapsi kiroilee ja lisäksi voi tietenkin syntyä noloja tilanteita jos lapsi kiroilee paikassa johon se ei lainkaan sovi tai sellaisten ihmisten kuullen, joille se on paha asia.
Meillä tilanne on ratkaistu sanomalla lapsille, että kiroilla ei saa - paitsi jos siihen on syytä ja silloinkin on katsottava, missä seurassa on ja missä paikassa on. Kirosanojen lällättely ihan kiroilemisen riemusta tapahtukoon silloin kun edes me vanhemmat emme ole kuulemassa. Se on nimittäin todella rasittavaa kuunneltavaa.

Oma asiansa on sen pohtiminen, että mitkä tilanteet ja mitkä paikat ovat sopivia voimasanoille. Jos satuttaa polvensa iskemällä juuri sen kipeimmän kohdan pöydänkulmaan on täysin ymmärrettävää, jos siinä sen saatanan laukaisee. Joskus vaikeassa tilanteessa tunnekuohu voi olla liikaa ja jotain on tehtävä. Kovaan ääneen todettu "voi perkele!" on sieltä harmittomimmasta päästä mietittäessä kiivastuksissa tehtävien asioiden kirjoa.
Nämä ohjeet eivät tietenkään koske tilannetta, jossa ollaan koulussa oppitunnilla tai esimerkiksi kirkossa tai vaikkapa sukujuhlissa. Sekin on tehty selväksi, että esimerkiksi mummolassa on sitten mummolan säännöt. Tässä mielessä ammennamme enemmän katolisesta kuin protestanttisesta kulttuuriperinteestä, mutta minä olinkin nuorena Etelä-Amerikassa vuoden.

Kukaan ei koskaan selittänyt minulle uskottavasti, miksi tietyt sanat olisivat niin vaarallisia, että niitä ei kukaan missään tilanteessa saa lausua. Pappi joskus selitti lapsena ollessani vakavissaan ja huolestunut ryppy otsallaan, että kiroilemalla kutsutaan pahoja henkiä. Jos uskoisin näin todella käyvän, miettisin asiaa ehkä vähän eri tavalla. Kiroileminen olisi silloin ainakin paljon harkitumpaa puuhaa. Mutta en usko, että kutsun pahoja henkiä sanomalla vittu sen enempää kuin uskon, että Sanni pilaa lapset ja nuoret sanomalla sen kohutussa kappaleessaan Että mitähän vittua.
Yhteiskuntatieteellisempi näkemys on, että kirosanan voima on normin rikkomisessa. Kun tullaan tilanteeseen, jossa on kiroiltava, ollaan jonkinlaisessa erikoistilanteessa. Tavallinen tilanne ei sitä vaadi. Ja olen sitäkin mieltä, että normien rikkominen on usein suotavaa ja tarpeellista.

On siis vaikea perustella lapselleen, että ei saa kiroilla. Sen voi kuitenkin yrittää opettaa, että kiroilu, kuten muukin ihmisten kanssa toimiminen vaatii sosiaalista taitoa. Väärässä paikassa ja väärällä hetkellä kiroilu ei kannata, mutta totta helvetissä se helpottaa oikeanlaisessa tilanteessa. Perkele.

Hyvää alkanutta vuotta! Saakeli!

Pasi Huttunen, @paspah

Isän kuusi syytä rakastaa hyvinvointivaltiota

Olen niin sanotusti hyväosainen, joten voi hyvin olla, että pärjäisin toisenlaisessa järjestelmässä. Mieluummin kuitenkin elän hyvinvointivaltiossa ja toivon todella, että Suomi pidetään sellaisena.

1. Ilman tuloerojen ja eriarvoisuuden tasaamista yhteiskunta olisi paitsi räikeän epäoikeudenmukainen myös räikeän epätasa-arvoinen. Vaikka tasa-arvon eteen on vielä paljon työtä tehtävänä, on tilanne Suomessa kuitenkin vertailtaessa aika hyvä. Joutuisin luultavasti tekemään jotain paljon epämiellyttävämpää työtä paljon epätoivoisemmalla vimmalla saadakseni perheelleni leipää pöytään. Puolisoni puolestaan olisi luultavasti melko lopullisesti jumahtanut kotiin jos emme sattumoisin olisi löytäneet jotain vielä huono-osaisempaa nälkäpalkalla lapsia kaitsemaan, jotta puolisonikin voisi tehdä jotain, mitä vain, työtä huonolla palkalla ja olemattomilla työehdoilla. Osallistuva isyys olisi sitä, että joskus näkisin lapsiani. Koulutustasoni tosin saattaisi olla sitä luokkaa, että en ehkä hahmottaisi osallistuvaa isyyttä ylipäänsä mahdollisuutena.

2. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka löydän valtavia rahasummia lasteni kouluttamiseen. Minun ei tarvinnut koulushoppailla, koska kaikki koulut ovat melkoisen tasalaatuisia. Lapseni saavat koulussa riittävästi hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ekaluokkalaiseni pääsee iltapäivällä kohtuuhintaiseen iltapäiväkerhoon sen sijaan, että istuisi yksin kotona tuntikausia ennen kuin muut ehtivät kotiin.

3. Perheenjäsenen sairastuminen ei syökse perhettä köyhyys- ja syrjäytymiskierteeseen, eikä sitä varten ole tarvinnut ottaa vakuutusta. lapseni on myös rokotettu. Neuvolajärjestelmä on ollut tukena etenkin äidille ja ottanut isoja askeleita myös isien huomioimisessa. Nyt taidamme tarvita röntgenkuvat toisen lapsen kädestä, eikä ole homma eikä mikään marssia sairaalaan, jossa kuvat otetaan. Siihenkään ei talous kaadu, vaikka jotain toimenpiteitäkin jouduttaisiin tekemään. Hyvinvointivaltio on se vakuutus.

4. Varhaiskasvatus on ollut hyvin merkittävä lasteni kasvussa ja kehityksessä sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja se on antanut mahdollisuuden siihen, että sekä minä että puolisoni olemme voineet opiskella ja tehdä töitä. Saimme nauttia jopa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ikävä kyllä se ilo meni seuraavilta, sillä joensuulaisilla poliitikoilla ei ollut rohkeutta pitää siitä kiinni.

5. Sekä päiväkodissa että koulussa lapsiani on kuskattu teatteriin ja muihin taidepläjäyksiin ilman lisäkustannuksia vanhemmille. Minulla ehkä olisi ollut sekä varaa että halua maksaa jopa ne lisäkustannukset, mutta kaikilla ei. Lapsista tuskin kuitenkaan juuri kukaan haluaa jäädä pois niiltä retkiltä ja taide-elämykset ovat niin tavattoman tärkeitä lapselle. Julkisella rahalla on rakennettu nekin tilat, joissa lapseni käyvät pelaamassa sählyä ja harjoittelemassa karatea.

6. Minun ei tarvitse toppuutella lasteni haaveita ja unelmia, koska yhteiskuntamme kohtalaisen hyvin takaa jokaiselle mahdollisuudet toteuttaa mitä erilaisimpia unelmia. Minun ei tarvitse kertoa lapselle, että tämäkin haave on meidän tuloluokkamme saavuttamattomissa.

Ilman hyvinvointivaltiota tätäkään blogia ja montaa muuta vapaaehtoisena sivuhommana tehtyä kulttuurituotetta tuskin olisi. Valtavat määrät potentiaalia jäisi hyödyntämättä kun lahjakkaat, luovat ja idearikkaat ihmiset joutuisivat keskittämään energiansa perustoimeentulon hankintaan. Sellaista isyyden asiantuntijuutta, jota mekin tässä jalostamme, ei välttämättä olisi eikä sen kaipuuta ehkä osattaisi sanoiksi pukea. Virheetön ei hyvinvointivaltio ole, mutta ei toisaalta korjaus- ja kehittämiskelvotonkaan. Olisi parempi tapella siitä kuinka kehitämme sitä kuin ajaa sitä alas. Tämä tulee olemaan ajatukseni myös silloin kun teen äänestyspäätöstä ensi keväänä kuntavaaleissa. Toivottavasti moni muukin ajattelee samoin.

Kirjailija-ohjaaja Aino Kiven käynnistämä #EnOlisiTässä -kampanja on saanut jo paljon ihmisiä mukaansa ja tänään tiedotettiin, että se laajennetaan "koko itsenäisen Suomen juhlavuoden kestäväksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi". Tätä on aika helppo kannattaa. Kampanja löytyy sosiaalisesta mediasta sekä sivulta prohyvinvointivaltio.fi.

Pasi Huttunen

Rakasta äläkä hyysää

Katsoimme koko perheellä Frozenin (2013). Leffa on kohtalaisen uskollinen Disney-formaatille, mutta ei niin pahasti, että olisi tylsä. Lisäksi se on tavattoman kaunista katseltavaa. On se myös aika hyytävä muutenkin kuin talvisen kuvastonsa vuoksi, mutta lapsikatsoja ei onneksen ymmärrä niitä kauheuksia.
Keskiöön nousee perhe ja perheettä jääminen, eikä siinä ole oikein kunnollisia pahiksia. On vanhempia, jotka ajavat lapsensa tunarointeihin ja jopa hirmutekoihin yrittäessään joko suojella näitä ymmärrettävillä, mutta kehnoilla tavoilla tai jättämällä lapsen huomiotta, näkymättömäksi.
Ainoa pahis on monilapsisessa perheessä huomiotta jäänyt nuorin veli. Hän on enemmän traaginen kuin paha.

Päähenkilö Elsakin on tosin enemmän antisankari kuin sankari ja antaa inhimilliset (no Disneyn luonnottomalla, nukkemaisella tavalla inhimilliset) kasvot kaikille satujen pahoille kuningattarille. Hänenkin tarinassaan oli kyse siitä, että liian pelokkaat vanhemmat sulkevat lapsensa maailman ja ihmissuhteiden ulkopuolelle. Hän ei saa olla edes siskonsa Annan kanssa tekemisissä, vaikka molemmat selvästi kärsivät eroon joutumisesta. Sitten vanhemmat kuolevat ja se ohitetaan enemmänkin elämään kuuluvana tosiasiana kuin suurena tragediana.
Anna on kaiken hylätyksi tulemisen vuoksi niin rakkaudenkipeä, että antautuu huijatuksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Tarinan pohjavire on synkkä. Elsa pelästyy ja raivostuu. Seurauksena koko maa peittyy ikuiseen talveen ja vasta rakkaus voi sulattaa kaiken. Hän käyttää valtaosan elämästään aina elokuvan kliimaksiin asti tunteiden patoamiseen sen sijaan, että opettelisi ymmärtämään itseään ja kehoaan. Siihen hänen vanhempansa hänet kasvattavat sulkemalla hänet huoneeseensa piiloon.
Loppujen lopuksi siskot löytävät toisensa. Monen traagisen hetken jälkeen, Elsa muun muassa melkein tappaa Annan tunnekuohussa annetulla iskulla, tasapaino tuntuu palanneen. Kaikki tiedämme kuinka elämä aaltoilee, eikä Frozen oikein enää tässä vaiheessa tunnu kliseiseltä "he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka" -sadulta, joten ilmaan jää väreilemään kysymys: kuinka pitkäksi aikaa?

Ei ihme, että Frozen tuntuu olevan kovin suosittu aikana, jolloin läsnäolosta on tehty niin tärkeä kysymys ja aikana, jolloin huoli lasten turvallisuudesta uhkaa rajoittaa heidän vapauttaan turhankin paljon.
Tarinat yksinäisyydestä, yksin jäämisestä ja siitä selviytymisestä puhuttelevat sekä nykylapsia että heidän vanhempiaan, meitä suurten ikäluokkien lapsia.
Meidän vanhempamme olivat töissä. Se oli tärkeää ja sen ehdoilla elettiin. Jos vanhemmat olivat työttömiä, niin sitten sen työn ehdoilla vasta elettiinkin. Usein tragedia oli valmis. Vanhempien huomio oli niukka hyödyke, jota joutui tavoittelemaan. Etenkin isyyden normiin kuului tietty etäisyys ja tiukka tunnekontrolli.
Me nykyvanhemmat vietämme ajankäyttötutkimusten mukaan paljon enemmän aikaa lasten kanssa, mutta toisaalta ajankäyttö on paljon sirpaleisempaa kun ei ole työtä vaan erilaisia ja eri tavoilla kuormittavia töitä, joista osasta saa rahaa ja osasta ei. Huomion keskittäminen lapseen hankaloituu kun kolme älylaitetta ympärillä kilkattavat jokainen tavattoman tärkeää asiaa. Nykyinen läsnäolon kulttuuri on vaativa. Vaikka kuinka yritämme, emme oikein koskaan ole tarpeeksi läsnä lapsillemme. Lapsemme varmasti aistivat paitsi harhailevan huomiomme myös jatkuvan huonon omantuntomme siitä, että emme ole tarpeeksi läsnä - olimmepa läsnä tai emme.

Läsnäolofiksaatio liittyy pelkoon siitä, että lapsemme kasvavat väärin jos emme ole siinä ihan koko ajan, mutta eihän se niin mene. Minä voin laittaa kaksi poikaani kahden suunnilleen saman ikäisen serkkunsa kanssa keskenään saunaan. Vaikka siellä on tuli kiukaassa, märkä ja liukas lattia sekä paljon kuumia pintoja tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Jos minä menen sinne saunaan, on helvetti irti, koska vastuu siirtyy minulle. Voimme varmasti olla läsnä vähän harkitummin ja antaa lasten kokea asioita ja opetella selviytymään tilanteista. Emmehän me kaukana ole jos jotain kuitenkin sattuu. Jos vähän uskallamme luottaa, ne eivät ehkä kasva nuoriksi aikuisiksi, jotka jäädyttävät maailman ikuiseen talveen.

Pasi Huttunen

USA:n vaalit käytiin, on aika kääriä hihat

Aamupalapöydässä katson otsikot. Sitten katson lastani. Päivä on historiallinen. Yhdysvaltain presidentiksi on juuri valittu Donald Trump ja tämän rapakontakaisen vaalituloksen vaikutukset läikkyvät nopeasti myös Atlantin tälle puolelle.

Kuvakaappaus The New York Timesin sivuilta

Tunnen oloni samaan aikaan kauhistuneeksi ja entistä energisemmäksi. Vieressä aamupalaansa kauhoo tyytyväisenä pieni ihminen, jonka vuoksi nyt on tehtävä vähän entistä enemmän ja kovemmin. Myös täällä.

Ihmisten pahuus ei kirittänyt Trumpia voitoon. Sen teki vieraantuneisuus. Amerikkalainen järjestelmä on ihmisten mielestä remontin tarpeessa ja jostain syystä tavattoman moni uskoo, että Trump haluaisi ja kykenisi sen remontin tekemään.

Kolme asiaa pyörii ajatuksissa. Nyt "vapaan maailman johtajana" istuu mies, jonka mielestä naisia saa ahdistella seksuaalisesti, eikä heitä tarvitse kohdella samanarvoisina kuin miehiä. Rasismista tuli juuri aiempaakin salonkikelpoisempaa ja legitiimimpää kun maailman suurimman sotilasmahdin ylipäälliköksi valittiin mies, jonka mielestä esimerkiksi meksikolaiset ovat rikollisia ja raiskaajia. Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kannalta avainpaikalla istuu nyt mies, jonka mielestä ilmastonmuutos on kiinalaisten salajuoni amerikkalaista teollisuutta vastaan.

Paljon tästä on toivottavasti vain populistista kampanjaläppää, mutta Michelle Obaman vaalikampanjan aikana pitämä puhe palaa mieleen. Hän kysyi, haluavatko ihmiset todella antaa äänestyspäätöksellään viestin, että Trumpin toiminta ja hänen puheensa ovat hyväksyttävä tapa käydä julkista keskustelua. Trump valittiin, joten nyt sille Obaman puheessaan kaipaamalle hihojen käärimiselle vasta onkin kysyntää.

Nyt on vielä asteen verran eilistä olennaisempaa kasvattaa lapsiaan rakentamaan parempaa maailmaa ja kunnioittamaan toinen toistaan.

Tähän lainaan upeaa tänään vastaantullutta tekstiä.

Itku Yhdysvalloille

Annahan mie rupielen, oi vaimala vartuvuoni
Huokaelen huolellisesti näitä huomisen huoliani
Apiemielisen Amerikan alahaisia allimarjaisia
Suurten suvantojen surumielisiä sulattelijoita
Kuni haluavat hallita hartaasti haisevilla hataroilla haluillansa
Pelolla pelkästään peruutella perimmäisten peltojensa sijasilla
Kylvää kylmyyttä meidän kaikkien kylläisille kylille
Vilua viimottaa vihannoille vierisijasille
Oi armahat kallehet syndyzet
Antakaa meille kaikille alahaisille allimarjaisille
Rohkeutta roimasti roihauttaa
Rakkautta kaikille rauhan raajarikoille
Ymmärrystä yritellä vielä yhteen yhyttämistä
Lempeä leiskuen lehautella leveillä sijasillamme
Armahtakaa meitä syndyzet

- Emmi Kuittinen

Pienen lapsen emo

Jani Toivolan kirja Musta tulee isona valkoinen herättää pohtimaan etuoikeuksia. Valkoisena heteromiehenä saa ja voi valittaa ja siihen on useimmilla syytä, mutta jos ei tunnista tai halua tunnistaa asemaansa ja etuoikeuksiaan yhteiskunnassa, se saattaa olla hyvin, hyvin vaivaannuttavaa.

Jani Toivola: Musta tulee isona
valkoinen. Siltala 2016. 220s.

Kirjan saatetiedoissa Toivola esitellään:

"Jani Toivola on 38-vuotias homoseksuaali, isä, näyttelijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja"

Kirja avaa hänen tarinansa avulla sortavia toimintatapoja ja rakenteita yhteiskunnassa. Kaukaa ei tarvitse hakea, sillä homoseksuaalisuuden ja vanhemmuuden yhdistäminen on edelleen, vuonna 2016, monelle uhka - ja mikä vielä surullisempaa ja hämmentävämpää, niin on hänen ihonvärinsäkin.

Musta tulee isona valkoinen on kirja sekä pelkäämisestä että pelon voittamisesta. Elämäkerta tuntuu aidolta ja rehelliseltä, mutta mitenkään erityisen syvällinen tai analyyttinen se ei ole. Kirja on kevyt ja nopea läpileikkaus ihmisestä, joka on kipuillut ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, kansanedustajan roolin ja vanhemmuuden kanssa. Sen verran paljon tuossa on, että vaikka Toivola on vielä nuori mies, 38, riittää siitä hyvin kirjan aineksiksi. Lisäksi se, että Toivola itse vaivattomasti käsitteellistää elämänsä tarinan muotoon tekee kirjasta helppolukuisen ja vaivattomasti lähestyttävän.

Toivola aloittaa lapsuudestaan ja etenee pitkälti kronologisesti läpi koulujen ensimmäisiin töihin, New Yorkissa vietettyyn aikaan, näyttelijänuraan Suomessa ja sittemmin siihen, kuinka hänestä tuli Suomen ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja lopulta vanhemmuuteen. Vanhemmaksi tulosta hän kertoo vähemmän ja epämääräisemmin kuin olisin odottanut, mutta asian henkilökohtaisuuden sekä lähipiirin yksityisyydensuojan vuoksi tasapainoilu on tietenkin ymmärrettävää.

Kirja on paljon muutakin kuin kuvausta Toivolan isyydestä, mutta myönnän, että luin itse kirjan melko puhtaasti sen linssin läpi. Ja suhteet perheeseen ja sukuun toisaalta ovat selkeä punainen lanka läpi kirjan.

Kuva: Laura Malmivaara

Vanhemmuus on jatkuvaa pelkoa, eihän siitä mihinkään pääse. Se on aika ajoin pahahduttavan ihanaa ja välillä turruttavan arkista, mutta pelko kulkee mukana koko ajan. Pelottaa helvetisti, että lapselle sattuu jotain, että lasta loukataan, että itse ei vanhempana riitä, että ei tee tarpeeksi, tekee liikaa, tekee väärin, on väärin, ei osaa. Yhteiskunta voi helpottaa tätä tai pahentaa tilannetta entisestään.

Vanhemmuudelle asetetut ristiriitaiset normit ja vanhahtava tapa ymmärtää sukupuoli pysyvänä, pelkästään biologisena asiana tekevät vanhemmuudesta vaikeaa jos yrittää seurata normeja. Jos taas osaa haistattaa sopivassa määrin pitkät normeille, on helpompaa, mutta se on usein elämänkaaren mittainen kamppailu. On helppo samaistua kun Toivola kirjoittaa siitä, kuinka normit vaikeuttavat oman vanhemmuuden löytämistä. Samalla on erittäin virkistävää, että Toivola ei sido vanhemmuutta peruuttamattomasti sukupuoleen myöskään käyttämässään kielessä. Hän toteaa vailla hämmennystä tai kikkailua, että on pienen lapsen emo. Lapsena hän kertoo haaveilleensa suurperheen äitiydestä.

Vaikka kirjassa on sitä lopulta aika vähän, on tämä arvokas ja koskettava avaus moniäänisemmän ja monipuolisemman isäpuheen tuottamisessa.

Pasi Huttunen