Näytetään tekstit, joissa on tunniste häiritsevä lapsi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häiritsevä lapsi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Iskää vituttaa

tai - koska tämä on perheblogi, jossa kirosanat ja solvaukset on syytä korvata vaikkapa paikannimillä - niin

Iskää sipoo!

Välillä lapset ovat simpeleen rasittavia ja vanhempana oleminen rymättylästä. Lapselliset miehet listasi vanhemmuuden kymmenen perniömäisintä asiaa.
  1. Vastuu ja varuillaanolo. Aina pitää olla lapset mielessä, suunnitella kaikki lapset edellä ja olla iänikuisessa valmiustilassa, jos jotain sattuu. Ja yleensä sattuu silloin, kun olet juuri nukahtanut.
  2. Valittaminen. Kyllähän se vöyrii, kun teet kiireessä ruuan ja sitten valitetaan, että "mä en tykkää". Tai kun yrität kaikin keinoin olla tasapuolinen, niin sitten itketään, että "ihan eppaa!" No onhan se epäreilua, kun toisilla on pahaa ruokaa ja vanhemmat, joille voi valittaa että ’mä en tykkää’, mutta toisilla ei ole sen paremmin ruokaa kuin vanhempiakaan! Hävetkää, te kiittämättömät keiteleet!
  3. Nahistelu ja riitely. Miksi pitää ängetä ruokapöydässä juuri sen sisaruksen viereen, jonka kanssa saa varmimmin riidan aikaan! Miksi ei voi odottaa, että toinen voitelee ensin leivän! Miksi kaikkien pitää aina olla ensimmäisiä!
  4. Huutaminen. Miksi pitää jo ulko-ovelta huutaa, että "iskä!"? Miksi ei voi tulla siihen viereen ja sanoa asiaansa, vaikka on niin monta kertaa sanottu, että "jos sulla on jollekin jotain asiaa, niin mene sen viereen"? Ainoat asiat, jotka saa huutaa, on "LOPETTAKAA! OLKAA HILJAA!", tai siis isä saa, ei lapset.
    Miksi pitää huutaa!
  5. Häly. Huudahduksia, kiistelyä, kikatusta, pälättämistä, päälle puhumista, tömistelyä, naputusta, kahistelua, hyminää, yleistä säkylöintiä – organisoimaton ääni, häly, on _niin_ rääkkylästä.
  6. Kuurous. Kerrot lapselle, että "mä meen käymään kaupassa ja jos N tulee sillä välin, niin anna sille tämä paketti tästä", ja lapsi sanoo "joo joo" eikä edes nosta katsetta sarjakuvalehdestä. "Kuunteletko sinä? Ymmärsitkö? Kerro, mitä minä sinulle äsken selitin!" Kälviihän tämä tällainen.
  7. Avuttomuus. Selität sen seitsemän kertaa, miten paita viikataan, mutta ei vain onnistu. "Emmä osaa, emmä älyä." No yritä edes, somero! Kärsivällisyyttä, karvio! Heti!
  8. Matkalle lähteminen. Suoraan sanottuna sodankylästä. Pienin purkaa matkalaukkua, isommat vinkuu, että "millon me lähetään? lähetään jo! miksei me jo lähetä!" Auto starttaa neljä tuntia myöhässä ja perillä huomaat, että kempele: kännykän laturi, aurinkolasit ja juniorin astmapiippu jäivät kotiin.
  9. Naapurin lapset. Ne metelöivät ja käyttäytyvät huonosti, mutta eivät kuitenkaan niin huonosti, että viitsisi naapurille sanoa, saatikka kirjoittaa blogiin. Hymyillään vaan kauniisti ja sanotaan, että ”ihan kivasti on mennyt”. [Ja naapurit, ei muuten ollut minun keksimä tämä kohta. Uskokaa tai olkaa uskomatta.]
  10. Toista oli minun nuoruudessani!
  11. Stressi, väsymys, alhainen verensokeri, kuiva kausi parisuhteessa. Nyt päästään varsinaiseen pihviin. Jos iskää nauvoo, syy on monesti lapsista riippumaton tai heihin vain välillisesti liittyvä. Jos mies olisi hyvin syönyt, virkeä ja stressitön, jolla parisuhde kukoistaa, hän voisi olla iskänäkin ihan OK.
Topi Linjama

torstai 26. marraskuuta 2015

Rasittavat ipanat

Elin poikamiehenä kolmekymppiseksi asti. Siinä oppii itsenäiseksi ja itsekkääksi. En ollut erityisen lapsirakas enkä osannut huomioida vauvoja ystäväperheissä vieraillessani. Jouduin usein pakottamaan itseni, jotta muistaisin muutaman sanan vaihtaa vauvojen kanssa. Pahin painajainen oli, kun muutaman kuukauden ikäinen vauva ojennettiin syliini. Selkä hiessä, kasvot helakanpunaisena ja suunnaton ahdistus. Kohta vauva alkoi itkeä ja se nostettiin sylistäni pois.

Lapset häiritsivät minua rääkyvinä, räkäisinä ja levottomina, kun olisin halunnut keskittyä johonkin, yksin ja rauhassa. Julkisissa tiloissa raivokohtauksen saanut lapsi sai hermoni kireälle ja haittasi olemistani. Vihasin konsertteihin sylilapsia tuovia vanhempia. Hymyilin kaikille, mutta ihmettelin samalla, että miksi raahaavat lapsiaan joka paikkaan? Eihän pieni lapsi edes ymmärrä mistään mitään! Ja vielä, miksi sitä itkevää lasta ei voi heti viedä pois jonnekkin ovien taakse? Minä halusin keskittyä! Rauhassa.


Kun nykyään kuljetan omia lapsiani erinäisiin paikkoihin, huomaan kuinka immuuniksi olen tullut lasteni kitinälle ja hästäämiselle. Tunnen lapseni ja luotan siihen, että kyllä ne siitä rauhoittuu. Joskus ovat rauhoittuneetkin. Mutta mistä se lapsia vihaava ja äänille herkistynyt sinkku voi tietää, että huuto loppuu kohta? Ei mistään. Eikä se välttämättä lopukkaan.

Hoitovapaata samaan aikaan kanssani viettävä ystävä vastasi asiakastyytyväisyyskyselyyn ja sai palkinnoksi risteilyn. Pitihän se lähteä kun ilmaiseksi saatiin. Siinä meriaamiaisella, lapseni huutaessa turhautumistaan, liiskattuaan croissantin kokolattiamattoon ja kylvettyään munakokkelit lähitienoolle, havahduin pohtimaan, että häiriintyyköhän joku tästä touhusta. Varmasti häiriintyi, ajattelin. Viereisen pöydän buffet-herkuttelijat näyttivät rauhallisilta kuin tukholmalainen latte-isä punaisessa pipossaan leikkipuistossa. Pikkunakkia haukkaavan ihmisen sisällä voi käydä kuitenkin melkoinen merenkäynti ja myrsky.

Lapsia kutsutaan ja toivotaan mukaan erilaisiin tilaisuuksiin. Kirkkoon, ravintoloihin, konsertteihin. Auliisti kutsutaan, kunhan ovat hiljaa. Ihmiset seuraavat mielellään lasten touhuja, mutta auta armias, jos ipanat alkavat rettelöidä! Meitä on moneksi. Meriaamiaisella toruimme lapsiamme ja jännitimme heidän aiheuttavan häiriötä muille. Naapuripöydän rouva taisi huomata tämän ja helpotti tuskaisaa tolskaamistamme sanoessaan: ”Lapset eivät häiritse ollenkaan. Ihana katsella heidän touhujaan.” Henkilökunta ei ilmeistä päätellen ilahtunut meidän osallistumisesta aamiaiselle. Ystävältäni kaatui litran kevytmaitokannu kokolattiamatolle. Rasittavia nuo ipanat.

Antti Kanto