Vieraskynä: haluan olla riittävän hyvä isä

Kiitos, norovirus.

Sinun ansiostasi oivalsin yhden merkittävimmistä asioista isyydessäni: olen riittävän hyvä isä tällaisena, vaikka olenkin vain minä. Olen asettanut oman isyyteni onnistumisen riman aivan liian korkealle. Olen kasannut itselleni hurjasti paineita ja isänä olemisesta on tullut suoritus.

Viikon pituinen koko perheen vatsatauti tarjosi mahdollisuuden viettää yhteistä aikaa. Se pysäytti ja avasi minulle uuden keep-it-simple -asennoitumisen kentän isyydessäni. Nyt minulla oli tilaisuus ja mahdollisuus pysähtyä pohtimaan syvällisemmin toimintaani isänä. Voin kiittää vatsatautia, joka ohjasi olemaan olennaisen äärellä, kotona perheen kanssa.

Yksinkertaistamalla omia tavoitteitani voin nauttia enemmän hetkistä isänä, hallita toimintaani ja valintojani, jäsentää tehtäviä vanhempana ja ohjailla kasvatuksellista vastuunjakoa puolisoni kanssa. Minun ei tarvitse enää olla se superisä, joka ylisuorittaa isyyttään. Minun tarvitsee vain olla isä, joka on läsnä hetkessä ja mukana lasten arjessa kanssakulkijana. Ei enää ylisuuria paineita muista velvoitteista, joita olen elämääni matkan varrella kerännyt. Vähemmän on enemmän tässä tapauksessa. Maalaisjärki ohjenuorana muistaen kohti tulevaa.

Erityiskiitos Anna Perholle kirjasta Työ x perhe = superarkea². Sen tehokkaat sanat sytyttivät isyyspohdinnat ja osoittivat tarpeen muuttaa arkitoimintaani. Tällä superarjen viitoittamalla tiellä alan vähentämään suorittamistani ja yksinkertaistamaan tekemisiäni. Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta ottaa tarvittavia askelia eteen[tai taakse]päin. Nyt minulla on aineksia ja vahvuutta priorisoida ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä – isänä läsnä olemiseen.

Samuli Laitinen
Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja työskentelee Pelastakaa Lapsilla Iisalmessa Isämies työelämässä-hankkeessa 

Rakasta äläkä hyysää

Katsoimme koko perheellä Frozenin (2013). Leffa on kohtalaisen uskollinen Disney-formaatille, mutta ei niin pahasti, että olisi tylsä. Lisäksi se on tavattoman kaunista katseltavaa. On se myös aika hyytävä muutenkin kuin talvisen kuvastonsa vuoksi, mutta lapsikatsoja ei onneksen ymmärrä niitä kauheuksia.
Keskiöön nousee perhe ja perheettä jääminen, eikä siinä ole oikein kunnollisia pahiksia. On vanhempia, jotka ajavat lapsensa tunarointeihin ja jopa hirmutekoihin yrittäessään joko suojella näitä ymmärrettävillä, mutta kehnoilla tavoilla tai jättämällä lapsen huomiotta, näkymättömäksi.
Ainoa pahis on monilapsisessa perheessä huomiotta jäänyt nuorin veli. Hän on enemmän traaginen kuin paha.

Päähenkilö Elsakin on tosin enemmän antisankari kuin sankari ja antaa inhimilliset (no Disneyn luonnottomalla, nukkemaisella tavalla inhimilliset) kasvot kaikille satujen pahoille kuningattarille. Hänenkin tarinassaan oli kyse siitä, että liian pelokkaat vanhemmat sulkevat lapsensa maailman ja ihmissuhteiden ulkopuolelle. Hän ei saa olla edes siskonsa Annan kanssa tekemisissä, vaikka molemmat selvästi kärsivät eroon joutumisesta. Sitten vanhemmat kuolevat ja se ohitetaan enemmänkin elämään kuuluvana tosiasiana kuin suurena tragediana.
Anna on kaiken hylätyksi tulemisen vuoksi niin rakkaudenkipeä, että antautuu huijatuksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Tarinan pohjavire on synkkä. Elsa pelästyy ja raivostuu. Seurauksena koko maa peittyy ikuiseen talveen ja vasta rakkaus voi sulattaa kaiken. Hän käyttää valtaosan elämästään aina elokuvan kliimaksiin asti tunteiden patoamiseen sen sijaan, että opettelisi ymmärtämään itseään ja kehoaan. Siihen hänen vanhempansa hänet kasvattavat sulkemalla hänet huoneeseensa piiloon.
Loppujen lopuksi siskot löytävät toisensa. Monen traagisen hetken jälkeen, Elsa muun muassa melkein tappaa Annan tunnekuohussa annetulla iskulla, tasapaino tuntuu palanneen. Kaikki tiedämme kuinka elämä aaltoilee, eikä Frozen oikein enää tässä vaiheessa tunnu kliseiseltä "he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka" -sadulta, joten ilmaan jää väreilemään kysymys: kuinka pitkäksi aikaa?

Ei ihme, että Frozen tuntuu olevan kovin suosittu aikana, jolloin läsnäolosta on tehty niin tärkeä kysymys ja aikana, jolloin huoli lasten turvallisuudesta uhkaa rajoittaa heidän vapauttaan turhankin paljon.
Tarinat yksinäisyydestä, yksin jäämisestä ja siitä selviytymisestä puhuttelevat sekä nykylapsia että heidän vanhempiaan, meitä suurten ikäluokkien lapsia.
Meidän vanhempamme olivat töissä. Se oli tärkeää ja sen ehdoilla elettiin. Jos vanhemmat olivat työttömiä, niin sitten sen työn ehdoilla vasta elettiinkin. Usein tragedia oli valmis. Vanhempien huomio oli niukka hyödyke, jota joutui tavoittelemaan. Etenkin isyyden normiin kuului tietty etäisyys ja tiukka tunnekontrolli.
Me nykyvanhemmat vietämme ajankäyttötutkimusten mukaan paljon enemmän aikaa lasten kanssa, mutta toisaalta ajankäyttö on paljon sirpaleisempaa kun ei ole työtä vaan erilaisia ja eri tavoilla kuormittavia töitä, joista osasta saa rahaa ja osasta ei. Huomion keskittäminen lapseen hankaloituu kun kolme älylaitetta ympärillä kilkattavat jokainen tavattoman tärkeää asiaa. Nykyinen läsnäolon kulttuuri on vaativa. Vaikka kuinka yritämme, emme oikein koskaan ole tarpeeksi läsnä lapsillemme. Lapsemme varmasti aistivat paitsi harhailevan huomiomme myös jatkuvan huonon omantuntomme siitä, että emme ole tarpeeksi läsnä - olimmepa läsnä tai emme.

Läsnäolofiksaatio liittyy pelkoon siitä, että lapsemme kasvavat väärin jos emme ole siinä ihan koko ajan, mutta eihän se niin mene. Minä voin laittaa kaksi poikaani kahden suunnilleen saman ikäisen serkkunsa kanssa keskenään saunaan. Vaikka siellä on tuli kiukaassa, märkä ja liukas lattia sekä paljon kuumia pintoja tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Jos minä menen sinne saunaan, on helvetti irti, koska vastuu siirtyy minulle. Voimme varmasti olla läsnä vähän harkitummin ja antaa lasten kokea asioita ja opetella selviytymään tilanteista. Emmehän me kaukana ole jos jotain kuitenkin sattuu. Jos vähän uskallamme luottaa, ne eivät ehkä kasva nuoriksi aikuisiksi, jotka jäädyttävät maailman ikuiseen talveen.

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Vanhemmuuden käyttöliittymä

On tiistai-iltapäivä. Olen vihdoin herännyt edellisen viikonlopun vapauteen tuudittamasta joutilaisuudesta ja lapsiperhearki rullaa taas omalla painollaan. Pyyhkäisen leivänmurut keittiönpöydältä happamalta lemuavalla, mutta biologisesti hajoavalla tiskirätillä.

Vaikka olen jo syönyt raejuustokeolla maustetun bataattikeitton ja nauttinut luomumaidolla höystetyn iltapäiväkahvin, työasiat pyörivät ikävästi mielessä. Itseäni älykkäämpi, ahkerampi ja luovempi, mutta myös täysin hallitsematon alitajuntani työstää tuoreen tietoteknisen projektin avoinna olevia seikkoja: millainen käyttölittymä tarvitaan ja ketkä ovatkaan sen käyttäjiä? Mitä toiminnallisuuksia ja sisältöä tarvitaan? Kuinka selvitämme käyttäjien tarpeet?

Kysymykset hankaloittavat jatkuvasti ponnistelujani olla läsnä. Elää hetkessä. Kuunnella vaimon ja lasten kuulumisia töistä, koulusta ja päiväkodista. Aivoni surraavat. Käsi hamuaa jostain puhelimen ja pian sen näytöltä hohkaa kasvoilleni kaiken huomioni varastava, sinisenä hohtava informaatiotulva. Täppään, pyyhkäisen, napautan ja zuumaan näytölleni aina uusia uutisartikkeleita, videoita ja kuvia. Hetken kuluttua vaimo yskäisee merkitsevästi. Havahdun. Anteeksi, mitä sanoitkaan?

Millainen isä haluan olla lapsilleni, millaisia ongelmia ratkon ja kuinka kenties viihdytän heitä? Osaanko mukautua alati vaihtuviin elämänvaiheisiin? Onko oma vanhemmuuden käyttöliittymä kunnossa? Tätäkö on työn ja perheen yhteensovittaminen, naurahdan itsekseni, kun huomaan käyttöliittymäjargonin sekoittuvan arkisiin pohdintoihini. Ajatukseni kiertävät kehää, ne rämpivät sumuisella suolla vailla määränpäätä.

Nyt tarvitaan helpointa tietämääni tietoisen läsnäolon harjoitusta. Kävelen makuuhuoneeseen, avaan Malm-lipaston alimman laatikon ja poimin sieltä akvarellivärit, siveltimet ja nipun 300 grammaista, saksalaista laatupaperia. Levitän taidetarvikkeet keittiön pöydälle. Se on asuntomme ainoa paikka, johon lokakuinen luonnonvalo lankeaa vielä hetken ennen iltatoimia. Tänään laveeraataan - maalataan märälle paperille isolla siveltimellä.

Lapsia ei tarvitse houkutella. He tunnistavat jo tarkoin varjellut akvarellipaperini ja tietävät, että se toimii vesivärien kanssa aivan eri tavalla, kuin Clas Ohlsonilta ostettu kopiopaperi. Levitämme veden papereille pullasudilla ja odotamme hetken sen imeytymistä. Sekoitamme siveltimiimme kirkkaita värejä ja maalamme auringonlaskun maisemaa. Kirkas, sinooperinpunainen väri imeytyy puuvillakuituiseen paperiin ja leviää karkealla pinnalla miellyttävän hitaasti ja määrätietoisesti. Se sulautuu kadmiuminkeltaiseen ja preussinsiniseen vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Värien rajapinnassa näemme ilotulituksen. Tämän ihmeen äärellä olemme hetken läsnä. Kuvan maalauksista ehtii jakaa Instagramiin myöhemmin. Myönnän, käsi kävi jo puhelimella ja alan miettiä pikkunokkelaa saatetekstiä kuvalle.

Puolen tunnin taidetuokio on ohi. Keräämme valmiit työt ikkunalaudalle kuivumaan ja kiinnitämme ne myöhemmin magneetilla jääkapin oveen väliaikaiseksi taidenäyttelyksi. Kadehdin hieman lasten huolettomia, varmoja siveltimenvetoja ja koko paperin täyttävää värien riemukasta leikkiä. Itse taas yritin hieman liikaa.

Illemmalla tajuan jotain. Vanhemmuudessa ja digitaalisten palveluiden kehittämisessä on yllättävän paljon samoja periaatteita:

Toimiva sähköinen palvelu ja vanhemmuus perustuvat kummatkin luottamukseen ja turvallisuuteen. Nämä ovat ainesosia, jotka mahdollistavat sujuvan ja saumattoman vuorovaikutuksen. Läpinäkyvyys ja avoimuus kaikessa toiminnassa on avain ratkaistaessa esiin nousevia ongelmia. Käyttäjien (ja lasten) vaihtuviin tarpeisiin on vastattava mahdollisimman nopeasti. Kaatunut vesilasi on syytä nostaa ylös mahdollisimman nopeasti, jotta juuri syntynyt taideteos ei tuhoutuisi. On hyvä muistaa, että oikeiden asioiden tekeminen on tärkeämpää, kuin asioiden tekeminen oikein. Aina ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Tuotekehityksessä — ja toivottavasti myös vanhemmuudessa — riittää, että tavoitteena on MLP, Minimum Loveable Product.

Välillä siihen voi riittää 35 euroa maksava akvarellipaperilehtiö.

Juhana Hurtig

Juhana Hurtig työskentelee Designerinä ohjelmistotalo Reaktorilla.

Miksi isä on se, joka aina katoaa?

"Puristan kädessäni puista miekkaa/ isän tekemää", laulaa Maj Karman Herra Ylppö kappaleessa Puumiekka. Radio Rockia kuunteleva tuskin on biisiltä välttynyt. Ehkä kyseessä ei ole maailman paras biisi, mutta ilmaisuvoimaa ja yhteiskunnallista kaikupohjaa siinä on paljon. Ainakin minun takaraivooni se jäi kaihertamaan.

Kappaleessa ei isästä ole eron jäänyt muuta kuin isän tekemä puinen miekka muistoksi. On jokin esine, muistomerkki menetetystä, johon kiinnittyy valtavasti oman identiteetin pysyvyyden kannalta tärkeää tunnetta.
Maj Karman kappaleessa puisesta miekasta tulee voimaa antava tunneobjekti, jonka avulla voi myöhemmässä elämässä raivata tietään eteenpäin. Todellinen, ruumiillinen, arkinen isä ei ole ollut läsnä, joten hänestä on ollut helppo rakentaa lohduttava ja kannustava ihannekuva. Ja kaikista esineistä se, johon voimakkaat tunteet kiinnittyvät, on miekka. Sankarin sotaisa työkalu. Samalla ihannekuvaan liittyy hellitty muisto perheestä, jossa turvana ovat sekä että äiti - ydinperhe.

En ole erolapsi, enkä ole itsekään vielä eronnut niin, että olisi lapsia. Oman isäni ajoittaiset pitkät poissaolotkaan eivät olleet traumaattisia, koska hän oli pelastamassa maailmaa ja tiesimme hänen tulevan takaisin. Tunnistan silti sen kaihon mikä Maj Karman kappaleesta kuuluu. Uskon, että niin tunnistaa jokainen kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme elävä aistiva ja tunteva ihminen.

Isättömyys on kaikkien tunnistama kulttuurinen teema, joka osataan nostaa esiin aina kun puhutaan nuorten ja lasten ongelmista. Isättömyys voi olla joko konkreettista tai esimerkiksi vain perheelleen etäiseksi jääneen isän aiheuttama tuntemus, mutta se tunnistetaan sikäli selkeästi, että se osataan nostaa vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja kulttuurituotteiden käyttövoimaksi.
Kulttuurisessa kuvastossamme isättömyys on vähän romantisoitukin asia. Juuri se nähdään jotenkin täysin luonnollisena ja ymmärrettävänä, että erotilanteessa isä on se, joka katoaa. Ja sitten isä on silti läsnä "siellä jossain" jonkinlaisena auttavana voimana. Puumiekka-kappaleessakin isästä on voitu tehdä sankarihahmo, joka olisi mahdoton ilman vanhakantaisia käsityksiä mieheydestä, naiseudesta, isyydestä ja äitiydestä.

Isättömyys ei ole välttämättä huono asia. Jos isä esimerkiksi kovin meluisasti, kipeästi tai jopa väkivaltaisesti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, on ehkä parempi, ettei hän ole läsnä. Myös kaksi äitiä tai kaksi isää ovat ihan yhtä hyviä ratkaisuja kuin isä ja äiti. Sen haluavan, uskaltavan ja motivoituneen isän läsnäolo on tietenkin silti tavattoman arvokasta niin lapselle kuin isälle itselleenkin, äidistä puhumattakaan.

On mukava ja lohdullinen ajatus, että meillä on ehkä nyt kasvamassa sukupolvi, jossa isän henkinen ja fyysinen, osallistuva ja hoivaava läsnäolo on normi. Se mielikuvituksessa asuva sankarihahmo on aika ontto. Isä voi olla nyt kasvavalle sukupolvelle sankarin sijaan läsnäoleva ihminen, joka voi ihan kertomalla ja koskettamalla ohjata, hoivata ja rakastaa.

Pasi Huttunen

Maj Karma: Puumiekka:

Uppoutuminen pitää opetella, ettei huku

Kuinka paljon lasten pelaamisen kontrolloinnissa on lopulta kyse siitä, että vanhemmat tuntevat huonoa omaatuntoa siitä, että eivät ole mielestään tarpeeksi läsnä? Läsnäolosta on tullut niin iso kysymys perheissä, että lapsen syvä ja keskittynyt uppoutuminen pelin maailmaan ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi viettää laatuaikaa tässä ja nyt, eikä uida bittivirroissa. Oikeasti pitäisi keskittyä enemmän pelisääntöjen tekemiseen.

Laitteeseen uppoutuminen vie koko huomion.
Lasten kohdalla sitä kutsutaan uhaksi, aikuisen
kohdalla siitä käytetään usein sanaa flow*.

Huonon omantunnon ja läsnäolon kysymyksiä sai taas miettiä, sillä viime viikolla oli Rokumentti, joka vei viikonlopun kokonaan. Festivaalin verkkotoimitusta oli minun lisäkseni hoitamassa Antti ja eräs toinen valokuvaaja. Meitä oli kaksi lapsellista, jotka pitkin festaria tuskailimme, että pitäisi oikeastaan ehtiä olemaan kotona lasten kanssa. Se eukkokin siellä yksin lapsilauman kanssa. Ikään kuin emme olisi läsnä lastemme ja perheidemme elämässä tarpeeksi. Ja Rokumenttikin on viiden päivän tapahtuma. Olin mukana kolmena päivänä. Vanhemmuus yhteiskunnallisena suorituksena ei ole koskaan riittävä. Vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, mutta kasvavassa määrin myös isyyden normiin kuuluu riittämättömyys.

Pelko liian etäällä tai poissa olemisesta heijastuu myös siihen, kuinka suhtaudumme pelaamiseen, sarjakuviin, elokuviin ja esimerkiksi nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Niitä käytetään aina liikaa ja väärin, koska ne ovat pois "oikeasta elämästä" ja niiden sisältämiä uhkia ja ongelmia ylikorostetaan.

Lauantaina 21.11. vietetään Kansallista pelipäivää, joten pelaaminen on nyt pinnalla. Esimerkiksi maakuntalehti Karjalaisen jutussa pohditaan tuleeko lasten pelaamista rajoittaa (Karjalainen 18.11.). "Tunti- tai minuuttikohtaiset ruutuaikakiintiöt kasvatustyössä eivät toimi", kuuluu pelikasvatuksen asiantuntija Heikki Marjomaan pääväite Karjalaisen jutussa. Se on totta kaikissa tapauksissa, paitsi niissä, joissa ne kiintiöt toimivat. Esimerkiksi meillä ne ovat olleet tärkeä tekijä koko perheen arjen toimivuuden kannalta. Kyky uppoutua syvällisesti ja innostua jostain on lapselle luontaista, tarpeellista ja hyvä asia, mutta joskus se hankaloittaa elämää ja silloin on sanottava, että nyt se peli pois. Jos pelaamisesta ei ole tehty selkeitä pelisääntöjä, joudutaan sama "vielä vähän, just on yks juttu" -vääntö käymään joka kerta. Koska jos pelisääntöjä ei ole, ei lapsi ole valmistautunut henkisesti siihen, että kun peli käsketään lopettamaan, niin se oikeasti lopetetaan sillä hetkellä. Lisäksi: ennen selkeitä pelisääntöjä lapset olivat koko ajan kärttämässä, että saako nyt pelata, entä nyt, joko, joko?

Itsekin osaan uppoutua vaikkapa tällaisen blogitekstin tuottamiseen, hyvän kirjan lukemiseen, hyvän pelin pelaamiseen tai hyvän leffan katsomiseen niin syvälle, että siitä on vaikea kiskaista itsensä takaisin ylös arkeen. Siksi itseäänkin joutuu "manageroimaan" ja sen tarve korostui viimeistään siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tulla ja työura samaan aikaan urjeta ja ruuhkavuodet alkoivat. Jotta voi uppoutua, pitää osata varmistaa, ettei huku. Senkin oppii tekemällä. Pelatkoon poikakin tuossa vieressä, mutta kiintiöistä pidämme vielä kiinni.

Pasi Huttunen

*Flow on psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan tila, jossa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan.

Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen

Kuinka vaikeaa on olla läsnä

Keskityn tämän blogin kirjoittamiseen kun lapsi huutaa ovelta, että joutuu menemään suihkuun, koska joku pissi hänen housuilleen. Tilanne ei lopulta kuulosta niin oudolta tai yllättävältä kuin sen ehkä kunnollisemmassa kodissa pitäisi. Samalla tunnen hieman ylpeyttä siitä, että lapsi hoitaa tilanteen ja ratkaisee ongelman itse. Keskityn taas blogiin.

Myöhemmin käy ilmi, että lapsi oli suihkussa käytyään lähtenyt takaisin ulos. Ilman vaatteita. Tässäkään ei sinänsä tuon luonnonlapsen kohdalla ole mitään kovin yllättävää. Tämä tapahtui vähän aiemmin syksyllä, kun oli vielä lämpimämmät säät, eikä mitään vahinkoa lopulta tapahtunut. Ehkä olisin kuitenkin voinut olla vähän tarkkaavaisempana tilanteessa. Olisin voinut olla läsnä.

Old school TV

A photo posted by Pasi Huttunen (@pasihuttunen) on Dec 7, 2014 at 8:27am PST

Läsnäolo kotona on vaikeaa aika ajoin. Sitä alkaa vaikka googletella, että miten saa valmistettua perunamuussin niin, että siitä ei tule täysin syömäkelvotonta. Se on ollut minulle jostain syystä tavattoman vaikeaa. Sitten huomaakin kirjoittavansa tätä. Lapset vieresssä ovat joutuneet kysymään kaksi tai kolme kertaa, että ovat saaneet vastauksen kysymykseensä. Se tuntuu pahalta. Lisäksi se tuntuu kuumottavalta kaiulta omasta lapsuudesta, jossa omalla isälläni oli sama taito olla välillä vain fyysisesti läsnä.

Toisaalta aina ei tarvitse olla läsnä, eikä se varmaankaan olisi kovin terveellistäkään. Se tasapainottelu, jotta yksi ystäväni kutsui itsensä manageroinniksi on yksi arjen perustaidoista. Esimerkiksi töistä tullessa on jostain löydettävä keinot, joilla pääsee kotimoodiin ja saa työasiat pois mielestä. Pienemmät lapset ovat silkassa intensiivisyydessään tehokkaita vaatimaan läsnäoloa, mutta nyt kun ne ovat vähän isompia, vaatii se enemmän itseltä.

Vielä tässä vaiheessa toimii onneksi se, että tarjoudun lukemaan heille jotain. Asetummme sänkyyn tai sohvalle, yksi toiseen, toinen toiseen kainaloon ja siinä lapset viihtyvät niin pitkään kuin vain lukea jaksan. Kammoan hiukan sitä edessä olevaa aikaa, jolloin pennut eivät enää ole kiinnostuneita tällaisesta. Noita lähellä olemisen hetkiä tulen ikävöimään, jos en sitten onnistu keksimään jotain uusia tilalle.

Tärkeitä hetkiä ovat myös kuulumisten vaihtamiset koulun ja esikoulun jälkeen. Sekin on tekniikkalaji. "Kuinkas koulussa/esikoulussa meni?" ei vain toimi. On mentävä yksityiskohtiin: "mitä söit, mitä leikit, mitä opit, ai kävi noin, no mitä ne siihen sanoivat?" Ja vastausten kuunteleminen kunnolla on äärimmäisen tärkeää lapselle. Tuolla tavalla kyselemällä saa myös sellaisen tarinan kasaan, jonka avulla voi tosiaan hahmottaa lapsen päivän. Optimistisesti uskon, että myös lapsi oppii siinä niitä tarinankerronnan peruspalikoita, joista esimerkiksi minä saan toimeentuloni.

Yksi klassisimmista keinoista on tietenkin laittaa johonkin nuotio. Siihen väki kyllä kerääntyy ympärille kuin magneetin vetämänä. Se ei vain kaupunkiasujalle ihan aina ole mahdollista.

Samalla mahdollisuus läsnäoloon tuntuu hyvin etuoikeutetulta. Kun on viime aikoina jutellut sekä pakolaisena maahan tulleen yksinhuoltajaisän että vankilassa tuomiotaan suorittavan kuuden lapsen isän kanssa, niin voi taas muistuttaa itseään, että minulla on mahdollisuus valita olenko läsnä vai en.

On jopa aika tragikoomista, kuinka vapaa todella olen valitsemaan tässä asiassa. Sehän on olennainen tasa-arvokysymys, sillä äideillä ei usein ole sitä valinnan vapautta. Joskus on toki helpottavaa, mutta useammin ahdistavaa, että meidänkin lapsillemme äiti on yleensä se, jota ensimmäisenä huudellaan. Minäkin toki kelpaan vastaamaan aivan samaan tapaan kuin Topi mainitsee aiemmassa blogitekstissään, mutta kertoohan se jotain, että äiti on se ensimmäinen.

Olen kyllä oppinut. Yleensä käyn tätä nykyä tarkistamassa, että lapsi lähtee pihalle vaatteet päällä eikä ilman. Kohta varmaan opin sen perunamuussinkin teon.

Pasi Huttunen

Lasten kanssa on tylsää

Olen lukenut viime päivinä norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisen Taisteluni-teoksen ensimmäistä osaa. Kirjailija puhuu suoraan sekä omasta isästään että omasta isyydestään. Jo kirjan alussa Knausgård kirjoittaa isyydestä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen. Hän kuvailee, kuinka hän epätoivoisesti yrittää pitää heikot hermonsa kurissa huolehtiessaan lapsistaan, jotka kiukuttelevat, tappelevat ja käyttäytyvät häiritsevästi. Illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, Knausgård miettii, mitä oikein touhuaa. Hän on rauhoittunut, katsoo nukkuvia lapsiaan lempeästi ja käytöstään katuen.  

Knausgårdin kireys lasten kanssa johtuu luonnollisesti siitä, että hän asettaa jatkuvasti omat tarpeensa lastensa tarpeiden edelle. Kliseisesti sanottuna hän ei ole läsnä lapsilleen, jotka toistuvasti keskeyttävät hänen tekeillä olevan kirjan ympärillä pyörivät ajatuksensa. Knausgårdin kuvaus naurattaa, koska se tulee niin lähelle. Juuri äsken, tätä kirjoittaessani, ärähdin viisivuotiaalle pojalleni, koska hän ei kuullut antamaani vastausta ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Kolmas vastaukseni oli karjahdus; olihan poika juuri keskeyttänyt ajatukseni, jotka asetin tärkeysjärjestyksessä hänen lapsellisten kysymystensä edelle.

Lapsille tulee ärähdeltyä oikeastaan tämän tästä ja aina samasta syystä: he keskeyttävät minut - pohdintani, lukemiseni, netissä surffailuni tai keskusteluni toisen aikuisen kanssa milloin minkäkin asian vuoksi. He tappelevat, heräilevät, käyvät paskalla ja sotkevat ruoalla. Yritän toimia kuin robotti samalla, kun mieleni askartelee muualla. On sanomattakin selvää, että se ei aina onnistu. Tulee huudettua. Knausgårdin tavoin mietin illalla, kun lapseni nukkuvat: mitä ihmettä minä oikein touhuan?

Lasten kanssa on tylsää. Leikkipuistossa on mälsää, Kimblen ja Unon pelaaminen unettaa. Karhu nukkuu -leikkiä jaksaa enintään kolme kierrosta. Vastaavia tunnetiloja tulee koettua, kun on vaimon kanssa vaateostoksilla. Sisältö ja mielenkiinto päiviin tulevat omista ajatuksista, harrastuksista ja keskusteluista. Lapset ovat tavallaan vain tiellä. Kuitenkin rakastan heitä, kuten Knausgårdkin rakasti omia lapsiaan. Mutta kuka jaksaa herkeämättä kuunnella lasten juttuja, vastailla kysymyksiin kärsivällisesti ja opettaa heille uusia taitoja? En minä ainakaan. Usein kyllä antaudun heidän pyynnöilleen, leikin ja hassuttelen. Sitä jaksaa aikansa, ja lapset ovat tyytyväisiä.

En kuitenkaan ole isä huonoimmasta päästä. Haluan tehdä lasteni kanssa asioita ja teenkin, vaikka tekeminen ei älyllisesti stimuloivaa olekaan. Ärtymyskynnykseni on usein matalalla sisäisen rauhattomuuden takia. Pitää saada aikaiseksi, pitää sivistyä, olla mukana. Olen yrittänyt hokea itselleni: eikä pidä. Pitää pysähtyä, jäädä paikalleen ja antaa ajan pysähtyä. Pitää olla lasten kanssa ja antaa ajatusten tehdä mitä haluavat. Ennen kaikkea, ei pidä hermostua. Ainakaan niin kovin usein ja kovin paljon.

Otto Kallioranta