Taruolentoja suviyössä

Vesileikit lautalla kuuluivat lapsuuden kesiin. (kuva: Hanna Kanto)

Heinäkuun sadessäät pakottivat sisälle vanhaan hirsipirttiin. Oli aikaa istua äitini lapsuudenkodin narisevassa kiikkustuolissa, katsella kumpuilevaa satakuntalais-pirkanmaalaista maalaismaisemaa ja muistella kaiholla lapsuuden lämpimiä kesiä. Aina paistoi aurinko ja jos harvoin satoi, se oli kuurottaista ja lämmintä. Sellaista virkistävää ja raikasta.

Keski-ikäinen ihminen muistelee kaiholla lapsuuden kesiä keskellä viljapeltoa. (kuva: Hanna Kanto)

Äitini oli pedannut minulle ja siskolleni pedin pieneen kamariin. Nurkassa nojaili vihreä kaakeliuuni ja seinällä roikuivat yrmeinä Mannerheim ja Kekkonen. 

Luin kesäillan hämärässä valossa kellertäviä Aku-Ankkoja, jotka tuoksuivat märältä mullalta ja vanhalta. Unta odotellessani kuuntelin vintillä kiireesti kipittäviä hiiriä. Kärpänen käyttäytyi levottomasti vanhan akkunan ja pitsiverhon välissä.

Vesivuoto oli taiteillut erimuotoisia ruskeita läiskiä kattopaperiin. Joku kuvioista näytti sukleltavalta pingviiniltä ja toinen lentokoneelta. Jos yöllä heräsin pissahätään, se tiesi vaivalloista retkeä. Narisevat väliovet, hankalat lukot, kylmänkostea nurmikko, hämärä pihapiiri, oudot äänet, suhahtelevat lepakot, erilaiset taruolennot ja haiseva ulkohuussi.

Tällaista se oli ehkä silloin, kun ihmiset olivat suviyössä. F. E. Sillanpää oli nimittäin naapuripitäjästä kotoisin. Vanha Taata.

Pappani seurasi lapsiperheen elämää omenapuun alla valkoisessa puutarhakeinussa. Hän johti toimintaa puhumatta mitään. Eräänä kesäaamuna huusi minulle pirtin ikkunasta, kun pissasin kaivonkannelta alas. "Mene poika muualle ja äkkiä! Poika laskee kaivon viereen! Pilaa juomaveden!" Lähdin kaivolta kuin Artsi Bryggare telineistä, mitä nyt housut kintuissa kinkkasin. Pissaa valui pitkin sääriä ja nilkkoja. Silloin hävetti.

Kaivo, jolta pikkupoika pissasi, eikä tiennyt sen olevan kiellettyä.

Järvellä polskimme päivät, keräsimme simpukoita ja seilasimme itsetehdyllä lautalla. Uimareita riitti kylän rannassa tungokseen asti. Suoritin uimakoulussa uimamaisterin tutkinnon.

Iltaisin kyläläiset kokoontuivat koulun kentälle pelaamaan lentopalloa. Uljaiden nuorukaisten heinätöillä treenatut lihakset pullistelivat ja värähtelivät hyppylyöntien viuhuessa piiskana verkon yli kenttään.

Kyläläiset olivat ystävällisiä ja puhuivat jännästi. Oli mielenkiintoista kuunnella, kuinka äitini muutti puhetyyliään paikallisten kanssa jutellessa. Hän muuttui jotenkin puheliaammaksi ja kovaäänisemmäksi.

Sade yltyy ulkona, eikä suunitellusta Kabanossin grillaamisesta tule tällä kertaa mitään. Pengon tylsistyneille ja mariseville lapsilleni lelulaatikosta tekemistä ja löydän rojujen seasta vanhan jojoni. Kerron lapsilleni, kuinka vuosikymmeniä sitten kaikilla oli jojot. 

Ylpeillen tarinoin, kuinka otin osaa jojokilpailuun paikallisen Supermarketin pihalla. Palkintona olivat himoittu kullattu jojo ja Coca-Cola -reppu. Voitin kisan, koska onnistuin tekemään eniten satellitteja.

Vesisade muuttui raekuuroiksi ja yritin opettaa lapselleni jojottamisen perustekniikkaa.

Muistan lähtövalmistelujen tunnelman ja kuinka työlästä pakkaaminen oli. Nissan Sunny 1.5 GL puunattiin, pestiin ja imuroitiin. Auton ympärillä oli röykkiöittäin kampetta. Laukkuja, muovikasseja, irtokenkiä, sadevatteita, uimakamat, kylmälaukkuja, työkalupakki, Hilti ja moottorisaha. 

Jännitin, miten kaikki tavara saadaan mahtumaan autoon. Ja lisäksi lapsia sekaan. Kieltämättä isäni on aikamoinen fakiiri. Pakkaajafakiiri.

Matkalla pysähdyimme P-paikoille syömään eväitä. Äiti nosteli kylmälaulusta maitopullon, sokerikipon ja runsain mitoin voipaperinmutkaan käärittyjä eväsleipiä. 

Sain purkkijogortin, joka oli harvinaista. Nuolin foliokannen huolellisesti. Muistan vieläkin eväsruisleivän ja banaanijogurtin samettisenpehmeän suutuntuman.

Loppumatkasta lasahti auto. Joskus meni vesipumppu, toisinaan bensapumppu tai sitten auto keitti. Viilenevässä kesäillassa seurasin huolestuneena Autoliiton tiepalvelumiehen öljyisiä ja muhkeita sormia, jotka näpelöivät pienen japanilaisen konehuoneen vipstaakeleitaja. Lähteeköhän se käyntiin?

Auton saatua kotvasen aikaa tekohengitystä pääsimme aina lopulta jotenkin ihmeen kaupalla perille kesäpaikalle, mökille ja mummolaan.

Illasta näytti tulevan poutainen. Jojo oli hylättynä solmussa lattialla, spinnerin vieressä. Oli aika laittaa lapset yöpuulle.

Seuraavana iltana kaarroimme mökkireissulta kotipihaan. Väsyneenä aloin purkaa tavaraa autosta. Nuutuneita olivat lapsetkin. Silmät sikkaralla. Puolet matkasta olivat tuijottaneet pädejä. 

Siinä tavaraa autosta purkaessani pyöräytti esikoinen spinneriinsä vauhtia ja kysyi: "Oletko sä iskä oikeasti jojomestari?" Nyökkäsin ja vahvistin olevani. Tunsin voimallista ylpeyttä lapseni katsellessa ihaillen minua.

Olipa hyvä mökkireissu.

Mukavaa kesää kaikille!

Antti Kanto

Hyvät lapsuusmuistot esiin

Muistoja - eritoten myönteisiä - kannattaa penkoa omasta ja suvun historiasta, vaikka ei olisikaan tekemässä sukututkimusta. Kiinnostus menneisyyttä kohtaan lisää itseymmärrystä, sillä kysymys kuka olen liittyy läheisesti kysymykseen mistä tulen.

Lapsuusmuistojen tärkeys nousee esille siinä vaiheessa, kun miehestä on tulossa isä tai naisesta äiti. Psykologian professori Raija-Leena Punamäki kuvailee artikkelissaan* äidin ja isän odotuksen vaiheita. Hänen mukaansa raskausviikkojen 12-25 paikkeilla miehen kokemukset omasta lapsuudesta ja omista vanhemmista aktivoituvat.

"Myönteiset muistot mahdollistavat miehen emotionaalisen eläytymisen isyyteen, kun taas kielteiset voivat johtaa etääntymiseen perheestä. Vaihe on ratkaiseva, sillä uuden roolin myötä mies voi siirtyä täysipainoiseen isyyteen tai kärsiä vierauden tunteesta", Punamäki kirjoittaa.

Miehenaivoni toimivat näin: puhe odotusajasta vie ajatukseni yhteen lempiaiheistani, neuvolan perhevalmennuksiin, joista on lyhyt loikka talousnobelisti James Heckmaniin, jonka mukaan lapset ovat järkyttävän hyvä sijoitus ja heihin satsattu euro tuottaa sitä enemmän, mitä aiemmin se heihin sijoitetaan. Syntymää edeltävä aika tuottaa siis kaikkein parhaiten, väittää Heckman. Tähän voisi lisätä, että tietenkin on myös oikein auttaa lasta (eli lapsen vanhempia) mahdollisimman aikaisin.

Käytäntöön sovellettuna Punamäen havainto voisi tuottaa esimerkiksi seuraavan palvelun: järjestetään 12-25 raskausviikoille neuvolakäynti, jossa jutellaan tulevan isän kanssa siitä, millaisia lapsuuskokemuksia hänellä on. Etsitään myönteisiä varhaislapsuuden kokemuksia, ja ellei niitä löydy itsestään, pyydetään esimerkiksi Ebeneser-säätiön Liisa Lauermaa kertomaan, millaisilla kysymyksillä muistoja saa pengottua esiin.

Eskarilainen sairaana, jäin päiväksi kotiin. Otettiin jalkakylpy ja juteltiin mukavia. Tiedä vaikka olisi syntynyt pojalle lapsuusmuistoja siinä ohessa.

Uusimmassa Lapsen Maailma -lehdessä Lauerma opastaa kädestä pitäen, kuinka aikamatkalle pääsee. Kannattaa lähteä liikkeelle teemojen kautta, esimerkiksi leikki- ja kesäpaikat, mummolat, kodit ja muut asuinpaikat auttavat saamaan muistoista kiinni.

Muistot rakentuvat yksityiskohtien kautta: ei siis kannata kysyä, millainen oli lapsuutesi, vaan vaikkapa, että oliko sinulla jokin puu tai kivi, joka oli sinulle lapsena tärkeä, Liisa Lauerma opastaa. Ja tämä todella toimii:

Tunnen käteni alla suuren, litteän, tummanharmaan kiven, jolla tapasimme parhaan kaverini Annan kanssa retkeillä noin viisivuotiaina. Mieleen muistuu harvennusrisuista tehty havuntuoksuinen maja, jonka suojista saattoi tarkkailla liikennettä pihatiellä, ja kiipeilypuut, joiden katkeamisesta meitä nuhteli eräs punakkanaamainen Aimo, joka ajoi samanvärisellä avotraktorilla.

Vanhempien huolenpito kuului esimerkiksi "syömään"-huudossa. Annalla oli toisinaan vaikeuksia saada syötyä iso annos punaista puuroa.

Lauerma kehottaa seuraamaan intohimoaan. Musiikkia rakastava voi kerätä lempilaulujaan tai hetkiä, joissa musiikki oli läsnä. Muistoilla on kannatteleva vaikutus. Tällaisiin muistoihin kuuluu Lauerman mukaan usein tunne liittymisestä osaksi suurempaa kokonaisuutta, kuten luontoa tai sukupolvien ketjua - ja kuulen korvissani Annan kimakan huudon 35 vuoden takaa: "Topi, tuu kattomaan, pyykkiriita!"


Topi Linjama

* Punamäen artikkeli on kirjassa Sinkkonen & Kalland 2011: Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, s. 95-114

Koulukiusaamisen äärimmäiset seuraukset

Opettajaystäväni vinkistä katsoin Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo, joka on nähtävissä Areenassa vielä kolmisen viikkoa.

Dokumentin idea on lyhyesti sanottuna se, että sellaisen ihmisen mielessä, joka kohtaa lapsuudessa vaikean trauman ja jota kiusataan koulussa, saattaa kehittyä kylmä, tunteeton viha muita ihmisiä kohtaan. Tämä viha voi saada ilmenemismuotonsa esimerkiksi kouluampumisina. Tällaista valkoista raivoa ei helposti tunnisteta, koska sen vallassa oleva ihminen ei ole silmitön raivopää, kuten mustan raivon vallassa oleva, vaan rauhallinen, hiljainen ja analyyttinen.

Ystävä sanoi näyttäneensä dokumentin omille ryhmilleen lukiossa. Opiskelijat olivat sitä mieltä, että filmi pitäisi olla pakollinen yläkoulussa ja lukiossa.

Kiusaaminen antoi yläastevuosilleni värin. Kiusaaminen oli sanallista ja sen verran hienovaraista, etten usko kovin monen opettajan sitä huomanneen. Lintsasin aika reippaasti, toivoin kuolemaa, rakensin ympärilleni ylimielisyyden muurin ja vetäydyin omiin oloihini. Kokemusteni perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että yläaste oli hyvinvointiyhteiskunnan lapsista se, joka oli kärsinyt raskausaikana pahiten hapenpuutteesta.

Koskaan en oppinut ymmärtämään yläasteen ideaa. Kuvassa Alajärven yläkoulu, terkkuja tutuille!

Yläasteen jälkeen pidin välivuoden, jonka jälkeen menin lukioon. Kesti pitkään, ennen kuin uskaltauduin juttuun luokkatoverieni kanssa ja ymmärsin, etteivät he halua minulle pahaa.

Palaan omaan kouluaikaani esimerkiksi silloin, kun kuulen, että joku lapsistani on joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi. Vertaan heitä ja minua: He puhuvat avoimemmin, minä vaikenin. Heiltä kysytään koulun puolesta säännöllisesti kiusaamisesta, kouluhyvinvoinnista ja ilmapiiristä, minulta ei kysytty. Heidän kiusaamiseen puututaan hyvin nopeasti - ja ehkä minunkin tapaukseen olisi puututtu, jos olisin avannut opettajalle tuntojani, en tiedä.

Vaikka koulussa on moni asia paremmin nyt kuin 90-luvun alussa, omassa ja lasteni lapsuudessa on muitakin eroja. Halosen dokumentin päähenkilö pitää erityisen vaarallisena lapsuuden traumakokemuksen ja koulukiusaamisen yhdistelmää. Äiti menehtyi pitkälliseen sairauteen, kun olin yksitoista. Tuskin on sattumaa, että vaikeat kokemukset koulussa osuvat tuota tapahtumaa seuranneisiin vuosiin.

Jälkeenpäin katsottuna 12-17-vuotiasta minua vaivasi ehkä masennus. Lapsenelämäni suurin ongelma näyttää olleen se, että siitä puuttui aikuinen, jonka kanssa olisin voinut jakaa elämän iloja ja suruja, ja joka olisi osannut kuunnella, myötäelää, suhteuttaa ja rohkaista.

Tai ehkä sittenkin oli yksi ihminen: muistan siskon poikaystävän kanssa käydyt tärkeät keskustelut myöhäisillan tunteina. Hän tunnisti ilmiön ilman pitkiä selittelyitä - liekö itse kokenut samaa - ja auttoi saamaan asiaan hieman etäisyyttä ja suhtautumaan luokkatovereihin ja kouluun. Hänenkaltaisensa saattavat tietämättään pelastaa ihmishenkiä.

Topi Linjama