Vieraskynä: Isän rakkaus

Säikähdin oikein kunnolla, kun isäni, kohta 88-vuotias äijänköriläs kaatui pääsiäisenä. Hän oli kiivennyt pyörivälle konttorituolille säätämään katonrajassa olevaa kelloa kesäaikaan. Koomisinta, että olin perheeni kanssa juuri tuolloin käymässä heidän luonaan, Kotkassa. Lonkasta murtui luu. Äijä joutui kuntoutuskeskukseen opettelemaan kävelyä rollaattorilla ensimmäistä kertaa elämässään. Se käynnisti melkoisen retrospektiivin omassa päässäni.

Synnyin kuuskytluvun viimeisenä vuotena Kotkan uutena hohkaavassa keskussairaalassa. Tulin tuohon aikaan suosituimpaan vuodenaikaan, kevään korvalla perheeni kolmantena poikana, kuopuksena. En ollut ilmeisesti järin suunniteltu tulokas.
Jonkinmoinen kädenvääntö, tai vähintään keskustelu minun olemassaoloni oikeutuksesta oli käyty ja vääntö kääntyi edukseni. Säästyin kaavinnalta. Isäni oli syntyessäni liki 41-vuotias, äitini täytti pian syntymäni jälkeen 40. Ei luokkakavereideni vanhempiin tutustuttuani aivan tuiki tavallistakaan. Isäni elämänkokemus vaikutti oleellisesti siihen, miten minusta tuli minä.

Isäni on alun perin tohmajärveläisen pienviljelijän poika, joka isänsä varhaisen kuoleman myötä joutui hyvin nuorena talonsa isännäksi. Koulutettuaan sisarensa innostui hän itsekin kesken keväisen lannanajon haaveilemaan kansakoulun opettajan ammatista. Tuumasta toimeen. Matti pääsi kertaheitolla Itä-Suomen seminaariin sisälle ja pisti talonsa myyntiin. Maanviljelijän puuhat loppuivat häneltä kotitilalla lopullisesti 26-vuotiaana. Rääppiäisiksi hän sai metsäpalstan, joka on sittemmin kulkeutunut minulle.
Perheenlaajentamiskeskustelun tuloksena tuli selväksi, että äitini halusi isäni ottavan päävastuun lapsenkasvatuksesta. Äitini oli hoitanut isoveljeni pienenä. Isäni tarmon miehenä otti homman tosissaan. En minä edes muista, että äitini olisi sinappikoneen tuotoksia puhdistellut, tosin muistikuvani ovat toki melko hatarat. Koska isäni otteissa on aina ollut aikamoinen otos metsäneläjää, valuivat tuotokset pahimmillaan naapurin kaivonkannelle vaipastani, kun keskustelut olivat kiintoisimmillaan. Totuin kuitenkin luottamaan tähän tummaan mieheen kuin graniittiin. Mitä iskä sanoi, se oli vähintäänkin totta.

Lapsuudessani vierailtiin kesäisin Joensuun mummilla, joka asui jo seitsemänkymppisenä vanhainkodissa. Hänen sanomansa etäältä tulleelle pojalleen oli, että aja Matti tuo parta pois. Johon isä vastasi aina, että en aja. Oma isähahmonsa oli äijälle vieläkin vieraampi: tyly lapsilleen, hauska ja kunnioitettu mies kylässään ja Tohmajärven kunnallispolitiikassa. Älysi sentään poistua näyttämöltä ajoissa. Mummilla vierailun jälkeen kävimme metsäpalstalla hoitamassa korven taimia, vaihtelevalla menestyksellä. Isoveljeni sanoutuivat tehtävistään irti melko varhain. Ja mitäpäs herkkua sellainen keskenkasvuiselle olisikaan, hyttysten ruokana kuumana porottavassa auringossa, kaukana kavereista.
Minä jatkoin isäni kanssa kesäisiä vierailuja rajan tuntumassa kahteen pekkaan kymmenvuotiaasta lähtien. Metsässä oltiin noin viikko kerrallaan. Ankaran työrutistuksen jälkeen käytiin kylällä vanhoja isän tuttuja tapaamassa, syömässä karjalaisista pitopöydistä ja saunomassa hauskassa seurassa. Jonkinlainen learning-by-doing-kasvatusteoria isälläni oli. Luulenkin, että kestin töissä kahden asian takia. Sain töistä aina jonkinlaisen palkan, tasavallan myntissä. Toisekseen en olisi kestänyt kasvojen menetystä isäni silmien edessä. Hän oli, ja on, maailman kovin jätkä. Ei sellaiselle anneta periksi, peijjooni. Naapuri oli katsellut touhujamme kolmenkympin helteessä, raivaussahan vinkuessa. Olin ollut sahan kanssa ojia perkaamassa, vatsaani myöten mudassa. Naapuri muisteli sen näyttäneen lähinnä lapsenrääkkäykseltä. Hädin tuskin aina selvisin metsästä ulos.

Mutta kahdenkeskinen olo isän kanssa metsässä oli aivan toista luokkaa kuin kotosalla. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Välillä hyvinkin intiimeistä asioista. Voisin kuvitella, että jollakin tytöllä olisi omaan äitiinsä samanlaiset välit. Hän välitti hyvin myös kuvan omasta lapsuudestaan, raskaista savotta- ja maatöistä. Olen näitä käyttänyt menestyksellä historianopetuksessani koulussa. Ennen kaikkea: tippa silkkaa ihmishyvyyttä välittyi.
Teini-iässä olisin halunnut moottoripyörän. Prätkän. Halusin sitä niin paljon, että lopulta 27-vuotiaana sen ostettuani en ole siitä koskaan kyennyt luopumaan. Teininä en sitä kuitenkaan saanut. Isä sanoi, että sinä päivänä kun sinä tuot moottoripyörän meille, muutat pois. Halusin soittaa myös rumpuja. Melu -ynnä muihin sellaisiin näennäissyihin vedoten en olisi niitäkään saanut. Mutta kannutpa minä hommasin omilla rahoillani, salaa. Ne olivat ilmestyneet saunan eteiseen porukoiden lenkkeillessä raikkaassa talvisäässä. Isä hyväksyi asian saman tien, asiasta ei enempää keskusteltu.

Ajokortin tullessa ajankohtaiseksi opettajanani oli oma isäni. Tietysti. Kohtalaisen hyvän autoilijan mallin hän opettikin, muun muassa liikenteessä joustamisen ja toisen puolesta varomisen, vaikka se olikin jo aika vaikea ajatuskulku keskenkasvuiselle. Miksi minun pitäisi estää toista tekemästä virhettä?
Autoksi joutui isän vanha kosla, ”rokki-Saappi” vuodelta 1971. ilman sponsorin apua ja aikaa sitä ei liikenteeseen olisi koskaan saatu. Samalla tuli eräs hieno luonteenpiirre isästäni esille. Kaverini yritti hitsata ovia helmoista kuntoon, mutta ne vääntyivät mutkalle kuin papiljottien saattelemana. Mattipa sanoi, että kokeillaan siten toista lääkäriä. Isäni osoitti mahdottoman hienoa hermojen hallintaa miehenalun toilailujen kanssa. Ostettiin uudet ovet ja paklattiin ne kuntoon. Tappaja-Saappini sai jopa väriä päälleen syksyn tullen. Sponsorin tukemana, toki.

Isälläni on aika persoonallinen huumorintaju. Hän kävi väliin kavereilleni esiintymässä, kaiken keskellä, laittaen appelsiinimehua kahvin sekaan (”tämä on oikein mainio hellejuoma!”) tai vedenkeittimen kuumaan veteen ketsuppia (”terveellistä, eikös!”)
Kansakoulun ja myöhemmin peruskoulun opettajalle omanlaatuisesta huumorista oli varmasti hyötyä. Kotonakin joustoa löytyi. Koulussani oli seiskaluokalla kattoremontti. Ukot paukuttivat kattoa. Tokaisin: ”Sisään!” Tästä hyvästä luokanvalvojani soitti kotiini. Isäni vastasi. ”Poikanne viljelee epäasiallista huumoria koulussa!” Isäni tiedusteli, mitäs se Mikko on nyt mennyt sanomaan. ”Sanoi kattoremontin tekijöille, että sisään!” Isä siihen, että sehän oli ihan hauska juttu. ”Tuut-tuut-tuut-tuut…”

Isäni palaa huomenna kotiinsa. Olisin pitänyt aika ihmeenä, jos ei olisi palannut. Savottakaverini.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on 47-vuotias kolmen lapsen isä, karhulalaistaustainen pohjoiskarjalainen. Hänen aiempi vieraskynätekstinsä: Kapitalismilisä perhekeitossa

Vieraskynä: Kapitalismilisä perhekeitossa

Minulla on kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttö. Koska lapseni vaihtavat ikäänsä lähes joka vuosi, laitan ne tähän pienellä muistivarauksella, 8-10-12. Lasteni synnyttyä sain monenlaisia ohjeita, millaisiin hyviin harrasteisiin lapset tulisi ohjata, mahdollisimman pian. Asiantuntijaraati oli kirjavaa: liikuntafanaatikkoa, kirjallisuusfriikkiä, muskariherännyttä, herätysliikkeen kannattajaa. Oli liikunnanpuolta, henkisiä mielinouteita, taiteellisia kutvotuksia. Lähes kaikki hobbyt olivat hyvin kalliita muun muassa vakuutusmaksujen ja kuljetuksien takia. Harrastukset olivat sisällöltään lapsiani kiinnostamattomia ja aikatauluiltaan lähes mahdottomia noudattaa.

Kävimme tutustumassa itsepuolustuslajeihin, lentopalloon, käsityökerhoon ja moneen muuhun. Osalla ohjaajista tuntui olevan käsitys, että koko maailma pyöri heidän napansa ympärillä. Kärkkäästi tiedusteltiin lapsen poissaolon syistä. Toipilas laitettiin rajuihin kontakteihin judossa, jonka piti tarkoittaa suomennettuna joustavaa tai pehmeää tietä, periksi antamisen taitoa. Pyh, päinvastoin, pahaa mieltä ja mustuneita ruumiinosia se tarkoitti. Kun ei kiinnostanut, ajattelin, että katellaan. Jos vaikka jotakin lapselle putkahtaisi, jäisi mielen päähän.

Laissez-faire? Olin siitä lukenut jotakin. Asia jäi häiritsemään. Johtamistaidon oppaassahan siitä kerrottiin, aliupseerikoulussa! Laissez-faire on ranskaa, ja tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin kehotusta: ”Antakaa tehdä!” Periaatteen katsottiin kuvaavan puhdasta kapitalismia tai minarkismia, joka hyväksyi vain yövartijavaltion. Laissez-faire tarkoitti myös valtion vallan tuhoamista. Silloin kysyntä ja tarjonta saivat toimia vapaasti. No niin, tulihan se sieltä!
Käännös vapauteen päin!

Huomasin lasteni olevan toimekkaita ilman jatkuvaa ohjausta. Minulle itselleni jäi myös aikaa lukea, soittaa, uida avannossa, keskustella aikuisten ystävieni kanssa, kun ei tarvinnut koko ajan leikkiä taksikuskia tai olla huolissaan heidän ehtimisistään ja valmistautumisistaan harjoituksiin. Lapseni tekivät majoja, leikkivät elokuvaohjaajia, soittivat rumpuja autotallissa, piirsivät. Käytin heitä itse puusepänpajalla, sain itse puuhata sirkkelisahausten ja porausten lomassa omiani. Ja toki pelasivat tietokonepelejä niin antaumuksella, että siihen piti jo vaimoni kanssa puuttua kovalla kädellä. Avuksi tuli taas kapitalismi. Työlista seinälle, rasti ruutuun tehtävän täytyttyä ja rasteja vastaan viikkoraha. Sotki mukavasti pelirutiineja se.

Olen itse opettajaperheen nuorin vesa Karhulasta. Vanhempani patistivat minut pianotunneille seitsemänvuotiaana. Klassisen harjoittelu ei ollut kovin mielekästä, koska en kuunnellut juuri klassista musiikkia. Niinpä menin lukuisille tunneille kylmiltään, kokonaan harjoittelematta. Samaan aikaan kaverini, joiden ei ollut pakko harrastaa mitään, menivät potkimaan palloa tai jännittäville tutkimusmatkoille Kymijoen rannoille. Onnistuin kuuden vuoden laiskottelun jälkeen lopettamaan harrastukseni. Sen jälkeen opettelin itsenäisesti rumpujensoittoa, hyvin motivoituneena, ilman opettajaa. Työ kantoi hedelmää, koska mieli oli mukana.

Hyvänä vanhempana olen kallistunut yhä enemmän ajatukseen, että lapset kasvattavat minun lisäksi myös itse itseään. Se onnistuu parhaiten omatoimisilla hankkeilla, joita ovat majojen rakentamiset, askartelupuuhat, itsenäinen soitonharjoittelu, seikkailu lähimetsissä ja muu tervehenkinen puuhailu. Toki monet kerrat olen joutunut käymään rautakaupassa ja autotarvikeliikkeissä puuhamateriaalia hankkimassa. Sadoilla euroilla. Melko palkitsevalta se on silti tuntunut.

”Laissez-faire, laissez-passer, le monde va de lui-même!”

Antaa asioiden mennä omaa rataansa, maailmakin pyörii itsekseen.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on kohta 47-vuotias FM. Kolmen lapsen isä. Historian, yhteiskuntaopin ja filosofian opettaja ja korpifilosofi, joka harrastaa metsätöitä, rumpujen soittoa, kirjallisuutta ja prätkäreissuja Venäjällä.