Sellainen isä en ainakaan halua olla

"Oon valitettavasti aika paljon miettinut isyyttä sen kautta millanen isä en halua olla. Minulla on ollut hyvin jännitteinen isäsuhde. Usein mietin, että en halua olla jyräävä tai latistava tai piikittävä. En halua olla pelottava kun omaa lapsuutta on värittänyt pelko. Minua ja sisaruksiani on hallittu pelolla ja henkistä väkivaltaa on ollut. Tuommoista en ainakaan halua jatkaa."

Eräs haastattelemani uusperheen isä kiteytti hyvin tyypillisen suomalaisen tarinan isyydestä. Tarina on niin tyypillinen, että ymmärrämme sen hyvin.

"Isä ei sitä pahuuttaan ole tehnyt. Se on tietyn ajan lapsi. Pappa oli umpitraumatisoitunut sodasta, teki töitä kuin eläin ja ryyppäsi kuin eläin. Pahoinpiteli välillä vaimoaan. Se oli aika yleistä silloin. Se näkyy tavassa, jolla isä kasvatti meitä. Isä yritti päästä tästä perinnöstä eroon, mutta ei aivan onnistunut."

Kenties yleisin tapa määrittää omaa isyyttään on pohtia sitä sen kautta, millainen isä ei ainakaan halua olla ja erittäin usein ne esimerkit siitä, millainen ei halua olla löytyvät omasta isästä.

Sodan rikkomat isät eivät osanneet olla lapsilleen kovinkaan usein hoivaavia, rakastavia isiä ja tämä näkyy heidän isiksi tulleissa pojissaan kamppailuna tätä sodan runteleman isyyden perintöä vastaan. Me, heidän isiksi tulleet poikansa jatkamme kamppailua jossakin määrin heidän kamppailunsa satuttamina. Kukaan ei tässä sukupolvien ketjussa ole ollut paha tai ilkeä, mutta ei myöskään pelkkä olosuhteiden uhri.

Isyyttä on aina voinut päättää toteuttaa toisin ja aina joku on niin päättänyt tehdä. Sillä tavoin, normirikkomusten kautta isyys on muokkautunut sellaiseksi kuin nykyään yleensä on.

Haastattelemani isä tehnyt määrätietoisesti paljon työtä ollakseen läsnäoleva ja hoivaava isä lapsilleen, joita hänellä on kahden naisen kanssa. Hän on niitä, jotka rakentavat ydinperheen jälkeisen isyyden muotoa ja näköä. Mukana kulkee historian painolasti, joka on välillä avuksi ja välillä haitaksi.

Välillä hän saa itsensä kiinni lapsen jyräämisestä tai piikittelystä, mutta se ei määritä hänen isyyttään. Hän on itse määrittänyt sen toisenlaiseksi. Samalla hän on saanut ammennettua suomalaisena miehenä olemisen perinteestä ja kulttuurisesta käytännöstä määrätietoisuutta ja voimaa puskea tiensä vanhemmuuden esteiden läpi - isillä niitä edelleen riittää esimerkiksi erotilanteissa.

Kulttuuri ja yhteiskunta eivät muutu itsestään. Niitä muutetaan.

Pasi Huttunen, @paspah

Blogitekstissä esiintyvä isä on haastateltu tekeillä olevaa isäkirjaa varten. Siitä lisää myöhemmin.

Näin pelastat lapsesi homoudelta - 7 vinkkiä!

Pinkki vaara uhkaa ja jatkuva homorummutus saattaa pian tehdä meistä kaikista homoja. Aiemmin riitti, että me isät näytimme esimerkillämme oikean tavan elää. Kunhan jättää kotityöt ja lasten hoitamisen eukoille, omistaa aseen ja viettää paljon aikaa television ääressä kaljaa juoden ja jääkiekkoa katsellen, niin lapsi tuskin kasvaa kukkakauppiaaksi. Homorummutus kuitenkin yltyy sellaista tahtia, että se ei enää riitä. Homokaasun mahdollisuuttakaan ei ole voitu sulkea pois.

Listasimme seitsemän tärkeintä keinoa, joilla isä voi suojella lapsiaan - etenkin poikiaan - homouden uhalta, tuolta aikamme vitsaukselta. Seitsemän vinkkiä riittää, sillä seitsemässä päivässä maailmakin luotiin.



1. On oltava jatkuvasti valppaana, jotta muistaa vastustaa homoja ihan koko ajan. On hyvä esimerkiksi aamulla viettää puolisen tuntia peilin edessä hengittäen syvään, katsoen itseään tiukasti silmiin ja hokien "vastustan homoja, vastustan homoja". Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa koko ajan vastustaa homoja, sillä esimerkiksi kiinnostava työtehtävä tai oma harrastus ei välttämättä mitenkään liity homoihin ja koko asia uhkaa karata mielestä. Tämän listan kohta 2 auttaa asian pitämisessä mielessä ja työpäivän aikana on tärkeää pitää homoudenvastustamistaukoja esimerkiksi tunnin välein. Vuosien harjaantumisella saattaa vihdoin kouliintua vastustamaan homoutta aivan koko ajan. Tämä on isälle raskas ja kuluttava tie, mutta täysin välttämätön. Paitsi jos vihaa lapsiaan ja tahtoo heille pahaa.

2. On varustauduttava hyvin. Näinä aikoina tarvitaan paljon materiaalia, jotta pysyy selvillä homojen metkuista. Ainakin Ranneliike.net ja Grindr on laitettava kestoseurantaan. Lisäksi Google auttaa erilaisten alan sivujen kuten ManHubin, Spank Wiren tai Youporn Gayn löytämisessä. Näitä on seurattava herkeämättä - mieluiten useita kertoja päivässä. Homouden uhka ei lepää!

3. Muista paheksua äänekkäästi kaikkia, jotka pukeutuvat vääränlaisiin ja -värisiin vaatteisiin. Pinkki ei ole heteromiehen tai pojan väri eikä kunniallinen nainen voi mitenkään pukeutua siniseen. Jotain epäilyttävää siinä välttämättä on. Jos miehellä on hame ja se väittää sitä "kiltiksi" tai "sarongiksi", niin selvähän se on, että homo se on! Kännissä voi tietenkin pukeutua miten vain, mutta silloinkin suositeltavaa on tyytyä tekemään hattu sixpackin kuoresta.

4. Älä mene julkisiin peseytymistiloihin tai vessoihin missään tilanteessa. Niissä vaanii loputon vaara. Joku toinen siellä saattaa olla homo ja hänellä saattaa liikkua mielessä ties mitä!

5. Selvitä aina sukupuoli ja muista, että niitä on vain kaksi! Jotta asiat pysyvät järjestyksessä, on kaikkien sukupuolen oltava kaikille selvillä. Muista tentata se kaikissa tapauksissa, joissa et ole varma silläkin uhalla, että vaikutat hiukan pakkomielteiseltä. Esimerkiksi vauvoista ei aina tiedä, joten sekaannuksen ja siten homouden riski on ilmeinen.

6. Varo tarkasti läheisyyttä muiden mieheltä vaikuttavien kanssa. Jos kosketus tapahtuu, muista alleviivata heterouttasi esimerkiksi kaikille tutulla homovitsillä. Älä yritä olla luova ja keksiä uutta homovitsiä. Luovuus haisee homolle. Kosketusta kännissä ei tietenkään lasketa.

7. Pysy etäällä lapsista! Opeta lapsille, että hellyys ja koskettaminen eivät yksinkertaisesti ole miehelle sopivaa puuhaa. Erityisen tärkeää tämä on jos lapset ovat poikia. Kun poika on kirjoittanut ylioppilaaksi voi kätellä. Muu on homoa. Tämä voi tuntua kovalta, mutta homoustartunnan vaara on liian ilmeinen. Länsimaiden dekadentissa ilmapiirissä suvun ei sallita toimivan kuten kuuluu ja tappavan homosukulaista kunnian tähden. Häpeä vaanii siis jatkuvasti!

Lapsi ei ole ansainnut vikojasi

Poikani halusi kyntensä lakattavan ja niistä tuli itse asiassa todella hienot. En osaa lakata kynsiä, joten se näyttäytyy minulle ihmeellisempänä kuin onkaan. Pelkän lakkapinnan sijaan on jotain kuvioita sun muuta. Taikuutta. Ilahduttavaa hänelle itselleen ja muille. Mutta eikös vain ilmesty joku kysymään, että "eikös kynsien lakkaaminen ole tyttöjen hommaa". Vituttaa, koska tuollainen puolihuolimaton sukupuoleen kasvattaminen on tarpeetonta ja pahimmillaan vahingollista.

Peiliin katsominen on välillä hyvästä. 

Älä siirrä ennakkoluulojasi lapselle. Teema nousi esiin erään isän kanssa jutellessani.
Tämä tuttu isä kokee olevansa mielipiteineen marginaalissa ja totesi, että "en minä halua omia ennakkoluulojani lapsilleni siirtää". Kunnioitan ajatusta paljon. Todetessaan näin hän oli samalla tuskallisen tietoinen siitä, miten vaikeaa se itse asiassa on.
Huonoa itsessämme emme halua lapsessa tunnistaa, joten jo asian pohtiminen voi olla työlästä.

Ihmiset kuohahtivat raivoisasti ja syystä kun joku laittoi nettiin julkisesti nähtäväksi videon, jolla opetti lastaan pahoinpitelemään eriväristä ihmistä esittävää nukkea. Se oli harvinaislaatuisen inhottavaa. Ennakkoluulojen siirtämisessä ei silti yleensä ole kyse mistään niin dramaattisesta. Kyse voi olla vaikka saunan oven kiinni laittamisesta.

Sellaiset asiat, jotka itsessään hyväksyy, näkee mielellään lapsissaan oli niitä siellä tai ei. Poikani totesi hiljattain, että "nää Harry Potterit on kyllä silleen klassikoita, että ne vois ostaa ihan omaksi" ja sydämessäni läikähti. Talomme kirjahyllyn nähneet tietävät, että olen samaa mieltä kirjojen ostamisen mielekkyydestä. Erittäin samaa mieltä.

Rasittavia ja ärsyttäviä ominaisuuksiaan ei ole yhtään niin mukava nähdä lapsessaan, joten niitä on helppo selitellä pois sen sijaan, että menisi vaikka kylppäriin ja ihan asiakseen vilkaisisi peiliin.

Paljon käytöksestämme on tietenkin tiedostamatonta ja yhtä paljon semmoista, jota emme ole vielä itse päässämme hahmottaneet sellaiseen muotoon, jossa sen itsessämme hyväksyisimme. Tuskin kukaan jaksaa skarpata koko ajan niin tiukasti, että koko ajan tarkkailisi käytöstään niin tiukasti, eikä sellainen kuulosta mitenkään tervejärkiseltä touhulta. Itse asiassa sellainen itsekontrolli kuulostaa lähinnä sekopäiseltä.

Pelastajaksi voikin saapua vanha kunnon keskustelu. Jos sitä huomautusta kynsien lakkaamisesta ei jätäkään vain puolihuolimattomaksi huomautukseksi vaan asian pohdintaa jatketaan saunan lauteilla, niin sokraattisella metodilla saa aika paljon aikaan. Jos lapsikin on sitä mieltä, että se on tyttöjen hommaa, niin voi kysyä miksi. Yleensä homma alkaa olla jo selvä siinä vaiheessa kun lapsen kasvoilta huomaa sen pienen miettimisrypyn ja raksutuksen kuulee metrien päähän. Niin, miksi?

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Menkää pojat leikkimään siksi aikaa

Nuorena halusin olla moderni isä, olinhan jo lukiossa tehnyt esitelmän sukupuolistereotypioista. Gradunikin käsitteli kovin käytännönläheistä aihetta, paavin naiskuvaa. Olin ehtinyt pohtia, mitä on olla nainen ja mies ja mitä on maskuliinisuus ja feminiinisyys. Olin ymmärtänyt, että se, mitä on totuttu pitämään miehisenä tai naisellisena, on pitkälti sanaton sopimus ja tottumus. Että vanhempina isä ja äiti voivat kyllä sopia rooleistaan ihan sen mukaan, mikä kummallekin sopii. Että melkein kaikki paitsi synnyttäminen ja imettäminen on yhtä lailla miesten hommaa kuin naistenkin. Ja synnytyksessä ollaan mukana ja yösyöttö hoidetaan vuorotellen.

Olin myös oppinut ajattelemaan, että suomalainen neuvolajärjestelmä on nerokas edelläkävijä koko maailmassa. Että se on edistyksen veturi, jota kelpaa ällistellä kaikkialla.

Sitten olin tulossa isäksi ja astuin todellisuuteen. Istuimme neuvolan valmennuksissa vaimon kanssa säntillisesti, aina yhdessä. Jonkin aikaa me miehet saimmekin istua yhdessä kuulemassa, millaisia vaiheita raskaudessa on ja miten synnytyksessä toimitaan. Sen jälkeen tilaisuutta ohjaava kätilö jakoi meidät kahteen ryhmään. Naiset jäivät hänen kanssaan keskustelemaan, me äijät jäimme keskenämme istumaan. Kätilön antamasta evästyksestä minulle tuli sellainen olo, että nyt on sitten aika aikuisten asioille – menkääpä pojat vaikka neppistä pelaamaan. Että niille ronskimmille asioille eivät meidän korvamme oikein sopineet.

Tämä kaikki tapahtui tietysti kauan sitten. Mutta silloin tällöin kuulen vastaavia kaikuja tuoreilta vanhemmilta. Että nimenomaan terveydenhuollon puolella on siellä täällä luutuneita asenteita. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että valtaosa neuvolaväestä ja muista ammattilaisista on hyvin avarakatseisia, edistyksellisiäkin. Mutta silloin muinoin kyllä keitti.

Päiväkodissa ja koulussa tuli joskus vastaan samankaltaisia kokemuksia, kun vanhempainvartissa tai vastaavassa olikin vain isä. Joskus joku kysyikin, miksei äiti tullut. Sellaisen äänettömän kysymyksen olin joskus kuulevinani, että kannattaako ilman äitiä sopia asioita. Ehkä tämä on vain minun luuloni. Mutta olisiko kysynyt isän puuttumisesta, jos vain äiti olisi ollut? Nämä käynnit oli sovittu joka kerta sen mukaan, mikä kummankin ohjelmaan sopi.

Eräs tuttu mummu oli vähän pahoillaan miniöidensä puolesta. Hänen poikansa osasivat perinteiset miesten hommat, mutta olivat opetelleet myös ne hommat, joita on perinteisesti naisten hommina pidetty. Mutta nämä tuoreet äidit osasivat vain ne tutut naisten hommat, eivät ”miesten” hommia. Jäikö miniöille mitään tilaa ja tehtävää, kun miehet olivat niin monitaitoisia?

Mitä jos jättäisimme isinä ja äiteinä sikseen muiden käsitykset ja yleiset odotukset? Mitä jos ihan itse päättäisimme, millaisia vanhempia haluamme olla? Perinteistä voi toki löytyä paljon hyvää, mutta on niissä kyllä puppuakin, katoavaa kahjoperinnettä. Mitä jos rohkenisimme itse kukin olla juuri sellainen isä, jollaisena meidän on hyvä ja luonteva olla. Mitä jos antaisimme toisten olla isinä ja äiteinä juuri sellaisia, kuin he kokevat hyväksi olla? Enkä nyt tarkoita sitä, että sallisimme lapsen huonon kohtelun. Lapsen turvallisuus ja hyvän kehityksen edellytykset ovat tietysti aina tärkein asia.

Juha Antikainen

Kirjoittaja on pappi Kuopiosta ja harrastaa vapaa-ajallaan judoa ja ilmiöiden kummastelua. Isä vuodesta 1996.

Huono kokki saa helpot kiksit

Kokkaus on kivaa. Olen siinä itse asiassa aika keskinkertainen tai jopa huono, mutta mukavaa se on. Aika harva asia tarjoaa minulle samanlaista flow-tilaa. Flow-tilalla tarkoitan tässä sellaista hetkessä elämisen tilannetta, jossa nautinnollisesti uppoudun johonkin selkeästi hyödylliseen ja mielekkääseen puuhaan. Aika ei matele ja kelloa joutuu vilkuilemaan vain tarkistaakseen kuinka pitkään ruoka tai leivonnainen on ollut uunissa. Erityisen mukavaa on tietenkin olla tekemisissä esimerkiksi itse hankitun riistan tai kalan tai itse kasvatettujen tai kerättyjen kasvisainesten kanssa.

Itse tehdyn ruoan syöminenkin on tietysti aivan eri asia kuin muun ruoan syöminen. Millään objektiivisella mittarilla se ei ole sen kummempaa, mutta silti. Ja aijai sitä tunnetta jos lapsetkin tykkäävät.

Useimmista kotitöistä ei tuota tunnetta saa. Esimerkiksi siivoamisesta nauttii vasta jälkikäteen kun näkee puhtaat paikat. Pyykkien lajittelu on mukavaa lähinnä sen vuoksi, että samalla kuuntelen usein musiikkia tai esimerkiksi jotain podcastia. Samasta syystä imurointi ei ole mukavaa. Liikaa meluja päällekkäin jos samalla yrittää jotain kuunnella.

Osittain tämä tietenkin liittyy juuri siihen tosiasiaan, että ruoanlaitto ei ole minulle rutiininomaista. En osaa sitä niin hyvin. Oppimisen ilon ja tuskastumisen vuoristorata on melkoinen kohtalaisen perusruokiakin laittaessa.

Arvostan ruokahifistelijöitä ja asian harrastuksekseen ottaneita, mutta en ole ihan varma tuleeko minusta sellaista siinäkään vaiheessa jos taidot riittävät. Minä olen erityisesti viehättynyt arkisesta, niin sanotusti tavanomaisesta ruoanlaitosta. Minun taidoillani se toki määrittyy aika rajuksi ja haastavaksi lajiksi sekin. Tärkeää on se, että perhe saa mahan täyteen suhteellisen terveellistä ja hyvänmakuista ruokaa kohtuullisella hinnalla.
Tämä liittynee myös siihen, että kunnolla aloin perehtyä ruoanlaittoon vasta lasten myötä. Ja lapsille kokkaaminen on paitsi jännittävää, asettaa se myös omanlaisiaan vaatimuksia. On aika arpapeliä, mikä milloinkin maistuu, mutta liian monimutkaista ei yleensä kannata yrittää.

En ole yksin näine tunteineni. Jotain voi päätellä siitä, että kokkaus, etenkin kaikenlainen haute cuisine on perinteisesti ja edelleenkin mielletty miesten hommiksi muiden kotitöiden asettuessa naisten töiksi. Jännästi sille valta-asemassa olleelle sukupuolelle on valikoitunut mukavammat hommat.

Kuvailin kotityöaiheesta hiljattain myös videon:

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Väärä sukupuoli

Meillä on perhepiirissä ollut vahva usko niin sanottuun sormustestiin, jolla pystytään luotettavasti selvittämään tulevien lapsien lukumäärä ja sukupuoli. Olen lapsesta saakka tiennyt, että saan seitsemän lasta, joista kolme ensimmäistä on tyttöjä.

Tieto on ollut suuri helpotus; olen kasvanut tyttöjen keskellä. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin feminiinisenä kuin maskuliinisena miehenä. Naiseuteen liitän ns. pehmeitä, emotionaalis-esteettisiä arvoja. Olen käynyt siviilipalveluksen, soitan pianoa, pidän kukkien kasvattamisesta ja ompelemisesta, ja valmistan perheemme ruoat. Ruumiinrakenteeltanikin olen hontelo. On minulla tietysti myös maskuliininen, loogis-rationaalinen puoli. On jääkiekko- ja mäkihyppytaustaa. Osaan ratkoa tietokoneongelmia ja tehdä shakkimatin. Sukupuoliin liittyviin rooleihin olen kuitenkin aina suhtautunut ongelmallisen mustavalkoisesti.

Sormustestin ennustukset kävivät toteen, kun avopuolisoni alkoi odottaa esikoistytärtäni keväällä 2015. Myös minä aloin odottaa. Aloin odottaa, milloin pääsen nikkaroimaan nukketaloa ja ompelemaan mekkoja.

Viikolla 12 koitti suuri onnen päivä. Pääsin näkemään, miten tyttö on kehittynyt. Ultraaja levitti geeliä avopuolisoni vatsalle ja asetti anturan. Näytölle ilmestyi alkiovaiheessa oleva kala, ja niin sitä mentiin. Avopuolisoni valahti kyyneliin. Vatsan ihon läpi näkyi ihme, oma vauva.

Mutta minuapa odotti elämäni järkytys. Sikiön sukupuoli oli väärä. Sikiö olikin poika.

Kohtalonhetki.

Se oli isku päin kasvoja. Kysyin änkyttäen, miten suuri osuus sukupuolen selvittämisessä on Ultraajan subjektiivisella tulkinnalla. Ultraaja vastasi, että selvästi erottuva pippeli haarojen välissä ennustaa vahvasti poikalasta.

Toisessa ultrasessiossa viikolla 20 pippeli oli kasvanut. Olin järkyttynyt. Ei: olin kauhuissani. Koko elämäni olin valmistautunut kasvattamaan tyttöjä. Olin valmis tytön isäksi. Mutta entä poika? Poika josta joskus kasvaa mies? Miten kaltaiseni mies pystyisi kasvattamaan pojan tosimieheksi? Mieheksi, joka selviää hengissä miesten maailmassa, jossa herkkyydelle tai kaunosieluisuudelle ei ole tilaa. Miesten maailmassa ne on kätkettävä. On kasvatettava panssari. Muuten päätyy koulukiusatuksi. Itse olen tarvittaessa osannut vetää ylleni äijänaamarin. Mutta osaako poikani? Oppiiko hän tasapainoilemaan herkkyyden ja kovuuden välillä? Elämässä pitää tietää, milloin kannattaa uida petokalaa karkuun ja milloin piiloutua silliparven keskelle. Oppiiko hän olemaan oma itsensä saamatta päivä toisensa jälkeen turpaan?

Tätä taustaa vasten odotusaika oli pitkä ja tuskainen sopeutumistaisto. Helmikuussa 2016 lapsemme vedettiin imukupilla maailmaan. Sain pojan syliini ja mietin, miten ikinä tulisin selviämään tästä, poikalapsen kasvattamisesta julmaan maailmaan.

Jälkikirjoitus

Poika on nyt kaksi ja puoli kuukautta. Hän on ihana, enkä voisi kuvitellakaan, että hän olisi tyttö. Tai sukupuolella ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Isyys on jo kasvattanut minua. Poikalapsen isänä olen joutunut kyseenalaistamaan stereotyyppistä sukupuoliajatteluani, jossa miehuus on ahdasta ja naiseus avaraa. Olen joutunut päivittämään kuvaa itsestäni miessukupuolen edustajana. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on tarjota lapselle sellaiset turvalliset kasvuolosuhteet, jossa hänelle kehittyy hyvä ja terve itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. Ja huumorintajua. Uskon, että niillä pääsee pitkälle, myös hengenvaarallisessa miesten maailmassa.

Joonatan Tola
Kirjoittaja on vastavalmistunut filosofian maisteri, jonka lempiruoka on Parmigiana di melanzane. 

Tasa-arvoisen vanhemmuuden kehitysmaa

Muistan kuinka paljon se Espanjassa aikanaan tympi kun yritti saada vauvalta pyllyä pestyä ja vaippaa vaihdettua jossain kahvilan miestenvessassa, jossa ei todellakaan ollut mitään hoitotasoa tai muuta varustusta. Koko ajan tiesi, että viereisessä naistenvessassa on. Seitsemänkuisen kanssa reissaaminen oli elämys hyvin monella tavalla.

Osallistuvaa, hoivaavaa isyyttä ei aina tehdä helpoksi.
Lastenhoitotilat vain naisten vessassa.
Kuva Toivalan liikenneasemalta Kuopion läheltä,
mutta samaa näkee paljon.

Silloin muistan miettineeni, että Suomessa sentään on asiat paremmin. Julkiset vessat ovat keskimäärin vähän siistimpiä ja lastenhoitotila on muuallakin kuin naistenvessassa. Ulkomailla käy helposti niin. Kotimaata alkaa ajatella aika ruusuisen filtterin läpi. Sillä eihän täälläkään silloin oikeasti ollut kovin hyvä tilanne asian suhteen, eikä ole vieläkään. Edelleen näyttää olevan ihan hyväksyttävää olettaa, että vain naiset haluavat hoitaa lapsia julkisilla paikoilla. Toivalan liikenneasema ei todellakaan ole ainut, enkä halua sitä nostaa mihinkään tikun nokkaan. Se nyt vain sattui epäonnekseen matkani varrelle ja asia pisti silmään.

Lapset eivät ole meillä enää siinä vaiheessa, että tämä ongelma juuri minua koskettaisi, mutta ärsyttää se joka kerta. Tämä on yksi esimerkki sellaisista rakenteellisista ongelmista, jotka hankaloittavat elämää ja kannustavat jättämään lasten hoivaamisen äitien kontolle. Saatoin itsekin joitakin kertoja hyödyntää tätä toteamalla puolisolle, että hoida sinä kun en viitsi naistenvessaan mennä. On toki ilahduttavaa huomata, että parempaan suuntaan mennään tässäkin. Usein vauvanhoitotilat ovat molemmissa vessoissa tai omassa huoneessaan.

Ei meillä mikään huono tilanne ole maiden välisessä vertailussa, mutta kehitysmaa Suomi tässä asiassa vielä on. Onneksi se kai kuitenkin kehittyy. Tämän postauksen kommenttikentässä olisi mukava kuulla paikoista, joissa asia on hoidettu hyvin.

Pasi Huttunen

Älä tee sitä itse

Meillä remonttia tekevä remonttimies näyttää vaivaannuttavan helpottuneelta kun pääsee puhumaan remonttiasioista minun kanssani. Puolisoni on kantanut pääasiallisen vastuun remontin tilaamisesta ja se tuntuu selvästi epäsopivalta remonttimiehen mielestä. Remonttimies on sen ikäpolven miehiä.

Ylijäämälaatoista saa arkastelumateriaalia.
Kuva: Pasi Huttunen

Samalla on noloa, kuinka poden jollain epämääräisellä tavalla vähän huonoa omaatuntoa siitä, että en itse ole tekemässä sitä remonttia. Sinänsä se on absurdia, koska vaikka minulla olisi aikaa ja innostusta sen tekemiseen, mitä minulla siis ei ole, niin en osaisi sitä tehdä. Minun tekemänäni remontin aloittaminen olisi viivästynyt, tekeminen melkoista räveltämistä ja lopputulos huono.

Kyseessä on vessaremontti, joten sen valmistumista odotellaan kovasti. Yksi vessa neljälle henkilölle riittää kyllä, mutta kun on tottunut kahteen, niin se hankaloittaa arkea ja vetää hermoja kireälle. Tämä kaikki on aivan selvää, mutta silti minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä sitä remonttia. Onneksi minulla on sentään sen verran itsehillintää, että en änge pätemään remonttimiehen kanssa siihen pieneen vessakoppiin. Onneksi minulla myös sen verran kykyä suhteuttaa ja laittaa asoita mittasuhteisiinsa, että se huono omatunto on vain ohimenevä ja erittäin pieni ongelma.

Tiedostan vahvasti, että häpeä siitä, ettei suorita sukupuoltaan oikein on aika naurettavaa. Siitä sen sijaan tunnen paljon pahemman piston sydämessäni, että kotitöistä näyttää edelleen kasaantuvan isompi osa puolisolleni. Samalla on toki aika tervejärkistä, että omatunto soimaa siitä. Kotityöt ovat asioita, jotka kuuluvat kaikkien perustaitoihin. Märkätilojen remontointi sen sijaan on taito, jota ilman kyllä pärjää, kun voi soittaa sille remonttimiehelle.

Sukupuoli on sitkeässä istuva tapa, joka hiukan häiritsee elämää aika ajoin. Kun siis kyllähän minä remonttihommia teen, mutta voin kyllä kiveksistäni huolimatta antaa muiden tehdä hommat, joihin minulla ei millään taito riitä. Saman taidon olla liikaa välittämättä sukupuolen tuomista odotuksista toivon välittäväni lapsilleni.

Pasi Huttunen

Isyyteen sitoutumisen hyödyt

Petteri Eerolan ja Johanna Mykkäsen toimittamassa kirjassa Isän kokemus (s. 49-52) väitetään, että isän sitoutuminen vanhemmuuteen hyödyttää isää itseään, lasta, vanhempien parisuhdetta sekä koko yhteiskuntaa. Seuraavassa käyn väittämiä läpi peilaamalla niitä omiin kokemuksiin, joilla tunnetusti on niin vahva todistusvoima, että ne voivat joko vahvistaa tai viedä pohjan kaikelta mahdolliselta tutkimustiedolta.

Tutkijoiden ensimmäinen väite: Vanhemmuuteen sitoutunut isä on psyykkisesti kypsempi, tyytyväisempi elämään ja kärsii vähemmän psyykkisistä vaivoista kuin lapseton veljensä. Isyyteen sitoutuminen vähentää itsekeskeisyyttä, rikastaa tunne-elämää, kirkastaa miehen elämän merkityksiä ja lisää tyytyväisyyttä elämään.

Omat kokemukseni: Olen tyytyväinen elämääni enkä kärsi psyykkisistä vaivoista, vaikka välillä ottaa kyllä päähän, mutta en tiedä, missä määrin nämä liittyvät siihen, että minulla on viisi lasta. Itsekkyyden en ole huomannut vähentyneen, mutta tunne-elämää lapset rikastavat: he esimerkiksi onnistuvat aika ajoin penkomaan isästään esiin regressiivisen lapsen, kaksivuotias kaksivuotiaan, viisivuotias viisivuotiaan ja niin edelleen. Tietenkään myöskään rakkaudentunteita ja muita myönteisiä asioita ei käy kiistäminen.

Merkityksiä lapset ovat elämään tuoneet. Toki kaikki muutkin tärkeät ihmiset tuovat merkityksiä, mutta on omat lapset silti vähän eri juttu. Lukiovuosina ajankohtainen ”miks mä muuten oon täällä” on jäänyt täyden elämän alle. Ehkä se sieltä vielä joku päivä pomppaa. Lisäksi lapset edesauttavat terveitä elämäntapoja. Isä on vastuussa sokerin, suolan, omenoiden, kalanmaksaöljyn, makkaran, alkoholin, polkupyörän ja tennareiden käytöstään jossain määrin myös lapsille, sillä nämä ottavat hänestä mallia.

Isä katsokoon, mitä suuhunsa pistää

Tutkijoiden toinen väite: Isyyteen sitoutuminen lisää lapsen sosiaalista, emotionaalista ja kognitiivista kyvykkyyttä. Sitoutuneen isyyden vahvistama hyvä vuorovaikutussuhde vähentää lapsen tunne- ja käytöshäiriöitä kuten masennusta, levottomuutta, väkivaltaista käytöstä ja ahdistuneisuutta. Hyötyjä näkyy myös koulumenestyksessä: sitoutuneiden isien lapset ovat kielellisesti lahjakkaampia ja kouluttautuvat pidemmälle kuin sitoutumattomien isien lapset.

Omat kokemukseni: Lapset kyllä ovat kielellisesti lahjakkaita eikä heillä ole ainakaan kovin isoja tunne- tai käytöshäiriöitä. Tai ehkä asia pitäisi vielä varmistaa koulun kuraattorilta. Sosiaalinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kyvykkyys taas liittyvät niin moneen muuhunkin asiaan, että en uskalla ottaa tästä ihan kaikkia pointseja itselleni.

Kysyin lapsilta, olisiko kiva, jos iskä olisi illat kotona, kuten on nykyisin laita, vai olisiko ehkä mukavampi niin, että iskä olisi töissä tai kapakassa iltamyöhään. Vallitseva tilanne kuulosti olevan hyvä asiaintila. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta löytyi sekä huonoa että hyvää: Huonoa olisi se, että jos iskä ei olisi kotona, me tehtäis enemmän tyhmyyksiä, analysoi 5 v. Isällä on siis lapsia hillitsevä vaikutus - tästä on muuten tutkimustakin. Toisaalta 11 v huomautti, että sittenpä iskä ei olisi illalla patistelemassa nukkumaan. Lapselle on kiistatta hyödyksi, jos hänellä on yhden turvallisen aikuisen sijasta kaksi, joiden puoleen hän voi kääntyä. En tiedä miksi, mutta tulee mieleen meillä melko useinkin toistuva keskustelu: 5 v huutaa äitiä ja kun vastaan ”mitä”, lapsi kertoo asiansa. Hänelle näyttää olevan yhdentekevää, kuunteleeko hänen asiansa isä vai äiti.

Tutkijoiden kolmas väite: Isyyteen sitoutuminen tuottaa jaettua vanhemmuutta, ja tukee isän ja äidin vanhemmuutta sekä vanhempien parisuhdetta. ”Se, kuinka kyvykäs isä mies itse ajattelee olevansa, riippuu ennen kaikkea lapsen äidin isyyteen liittyvistä asenteista ja uskomuksista. Äiti voi sekä vahvistaa että heikentää isyyteen sitoutumista”, sanovat tutkijat. Äiti voi toimia isyyden portinvartijana.

Omat kokemukseni: Isyyteen sitoutuminen on tuottanut jaettua vanhemmuutta, mikä on oikeastaan itsestään selvää. Se on myös vahvistanut sekä minun että vaimoni vanhemmuus-identiteettiä. Meillä portinvartija on edesauttanut sitoutumistani vanhemmuuteen esimerkiksi antamalla minulle tilaa opetella ja toteuttaa vanhempana olemista. Täydentäisin tutkijoiden näkemystä siten, että miehen sitoutuminen isyyteen hyödyttää lapsen äitiä myös vaikkapa siten, että hänen ei tarvitse huolehtia eikä ottaa vastuuta kaikesta.

Tutkijoiden neljäs väite: Isyyteen sitoutuminen on myös yhteiskunnallinen kysymys. On viitteitä siitä, että pitkällä aikavälillä miesten isyyteen sitoutuminen tuottaa taloudellista hyötyä koko yhteiskunnalle.

Sitoutunut isä tuo säästöjä

Omat kokemukseni tai oikeastaan päätelmäni: Isyyteen sitoutuminen vähentää monella tavalla eron riskiä. Hyvä parisuhde ja mielekäs elämä lisäävät hyvinvointia ja hyvinvoiva työntekijä tarvitsee vähemmän sairaslomaa ja on työssä tuottavampi kuin pahoinvoiva. Jos ero kuitenkin tulee, isyyteen sitoutuneen miehen suhde lapsiin jatkuu suuremmalla todennäköisyydellä kuin miehen, joka on osallistunut vain niukasti kodin askareisiin ja elämään. Isyyden jatkumisella puolestaan on merkittävä vaikutus miehen elämän laatuun ja -hallintaan. Suhteiden katkeamisella on kielteisiä vaikutuksia miehen elämänhallinnalle, mikä näkyy esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspuolella.

Lyhyesti sanottuna isyyteen sitoutumisesta on monenlaista hyötyä - kysymys on ainakin siitä, mikä on oikein, järkevää, taloudellista ja tasa-arvoista - joten asiaa kannattaisi edistää esimerkiksi tämäntyyppisillä keinoilla (ks. kissan häntä). Ja sanotaanpa vielä sekin, että lapsi saattaa voida hyvin, vaikka isää ei olisi mailla halmeilla, ja huonosti, vaikka isä olisi kotona aamusta iltaan.

Topi Linjama

Vieraskynä: Stara-isistä, sukupuolipetoksesta ja leipomisen välttämättömyydestä

"Asioiden hoitaminen tyylillä kuitenkin edellyttää, että leipomiselle on aina kyettävä raivaamaan riittävästi aikaa."

Tänään haen lapset koulun iltapäiväkerhosta ja päiväkodista tavallista aiemmin. Meidän pitää ehtiä leipomaan koulun myyjäisiin keskellä päivää, koska illalla minun täytyy ehtiä bänditreeneihin. Tutkimusartikkeli taas saa odottaa ensi viikkoon.

Perheellisen elämä – ainakin jos aikoo tehdä yhtään mitään muuta kuin olla perheellinen – on jatkuvaa säätämistä. Kalenteri täynnä lasten harrastuksia eikä oma suhteellisen sinkoileva elämäntapa mitenkään helpota tilannetta. Asioiden hoitaminen tyylillä kuitenkin edellyttää, että leipomiselle on aina kyettävä raivaamaan riittävästi aikaa.

En tarkoita nyt leipomisella pelkkää koulun myyjäisiin liittyvää yhteisöllisyyttä ja velvollisuuden tunnetta. Leipominen on nimittäin paradigmaattista yhdessä tekemistä. Siihen liittyy kaikki olennainen: lapsille tarjoiltu tasavertaisena tekemisen illuusio ja omat pienet vastuualueet, tavoitteellisuus ja lopputulos, sekä ihanteellisen mittainen toiminnan ja odotuksen aikajänne.

Parhaan lasten kanssa yhdessä tekemisen asemasta voi vakavasti kilpailla ainoastaan korttipelien maailma. Se on riemukasta. Sääntöjen ymmärtäminen ja taktiikan näkeminen sääntöjen alta on kehittyvän ihmismielen suuria iloja. (Korttipelistä kyllä puuttuu sotkemiselementti.)

Itse asiassa kun ajattelen lasten kanssa yhdessä tekemistä, huomaan lähes poikkeuksetta ajattelevani asioita, jotka tapahtuvat yhden ja saman keittiön pöydän ääressä. Oletan, että se on hyvä merkki. Olisin huolestuneempi, jos yhdessä tekemisestä tulisivat mieleen asiat, joihin liittyy pääsymaksu ja intensiivinen valokuvaaminen.

Se, mikä isyydessä vanhemmuuden erityisenä muotona on tyypillisesti ongelmallista, tulkitaan usein väärin. Tosiasia on, että isät ovat aina viettäneet aikaa lastensa kanssa. Kyse ei ole näiden hetkien olemattomuudesta vaan niiden luonteesta. Isät ovat olleet niitä, jotka saavat valita päältä osallistumisen tapansa: isille on tarjolla hienot ja erityiset hetket, jotka ovat supersiistejä ja joista otetaan paljon valokuvia. Isä on stara, joka tulee näyttämölle, kun se on valmis.

Kerron tähän väliin lapsuusmuiston. Lapsuudessani vanhemmillani oli selvä työnjako ruoanlaitossa. Äiti teki ruokaa kuutena päivänä viikossa ja isä yhtenä. Äidin ruoka oli aina samaa puuduttavan toisteista ja nopeasti kyhättyä bolognese-muunnelmaa. Se ei ollut kovin hyvää, koska äiti ei ollut mainittavan hyvä ruoanlaittaja. Isän ruoka taas oli mahtavaa. Isä teki ruokaa yleensä sunnuntaisin, ja panosti tuohon kiireettömään vapaapäivän keittiöpuuhasteluun. Me lapset olimme aina riemuissamme, kun kuulimme isän kokkaavan. Oikeastaan vasta aikuisisällä tulin ajatelleeksi, että tuo kuusi seitsemästä –työnjako ei ehkä ollut kovin reilu, ja niillä kuudella tylsän ruoan päivällä saattoi olla aika paljon tekemistä koko kotitalouden pystyssä pysymisen kanssa. Kotitalouden pystyssä pitämiseen vaan ei kuulunut kunnian ottaminen, toisin kuin hyvään ruokaan.

Muiston ydin ei ole siinä, että oma isäni olisi ollut jotenkin erityisen poissaoleva - luultavasti 1980-luvun kriteereillä aivan päinvastoin. Mutta se on jälkeenpäin ajatellen osuva kuvaus sukupuolijärjestelmästä. Me miehet olemme tottuneet ottamaan itsellemme oikeuden valita osallistumisemme ehdot niin, että voimme tulla paikalle kun jotain erityistä on tapahtumassa ja jättää puuduttavan ja toisteisen asioiden pystyssä pitämisen vähemmälle huomiolle.

Analyyttisemmin ottaen, tällä työnjaolla on kaksi peruspilaria: tylsät hetket ja varmistaminen.

Sikäli kun sellaiset vanhemmuuteen liitetyt hienot sanat kuten läsnäolo ja osallistuminen tarkoittavat mitään, ne tarkoittavat ennen kaikkea tylsiä hetkiä. Suurin osa elämästä on niin ikävystyttävää, että sen täytyy olla autenttista. Nämä hetket ovat pelkkää muistojen tilkettä, mutta kiintymys pohjimmiltaan rakentuu tällaisesta tilkkeestä. Nuoremman lapsen nukutus – monesko yö putkeen että kestää toista tuntia, miksi edes laskea? Rutiinipäivällinen, hampaanharjaus, onko läksyt tehty. En tiedä, minkälaisen jäljen lapsen ja vanhemman välille rutiinit jättävät, mutta tiedän, ettei niitä kukaan tule koskaan eksplisiittisesti muistelemaan.

Varmistaminen on tätäkin tärkeämpi asia. Asia on nimittäin niin, että sukupuolittunut työnjako ei pohjimmiltaan rakennu työnjaosta vaan vastuunjaosta. Kuulemma monissa perheissä tehdään tarkkaa listausta siitä, mitä kumpikin tekee. Tekeminen on kuitenkin vain pintakuorrutusta: on henkisesti paljon kuormittavampaa olla vastuussa – pitää asiat mielessä ja katsoa että ne tulevat tehdyksi. Tämä on useimmille ihmisille työelämästä hyvinkin tuttua, mutta kodin sfäärissä tämän tosiseikan väistämisestä on tullut rutiinia.

Vaikka tämän kirjoittaminen tuntuu syvästi epämukavalta, tiedän tässä asiassa olevani tyypillinen mies. Kyllähän minä teen, fifty-fifty ja enemmänkin, kun vaan kerrot mitä. Jos laittaisin exceliin lapsen päiväkotiin viennit, vaimoni jäisi kakkoseksi. Mutta jos olisi minun tehtäväni varmistaa, että lapsella on päiväkodissa kurahousut silloin kun niitä tarvitaan, tai että kavereiden synttäreille on hankittu lahjat, perheessä koettaisiin usein pettymyksen ja kiusaantuneisuuden hetkiä. (Sentään samaan hengenvetoon uskallan sanoa, että tylsistä hetkistä olen ottanut rehellisen osani.)

Sukupuolijärjestelmä on pohjimmiltaan petos. Elämme nuoruusvuotemme kollektiivisessa illuusiossa, jossa uskottelemme itsellemme, että sukupuoli ei juuri määrää toimintaamme tai sosiaalista todellisuuttamme. Sitten ihmiset saavat lapsia, ja petos paljastuu: naiset ja miehet muuttuvatkin yhtäkkiä jotenkin aivan eri ryhmiksi, jotka tekevät erilaisia asioita. Oletan tietysti, että sukupuolijärjestelmä on ollut naisille näkyvämpi koko ajan, mutta petoksen tuntu on silti todellinen. Aikoinaan kotihoidon tuella ollessani kävin kaikki harrasteet ja muut, mutta väärässä paikassa olemisen tunteesta en päässyt, en vaikka mammakahvilan poliittisesti korrekti virallinen nimi on tietysti perhekahvila. Muistan sen tunteen edelleen, ja se tuntuu epämukavalta. Onneksi oli lapsi seurana, muuten olisin tuntenut itseni yksinäiseksi.

Petoksesta eroon pääseminen on onneksi mahdollista. Kenenkään panos ei ole täydellinen, mutta ainakin pyrin leipomaan tarpeeksi. Uskon petoksen olevan ohi heti, kun pullantuoksuinen isä lakkaa olemasta hauska sanaleikki, jonka on tarkoitus naurattaa. Uskon myös vakaasti, että isyyden hienouden lisäksi pitäisi puhua enemmän myös isyyden tylsyydestä.

Teppo Eskelinen
Kirjoittaja on filosofi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja joensuulaislähtöinen Helsinkiin sijoittunut kahden lapsen isä