Mikä sitä miestä oikein vetää?

Tuossa päivänä muutamana ihmettelin, mikä on kun kaikki niin hapottaa. Tuntui että voisin monistaa itseni ja laittaa toisen Heikin tekemään kaikkia Heikki-velvoitteita sillä aikaa, kun itse otan tirsat. Pirteänä heräisin sitten lukemaan lapsille iltasatua ja lempeästi komentaisin sänkyihin. Kloonitekniikan kehittymistä odotellessa keräsin listan asioista ja ihmisistä, jotka vetävät minua eri suuntiin ja haluavat minusta osan. Ihan vain tajutakseni tilanteeni ja sääliäkseni vähän itseäni

Jos sattuu elämään ruuhkavuosia, jossa perheeseen kuuluu lapsia ikähaitarilla päivähoito ja teini-ikä, lista on melkoinen! Tässä listatut vetotekijät visualisoituna, keskellä itse vedettävä:

Kuvan henkilö on vetovoimainen ja joskus vetovoimaton.

Ennen oli paremmin! Kyllä ei ollut niin paljoa kaiken maailman vetosuuntia. Ensinnäkään harrastuksia ei oltu keksitty. Eikä autoja, autolainoja, rikkoutuneita jarrusatuloita tai merkkihuoltoja. Tasa-arvoakaan ei oltu keksitty: mies sai rauhassa keskittyä elannon hankkimiseen ja perheen päänä patsasteluun. Ei siinä paljon varailtu lapsen neuvolakäyntejä (Pahus, taas jäänyt roikkumaan pojan neuvolatarkastus, lupasin hoitaa...)

Kai niitä ristipaineita ennenkin oli, mutta ne ratkottiin rutiinilla. Kirves käteen ja kuusimetsään. Tukkeja kaatamaan uuteen pirttiin; näin vältyttiin paitsi emännän motkotukselta, myös asuntolainalta. Akkaa ja lapsia turpaan kerran viikkoon ja kaksi parhaaseen. Jos ei sekään auttanut niin aina saattoi lähteä Amerikkaan ja unohtua sinne.

Koska nämä keinot toimivat nykyään kehnosti, on mietittävä muita ratkaisuja. Kuinka siis säilyn suvereenina minuna kymmen(i)en pallo(je)n roikkuessa jaloista ja käsistä?

Tässä kerran, kun ehdin hetken ajatella, tajusin että suuri osa näistä ristipaineista on itse aiheutettuja. Okei, se on kiusallista myöntää. Ja okei, voin todeta, että olen vain toiminut ympärillä vallitsevien velvoitteiden ja hyvän elämän ihanteiden mukaan. En se minä ollut, vaan tämä maailma jossa elän. Ympäröivä maailma on kertonut minulle, että hyvään elämään kuuluu tietyt asiat alkaen lasten harrastuskuskauksista ja päättyen tiettyyn asuntolainan määrään.

Toinen asia, minkä tajusin, oli se, että ympäristöstä huolimatta minä itse voin muuttaa elämääni. Lapsia ei ole pakko kuskata harrastuksissa ympäri Uuttamaata ja kuvitella tekevänsä heistä näin parempia ihmisiä. Omakotitalossa ei ole pakko asua, jos ei kiinnosta. Kavereita ei ole pakko tavata silloin, kun haluaa olla itsensä kanssa. Ihminen itse päättää tällaiset asiat.

Kolmas tajuamani asia oli pelko. Muutos nimittäin vaatii paitsi tiedostamista, myös rohkeutta. Pelko pitää meidät ruuhkavuotiset oman elämämme ristipaineissa; emme uskalla höllätä elämäämme itsenäisillä ja omaperäisillä ratkaisuilla, sillä muutoksen pelko ja ympäristön (oletetut) odotukset vaanivat meitä. Luotuamme kuvitteelliset hyvän elämän standardit rimpuilemme ensin saavuttaaksemme nämä ja sen jälkeen pelkäämme luopua niistä, vaikka ne tekisivät elämästä kamalan, paineistetun oravanpyörän.

Ruuhkavuotisen ihmisen tulee olla rohkea ja luopua niistä asioista, jotka vaativat energiaa kohtuuttomasti. Ympäristö voi luoda paineita ja ihanteita, mutta ympäristö ei elä sinun elämääsi.

Keep calm and live your own life.

Heikki Nenonen

Mitä se isätyöntekijä oikein puuhaa?

Lienenkö koskaan kertonut, mitä teen työkseni, luultavasti en.

Hankkeen virallinen esite.

Työssä Isämies elämässä -hankkeessa on ja on ollut muutamia erilaisia palasia, joista tärkeimpinä nämä:

1. Ollaan järjestetty toimintaa isämiehille ja lapsille. Retket ovat olleet suosittuja, mutta valomiekkaillat ylittivät kaikki odotukset. Käyttäjäkokemus: "Ihan pirun hauskaa!"
2. On ollut joitakin ryhmiä miehille mm. sijaisisien vertaisryhmä. Myös facebookissa on isämiesten keskusteluryhmä, laittakaa mulle (topi.linjama@pelastakaalapset.fi) viestiä, jos asia kiinnostaa!
3. Perhevalmennuksia on kehitetty sellaiseen suuntaan, että isät huomioitaisiin niissä aiempaa paremmin. Tässä on ollut kaksi puolta: isätyöntekijän käynnit perhevalmennuksissa ja koulutukset ammattilaisille ja opiskelijoille.
4. Yleisötilaisuuksia ja koulutuksia on myös järkätty, tuoreimpana luentosarja Mies vanhempana ja kasvattajana Joensuun pääkirjastossa (luennot vielä 27.2., 13.3. ja 20.3., ohjelma mm. täällä) sekä Jari Sinkkosen luento miehille viime syyskuulta.
5. Aktiivisten yrittäjien kanssa on mietitty keinoja sovittaa yhteen työtä ja perhe-elämää. Foorumina ovat olleet Hyvä työ&elämä -aamiaistapaamiset ja tuloksina Sinkkosen luennon lisäksi miehille suunnattu julkaisu, joka ilmestyy maalis-huhtikuussa. Jo nyt voin kertoa, että julkaisu on aivan upea. Se julkistetaan niin isolla haloo, ettei se mene keneltäkään ohi.
6. Miesten vanhemmuuspuhetta ollaan tuutattu etenkin täällä blogissa. Isämies on onnistuttu lanseeraamaan niin hyvin, että eräällä mamma-palstalla se nousi sellaisten inhokkisanojen kuten masuasukki rinnalle. Tästä raportoidaan rahoittajalle!

Rahoittajan logo.

[Eikös muuten olekin hitosti passiivimuotoja noissa lauseissa? Minä en tee mitään, mutta hankkeessa on järjestetty, kehitetty, mietitty ja tuutattu. Passiivista tulee ihanan objektiivinen ja virallinen olo.]

Mutta mihin tämä kaikki tähtää; minkä vuoksi tämä suunnaton vaivannäkö?

Tavoitteenamme on tukea ja motivoida miehiä sitoutumaan vanhemmuuteen ja lisätä turvallisten miesten roolia lasten elämässä. Taustalla on tutkimuksiin perustuva väittämä: on lapsen, miehen itsensä, lapsen äidin ja koko yhteiskunnan etu, jos lapsen elämässä on mies, joka "on päättänyt olla tälle lapselle läheinen, lämmin ja luotettava aikuinen tapahtuipa mitä tahansa", kuten isätutkija Jouko Huttunen blogitekstissään muotoilee. Mikäli joku onnistuu osoittamaan tuon väittämän vääräksi, harkitsen vakavasti palaamista sienestyksen ja marjastuksen pariin.

Rahoituksen myöntäjän logo.

Mikä työssä on hienointa, niin se, että saa funtsia ja sanoittaa vanhemmuutta. Ehkä joillekin teistä tulee yllätyksenä, etten suinkaan ole ensisijassa isätyyppiä. Vanhemmuus ei ole kutsumukseni - se on osa elämää.

Työnantajan logo.

Työn myötä olen oppinut ymmärtämään vanhemmuuden pointteja ja löytämään arjesta hienoja juttuja, jota tapaus eilisillalta ehkä valottaa: Leikimme poikien 6v ja 9v kanssa tekniikkalegoilla [juttuhan lähti siitä, että pojat pyysivät minua näyttämään, miten tehdään ohjattava auto] aika myöhään iltaan [legoleikki imaisee mukaansa ja ajantaju katoaa], koska meidän piti saada nosturi valmiiksi. Suunnilleen viimeisinä sanoina ennen nukahtamistaan nuorempi poika sanoi: "Iskä, tää nosturi on tosi hieno." 

Topi Linjama

Vieraskynä: haluan olla riittävän hyvä isä

Kiitos, norovirus.

Sinun ansiostasi oivalsin yhden merkittävimmistä asioista isyydessäni: olen riittävän hyvä isä tällaisena, vaikka olenkin vain minä. Olen asettanut oman isyyteni onnistumisen riman aivan liian korkealle. Olen kasannut itselleni hurjasti paineita ja isänä olemisesta on tullut suoritus.

Viikon pituinen koko perheen vatsatauti tarjosi mahdollisuuden viettää yhteistä aikaa. Se pysäytti ja avasi minulle uuden keep-it-simple -asennoitumisen kentän isyydessäni. Nyt minulla oli tilaisuus ja mahdollisuus pysähtyä pohtimaan syvällisemmin toimintaani isänä. Voin kiittää vatsatautia, joka ohjasi olemaan olennaisen äärellä, kotona perheen kanssa.

Yksinkertaistamalla omia tavoitteitani voin nauttia enemmän hetkistä isänä, hallita toimintaani ja valintojani, jäsentää tehtäviä vanhempana ja ohjailla kasvatuksellista vastuunjakoa puolisoni kanssa. Minun ei tarvitse enää olla se superisä, joka ylisuorittaa isyyttään. Minun tarvitsee vain olla isä, joka on läsnä hetkessä ja mukana lasten arjessa kanssakulkijana. Ei enää ylisuuria paineita muista velvoitteista, joita olen elämääni matkan varrella kerännyt. Vähemmän on enemmän tässä tapauksessa. Maalaisjärki ohjenuorana muistaen kohti tulevaa.

Erityiskiitos Anna Perholle kirjasta Työ x perhe = superarkea². Sen tehokkaat sanat sytyttivät isyyspohdinnat ja osoittivat tarpeen muuttaa arkitoimintaani. Tällä superarjen viitoittamalla tiellä alan vähentämään suorittamistani ja yksinkertaistamaan tekemisiäni. Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta ottaa tarvittavia askelia eteen[tai taakse]päin. Nyt minulla on aineksia ja vahvuutta priorisoida ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä – isänä läsnä olemiseen.

Samuli Laitinen
Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja työskentelee Pelastakaa Lapsilla Iisalmessa Isämies työelämässä-hankkeessa 

Matkakertomus Torniosta, Perämeren paratiisista

Vietimme talvilomamme synnyinkaupungissani Torniossa,  Suomen ja Ruotsin rajalla. Yleensä käy niin, että muistikuvat lapsuuden leikkipaikoista ja paikallisista retkikohteista menettävät hohdettaan, kun ihminen muuttaa muualle ja näkee maailmaa: isoja risteyksiä, torneja, metroja, mahtavia liikennepuistoja, maanalaisia parkkihalleja ja pitkiä, lämmitettyjä kävelykatuja. Minulle on käynyt päinvastoin: Tornio ei ole minulle tuttu lapsuuden paratiisi, se on paljon enemmän.

Tornionjoki ja Tornion vanha silta. Näkymä maanpuolelta.

(Kuva: Teemu Kalliokoski)

Kaupungin maantieteellinen sijainti on ensinnäkin vertaansa vailla: kahden valtakunnan rajalla, meren rannassa, suuren ja runsaskalaisen Tornionjoen suulla. Ihanteellisen sijainnin ymmärsi aikoinaan jo Kustaa II Aadolf, Ruotsin valtakunnan kuningas, joka nimitti Tornion kaupungiksi vuonna 1621. Kuningas lomaili Perämeren pohjukassa paljon. Hän tykkäsi uida Perämeressä ja Tornionjoessa, saunoa väylänvarren pikkukylissä, lipota siikaa Kukkolankoskella, samoilla ja metsästää muun muassa Särkinärässä, Skärrbäckissä ja Alaraumolla. Hallitsijaa viehätti myös peräpohjalainen naiskauneus siinä määrin, että hän siitti seudulla lukuisia lehtolapsia. Sittemmin kuninkaan äpäristä on saanut alkunsa monta merkittävää torniolaista sukua, joiden edustajat ovat toimineet vuosisatojen saatossa monenkirjavissa ammateissa: pappeina, opettajina, rehtoreina, rakennusmestareina, polkupyörämyyjinä, sukellusveneyrittäjinä, tullimiehinä ja taulukauppiaina, vain muutamia mainitakseni. Myös kuninkaan palvelusväki levitti siitostaan. Palvelijoiden jälkeläisistä suurin osa työskentelee tätä nykyä Outokummun terästehtaan palveluksessa muun muassa pölynpussittajina, keittäjinä, nosturinkuljettajina ja sulaton alipäälliköinä.

Tämän päivän Torniossa kaupungin sijainti ja sen loistokas historia on hyödynnetty ennennäkemättömän tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Kaupunki on täynnä tarjontaa sekä asukkaille että matkailijoille niin kesällä, syksyllä, talvella kuin keväälläkin. Varsinkin lapsiperheet on huomioitu tarjonnassa. Vakuudeksi kerron päiväretkestä, jonka teimme Torniossa lastemme kanssa.

Tornion keskustaa. (Kuva: Teemu Kalliokoski)

Lähdimme matkaan lastemme mummilasta - omasta lapsuudenkodistani - Tornion Särkinärästä, joka on valittu toistakymmentä kertaa vuoden kyläksi yhteispohjoismaisessa Årets by -äänestyksessä. Matka hiihtäen mummilasta Tornionjoelle kesti 15 minuuttia Vähä-Liakan-jokea pitkin. Latupohja oli viimeisen päälle hyvässä kunnossa, eikä ihme, sillä Torniossa latukoneet hoitavat laajaa latuverkkoa joka päivä vuorokauden ympäri lokakuusta huhtikuun loppuun niin maalla, merellä kuin joellakin. Matkalla pysähdyimme kaksi kertaa juomaan kaakaota ja syömään munkkia kahdessa kaupungin ylläpitämässä retkeilykahvilassa, joita on Tornio-Haaparannan alueella parikymmentä. Ne palvelevat retkeilijöitä ympäri vuoden maanantaista sunnuntaihin.

Tornionjoella hiihdimme talvisin toimivaan isoon pilkkitelttaan, jossa lapset saivat kokeilla pilkkimistä. Söimme myös edullisen lounaan, Tornionjoen lohta ja lapinpuikulaa. Lounaan jälkeen nostimme sukset ahkioon ja nousimme moottorikelkkojen kyytiin. Onneksi tilaa oli, sillä emme olleet muistaneet varata suosittua safaria etukäteen. Paikat ovat usein täynnä, vaikka safariyrittäjiä on alueella lukuisia; hyvinhoidetut ja laajat kelkkareitit upeissa joki-, meri- ja kaupunkimaisemissa houkuttelevat yrittäjiä, ymmärtäähän sen.

Safariyrittäjä kyyditti meidät 50 euron perhelipulla (sisältäen välipalan ja päivällisen) Haaparannan kunnan ylläpitämään saunaan Nikkalan satamaan. Yleinen sauna on pohjoisen pallonpuoliskon suurin, ja sitä pidetään hyvässä kunnossa. Tilat lapsille ovat erinomaiset: lämmin kahluuallas, matalat lastenlauteet ja ilmaiset pillimehut. Saunoimme vaimoni kanssa pitkään ja hartaasti vihtoen toisiamme tuoreilla koivunvihdoilla. Hieman ihmettelimme, mistä ruotsalaiset niitäkin saavat, keskellä talvea.

Nikkalassa nousimme matkailukäyttöön kunnostetun jäänmurtajan kyytiin. Alus seilaa Perämeren satamien ja saarten väliä talviaikaan joka päivä. Jäänmurtajalla söimme safarin hintaan kuuluvan päivällisen. Oli mukava juoda kuumaa minttukaakaota murtajan kannella ja katsella jäiselle merelle. Tunnelma oli rauhallinen, vaikka turisteja eri puolilta maailmaa oli laivan täydeltä. Portugalintaitoni joutui koetukselle, kun yritin selittää yhdelle brasilialaismiehelle, ettei laivan kannelta kannata hypätä uimaan hyiseen mereen. Onneksi omat lapsemme tyytyivät pulikoimaan pallomeressä laivan alakannella.

Nousimme maihin viiden aikaan iltapäivällä Alatornion satamassa, jonka yhteyeen on vasta perustettu rautatieseisake. Seisakkeelta nousimme suoraan Lättähattu-nimiseen paikallisjunaan, joka vei meidät Särkinärän seisakkeelle. Väsyneinä mutta onnellisina saavuimme takaisin mummilaan kello 17.20, kymmenen tunnin retkipäivän jälkeen. Siellä meitä odotti poronkäristys ja lämmin pihasauna.

Lukijasta tämä kaikki saattaa kuulostaa ihmeelliseltä, mutta takanamme oli torniolaisittain aivan tavallinen talvipäivä, jonka olisi voinut viettää monella muullakin antoisalla tavalla. Hiihtoretket, latukahvilat, laavuruokailut, jäänmurtajaristeilyt, pilkkimiset joen tai meren jäällä ja löylyt yleisissä saunoissa ovat arkipäivää kaupungissa, jonka ihmiset ovat ystävällisiä, vieraanvaraisia, kielitaitoisia, yritteliäitä, luovia ja avarakatseisia ja jonka luonto, historia ja maantieteellinen sijainti kiehtovat niin alkuasukkaita kuin matkailijoitakin päivästä, vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Kaupungin päättäjät tekevät kauaskantoisia, ympäristöä kunnioittavia ja yrittäjyyttä tukevia päätöksiään liikuttavan yksimielisesti. Kaupungin kulttuuri- ja yöelämä kukoistavat. Tarjolla on kaikkea: kaupunginteatterin maankuuluja näytöksiä, Duudson park lapsille, kaupunginorkesterin konsertteja, yökerhoja, grillejä ja ravintoloita, taidemuseoita ja gallerioita joka lähtöön. Mielenterveyspuolella maailmankuulu Keroputaan malli takaa sen, että ihmiset voivat hyvin myös henkisesti. Paikallisliikenne toimii, talous kukoistaa. Turisteja lappaa ympäri maailmaa kesää talvea. Kauempaa tulevat lentävät vilkkaalle Kemi-Tornion lentokentälle, mutta pohjoismaiset vieraat tulevat yleenssä luotijunalla joko Tukholman tai Helsingin suunnasta jääden pois Haaparannalla, Tornioon yhteenkasvaneessa ruotsalaisessa sisarkaupungissa, tai 1903 valmistuneella Tornion päärautatieasemalla. Molempien maiden pääkaupungista saapuu junia Tornio-Haaparantaan kymmenkunta päivässä. Alueen majoituskapasiteetti on ymmärrettävästi kovilla, vaikka uusia hotelleja ja majoitustiloja avataankin vuosittain.

Siian lippoaja Kukkolankoskella. (Kuva: Teemu Kalliokoski)

Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä ostoksilla Tornio-Haaparannan yhteisessä keskustassa. Rajalla on on Ruotsin kruununprinsessa Victorian mukaan nimetty tori, jonka molemmin puolin on maisemaan upeasti istuvat, arkkitehtonisesti mykistävän kauniit ostoskeskukset, Torniossa kauppakeskus Rajalla - På Gränsen, Haaparannalla Barents-Center. Vieressä on Tornio-Haaparannan yliopiston ja ammattikorkeakoulun kampusalueet, kuten myös paikallinen lukio. Ukki ja mummi kokeilivat uutta Hästensin moottoroitua sänkyä samalla, kun me lasten kanssa kävimme syömässä legendaarisella Meerin grillillä. Kaupungin tungos oli oikeastaan mukavaa vaihtelua rauhalle, joka Särkinärässä vallitsi. Tuntui, että koko Barentsin alueen kuusi miljoonaa ihmistä olisivat pakkautuneet ostoksille samaan paikkaan. Lapset äimistelivät maailmantähtiä, jotka olivat seurueineen tulleet shoppailemaan paikallisissa luksusliikkeissä. Poikani väitti nähneensä  itse Ruotsin kuninkaan, mitä en tietenkään uskonut - ennen kuin näin Kaarle Kustaan omin silmin! Hänen majesteettinsa oli tullut paikkakunnalle vihkimään uutta Rolls Roycen myymälää ja koeajamaan hänelle varta vasten suunniteltua limusiinia.

Lomamme Torniossa oli jälleen ikimuistoinen. Lapset tuskin malttavat odottaa perinteistä kesälomareissua, jota he jaksavat fiilistellä koko kevään, vaikka ohjelma on pysynyt samanlaisena suvesta toiseen: aamulennolla Tornioon, uintireissu Green linen maa- ja jokiuimalaan, huvipuistokäynti, Tornio-Luulaja-Oulu-Tornio-risteily, Veikkausliigapeli 15 000 katsojaa vetävällä täydellä Pohjan stadionilla, pillimehut vesitornin kahviossa, reittiveneellä Sandskäriin, yö mökissä, kävelemistä Suomesta Ruotsiin ja takaisin henkeäsalpaavan Kukkolankosken yli johtavalla riippusillalla, siian lippoamista rannalta, loimulohta laavulla, koskenlaskua, jokilaivareissuja väylän pikkukyliin, kummitusjuttuja ja maastoratsastusta.

Ei ole ihme, että lapset hoilottivat koko paluumatkan tuttua laulua, Tornion kansallislaulua:

"Kyllä kannattee, kyllä kannattee, kyllä kaan-nat-teeeee!"

Näemä taas!

Otto Kallioranta

Vieraskynä: myytinmurtajamiehet

Onnea Suomimies 100! Ei puhu eikä pussaa - edelleenkään? Hokema suomalaisten miesten tunnevammaisuudesta askarruttaa ajatuksiani, kun patikoin miestyön verkoston tapaamisesta Oulun Poikien Talolta jääkumuraista tietä toimistolleni. Sinivalkoinen kirjailijamme Veikko Huovinen kävi kliseeseen käsiksi jo vuosikymmeniä sitten ja todisti sen osin vääräksi: "kahvikutsuille mennessään ei voi enää olla varma henkilökohtaisesta turvallisuudestaan, koska puolitutut ja tuntemattomat naiset käyvät kuin sumopainija käsiksi, ja ovatpa hupakoimmat miehetkin tavan omaksuneet".

Suomen Vanhempainliiton EPeLI-hanke järjesti isien mökki-illan, jonka tarkoituksena oli saada kouluikäisten lasten isät koolle pohtimaan miehen roolia tässä ajassa. Paikalla oli myös koulupsykologi. Ennen tilaisuutta pohdimme, että kuinkahan tässä käy, tuleeko paikalle ketään, syntyykö juttua?

Tilaisuuden oli määrä kestää iltaviidestä seitsemään. Yhdentoista aikaan jouduimme häätämään ukkoja ulos. Nämä myytinmurtajamiehet ottivat tilanteen haltuun jo lähtöviivalla. Aiheissa mentiin kättelyssä kevyttä syvemmälle. Sytykkeeksi tarvittiin vain rouheva kutsu, mökkisauna, saunamakkarat ja -juomat. Ryhmä teki itse tilaisuudesta onnistuneen, ylläpiti keskustelua, loi tavoitteet jatkolle ja antoi palautteenkin sitä erikseen kysymättä. "Tämä on paikka, jossa voi puhua asioista, joista ei muualla kehtaa taikka uskalla." Jäätävää evidenssiä, sanoisin.

Sauna on miehinen ympäristö, makkara on äijämäinen sapuska. Illanvietosta saaduissa palautteissa eräs osallistuja totesi, että erityisesti saunassa vapautunut keskustelu luonnistuu, ja että ilta oli virkistävä tuulahdus arkeen. Palautteissa myös sana "makkaranpaisto" esiintyi usein. Yksinkertaista, eikö totta?

Kliseinen on myös väittämä, että miehet tarvitsevat aina toiminnallista houkutinta ilmaantuakseen paikalle. Eivät muuten tarvitse. Rupattelu ja luennotkin kelpaavat. Kunhan aihe ja olosuhteet ovat kohdallaan. Saunan hämärässä kyynelkin on helpompi tirauttaa. Sitä on äijämeininki. Itsetarkoitus se ei tietenkään ole, eikä kaiken miehille suunnatun toiminnan tarvitse olla korostetusti "äijäleimalla" markkinoitua. Mutta selvää on, että miehille tarkoitetun vertaistukitoiminnan pitää olla tunnistettavissa nimenomaan miehille suunnatuksi.

Isät eivät lähde vertaistuelliseen hemmotteluiltaan juttelemaan avoimesti rakastamisesta tai sen vaikeudesta, seksistä, kasvatuksesta tai muista arkisen elämän haasteista samaan tapaan kuin äidit. "Miehet eivät lähde itselleen outoja ihmisiä täynnä olevaan ryhmään itkemään ja valittamaan", eräs isä totesi tapaamisessamme. Silti ei pidä luulla, etteivätkö miehet tarvitse itsensä ja tuntojensa sanoittamista, ymmärrystä huoliinsa ja murheisiinsa samoin tuntevalta. Puoliso ei aina riitä puhekaveriksi.

Erityislasten vanhemmille, naisille ja miehille erikseen suunnatuissa vertaisryhmissä voi havaita täsmälleen samanlaisen kaaren. Tapaamiseen saapuvat voivat olla väsyneitä, turhautuneita ja kiukkuisiakin. Perhe-elämä erityislapsen kanssa ei ole helppoa. Tapaamisen edetessä tarinoita jaetaan, nessupakettikin saattaa kiertää. Naiset kuivaavat vettyneen silmäkulman avoimesti, miehille hihansuu kelpaa asian toimittamiseen. Alun apea, terveen epäilevä mieli vaihtuu arjen jakamisen myötä aavistukseksi toivoa ja iloa. Lopuksi kysytään, että milloin tavataan seuraavan kerran. Tätä kutsutaan voimaantumiseksi. Se on yksinkertainen asia, joka tapahtuu, kun ihmiset kohdataan ihmisinä. Kuunnellen.

Myytinmurtajamiehet taistelevat kliseitä vastaan. Onnea Suomimies 100! Nautitaan sellaisenaan.

Aslak Rantakokko

Kirjoittaja toimii järjestötoiminnan asiantuntijana Suomen Vanhempainliiton EPeLI –hankkeessa Oulussa (RAY 2016-2018)

11 tapaa viettää hiihtoloma

Kuvan slalom-laskettelija nauttii kevätauringosta täysin rinnoin.

11 tapaa -sarja on saanut ällistyttävän paljon lukijapalautetta. Viesteissä on kysytty neuvoa kiperiin kasvatustilanteisiin, kannustettu jatkamaan tätä sarjaa ja annettu käyttökelpoisia juttuvinkkejä. Olen todella kiitollinen kaikista viesteistänne.

Hiihtolomaviikko lähestyy. Kinuavatko lapset Lappiin? Kärttääkö kumppani kylpylään? Haluaisitko kaivautua kieppiin? Ahdistutko rahanmenosta?

Kansa janoten vaatii vinkkejä ja uudenlaisia tapoja viettää lomaa talven routaisessa ytimessä. Tällä kertaa otankin huuruiseen käsittelyyni hiihtoloman ja olen laatinut listan kirpsakanmukavista talvipuuhista.

Vedä käteesi rukkanen, selätä routa ja pakkanen. Nauti laavulla suolaista poroa, pese kätesi ja vältä noroa. Paista tulella pulleaa lenkkiä, estä karies ja jauha Jenkkiä. Ehkä tämä on mielestäsi hassua, suosittelen kokeilemaan tasatyöntöä ja wassua.

1. Hanki ripuli tai vietä erilainen viikko noron kanssa. Liiku julkisilla, tepastele kauppakeskuksissa ja koskettele ovenkahvoja. Vieraile ruotsinlaivalla, ABC-huoltamon leikkipaikassa, peruskoulussa tai päiväkodissa. Vältä käsienpesua ja ime erilaisia sormia. Nuoleskele liukuportaiden kaiteita ja kättele koiratkin. Noron jyllätessä perheenjäsenestä toiseen tuntuu arkeen paluu satumaisen kevyeltä.

2. Vie perheesi kylpylähotelliin. Aika kuluu sutjakkaasti ysäritunnelmaisessa pastelliresortissa. Viikko valkoisissa aamutakeissa antaa elimille ilmaa ja kaivatun vapaudentunteen. Tuon tuostakin pulahdat trooppisenlämpimään ja eritteillä kyllästetyn porealtaan syleilyyn. Sinun ei tarvitse miettiä aamupaloja tai arkilounaita, vaan kaikki on tehty valmiiksi. Munakokkelia, prinssinakkeja ja pekonia poskeen.

3. Lennätä perheesi mahdollisimman mielenkiintoiseen ja eksoottiseen maahan. Loman jälkeen perheen alakoululainen loistaa ruskettuneena päiväntasaajalta hankituissa pikkuleiteissä ja kertoo surffauskokemuksesta delffiinien kanssa. Muiden lomakuulumiset ovat säälittäviä mäenlaskuretkiä risaisissa kokohaalareissa paikalliselle soramontulle. Onhan se aivan eri juttu ajaa Jeepillä aavikolla kuin laskea haljenneilla minisuksilla hyljätyllä montulla. On täysin toisenlaista imeä pillillä kookospalmusta guaranajuomaa kuin ryystää vanhasta Airamista laihanhaaleaa kaakaota.

4. Lappiin! Vain Ylläs, Levi tai sen sellaiset resortit kelpaavat. Helmikuussa on Pohjois-Suomi takuuvarmasti tulipalopakkasten riivaamana. Kertalasku jäisessä rinteessä pakottaa sinut alahissiaseman lämpimään bistroon. Kahdenkympin nahkeat ranskalaiset majoneespedillä alkavat jo vääntää vatsaa eikä minttukaakaokaan enää tahdo antaa lisälämpöä ruumiiseen. Pakko jaksaa koko rahan edestä, sillä uudet Atomicit, kausikortti ja kelomökki hankittiin pikavipillä.

5. Kosta lapsuutesi hiihtotrauma jälkipolville ja pakkohiihdätä perhettä puusuksilla umpihangessa. Pue perheesi sarkahousuihin, polvisukkiin ja karvareuhkoihin. Tarjoa tauolla tuohikontista mustikkamehua ja piimää. On täysin normaalia, että väki alkaa jossakin vaiheessa väsyä. Piristä ja viihdytä perhettä kertomalla ponnekkaasti vanhoja suomalaisia eläinsatuja.

6. Mikään ei voita risteilyä. Varsinkin suurperheellisten kannattaa keinahdella sinivalkokeltaisille aalloille, sillä perheen voi huoletta laskea omin päin kansille seikkailemaan. Vanhemmat saavat rauhassa viettää laatuaikaa hytissä, lasten kirmatessa pitkin ostospromenadea ja taxfreetä. Rahaa taskuun taaperollekin.

7. Vaihda nuorempaan. Vaihda parempaan. Tämän listan ehdottomasti rohkein vinkki. Talvilomalla on aikaa pohtia elämää ja tehdä radikaalejakin ratkaisuja. Ole rohkea ja käännä uusi sivu elämässäsi. Suosittelen vilkasta japanilaista, säntillistä saksalaista tai coolia ruotsalaista. Autoliikkeen myyjät auttavat mielellään uuden auton vaihtamisessa.

8. Osallistu hiihtolomalla erilaisiin tapahtumiin. Tässä listana omat suosikkini. Jäänalainen sukelluskipailu Pyhäselällä, jäkälänsyöntikisa Pudasjärvellä, joukkopainitapahtuma Arpelassa, potkurinrakennuskilpailu Ounasvaaralla, radio-ohjattavien moottorikellkkojen mm-kilpailut Äkäslompolossa ja lihansyöntikilpailu Helsingissä.

9. Hiihtolomalla on oiva tilaisuus aloittaa uusi talviharrastus. Ehdotan tässä muutamia hieman harvinaisempia lajeja, joita suosittelen kokeilemaan. Keltaisen lumen syöntikilpailu, jääspeedway, uppopallo avannossa, rautakankien nuoleskelu (pakkasta tulisi olla vähintään -15), keho märkänä moottorikelkalla ajaminen merenjäällä, latukoneen vetäminen hampailla ja paljaalla pyllyllä mäenlasku Kolin rinteillä.

10. Viettäkää perheellä viikon somepaasto. Tätä ei tarvitse selitää enempää.

11. Rakenna työväenopiston nikkarikerhossa isohko ahkio lasikuidusta. Kun ahkio on valettu ja valmis, pakkaa kyytiin riistapyydykset, kenttälapio, kivääri, suolaa ja voita. Kiedo perheesi ryijyyn ja osoita kullekin paikka ahkiosta. Asenna valjaat vyötäisille ja vedä perhe tunturiin. Kaiva Pallaksen etelärinteeseen lumikieppi, viritä pyydykset ja aloita rauhallinen joiku. Taivaskerolla, jossa sytytettiin olympiatuli vuonna 1952, ulvoo yksinäinen susi. Pian perhe nukahtaa eeppiseen ja kiireettömään uneen.

Mukavaa hiihtolomaa kaikille!

Antti Kanto

Maailman ääneen lukemisen päivänä 16.2.2017

Otto kirjoitti tässä blogissa noin vuosi sitten lukevansa lapsille, jotta heistä ei tulisi idiootteja. Itse kuvailin viikkoa myöhemmin, kuinka lohdullinen näky lukeva lapsi tässä vieraan pelkoa viljelevässä maailmassa onkaan. Aleksis Salusjärvi vertaa hiljattain ilmestyneessä kolumnissaan lukutaitoa välttämättömäksi eloonjäämistaidoksi, jonka avulla voi oppia hallitsemaan arkensa haasteita ja saa välineitä kielellisen syrjäytymisen välttämiseen.

Salusjärvi nostaa näin esiin tärkeän seikan, että lukeminen ei sellaisenaan välttämättä ole nautinnon lähde, vaan taito, jolla voi oppia tulkitsemaan elinympäristöön sisäänkirjoitettuja merkityksiä.

Kysymys lukemisesta on jälleen ajankohtainen, sillä tänään torstaina on maailman ääneen lukemisen päivä. Kuluvalla viikolla on ollut käynnissä Minä luen sinulle -kampanjaviikko, joka on ainakin Joensuun kirjastoissa tarkoittanut monia ääneen lukemiseen liittyviä tapahtumia. Lukukampanjan idean voisi tiivistää seuraavasti: yhteinen lukuhetki saattaa ihmisiä lähemmäs toisiaan.

Kampanjaviikon tapahtumassa suomea opiskelevat maahanmuuttajat lukevat vanhuksille. Kuva: Mirka Seppälä

Tietokirjailija, kriitikko ja tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen on pitkään puhunut lukemisen merkityksestä lapsen elämässä. Hänen juhlalliseen ajatukseensa ”ääneen luetun kirjan kuuleminen on lapsen perusoikeus”, onkin hyvä suhtautua sopivalla vakavuudella. Lukeminen olisi hyvä ottaa osaksi kaikkea tekemistä, sillä se todella rauhoittaa lasta, tämän voi kokemuksesta sanoa. Haluan kuitenkin lisätä tähän vaatimukseen pari kauhallista armollisuutta. 

Heikkilä-Halttunen myöntää onneksi itsekin, että ei me vanhemmat kaiken keskellä aina vain ehditä tai jakseta lukea. Joskus ei vain huvita, ja se on ihan sallittua. Me kaikki tiedämme lasten mieltymyksen toistoihin; kun tahkoaa samaa kirjaa Nallen iltapuuhista seitsemättä kertaa peräkkäin, se ei Salusjärveä mukaillen toden totta ole hauskaa. Yhtä kaikki, on tärkeää tiedostaa lukemisen tärkeys ja pyrkiä pitämään se mahdollisimman tiiviisti osana arkea.

Miksi? Ennen kaikkea siksi, että lapselle ääneen lukeminen on enemmän kuin lukemista. Se on fyysistä ja henkistä läheisyyttä, kosketuksessa olemista lapseen ja pyrkimys saada tulevaisuuteen kantava, positiivisella muistijäljellä merkattu hetki hänen kanssaan. Yhteinen lukuhetki on luottamuksen syventämistä.

Olen parin viime vuoden ajan seurannut, kuinka eri syistä lukemisen kanssa harjoitusta tarvitsevat lapset lukevat kirjastossa lukukoiralle. Heille on varattu puoli tuntia rauhallista aikaa, jolloin he voivat keskittyä ääneen lukemiseen, lukukoiran kuunnellessa kritisoimatta. Lasten ja koiran välille on syntynyt suhde, jonka suojassa lapset ovat saaneet rohkeutta ja varmuutta oman äänen käyttöön.

Lukeminen on joskus hauskempaa yhdessä

Ohjaaja on todennut, että ääneen lukeminen on taitona erilainen kuin äänetön lukeminen: siinä tarvitaan enemmän keskittymistä ja kielellistä tarkkuutta rytmin vaatimuksen ja toisaalta vaikeiden sanojen takia. Hän on huomannut, että lapset ilmiselvästi tarvitsevat jonkun, jolle lukea ääneen. Tästä syystä Heikkilä-Halttusen teesiin voisi hyvin lisätä, että kirjan lukeminen ääneen jollekulle toiselle on lapsen perusoikeus.

Ääneen lukeminen on lukemisen erityinen muoto, kokeile vaikka. Lue lapselle ja anna lapsen lukea sinulle. Se ei ehkä tee lapsesta intohimoista kirjallisuuden kuluttajaa, eikä tarvitsekaan, mutta aivan varmasti se tuo lisää hyvää maailmaan. Onnellista ääneen lukemisen päivää kaikille!

Vesa Liminka

Käytöskoulu: Käyttäydy itse ja selitä lapselle miksi teet niin

Käytöstavat eivät välttämättä ole kovin vaikea asia. Ne on lopulta helppo opettaa lapsille ja lapset oppivat ne nopeasti. Ikävä kyllä näyttää siltä, että keski-ikään tultaessa ne on vielä helpompi unohtaa.
Tämä tulee tuskallisen selväksi esimerkiksi siinä vaiheessa kun pyöräilee kaupungin keskustassa ja meinaa parhaimmillaan pari kertaa päivässä päästä hengestään piittaamattomien autoilijoiden vuoksi. Yleensä se auto on keskimääräistä uudempi ja kalliimpi ja keskimääräistä useammin sitä ajaa keski-ikäinen mies.

Sosiaalinen media on toinen paikka, jossa keski-ikäisillä (siellä sukupuoleen katsomatta) on todella vaikeaa. Nettikeskusteluissa minulla on yleensä helppoa ikäisteni tai sitä nuorempien kanssa, mutta osapuilleen 40 vuotta tuntuu olevan jonkinlainen vedenjakaja, jossa alkeellisetkin käytöstavat lentävät ikkunasta. Kerta toisensa jälkeen joutuu muistuttamaan ihan perusasioista, jotta keskustelu ei taannu silkaksi sekoiluksi. En sano, että ala-astetasolle, koska ne ala-asteikäisten keskustelut, joita satun usein kuulemaan ovat yleensä suhteellisen kohteliaita ja niissä päästään eteenpäin.

Hyvä tapa opettaa tapoja lapsille on esimerkki. Se ei tietenkään aina onnistu eikä aina ole mahdollista, mutta kannattaa yrittää. Jos yrittää olla empaattinen, läsnä tilanteissa ja ottaa toiset huomioon, niin lapsikin ehkä oppii tekemään niin. Esimerkin kannalta on tietysti hankalaa, että esimerkkiä näyttävät myös ne keski-ikäiset, jotka joko ovat unohtaneet tai ajattelevat olevansa käytöstapojen yläpuolella. Sen vuoksi pelkkä esimerkki ei riitä.

Toinen hyväksi havaitsemani vinkki on se, että näitä asioita ei opeta lapselle dogmina: ehdottomina pyhinä opinkappaleina. Kokemukseni mukaan on parempi kertoa lapselle miksi pyrimme toimimaan sosiaalisten normien mukaan, miksi niitä joskus on hyvä myös rikkoa ja pyrkiä tässä kaikessa jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. Lapsikin hahmottaa, että asiat sujuvat paremmin, jos tulemme keskenämme toimeen. Parasta tässä on se, että kun asioita selittää lapselle, joutuu myös itse pohtimaan, miksi tapaa on syytä noudattaa - vai onko?

On totta, että jotkut käytöstavat ovat huonoja tapoja, joista voisi pyristellä eroon. Esimerkiksi edelleen häiritsevän yleinen tapa paheksua imettämistä julkisella paikalla on sellainen sosiaalinen normi, joka tulisi murtaa. On myös paljon pukeutumiseen liittyviä normeja, jotka ovat puhtaasti älyvapaita. Jos olet mieheksi itsesi mieltävä, voit kokeilla: laita hame päällesi ja mene lähikauppaan tekemään päivän ostokset. Tarkkaile reaktioita. Yritä sitten keksiä joku oikeasti hyvä, pitävä ja järkevä syy siihen, miksi se herättää niin paljon hämmennystä ja jopa paheksuntaa. Minä en ole keksinyt.

Käytöstapoja ei tarvitse noudattaa sen takia, että niillä on itseisarvo vaan silloin jos ne toimivat, eli parantavat yhteiskunnan toimintaa. Käytöstavat ovat ajan kuluessa elävä ja muuttuva asia, jotka muuttuvat sillä tavalla, että joku alkaa rikkoa niitä ja muut liittyvät mukaan. Joskus niin siis kannattaa tehdä.

Pasi Huttunen
Käytöskoulu-sarja pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä.

Vieraskynä: Isä ja ne muut tittelit

Tiedättekö sen, kun joku kuvailee Twitter-profiilissa itseään “isäksi”? Usein tämä ominaisuus esitetään osana pitkää litaniaa, yleisimmin sen loppukaneettina: “Markkinointi-, media- ja digialan ammattilainen. Tuottaja, kirjoittaja, ohjaaja. Isä.” Tai: “Positiivinen innostuja ja ihmettelijä, yhdistelmä humanistia ja nörttiä. Sarjayrittäjä, luennoitsija, tutkija, konsultti ja tietokirjailija. Isä.”

Tapasin pitää tällaisia kuvauksia oireellisina ilmentyminä ajallemme ominaisesta persoonabrändin pönkittämisestä ja projektivanhemmuudesta. Ikään kuin isyys olisi vain yksi rivi ansioluettelossa – yksi lyömäase muiden joukossa siinä burnoutteihin kurottavassa mainetalouden kilpavarustelussa, jossa lopulta voi olla pelkkiä häviäjiä.
No, ajatukseni tästäkin asiasta ehtivät muuttua esikoisen vauvavuoden aikana. Nyt ymmärrän Twitter-isiä ainakin sen loppuosan verran: “… Isä.”

Pidin viime vuonna kolme kuukautta vanhempainvapaata ja sen perään kuukauden isyysvapaata. Palasin töihin lokakuun alussa. Tai no, täsmällisesti ilmaistuna palasin työskentelyapurahakaudelle. Minulla ei ole työaikaa eikä työnantajaa, mutta töitä on senkin edestä, eli periaatteessa rajattomasti.

Rehellisyyden nimissä on heti sanottava, että en ollut aivan toimettomana koko perhevapaa-aikaani. Kun tekee työtä, joka koostuu monista päällekkäisistä ja vähän joka suuntaan rönsyilevistä projekteista, ei totaalinen irtautuminen ole mahdollista, tai ainakaan se ei ollut minulle mahdollista. Vielä ennen vanhempainvapaata leikittelin villillä ajatuksella, että entä jos kerrankin laittaisin sähköpostiin lomavastaajan. Arvioin lopulta, että se tulisi aiheuttamaan enemmän ongelmia kuin ratkaisemaan niitä. Jatkoin sähköpostien lukemista ja niihin vastaamistakin. Olin tavoitettavissa. Aloitin viestejä sekä itseäni että vastaanottajaa epämääräisesti syyllistäen: “Hei! Olen nyt vanhempainvapaalla, mutta…”.

Vanhempainvapaata edeltänyt kevät meni koti-isyyteen laskeutuessa. Tyhjensin kalenteria ja to-do-listaa. Luovuin muutamista luottamustehtävistä. Yritin olla sopimatta mitään tuleviakaan töitä, jotka voisivat tulla minun ja vauvakuplan väliin. Haaveilin downshiftaamisesta, tai oikeastaan halusin totaalisen irtioton, mutta sen tavoittelusta tuli itsessään melkoinen projekti. Sälää oli ylitsevuotavan paljon, ja varsinainen työni, juuri aloittamani unelmien tutkimusprojekti ei tuntunut etenevän mihinkään. (Terveiset rahoittajalle...!) Tästä huolimatta myöskään työpöydän tyhjentäminen ei oikein sujunut. To-do-lista lyheni tuskastuttavan hitaasti.

Ehkä tehtävä oli alunperinkin mahdoton. Jos on vuosien ajan opettanut itsensä uppoutumaan työhön joka solullaan, ei poisoppiminen käy hetkessä. Kävi myös ilmi, että suhteellisen itsenäiseksi kuvittelemani työni on kiinni lukemattomista prosesseista ja aikatauluista, jotka eivät ole minun itseni hallinnassa. Viikkoa ennen vanhempainvapaan alkua oli pakko myöntää puolisolle, että pieleen meni. Töitä jäi roikkumaan.

Meille vanhempainvapaan jako puoliksi tarkoitti symbolista ja konkreettista viestikapulan vaihtoa. Minun piti ottaa päävastuu. Kuitenkin jo ensimmäisellä yhteisellä junareissulla vetäydyin läppärin kanssa töiden pariin, kun puoliso jäi toiseen vaunuun lasta nukuttamaan.

Eikä se siihen jäänyt. Vanhempainvapaan aikana kirjoitin puolet eräästä tutkimusartikkelista, keräsin aineistoa tutkimushankkeeseeni, kävin tieteellisen lehden toimitussihteerin rooliini liittyvää kirjeenvaihtoa, valmistelin syksyisin opettamaani kurssia, toimitin kollegoiden kanssa painovalmiiksi yhden kirjan, ja niin edelleen. Kaiken huipuksi kävin vielä ulkomailla pitkällä konferenssimatkallakin.

Puhdetöinä harrastimme muun muassa atk:ta sekä
kokeellista runoutta

En siis ollut pelkästään pinnasängyn ja vaipanvaihtoalustan välissä, vaikka tällaista sankaritarinaa mieluiten kertoisin. Mutta olin siellä kuitenkin paljon. Siellä vauvakuplassa, jossa vauvojen ohella näkee yleensä vain “muita äitejä”. Olin työntämässä vaunuja aamupäivän tyhjillä kaduilla ja leikkimässä älyttömiä päristelyleikkejä. Otin vanhemmuutta haltuun. Opeteltiin nukkumista, syömistä, ryömimistä ja kiipeilemistä. Pyykättiin, järjesteltiin vaatteita ja tyhjennettiin tiskikonetta. Naurettiin. Joskus turhauduttiin. Yritettiin tulla toimeen keskenämme. Aloitettiin muskari niiden “muiden äitien” kanssa. Me, minä ja vauva, yhtenä toimintayksikkönä.

Olin välillä aika poikki, mutta myös tyytyväinen. Onnellinen. Koti-isän tontti tuntui kiistattoman merkitykselliseltä – välillä hieman toisteiselta, mutta silti aina yhtä arvokkaalta. Kodin ulkopuolinen työ sen sijaan alkoi tuntua etäiseltä ja hankalalta – asialta, joka tuli “tielle”; joka oli ylimääräistä ja liikaa. Vähäisellekään työnteolle ei löytynyt sopivia hetkiä kuin niinä päivinä, kun mummon hoitoavun turvin rämmin kohti kuukausia sitten ohitettuja deadlineja.
Roikkuvat rästit pitivät minut kiinni työssä, mutta samalla aloin jotenkin irtautua siitä. Jos päiväunien ajaksi tai alkuiltaan jäi hetki omaa aikaa, keksin lukemattomasti parempia tapoja käyttää sitä kuin edes ajatella työtä. Työtä, jota kuitenkin olin aina pitänyt ensisijaisesti kutsumuksena ja vain toissijaisesti rahan hankkimisen keinona.

Mitä vanhempainvapaasta siis jäi käteen? Jos joku nyt kysyy kuulumisia, siinä “isä” on luettelon kärkipäässä. Minulle kuuluu etenkin sitä projektia. Lisäsin henkiseen Twitter-profiiliini ominaisuuden “isä”.

Jäi sinne silti muitakin määritelmiä.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on muun muassa isä ja tutkija.

Laskuhommia

Pitkästä aikaa julkaisukantaan. Kuvasaldoa kerätessä mennyt alkuvuosi. Laskiaspulla, lämmin kaakoa ja täydellinen rinne. Siitä vauhdikkaat talvipäivät tehty.

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Ananas



Ananas

Oli kauan odotettu ja kaivattu perjantai-ilta. Raskas arkiviikko oli rämmitty läpi iloineen ja murheineen. Olin valmistanut tavallista arkiruokaa hieman täyteläisemmän pastapäivällisen perheelle. Runsaampi loraus kuohukermaa, muutama kynsi valkosipulia ja tarkoin mietittyjä mausteita. Perheelle maistui ruoka, atmosfääri oli seesteinen ja lapset leikkivät omissa oloissaan.

Vaimoni oli jemmannut jääkaapissa juuri tällaista hetkeä varten tuoretta ananasta. Ananaksesta oli tarkoitus valmistaa ihanan pehmeä jälkiruoka. Terveyssmoothie. Oikein kunnon jytky.


"Minkähän värisellä leikkuulaudalla sipulit pitikään leikata?" 

Vaimoni alkoi leikata tuoreenpehmoista ananasta paloisi ja heitti siinä siivutustyön lomassa muutaman annospalan suuhunsa. Koepaloista ensipuraisu ei ollut odotetun ihana, vaan suuhun levisi karvaanilkeä valkosipulin maku.

Tästä seurasi kohu. Minusta tehtiin syntipukki, koska meillä oli sovittu, että vaaleanvihreällä leikkuulaudalla ei leikata sipulia. Sipulia leikataan aina mustan leikkuulaudan päällä. En muistanut tällaista sopimusta tai en ole ollut kuulolla, kun olisi pitänyt. Minulla on muistissa häikkää tai töhnää korvissa, sanottiin.

On totta, että olin leikannut laudalla sipulia ruokaa varten ja pesu oli ollut nopea huljautus. Syytökset tuntuivat kuitenkin kohtuuttomilta, koska olin vastannut perheen ruuanlaitosta kuluneen viikon ajan. Mitä nyt mesoaa yhdestä sipulille maistuvasta ananaksesta, kun ilman minua perhe olisi nääntynyt nälkään?

Kohu jatkui ja minua vaadittiin pikaisesti hankkimaan uusi leikkuulauta. Kohtuutonta piiskaamista, ajattelin ja päätin, että ostan tästä lähtien joulu- ja synttärilahjoiksi pelkkiä leikkuulautoja. Saa siinä sitten leikellä ananaksiaan.

Kun leikkuulautakaplakasta oli kulunut pari viikkoa ja olimme jo unohtaneet mitättömän kinan, viisivuotiaamme kysyi aivan yllättäen: "Oletko iskä jo ostanut uuden leikkuulaudan äidille?".

Käsittämätöntä! Miten ihmeessä hän oli kuullut kiistelymme? Miten hän muisti koko jutun? Lapsihan oli ollut omissa leikeissä ja muistaakseni vieläpä omassa huoneessaan. Hämmentävää.

Tällaiset satunnaiset leikkuulautariidat tuskin tekevät hallaa lapselle. Riitaa syntyy kaikille eivätkä lapsiperheessä ruuhkavuosien keskellä kamppailevat vanhemmat kinaa kaikista vähiten. Lapsen kannalta on varmasti tärkeää, miten vanhemmat riitelevät ja hoitavatko he myös riidan sopimisen lasten kuullen. Riidat on riideltävä pois, mutta jatkuva ja repivä riitely ei ole terveellistä kenellekään.

Leikkuulautariitaperjantaina emme saaneet jälkiruokaa. Ajattelin korjata tilanteen ja yllättää perheeni tulevana ystävänpäivänä ihananpehmeällä ananassmoothiella. Reseptin löysin osoitteesta www.anna.fi.

400g ananasta tuoreena tai säilykkeenä

1,5 dl ananasmehua

4 dl vaniljajogurttia

"Ananassmoothie saa kropasta nesteet liikkeelle ja toimii kuntoilun jälkeen palautusjuomana. Nosta paloiteltu ananas, ananasmehu ja vaniljajogurtti tehosekoittimeen. Aja tasaiseksi kuohkeaksi juomaksi. Tarjoile heti kylmänä."

Ihanaa, terveellistä ja riidatonta ystävänpäivää kaikille!

Antti Kanto

Hyvät lapsuusmuistot esiin

Muistoja - eritoten myönteisiä - kannattaa penkoa omasta ja suvun historiasta, vaikka ei olisikaan tekemässä sukututkimusta. Kiinnostus menneisyyttä kohtaan lisää itseymmärrystä, sillä kysymys kuka olen liittyy läheisesti kysymykseen mistä tulen.

Lapsuusmuistojen tärkeys nousee esille siinä vaiheessa, kun miehestä on tulossa isä tai naisesta äiti. Psykologian professori Raija-Leena Punamäki kuvailee artikkelissaan* äidin ja isän odotuksen vaiheita. Hänen mukaansa raskausviikkojen 12-25 paikkeilla miehen kokemukset omasta lapsuudesta ja omista vanhemmista aktivoituvat.

"Myönteiset muistot mahdollistavat miehen emotionaalisen eläytymisen isyyteen, kun taas kielteiset voivat johtaa etääntymiseen perheestä. Vaihe on ratkaiseva, sillä uuden roolin myötä mies voi siirtyä täysipainoiseen isyyteen tai kärsiä vierauden tunteesta", Punamäki kirjoittaa.

Miehenaivoni toimivat näin: puhe odotusajasta vie ajatukseni yhteen lempiaiheistani, neuvolan perhevalmennuksiin, joista on lyhyt loikka talousnobelisti James Heckmaniin, jonka mukaan lapset ovat järkyttävän hyvä sijoitus ja heihin satsattu euro tuottaa sitä enemmän, mitä aiemmin se heihin sijoitetaan. Syntymää edeltävä aika tuottaa siis kaikkein parhaiten, väittää Heckman. Tähän voisi lisätä, että tietenkin on myös oikein auttaa lasta (eli lapsen vanhempia) mahdollisimman aikaisin.

Käytäntöön sovellettuna Punamäen havainto voisi tuottaa esimerkiksi seuraavan palvelun: järjestetään 12-25 raskausviikoille neuvolakäynti, jossa jutellaan tulevan isän kanssa siitä, millaisia lapsuuskokemuksia hänellä on. Etsitään myönteisiä varhaislapsuuden kokemuksia, ja ellei niitä löydy itsestään, pyydetään esimerkiksi Ebeneser-säätiön Liisa Lauermaa kertomaan, millaisilla kysymyksillä muistoja saa pengottua esiin.

Eskarilainen sairaana, jäin päiväksi kotiin. Otettiin jalkakylpy ja juteltiin mukavia. Tiedä vaikka olisi syntynyt pojalle lapsuusmuistoja siinä ohessa.

Uusimmassa Lapsen Maailma -lehdessä Lauerma opastaa kädestä pitäen, kuinka aikamatkalle pääsee. Kannattaa lähteä liikkeelle teemojen kautta, esimerkiksi leikki- ja kesäpaikat, mummolat, kodit ja muut asuinpaikat auttavat saamaan muistoista kiinni.

Muistot rakentuvat yksityiskohtien kautta: ei siis kannata kysyä, millainen oli lapsuutesi, vaan vaikkapa, että oliko sinulla jokin puu tai kivi, joka oli sinulle lapsena tärkeä, Liisa Lauerma opastaa. Ja tämä todella toimii:

Tunnen käteni alla suuren, litteän, tummanharmaan kiven, jolla tapasimme parhaan kaverini Annan kanssa retkeillä noin viisivuotiaina. Mieleen muistuu harvennusrisuista tehty havuntuoksuinen maja, jonka suojista saattoi tarkkailla liikennettä pihatiellä, ja kiipeilypuut, joiden katkeamisesta meitä nuhteli eräs punakkanaamainen Aimo, joka ajoi samanvärisellä avotraktorilla.

Vanhempien huolenpito kuului esimerkiksi "syömään"-huudossa. Annalla oli toisinaan vaikeuksia saada syötyä iso annos punaista puuroa.

Lauerma kehottaa seuraamaan intohimoaan. Musiikkia rakastava voi kerätä lempilaulujaan tai hetkiä, joissa musiikki oli läsnä. Muistoilla on kannatteleva vaikutus. Tällaisiin muistoihin kuuluu Lauerman mukaan usein tunne liittymisestä osaksi suurempaa kokonaisuutta, kuten luontoa tai sukupolvien ketjua - ja kuulen korvissani Annan kimakan huudon 35 vuoden takaa: "Topi, tuu kattomaan, pyykkiriita!"


Topi Linjama

* Punamäen artikkeli on kirjassa Sinkkonen & Kalland 2011: Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, s. 95-114

Onko pakko roudata lapsi harrastuksiin?

"Äiti, joko saahaan mennä rinteeseen", kärtämme taas veljeni kanssa. Olemme olleet hiljaa ehkä viisi tai jopa kuusi minuuttia. Äiti katsoo ulkolämpömittaria ja huokaisee helpotuksesta voidessaan todeta, että nyt voi mennä. Lämpötila on noussut -30 asteen puolelta kakkosella alkavaksi ja aamulla on sovittu, että silloin voidaan lähteä laskemaan.
En muista montaa niin nautinnollista asiaa lapsuudestani ja nuoruudestani kuin laskettelu ja nyt kun ruuhkavuodet ovat vieneet pitkäksi aikaa mahdollisuudet sitä tehdä, huomaan edelleen joka talvi kaipaavani rinteeseen.
Kävimme paljon laskemassa kun olin lapsi, joten opin siinä hyväksi jo melko nuorena. Se tekniikan saaminen haltuun ja kehon hallinta kovassa vauhdissa, jyrkässä mäessä ja tilanteissa joissa kenties vakavaltakin loukkaantumiselta välttyy vain taidolla, on jotain, mistä nautin aivan valtavasti. Välillä tietysti kaatui ja joskus se sattui, mutta se pieni haitta ei vaakakupissa juuri painanut. Omat lapseni ehkä laitan käyttämään kypärää jos laskettelusta innostuvat.
Lisäksi oli tietysti sosiaalinen puoli kavereiden kanssa. Kuka oli eeppisimmin vetänyt turvalleen, kuka eksynyt mitenkin kauas milläkin metsäreitillä ja kuka korkeimmalta jyrkänteeltä hypännyt.
Merkittävää oli tietysti sekin, ja ehkä erityisesti se, että laskettelu oli asia, jota tehtiin isän kanssa ja josta kaikki nauttivat yhtä paljon.

Oma kokemukseni harrastamisesta on siis positiivinen, mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että lasten kuskaaminen harrastuksiin on rasittavaa ja harrastukset ovat usein kalliita sekä vaativia koko perheelle. Joskus lapsellakin on motivaatio hukassa ja sen saa puoliksi raahata sinne. Ja harrastusvälineistä huolehtiminenkin jää vanhemmille kaikista hurskaista puheista huolimatta. Onko pakko? Lyhyt vastaus: ei, mutta voi olla, että se kannattaa.

Urho Vaakanaisen perhe muutti hänen jääkiekkoharrastuksensa perässä Joensuusta Espooseen. Isä, Harri Vaakanainen sanoi itsensä irti vailla tietoa työllistymisestä uudessa kaupungissa ja siellä saman katon alle päätyi vielä tuttavaperheen lapsi, joka myös harrasti jääkiekkoa. Kaikki eivät panosta näin paljon eikä kaikkien missään tapauksessa tarvitse. Eivätkä kaikki kykene. Juuri jääkiekko on, sen laskettelun ohella, Suomessa luokkalaji. Kustannuksia kasaantuu sen verran, että kaikki perheet eivät niihin kykene. Halvemmatkin harrastukset vievät vähintään aikaa ja saattavat kuormittaa. Kuinka paljon on tarpeeksi ja mikä on liikaa? Tätä pohdittiin 30. tammikuuta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.

Lapsen, nuoren ja oikeastaan aikuisenkin harrastamisen on oltava leikkiä. Muuten siitä tulee työtä eikä se enää toimi palautumisen ja viihtymisen keinona samalla tavalla. Jos harrastus on kuin hyvä leikki siitä saa enemmän voimia kuin se kuluttaa. Noljakanfaijanakin tunnettu Anssi Kekkonen kiteyttää:

"Monilla huipuillakin tuntuu olevan se leikki mukana. Kun leikillisyyden pitää mukana, niin pysyy nuorempana."

Toinen panelisti, taiteen monitoimimies Esko-Pekka Tiitinen kertoo, kuinka heidän kotonaan on saapuvilla aina ollut soittimia tai maalausvälineitä, jotta on voinut soittaa tai maalata silloin kun huvittaa. Hän muistuttaa, että puhe on vain yksi ihmisen keinoista ilmaista itseään. Muita ovat liike, kuva ja laulu, ja ihmiselle olisi hyväksi jos näistä useampi olisi käytössä. Hän painottaa, että monenlaista on hyvä tarjota, mutta tiedostaa, että joskus vähempikin riittää. Ja kaikkein tärkein on lapsen oma halu.

"Maailma on mielettömän paineistettu. Jotenkin harrastusten kautta pitäisi miettiä mikä lapsesta tulee. Se suunta on väärä. Tutkimukset osoittavat, että lapsen pitää saada leikkiä kiireettömästi joka päivä."

Tiitinen kuuluu itsekin siihen suureen osaan suomalaisia, jotka nuorena tuskastuivat hiihtoon. Pakko on huono opettaja ja harrastamisen tavoitteena pitäisi olla se, että voidaan oppia ja saada mielihyvää.
On vaikea sanoa, montako harrastusta on tarpeeksi, eikä siihen ole oikeaa vastausta. Lopulta ainoa oikea vastaus löytyy vanhemman omasta intuitiosta. Tarkkailemalla ja keskustelemalla näkee kyllä, kuinka paljon lapsi haluaa ja jaksaa harrastaa. Kokemukseni mukaan lapsi osaa tavalla tai toisella ilmaista sen, mihin kaikkeen paukut riittävät. Jotain liikunnallista on hyvä tehdä, koska silloin voi paremmin ja on parempi mieli. Sen ei silti tarvitse olla minuuttiaikataulutettua ja kilpailuhenkistä, eikä siitä tarvitse tavoitella ammattia.

Asiantuntijaroolissa panelistina ollut koulupsykologi Tiina Viinikainen muistuttaa, että harrastaminen ei ole paha asia. Sitä ei kannattaisi katsoa pelkkänä ongelmana, vaikka keskusteluissa usein keskitytään paljolti ongelmakohtiin. Tämä on helppo allekirjoittaa jos on joskus nähnyt lapsen harrastuksensa parissa sillä hetkellä, kun tämä huomaa, että minä pidän tästä, pystyn tähän ja kehityn tässä paremmaksi. Se hetki on yksi lumoavimmista hetkistä mitä vanhemmuus on tarjonnut.

Tilaisuuden anti kiteytetysti:

• Jos lapsi haluaa harrastaa, anna lapsen harrastaa
  
• Jos lapsi haluaa lopettaa harrastuksen, keskustele lopettamisen mielekkyydestä, mutta älä pakota jatkamaan
  
• Tarjoa lapselle tilaisuuksia kokeilla ja etsiä. Mahdollista suoran ohjaamisen sijaan.
  
• Sopiva määrä harrastuksia riippuu lapsesta ja perheen elämäntilanteesta. Yhtä oikeaa vastausta ei ole.
  
• Harrastuksen ei tarvitse määrittää loppuelämää tai ammatinvalintaa.

Loppuun voi vielä liittää Jari Sinkkosen toteamuksen: on aika suuri vaara, että jos lapsi ei harrasta mitään, niin siitä tulee täysin normaali.

Pasi Huttunen